Part 4

Totonakialaiset olivat, näet, vähää ennen, luottaen Cortezin voimalliseen apuun, vanginneet Mexikon keisarin veronkiskojan, ja tämän seikan juolahtaessa muistiin vaikeni villien huudot. He heittivät aiotun kosto-hyökkäyksen sikseen, vaikkapa olikin solvattuna vanhan temppelin kunnia. Silmänräpäyksessä käyttäen hetken mieli-alaa, käski Cortez miehiänsä repimään alas epäjumalain kuvat. Ja miehet, jotka ainakin osaksi olivat melkein yhtä yltiöpäisiä oman uskontonsa haaveksijoita kuin heidän päällikkönsä itse, kävivät heti käsiksi hävitystyöhön. Pakanain suuret, puiset jumalain-kuvat syöstiin alas alttareiltaan, ja romahtaen vyöryivät ne sen kukkulan juurelle, jossa temppeli sijaitsi. Sitten sytyttivät Espanjalaiset rovion, ja kauhistuneen indiaani-kansan katsoessa paloivat vanhat pyhitetyt puupölkyt poroksi.

Mutta toisia jumaluuksia tuotiin sijaan, -- eikä suinkaan pakanallisia puupölkkyjä, vaan kaunis neitsyt Marian kuva, joka pääsi niiden entiselle paikalle alttarilla, johon se asetettiin juhlallisen katolilaisen messun kaikuessa, jonka toimitti isä Olmedo kaikella kirkollisella loistolla ja joka, kuten espanjalaiset historioitsijat väittävät, "teki suuremmoisen vaikutuksen villeihin Totonakialaisiin." -- Tällä toimituksella oli nämä pakanat nyt käännytetty Kristinuskoon.

Jonkun aikaa tämän onnellisesti suoritetun käännytystyön perästä lähetti Cortez kirjeen sekä suuren osan niistä lahjoista, jotka hän oli saanut Montezumalta, kuninkaallensa Carlos I:lle (keisari Kaarle V:lle, 1516-1556). Lähetyksen toimittivat Villa rica'n tuomarit Montejo ja Portocarrero, joille sitä varten annettiin laivaston paras alus. Tämä lähti matkalle Villa rica'sta heinäkuun 26 p:nä 1519 ja saapui Espanjaan lokakuussa. Mainitut herrat toimittivat sitten Sevillan hovissa asiansa, joka tuotti seurauksia, joista vast'edes saamme mainita.

Tämän lähetystön lähdettyä matkalle Villa rica'sta, syttyi seikkailijain joukossa taas kapinallinen vehke. Muutamat tyytymättömät, jotka eivät arvelleet Mexikon valloituksesta kuitenkaan mitään tulevan ja joiden etupäässä oli pappi Juan Diaz, yrittivät salavihkaa anastamaan yhden laivoista, purjehtiaksensa Cubaan, jossa Velasquezille annettaisiin tieto tähän asti tehdyistä löydöistä; mutta Cortez sai vihiä vehkeestä, kapinoitsijat pantiin vastaiseksi kahleisin -- ja koko laivasto upotettiin mereen. Sillä oli kaikki vastaiset pako-yritykset ehkäisty, eikä retkeläisten edessä enää ollut muuta kuin voitto tai kuolema. Useat tosin tätä Cortezin uskaliasta hanketta kovasti moittivat ja häntä jo syytettiin kavaluudestakin, mutta viisas päällikkö ymmärsi ystäväinsä kautta tehdä uskottavaksi että laivat olivat madonsyömäin kautta käyneet peräti kelvottomiksi. Hän oli itse olevinaan kovasti pahoillaan tuosta pakollisesta hankkeestansa, mutta piti sitten pontevan puheen, kuvaillen miehilleen Mexikon aarteita, ikuisen maineen loistoa ja Kaikkivaltiaan kiitosta Kristinuskon sankareita kohtaan. "Tämän merkin turvissa voitat." -- Ja puhe päättyi yksimieliseen, tuliseen huutoon: Mexikoon! Mexikoon!

IV. Xikotenkatl.

Elokuun 16 p:nä 1519 lähti retkikunta matkalle Villa Ricasta. Siinä oli 500 miestä jalkaväkeä, 14 ratsumiestä ja 6 tykkiä sekä totonakialainen apujoukko, jossa oli tuhat nuorta sotilasta ja yhtä paljon kantajia sekä noin 50 etevimpien perhekuntain jäsentä Zamapoalasta. Villa Ricaan jätettiin 50 miestä jalkaväkeä, kymmenen hevosta ja vahvin tykistö sekä komentajaksi majori Escalante.

Ensimmältä kävi Espanjalaisten retki kuuman ilmavyöhykkeen kaunisten seutujen läpi, mutta vähitellen noustiin ylänne-tasangolle. Pian näkivät he edessään korkeita vuorihuippuja, jotka kohosivat tasangolta. Oikealla yleni, valtava Sierra Madre tummine havumetsineen, etelässä korkea Orizaba valkoisessa lumipuvussaan. Euroopalaisten jalkojen juurella levisi muhkeita maisemia niittyineen, virtoineen ja metsineen; ja niiden välistä tervehtivät seikkailijain silmiä somat indiaani-kylät herttaisten kukkakenttien ympäröiminä. Himmeä valoviiva taivaan-rannalla, muistutti sotilaita valtamerestä, jonka takana oli kaukainen kotimaa, jota moni heistä ei enää olisi näkevä.

Retken jatkuessa muuttui ilmanala. Kylmät tuulet, väristyttävät rankkasateet ja pieksevät rakeet saattoivat retkeläisille paljon kärsimyksiä. Paremmin puetut Espanjalaiset kestivät toki jotakuinkin, vaikka moni heistäkin sairastui ja Cortez itse sai tilapäisen kuumeen; mutta varsinkin Totonakialaiset, kuuman ilmavyöhykkeen asukkaat, saivat monta aukkoa riveihinsä.

Maa kävi kolkoksi ja hirvittäväksi niinkuin ilmanalakin. Tie kiemuroitsi pitkin Cofre de Peroten harjaa, taivaankorkuisten, tulta ruiskuttavien vuorien sivutse, laavan ja tuhan peittämien tanterien poikki. Usein kävi polku kauheiden kuilujen ja syvyyksien partaalla, joiden pohjalla seikkailijamme näkivät tropiikien kukoistavan kasvullisuuden.

Mutta jo marssi uupunut joukko Sierra del Agua nimisen vuorisolan läpi, ja pian levisi heidän edessään lauhkeampi maa, melkein Etelä-Euroopan kaltainen. Seudut osoittivat huolellisen viljelyksen merkkiä, vaikka tämän tuotteet olivat suurimmaksi osaksi ihka uusia Espanjalaisten silmille. Kaikkialla huomasivat he agave-istutuksia ja eri kaktus-lajeja.

Indiaanit niissä kylissä, joita he tapasivat tiellään ja joista useat olivat varsin väkirikkaita ja suuria, osoittivat kaikkialla rauhallista, ystävällistä mieli-alaa -- niinkauvan kuin itse saivat olla rauhassa. Eräässä paikassa kuitenkin, kun Cortez -- laiminlyöden kaikki järkevyyden lait, kuten tavallista milloin vain hänen uskontonsa oli kysymyksessä -- taas yritti tyrkkimään kyläläisille neitsyt Marian ja muita kuviansa, tekivät he vastarintaa, ja pienempi kahakka syntyi, joka onneksi pian päättyi ilman mitään mainittavaa seurausta.

Mutta kun seikkailijat olivat saapuneet Tlaskala, s.o. Leipämaa, nimisen pienen vapaavaltion alueelle, kohtasi vastukset, jotka kauvemmaksi aikaa keskeyttivät heidän retkensä Mexikoon. Ja kuitenkin oli Espanjalaisten vähäinen sotavoima juuri Tlaskalasta saava päättävästi tehokkaan avun, jota ilman he luultavasti eivät koskaan olisi päässeet Mexikon mahtavan valtakunnan herroiksi.

Tlaskalaiset olivat sotaisaa, urhoollista kansaa, jotka eivät tietäneet kuolemaa peljätä. Cortez laskee heitä olleen puoli miljoonaa ihmistä, joita hallitsi eri kyläkuntien edusmiehet yhdessä neljän "vanhimman" muodostaman neuvoston kanssa. He olivat suurella rohkeudella ja kunnolla torjuneet Mexikon sotajoukkojen hyökkäyksiä maahansa, ja Cortez nyt kernaasti olisi tehnyt liiton tämän urhean heimon kanssa, joka oli vihamielinen sille mahtavalle keisarikunnalle, jota hän oli tullut hävittämään. Tässä tarkoituksessa lähetti hän neljä ylhäisintä Zampoalalaista pyytämään sotajoukolleen vapaata kulkua heidän maansa läpi. Mutta Tlaskalan senaati ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisesta ehdoituksesta. Cortezin lähettiläät pidätettiin panttivankina, ja vapaavaltion sotajoukkojen päällikkö sai käskyn ko'ota voimansa ja viipymättä lähteä liikkeelle puolustamaan Tlaskalan aluetta. Todellakin kunnollinen kansakunta, joka ymmärsi panna arvoa sekä sisälliseen että ulkonaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen.

Mainittu sotapäällikkö, joka nyt sai toimekseen torjua ulkoapäin uhkaavaa vaaraa, oli miehuullinen Xikotenkatl, miellyttävä ilmiö, kuten koko hänen kansansakin.

Useampia päiviä turhaan odotettuansa lähettiläiden palaamista, lähti Cortez viimein elokuun 30 p:nä joukkoineen liikkeelle leiristään ja syöksi kapean muurin-aukon läpi sisään Tlaskalan alueelle. Tämä muuri, joka oli rajana vapaavallan ja Mexikon valtakunnan alueen välillä, ei ollut sotamiehillä varustettu. Mutta kun Cortez ratsuväen kanssa oli päässyt vihollisen alueelle, ryntäsi häntä vastaan melkoinen joukko sotilaita, ja ratsumiehet saivat kestää ankaran kahakan. Nämä indiaanit eivät näkyneet "yhteen-kasvanutta miestä ja eläintä" niinkään pelkäävän, vaikka hekin nyt ensimäisen kerran näkivät mokomia kummallisia otuksia. Espanjalaiset menettivät tässä ensimäisessä kahakassaan Tlaskalan urhoollisia sotilaita vastaan kaksi hevosta, jotka kuolivat haavoihin, joita niihin indiaanit iskivät oivallisilla puumiekoilla, -- aselaji, jota Espanjalaiset pian oppivat pitämään kunniassa. Osa ratsumiehiä sai myöskin hyvät haavat. Vasta kun espanjalainen jalkaväki ja tykistö tuli väliin, väistyivät Tlaskalaiset. Mutta tämä tappelu olikin heidän puoleltaan ainoastaan vähäpätöinen kahakka. Seuraavana päivänä ryntäsi Espanjalaisia vastaan Tlaskalan koko sotavoima, johon nyt oli liittynyt myöskin Otomi nimisen naapuriheimon hurjuudestaan tunnetut sotilaat. Koko indiaani-armeijaa johti sotapäällikkö Xikotenkatl itse.

Se oli suurin sotavoima, mitä uhkarohkea valloittajajoukko vielä oli nähnyt edessään. Espanjalaiset kirjoittajat kehuvat siinä olleen noin 80,000 miestä, lukumäärä, jonka kuitenkin ainakin osaksi heidän vilkas mielikuvituksensa lienee luonut. Mutta tässäkin miesluvun puolesta epätasaisessa taistelussa voitti Cortezin hurjapäinen joukko. Ryntäävät indiaanilaumat viskattiin takaisin sen suljetuista riveistä kuin meren aallot kalliosta. Toinen hyökkäys toisensa perästä torjuttiin. Espanjalaiset avasivat rivinsä ainoastaan antaaksensa ampumakoneilleen sijaa puhaltamaan pois joukottain vihollisia. Viimein väistyi, kun väistyikin, oudon tulituiskun edestä Tlaskalan sotapäällikkö, ja Espanjalaiset jäivät tappotanteren herroiksi. Mutta he kyllä olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan vihollisensa rajua rohkeutta.

Vaikka voittajana ollen ei Cortez katsonut sopivaksi tunkeutua syvemmälle vapaavaltioon, vaan asettui leiriin muutamalle mäelle lähellä tappelutannerta ja pani menemään uuden lähetystön vihollisten pääkaupunkiin. Mutta lähetystö sai vastauksen, joka oivallisesti osoittaa että Tlaskalaiset olivat kansaa, "joka ei voinut kunniaansa pettää." Tlaskalan senaati antoi, näet, Espanjalaisten tiedoksi että maan sotavoima seuraavana päivänä tulisi heitä tervehtimään ja uhraamaan heidät jumalilleen. Ja tämän sanoman saattajat toivat muassaan runsaan lahjan ruokatavaroita, "koska Xikotenkatl ei tahtonut taistella nälkäisten vihollisten kanssa."

Muutaman päivän kuluttua siitä, syyskuun 5 p:nä 1519, pääsivätkin Espanjalaiset kiusaamaan Onnetarta tulisessa ottelussa. Cortezin uhkarohkea joukko valmistausi sinä päivänä taisteluun rukouksella ja ripillä ja samosi sitten ulos varustuksistaan, tervehtiäksensä vihollisen sotavoimaa. Noin virstan päässä mainitulta mäeltä näkivät he Tlaskalaisten ja Otomilaisten tiheän tappelurinnan rehentelevän suurella tasangolla. Kuulkaamme mitä historioitsija (Prescott) tästä merkillisestä armeijasta sanoo: "Ei olisi voinut uhkeampaa nähdä kuin näitä indiaani-joukkoja. Sotamiesten puoleksi alastomat, maalatut ruumiit, päällikköjen haaveelliset kypärit, joista kullat ja jalokivet kimalsivat, kiiltävät höyhentöyhdöt ja kirjavat pukimet häikäisivät silmää. Lukemattomat keihäät ja heittopeitset, joiden kärjet olivat kiiltävästä vaskesta, välkkyivät kirkkaasti aamu-auringon säteissä, kuni pauhaavalla valtamerellä leimahtelevat ukontulet. Valtavan sotavoiman takajoukkoja varjostivat Tlaskalan ja Otomin päämiesten vaakunamerkeillä varustetut liput, joiden joukosta erittäinkin pisti silmiin Xikotenkatlen huonekunnan merkki, valkoinen karja kalliolla, ja vieläkin enemmän Tlaskalan vapaavaltion smaragdeilla ja hopeatöillä runsaasti koristettu lippu, jossa merkkinä oli roomalaisen _signum'in_ muotoon laadittu kultainen kotka levitettyine siipineen. Tavallisilla sotamiehillä ei ollut muuta vaatetusta kuin leveä verhovyö vyötäreillä; mutta heidän ruumiinsa oli maalattu sen päämiehen väreillä, jonka lippua he seurasivat. Ylhäisempien sotilaiden höyhenvarustukset noudattivat samaa värilajitusta. Kazikien ja ylhäisimpien miesten pukimena oli paksu pumpulihamehut, joka sulkeutuen tiivisti ruumiisen samalla suojeli reisiä ja hartioita; ja tämän päällä pitivät rikkaammat indiaanit vielä hienoista kulta- ja hopealevyistä tehtyä asua. Heidän sääriänsä suojeli nahkasaappaat tai varvikkaat, jotka olivat kullalla reunustetut; mutta loistavin osa heidän puvustaan oli kallis, merkillisen taiteellisesti kirjaeltu, höyhenvaatteesta valmistettu vaippa, joka ulkonäöltään vivahti semmoiseen asehameesen, jota euroopalainen ritari keski-ajalla piti pukunsa päällä. Tätä kaunista ja upeaa pukua kruunasi puusta tai nahasta tehty päähine, joka kuvasi jonkun peto-eläimen päätä ja usein oli varustettu hirveällä hammas-aidalla. Päähineen peittämänä teki sotilaan pää hirvittävän vaikutuksen. Päälaen päällä liehui troopillisten lintujen höyhenistä tehty töyhtö, joka muodollaan ja värillään merkitsi sen henkilön arvoa, joka sitä kantoi. Varustuksen täytteeksi oli heillä kilvet, jotka joko olivat puusta ja nahalla peitetyt taikka useammin ruokoiset ja puuvillalla täytetyt. Heillä oli myöskin toisenlaisia kilpiä, joissa puuvilla oli päällystetty jollakin kimmoisella aineksella, jolla sitä voitiin painaa yhteen ja saada vähemmän tilavaksi, niinkuin sateen- tai päivänvarjoa. Nämä kilvet olivat kaunistetut kaikellaisilla koristuksilla kunkin halun ja varallisuuden mukaan sekä reunustetut sievillä höyhenhetuleilla. Hyökkäysaseina käytettiin linkoa, jousta ja nuolia sekä heittokeihäitä. He olivat mainioita jousimiehiä ja osasivat ampua kaksi, jopa kolmekin nuolta kerrassaan; mutta erittäinkin taitavasti osasivat he käyttää heittokeihästä. Erästä lajia keihäitä, johon oli kiinnitetty nuora, josta heittäjä voi vetää aseensa takaisin, pelkäsivät Espanjalaiset kovasti. Näissä eri aseissa oli luu- tai vaskikärjet, joiden tutkaimet olivat terävät kuin partaveitset, mutta helposti tylsyivät. Heidän nuolissaan ja keihäissään oli myöskin usein vaskikärjet, ja miekan asemesta käyttivät he noin puolen neljän jalan pituista sauvaa, jonka kaksihaaraiseen päähän oli poikkipäin sovitettu teräviä vaskilehtiä, -- hirmuinen ase, joka voi kaataa hevosen yhdellä iskulla." --

Semmoinen oli se armeija, jonka kanssa vähälukuisen espanjalaisen joukon nyt oli otteleminen. Mutta: _in hoc signo vinces_. Espanjan soturit ja heidän yltiöpäinen päällikkönsä luottivat lujasti suojeluspyhänsä apuun ja kävivät tappeluun varmalla voiton toivolla.

Tappelu alkoi Tlaskalaisten puolelta tiheällä nuoli- ja heitto-aseiden sateella, joiden vinkuessa Espanjalaiset hiljoilleen etenivät, kunnes he vähän matkan päässä vihollisista avasivat rintamansa ja oksennuttivat ulos kanoonainsa ja pyssyjensä sisällyksen, joka tiheään sullotussa indiaani-joukossa teki hirveät tuhotyöt. Silloin heti koko tuo uhkarohkea joukko terävine Toledo-säilineen ja keihäineen kävi Tlaskalaisten kimppuun lujasti suljetussa falangissa. Miehekkäästi ja kylmäverisesti toimitettiin hyökkäys; mutta miehuutta ei puuttunut Tlaskalankaan pojilta. Joukottain kaatui näitä maahan, mutta uusia parvia tuli kuolleiden sijaan, ja ennen pitkää täytyi Espanjalaisten kääntyä hyökkäyksestä puolustukseen. Viimein murtausivatkin hurjasti huutaen Tlaskalan miehet heidän riviensä läpi, ja nyt kuppuroitsivat kaikki sinne tänne toinen toisensa seassa. Tällä huimalla hetkellä, jolloin kaikkinainen komento ja järjestys oli loppunut, ryntäsi Cortez rajuine ratsumiehineen vastustamattomalla voimalla vihollista vastaan, samalla kun taasen tykistö rupesi jyrisemään Tlaskalaisten kylkilinjaan ja soi jalkaväelle hetken hengähtämisen aikaa. Hyvin harjoitetut espanjalais-joukkiot yhtyivät uudestaan, ja taistelu järjestyi jälleen. Nyt oli Tlaskalaisten vuoro väistyä, ja tappelu taukosi hetkeksi. Mutta Xikotenkatl vain kokosi joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Tämä ehkä olisi saattanut hurjanrohkeat seikkailijat Tlaskalan jumalain uhriksi, sillä neljän tunnin tappelun perästä olivat he nyt joteskin uuvuksissaan; mutta suppea suojeluspyhä näkyi todellakin Espanjalaisia viisailla vehkeillä auttelevan, kuni muinoin sinisilmä Atene Kreikan sankareita Trojan tanterilla. Uskollinen Xikotenkatl sai, näet, päähänsä että Otomilaisten sotapäällikkö oli pelkuri, ja hän lausui ajatuksensa suoraan. Seuraus oli että Otomilainen vaati Xikotenkatlea kaksintaisteluun, josta kuitenkaan ei mitään tullut, koska toiset päämiehet karkasivat väliin. Mutta Otomilainen vei lippunsa sotajoukosta pois, ja tämä supeni lähes kolmannella osalla. Samaan aikaan kuuluu myöskin eräs tlaskalainen alipäällikkö, joka komensi 10,000 miestä, luopuneen tappelusta, jolloin Xikotenkatl ei enää arvellut voivansa käydä Espanjalaisten kimppuun; ja nämä jäivät taaskin paikan herroiksi. Mutta kerrotaanpa myöskin että sinä päivänä ei yksikään Espanjalainen jäänyt haavoittumatta. Niin oli hevostenkin laita. Ja väsyneenä pitkällisestä kamppauksesta vetäysi Cortezin joukko takaisin vuorelleen, levähtääkseen vaivoistaan.

Uusi lähetystö pantiin menemään Tlaskalaan, jonka neuvoskunta ei kuitenkaan tälläkään kertaa suostunut tarjottuun rauhaan. Heidän pappinsa antoivat -- kuten kerrotaan Xikotenkatlen kehoituksesta -- sen neuvon että Espanjalaiset olivat torjuttavat yöllä, koska nämä muka olivat "päivän lapsia," vaikk'ei sentään jumalia, kuten muutamat luulivat. Xikotenkatl sai käskyn tehdä yöllisen hyökkäyksen vuorella majailevia Espanjalaisia vastaan. Tämä tehtiinkin muutamana yönä. Mutta Cortez oli varoillaan. Itse tarkasteli hän, luottamatta paraimpiinkaan ritareihinsa, yön pimeässä vahtejansa, ja onneton se, joka ei ollut paikallaan. Tämmöisellä tarkastuskäynnillä oli kerran muuan sotamies hänet pimeässä ampua, mutta Cortez ennätti saada lausutuksi tunnussanan ja pelastui. Tavallistenkin olojen vallitessa oli tämä tarkkuus hänen tapanansa, ja tässä vaarallisessa tilassa nyt varsinkin valvottiin vahtien valppautta mitä ankarimmasti, vaikkapa väki olikin kovin väsyksissään ja uupuneena. Jo pitkän matkan päässä huomattiin Xikotenkatlen armeija, ja hiljaisuudessa toimitettiin kaikki puolustus-hankkeet. Tykit ja pyssyt ladattiin ja kaikki miehet järjestettiin asentoon hyökkäystä varten. Tlaskalaiset luulivat kuitenkin "auringon lasten" lepäävän yön puolipimeässä. Silloin äkki-arvaamatta tuima tykistö purkasi sisällyksensä heidän riveihinsä, levittäen kuolemaa ja hävitystä. Kuin haukka pesästään hyökkäsi sitten heti koko espanjalainen voima alas vuorelta, jossa leiri sijaitsi, ja tällä kertaa kestivät Tlaskalaiset ainoastaan muutaman minutin. Hämmästyneinä ja kovasti pettyneinä turvasivat he pakohon poikki tasangon, jossa kuitenkin ratsuväki heidät saavutti ja tappoi Tlaskalan miehiä joukottaan.

Seuraavana päivänä uudisti Cortez tarjoumuksensa, ja jo suostuikin siihen Tlaskalan neuvoskunta, jonka lähettiläät tapasivat kokonaan masennuksissa kärsityn tappion johdosta. Xikotenkatl tarjousi vieläkin toistamaan taistelua ja pesemään Espanjalaisten verellä pois sen pilkun, joka oli tahraantunut Tlaskalan soturien kunniaan; mutta neuvosto pani nyt kuitenkin menemään lähetystön, joka runsailla lahjoilla astui espanjalaisen sotapäällikön eteen ja puhutteli häntä Marinan kautta seuraavasti:

-- Jos olette vihollisia ja julmia jumalia, niin luovutamme teille täten useampia orjia, jotta voitte syöttää vatsanne täyteen niiden lihalla ja juoda niiden verta; jos olette lempeitä jumaluuksia, niin pitäkää hyvänänne kirjavia höyheniä ja suitsu-aineita; mutta jos olette ihmisiä, niin saatte tästä leipää, hedelmiä ja lihaa. --

Tähän puheesen vastasi Marina Cortezin puolesta, ja aselepo tehtiin.

Kaksi päivää perästäpäin saapui Tlaskalasta juhlallinen, loistavaan asuun puettu lähetystö, jonka etupäässä oli sotapäällikkö Xikotenkatl valkoisessa, höyhenillä ja jalokivillä somasti koristetussa varustuksessa. Kelpo indiaani-päällikkö, jonka ryhti oli jalo ja miehekäs, selitti suoraan ja pelkäämättä että hän yksinään oli syynä maanmiestensä harjoittamaan vihollisuuteen Espanjalaisia vastaan, sillä hän oli muka luullut että nämä olivat liitossa Montezuman kanssa, joka oli hänen kansansa verivihollinen. Hän heittäysi sentähden Cortezin haltuun, jotta tämä saisi tyhjentää vihansa hänehen, mutta säästää hänen kansansa. Tlaskalan portit olivat Cortezin sotajoukolle avoinna. -- Niin puhui uljas Xikotenkatl.

Nuoren indiaani-soturin suora ja vilpitön käytös teki miellyttävän vaikutuksen Corteziin. Hän suostui pyydettyyn rauhaan ja ilmoitti muutaman päivän perästä itse tulevansa Tlaskalaan. Xikotenkatl tarjousi silloin etevimpien seuralaistensa kanssa jäämään panttivangiksi leiriin, vakuudeksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa. Mutta Cortez ei; huolinut tästä tarjouksesta, vaan selitti ylpeästi ett'ei hän tarvinnut mitään takuuta turvallisuudestaan.

Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla muutamat lähettiläät Mexikosta, jotka salaa olivat hiipineet Tlaskalan alueen läpi. He jättivät keisarinsa nimessä taaskin Cortezille suuren lahjoituksen ja onnittelivat häntä Tlaskalaisista saatuun voittoon. Heidän asianaan oli vieläkin varoittaa häntä menemästä Mexikoon ja etenkin ehkäistä liittoa syntymästä Espanjalaisten ja Tlaskalaisten välille, joiden viekkaudesta ja uskottomuudesta he tekivät vilkkaan kuvauksen. He eivät kuitenkaan saaneet Cortezilta muuta kuin että hän vielä lykkäsi tulonsa Tlaskalaan kuudeksi päiväksi. Viimeisenä näistä tuli uusia lähettiläitä Tenochtitlanista, taaskin rikkaita lahjoja tuoden; ja nämä nyt ilmoittivat että heidän keisarinsa oli taipuvainen rupeemaan ystävyyden-liittoon sen suuren hallitsijan kanssa, jota Cortez palveli, jakamaan aarteensa hänen kanssaan ja suorittamaan hänelle määrättyä vuotuista maksua, -- sillä ehdolla, että Cortez luopuisi kaikkenaisesta yhteydestä Tlaskalaisten kanssa ja samalla heittäisi sikseen aikomuksensa tulla Tenochtitlaniin.

Cortez tähän ei antanut mitään suoranaista vastausta, sillä hän tahtoi pitää Mexikolaisia epätiedossa. Mutta itsessään oli hän lujasti päättänyt pysyä suostumatta mihinkään ehtoihin.

Täll'aikaa kävivät Tlaskalaiset levottomiksi, Espanjalaisia kun ei kuulunutkaan tulevaksi heidän kaupunkiinsa. Olivatko Mexikolaiset onnistuneet herättämään Cortezissa epäluuloa heidän vilpittömyyttänsä vastaan? Tämän epätietoisuuden poistamiseksi ryhdyttiin erinomaiseen hankkeesen. Koko korkea neuvoskunta ynnä lukuisan seurueen kanssa lähti Espanjalaisten leiriin, johon kukin neuvostonjäsen kannettiin kantotuolissa. Etevin heidän joukossaan oli sotapäällikkö Xikotenkatlen isä, sokea vanhus, joka nyt piti Cortezille puheen, muistuttaen häntä tuosta lupauksesta, jonka mukaan Espanjalaisten piti elää rauhassa Tlaskalaisten kanssa ja tulla heidän pääkaupunkiinsa. Jos Cortez oli muuttanut mieltä, pyysi hän virkaveljineen saada jäädä vangiksi vieraiden luokse, koska muka neuvoskunta yksinään oli sotapäätöksen tehnyt.

Cortez lupasi nyt täyttää heidän toivomuksensa, ja neuvoskunta lähti juhlallisessa saattokulussa takaisin Tlaskalaan. Leirissä ruvettiin niinikään nyt lähtöä tekemään, ja muutaman päivän mentyä marssittikin Cortez sotavoimansa Leipämaan pääkaupunkiin. Mitä oli siellä nähtävänä ja millainen oli näiden "villien" indiaanien koti-elämä? Cortez itse antaa siitä kirjeessä keisari Kaarle viidennelle seuraavan kertomuksen: