Part 2

Mutta Mexikolaisten jumaluuden-käsite ei rajoittunut tähän, vaan haarautui, kuten yleensä muinoisissa kultuurikansoissa, usean persoonan otaksumiseen, jotka kukin edustivat niitä eri omaisuuksia, joita saattoi ajatella henkisyydessä yleensä löytyvän. Tällä moni-persoonallisuudella vältettiin sitä ristiriitaisuutta, joka silminnähtävästi on siinä, että palvellaan esim. rakkauden ja vainon jumalaa samassa persoonassa. Näyttää siltä kuin nämä kansat olisivat selvästi tajunneet ett'ei mikään jumala voi kuunnella eikä tyydyttää vallan ristiriitaisia rukouksia. Ei ole pitkiä aikoja siitä kuin kristittyjen pohjoismaiden kirkoissa, viimeiksi tietääksemme Tanskan rantamailla, rukoiltiin samaa jumalaa, jolta virsikirjain kaavojen mukaan pyydettiin apua merimatkalle lähteissä, että hän "siunaisi ranta-oikeutta", s.o. toimittaisi vieraat kauppalaivat haaksirikkoon rukoilijain kotirannalla, josta maan lakien mukaan heillä oli oikeus korjata hylyiksi jääneet tähteet ja tavarat omakseen. Ja kun me rukoilemme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä", käsitämme itse teossa kaikkein kansojen ja ihmisten yhteistä Jumalaa ainoastaan kansallisjumalaksi, _meidän_ sotajumalaksemme -- joka riivattujen vihollistemme parvesta poimikoon uhrejansa, mitä enemmän sen parempi! -- Anahuakilaiset ajattelivat, kuten sanottu, jyrkkiä ristiriitaisuuksia välttääksensä, yleishenkisyyden mahdolliset ominaisuudet eri persooneiksi. Sodan mahtavaa kansallisjumalaa kyllä nöyrästi palveltiin, mutta hänen rinnallaan vaati hartautta ja rakkautta ihan toisellainen jumala, joka edusti henkisyyden rauhallista puolta. Tätä palveltiin nimityksellä Tezkatlipoka, "maailman sielu". Yhtä hyvin kuin Huitzilopochtli oli hänkin "ylijumala", vaikka tietysti ei Ylimmäinen, joka, kuten sanottu, oli tuntematon. Tezkatlipokaa ajateltiin nyt erittäin rauhalliseksi ja lempeäksi, kaikkialla läsnä-olevaksi ja kaikkitietäväksi, vanhurskaaksi ja leppyiseksi. Hänen kuvapatsaassaan oli kaksinkertaiset silmät, sen oikeassa kädessä peili ja neljä nuolta; korvankohdalta nousi savupilvi -- merkkejä, joilla hänen ominaisuuksiaan tahdottiin kuvata.

Nämä olivat korkeammat eli "ylijumalat". Mutta niiden ohessa palveltiin muitakin, yleis-henkisyyden ajateltujen eri omaisuuksien mukaan, kuten sivistyneemmissä pakanakansoissa yleensä. Mainitsemme niiden joukosta tässä vain Tlalok'in, sateen jumalan, jonka merkkinä oli puuristi.

Vakiomuodosta Anahuakin valtakunnassa olemme vasta puhuneet sekä sen mahtavan aateliston suuresta vallasta. Läänityslaitos, joka täällä vallitsi, edellyttää jo itsessään sen epäkohdan, että kansan suuri joukko, varsinainen maanviljelijä-väestö, joutuu maa-orjuuteen, koska sen on pakko viljellä maata, joka ei ole sen, vaan mahtavamman luokan omaa, ja tämän luokan täytyy sitä turpeesen kiinnittää, estääksensä maata jäämästä viljelemättä. Sama yhteiskunnallinen peri-aate kasvattaa myöskin joukon muita orjia, jotka, koska heitä ei välttämättömästi tarvita tärkeimpään elinkeinoon, johdonmukaisesti joutuvat kaikenlaisen mielivallan alaisiksi. Tämmöinen oli tila vielä tuossa niin mallikelpoisesti hallitussa, valistuneessa ja ylistetyssä, vuosituhannen viisauden luomassa Rooman maailmanvallassa, sen ollessa keisarien aikana loistavimmillaan. Ja Anahuakin talonpojat olivat jokseenkin samassa maallisessa asemassa kuin Roomalais-vallan colonit. Monet suvut viljelivät yhteiseksi käyttömaakseen saamaansa maan-alaa. Mitään yksityistä omaisuutta ei Anahuakin talonpojalla ollut, enemmän kuin roomalaisellakaan, joka, kuten maailman-vallan aikakirjat asiasta mainitsevat, ei saanut isännän luvatta myydä tai lahjoittaa irtainta omaisuuttaan. Mutta hän, Mexikon talonpoika, näkyy kuitenkin olleen hiukkasen parempi kuin tavallinen orja, koska vielä puhutaan lukuisista maa-orjista jotka eivät olleet talonpoikia. Luultavaa on että orjistunut talonpoika nautti henkensä puolesta suojelusta laissa, niinkuin roomalainenkin, jota vastoin tavallinen orja lienee ollut kokonaan herransa mielivallassa, aivan kuin orja usein mainitussa klassillisessa kansassa.

Kaikki nämä asianhaarat todistavat että vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet viljelyksen ja sivistyksen kannan, joka yhteiskunnallisen järjestelmänsä puolesta itse teossa ei ollut suuresti takapajulla vanhasta Roomalaisvallasta, ei keski-ajan oloista eikä monesta uuden ajankaan kehittämästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mainittu väestön jako asteellisesti aleneviin tai yleneviin luokkiin juuri etupäässä sitä osoittaa. Vaaditaan, näet, jo jokseenkin pitkä kehitysjakso ennenkuin yhteiskunnallinen järjestys voi tämmöiselle kannalle kohota, olkoonpa sitten tämä kanta meidän mielestämme perin huonokin, meidän, jotka jo olemme tottuneet vapaampiin kaavoihin. Ihan alkuperäisellä kehityskannalla olevat kansat noudattavat aivan toisia yhteistapoja; paimentolaisten ja metsästäjäin elämä ei vaadi niin monimutkaista järjestelmää. Mutta samassa järjestelmässä on vaikuttimena myöskin se, että ylhäisemmän yhteiskunnallisen aseman kanssa käy rinnatusten kaikenlaiset tarpeet, joista eivät paimentolais- ja metsästäjäkansat tiedä mitään. Ja tämä se on, joka synnyttää sivistystä, sanan tavallisessa merkityksessä. Todellinen ylhäisyys edellyttää sivistystä, ja sivistynyt on ylhäinen. Aztekien valtakunnassa oli sivistystarve keksinyt paperin ja kirjoitustaidon; ne, joilla oli jotain sanomista, voivat lennättää tietonsa ja ajatuksensa määräpaikkaan paremmin ja varmemmin kuin suusanalla. He käyttivät jonkinlaista hieroglyfi-kirjoitusta, edistyneenpää kuva-kirjaimistoa, ja kirjoitetun sanan kuljettamista varten oli olemassa hyvin järjestetty postilaitos. Oikeus- ja veroitusasiat juoksivat tarkkojen kaavojen mukaan, kuten monisäätyisessä yhteiskunnassa sopi odottaakin. Hallituksella oli oma poliisinsa. -- Mexikolaiset olivat perehtyneet luvunlaskun alkeisin; rakennustaide oli kehittynyt ihmettävän korkealle kannalle; he osasivat kutoa mitä kauniimpia kankaita ja koristaa niitä korko-ompelulla; hienot kultasepän-työt osoittavat todellakin hämmästyttävää taitoa ja taide-aistia. Ylhäisten puku oli samalla kertaa sekä uhkea että soma, mutta varsinkin keisari osasi ulko-asussaan osoittaa häikäisevää loistoa, jossa kuitenkin silmää miellyttävä sopusointu vallitsi.

Mexikossa eli Anahuakissa oli monta suurta, ja väkirikasta kaupunkia suunnattoman suurine temppelineen ja Espanjalaisten tullessa maahan oikeastaan kolme läheisesti yhdistynyttä valtiota: Tenochtitlan eli varsinainen Mexiko, Tezkuko ja Tlakopan, joista Tenochtitlan, Aztekien emävaltakunta, vaati johtajan asemaa, ylpeiden ja vallanhimoisten ruhtinaittensa kautta häiriten keskinäistä sopua. Ja kuten jo mainitsimme, tämä epäsopu juuri oli ehkä tärkein vaikutin merentakaisten vieraiden valloituksen menestymiseen ja kunnioitettavan, ikivanhan sivistyksen hävittämiseen.

Mexikolaisten viljelyskannan erilaisiin ilmiöihin, heidän maansa yrttitarhaan ja sivistyksensä tuotteisin saa lukija vielä alempana heittää silmäyksen yhdessä niiden valloittajien kanssa, jotka kutsumattomina vieraina heidän alueellensa tunkeuvat. Tahdomme tässä vain vielä sivumennen huomauttaa että tämä verraten varsin korkea sivistys ansaitsee sitä enemmän huomiotamme, jopa ihmetystämmekin, kun ajattelemme että se on aivan omatakeisesti luotua ja kehitettyä, Amerikan sivistysheimon omassa povessa herännyttä ja ainoastaan sen omien apukeinojen kautta edistynyttä, kokonaan vanhan maailman viljelyksen ja sivistyksen ulkopuolella ja siitä riippumatta. Ääretön valtameri eroitti tämän maan asujamet Aasian ja Euroopan koko sivistys-piiristä. Ei yhtäkään viljelyksen siementä ollut tuuli sen ylitse tuonut. Ja niin ollen täytyy meidän antaa täysi kunnioituksemme Anahuakin "villeille" lapsille, jotka itsekin tietävät pitää arvossa mitä heillä on ja, kun ratkaisun hetki tulee, puolustavat itseään viimeiseen veripisaraan asti, kuin muinoin Karthagon onnettomat asukkaat. Vanhain Mexikolaisten luonteessa ilmestyy sitä paitse niin monta kaunista ja todellista inhimillisyyttä osoittavaa puolta, että heidän kohtalonsa tahtomattammekin herättää meissä sala-yhteisyyden tunteen, joka lepää paremmalla pohjalla kuin se sääli, minkä Karthagolaisten poroporvarillinen kansanluonne voi meissä myöntää.

Niinkuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset nimittivät kaikkia sivistyspiirinsä ulkopuolella olevia kansoja _barbareiksi_, raakalaisiksi, niin tietysti Espanjalaisetkin, Mexikoon tullessaan, katsoivat sen asujamia "villeiksi".

Jos menet viljelysmailtasi kauas synkän korven sisään ja siellä yht'äkkiä, odottamattasi tapaat tähkää tekevän yksinäisen, itsestään eli "villisti" kasvavan ruiskorren, sinä suuresti hämmästyt. Hennotko sen taittaa? Anahuakilaisten sivistys oli, meikäläisten viljelykseen verrattuna, semmoinen tähkää tekevä ja itsestään, villisti kasvava yksinäinen ruiskorsi. Sentähden olemme antaneet heille nimityksen: sivistyneet villit.

Mutta tuon hämmästystämme herättävän itsestään kasvavan viljelyskasvin, joka käsite tosin ristiriidalta kajahtaa, hentoi säälimätön käsi taittaa -- käsi, joka pyhää ristinmerkkiä tehdessään samalla ryösti ja tappoi. _Auri sacra fames!_ -- kullan pyhä nälkä!

II. Fernando Cortez.

Tämä runsailla luonnon-lahjoilla varustettu mies, Anahuakin väkivaltainen valloittaja, oli syntynyt v. 1485 Medellin nimisessä pienessä kaupungissa Estremaduran maakunnassa Espanjassa. Hänen isänsä, Martin Cortez de Monroy, joka jalkaväen katteinina asuskeli mainitussa paikkakunnassa, oli nuoren Fernandon loistavien sielunlahjain tähden aikonut kasvattaa hänestä lainoppinutta. Salamancan yliopistossa, jonne poika tätä varten lähetettiin, välitti hän kuitenkin lukemisistaan varsin vähäsen, mutta hoiti sitä paremmin huvituksiaan, varttuen vähitellen reippaaksi nuorukaiseksi, vaikka hän lapsuudestaan oli joteskin kivuloinen. Seitsentoista vuotiaana pisti hän pillinsä pussiin ja käänsi koko yliopistolle selkänsä. Halu ja taipumus oli jo kauan kallistunut sotilaan uralle. Kun hän sentähden viskasi kirjansa seinään ja päätti, kun päättikin, mennä sotaväkeen, ei isä enää pannutkaan vastaan, ja nuori Fernando ilmoitti astuvansa kuuluisan sotapäällikön Gonzalvo de Cordovan armeija-osaston riveihin, taistellakseen Mohrilaisia vastaan. Mutta yht'äkkiä pisti hänen levottomaan päähänsä toinen tuuma. Eräs Cortezin sukulainen, Nikolaus de Qvando, oli määrätty johtamaan uutta retkikuntaa tuonne kaukaiseen länteen, seikkailusten luvattuun maahan, joka tähän aikaan, Colombon löytöjen perästä, kutkutti jokaisen Espanjalaisen mielikuvitusta. Fernando Cortez, jonka tulinen luonne tavoitteli tavattomuutta ja kunniaa, päätti pyrkiä osalliseksi sukulaisensa retkikuntaan. Mutta mitäs ollakkaan! Huimakas nuori Espanjalainen harjoitteli tietysti jo myöskin lemmen-peliä. Pari päivää ennen laivaston lähtöä oli hänellä salainen jäähyväiskohtaus erään nuoren neidon kanssa. Siinä oli Fernandon hypättävä jyrkältä muurilta alas hempukkansa helmoihin. Mutta "aita kaatui kahden puolen", ja rakastuneen sankarin toinen jalka jäi kivien alle. Cortez vaipui pitkälliselle tautivuoteelle, jossa hänellä nyt oli sopiva tilaisuus harjaantua kärsivällisyyteen ja mielen-malttiin. Qvandon laivasto oli lähtenyt tiehensä ilman nuorta Cortezia.

Vasta kahden vuoden perästä, 1504, kun taasen pieni retkikunta lähti Länsi-Indiaan, pääsi tuo silloin 19-vuotias nuorukainen yritystänsä toteuttamaan ja saapuikin onnellisesti Hispaniolaan. Täällä oli silloin mainittu Qvando espanjalaisena maaherrana. Hänen puoleensa kääntyi Cortez ja sai muutamia maa-aloja viljeltäväkseen. Tämä toimi-ala ei Fernandoa kuitenkaan sanottavasti houkuttanut, mutta sen suuremmalla mieltymyksellä yhtyi hän moneen partioretkeen maan kukistettuja alku-asukkaita vastaan, jotka tuon tuostakin tekivät kinastuksia. Näillä retkillä tutustui Cortez indiaanien sotatapaan, ja hänen oma kykynsä rupesi tulemaan huomatuksi. Viimein vaihtoi hän kokonaan maamies-toimensa sotilaan elämään, kun Qvando päätti sotaretken Cubaa vastaan. Tämän retkikunnan ylipäälliköksi tuli _Diego de Velasquez_, ja Cortez sai sen kestäessä uusia tilaisuuksia osoittamaan sotakykyänsä ja urhoollisuuttansa, jonka seurauksena oli että hän nimitettiin Velasquezin notarioksi. Cuba valloitettiin kokonaan ja Velasquez tehtiin maaherraksi, Espanjan kuninkaan käskynhaltiaksi, siellä. Mutta miten lienee ollutkaan, useat siirtolaiset suuttuivat erinäisistä syistä Velasquezin hallintoon, tyytymätön puolue muodostui kapinalliseksi salaliitoksi, ja Cortez astui sen etupäähän. Julmistuneena panetti hänet Velasquez köysiin, ja hirsipuu jo odotti rohkeaa kapina-päällikköä. Paremmin ja tyvenellä mielellä asiaa harkittuansa luopui kuninkaan käskynhaltia kuitenkin kiivaasta aikomuksestaan ja pani menemään laivan, jossa Cortez oli vietävä Hispaniolaan laillisesti tuomittavaksi. Mutta matkan alussa jo liukui kapinoitsija köysistään ja vartijainsa kynsistä, hyppäsi laivasta mereen ja pääsi uimalla maalle. Täällä haki hän turvaa muutamassa kirkossa, jonka pyhyys esti Velasquezia vangitsemasta häntä sen seinien sisäpuolella. Poliisit vartioivat kuitenkin yötä ja päivää hänen turvapaikkaansa, odottaen häntä kerrankin siitä lohkenevaksi. Niinpä kävikin. Eräänä iltana luiskahti Fernando herra ulos, -- käydäkseen tervehtimässä muuanta kaunista tyttöä, joka päälle päätteeksi sattui olemaan läheistä sukua Velasquezille. Lemmen-sankari siinä yrityksessä vangittiin. Mutta loppupäätös koko jutusta oli -- että käskynhaltian ja kapinoitsijan kesken rakentui sovinto. Cortez meni naimisiin mainitun neiden kanssa, jonka nimi oli Catalina Xuarez, nuorelle pariskunnalle syntyi poika, jolle Velasquez rupesi kummiksi, ja pian sen jälkeen nimitettiin Cortez tuomariksi Sant-Iagon kauppalaan, joka vasta oli perustettu ja josta myöhemmin tuli saaren pääkaupunki. Nyt alkoi Cortezille jonkun ajan makean-leivän päivät. Hän sai Velasquezilta melkoisen suuren plantagen eli kasvimaan ja joukon indiaaneja orjikseen, jotka toimittivat kaikki varsinaiset maatyöt. Ennen pitkää oli maatila mitä kukoistavimmassa kunnossa, ja nuori pariskunta eleskeli siellä ihanat kuherruskuukaudet. Fernandon vaimo oli kaunis ja ylevämielinen, vaikutti häneen jalostuttavasi ja sai hänet luopumaan entisestä huikentelevaisuudesta lemmen-asioissa. Heidän varallisuutensa karttui myöskin päivä päivältä, ja muutaman vuoden perästä pidettiin Cortezia varsin varakkaana miehenä. Mutta Cortezin luonne oli kuin tulivuori. Hänen sydämensä pohjalla paloi salainen liekki, joka ainoastaan odotti sopivaa aikaa puhjetaksensa ulos tuosta tyveneltä näyttävästä pinnasta.

Ylempänä olemme kertoneet miten Juan de Grijalva tutkimusretkeltään Mexikossa lähetti ennakolta kotiin koko joukon kalleuksia laivassa, jota komentajana kuljetti aatelismies Alvarado. Tämä oli nyt laivoineen aarteineen saapunut Sant-Iagon satamaan. Ja hän tiesi kertoa kutkuttavia juttuja uudesta kultamaasta. Vasta nyt oli varsinainen Eldorado löydetty. Ja Alvarado voi todistaa tarinansa todeksi. Hänen tuomansa timantit, jalokivet ja kultaiset koristukset eivät antaneet epäilykselle sijaa. Kullanhimoiset miehet -- ja semmoisiahan olivat melkein kaikki -- syttyivät kuni kerrassaan palamaan, -- palamaan tuonne Yukatan niemen toiselle puolelle, josta Alvaradon laiva oli tullut. Kuninkaan käskynhaltija itse päätti mitä kiireimmin toimittaa sinne uuden, pontevan retkikunnan, jonka tulisi valloittaa uusi maa ja ottaa sen äärettömät tavarat talteensa. Ken pantaisiin vain tämän suuren yrityksen etupäähän? Toinen espanjalainen hidalgo, aatelismies, toisensa perästä tarjoutui toimeen. Mutta Velasquez syystä pelkäsi että nämä, kun kaikki olisi loppuun toimitettu, irtautuisivat hänen vallastaan ja pitäisivät itse sekä aarteet että kunnian. Heidän tarjoumuksensa hyljättiin. Silloin ilmestyi maatilaltaan Fernando Cortez. Hän oli tunnettu rohkeana ja kekseliäänä miehenä, ja häntä näkyi suosivan onnen jumalatar. Hänen käytöksensä oli herttainen ja miellyttävä. Hän saattoi olla, kun niin vaadittiin, ihmeellisen lempeä ja anteeksi-antavainen, mutta myöskin viisas ja kylmä. Hänen tahtonsa oli terästä ja rautaa. Päättävissä kohdissa tiesi hän aina käyttää juuri sitä luonteensa puolta, jota tilaisuus vaati. Hän oli siten mies paikallaan, aivan omansa johtamaan ja taivuttamaan hurjaa, kullanhimoista seikkailijajoukkoa, pitämään kurissa lukuisaa parvea sankari-rosvoja, joiden tehtäväksi uuden Eldoradon valloittaminen uskottiin. Ja -- mikä vieläkin oli vallan tärkeä seikka, jopa pääasianakin tässä kummallisten ristiriitain kultaisessa ajassa, jonka henki samassa hehkui keltaista kultaa ja Kristinuskon kunniaa, -- Fernando Cortez oli yltiöpäisyyteen saakka jumalinen mies, joka ei sallinut millekkään muulle näkökohdalle sijaa, jos hänen uskontonsa kunniaa ja voittoa kysyttiin. Kristinuskon sankareina hänen retkikumppaninsakin ilmestyivät, vieläpä täydestä vakuutuksestakin ja sydämen innollisuudesta; mutta Cortezissa oli tämä into yltynyt intohimoksi, joka, kuten saamme nähdä, joskus oli pimentämäisillään hänen terävän järkensä kirkkauden. Hän oli, jos saamme käyttää niin pyhätöntä vertausta, jonkinmoinen kristillisen sankariuden Don Quixote, joka ristiretkiä haaveillen pitää viattomia indiaaneja saastuttavina saraseeneina, rauhallisesti pyöriviä tuulimyllyjä vimmatuina vihollisina. Mutta hän juuri oli mies, jota tarvittiin semmoiseen yritykseen kuin oli Mexikon valloitus. Ja Velasquez antoi ylipäällikkyyden Cortezille, jolla kaiken hyvän kukkuraksi oli puolisona hänen sukulaisensa ja jolta voi uskollisuutta odottaa. Ja Cortez suostui arvelematta ja ilolla. Ja siitä hetkestä lähtein antautuu hän tehtäväänsä sielunsa koko pontevuudella, pyhittää koko elämänsä yhden tarkoituksen saavuttamiseen, -- pakanallisen Mexikon valloittamiseen, Jumalalle kunniaksi ja Espanjan kukkaron täyttymiseksi.

Marraskuussa v. 1518 alkoi hän Sant-Iagossa varustella laivastoa, jolla alku-osa retkestä tuohon kultaiseen luvattuun-maahan oli suoritettava. Ja varustustyöt etenivät kuni tuulessa.

Mutta mitäs ollakkaan! Taaskin oli Cortezille tapahtuva harmillinen vastus juuri lähdön hetkenä. Syrjäytetyt hidalgot, jotka kateudella katselivat hänen johtavaa asemaansa, pääsivät puhumaan Velasquezille pahaa valitusta päälliköstä, ja arkaluontoinen kuninkaan käskynhaltia rupesi epäilemään hänen uskollisuuttaan. Mutta Cortezkin sai hyvissä ajoin tiedon siitä, että hän oli joutunut huonoihin kirjoihin, ja eräänä aamuhetkenä tuotiin Velasquezille tuo odottamaton sanoma, että koko laivasto oli täysissä purjeissa. Käskynhaltia ajoi tuota pikaa, paraimmalla ratsullaan nelistäen, satamaan, lähimmät upseerinsa mukanansa. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen miten laivat jo keikkuivat selvällä meren selällä. Huomatessaan rantaan saapuneet ratsastajat, astui Cortez aseellisilla miehillä varustettuun veneesen ja soudatti lähelle rantaa.

-- Sillä tapaako nyt minun jätät? Varsin kohteliaat jäähyväiset! -- huusi Velasquez.

-- Suokaa anteeksi! -- vastasi Cortez -- aika rientää, ja joskus on asioita, jotka heti ovat pantavat toimeen. Onko teidän ylhäisyydellänne muuten mitään käskettävää? --

Ja Cortez heilahutti ylpeästi kättään jäähyväisiksi raivostuneelle käskynhaltialle, soudatti veneen takaisin amiraalilaivalleen, astui siihen ja purjehti pois.

Trinidad nimisessä kaupungissa, joka on saman Cuba-saaren etelärannalla, astui Cortez maalle, istutti lippunsa ja kutsutti vapaa-ehtoisia yhtymään sen alle, yltiöpäisen ylpeään yritykseen.

Ja joka päivä tulvaili hänen luokseen rohkeita miehiä, jotka eivät muuta etsineet kuin hurjia seikkailuja. Näiden joukossa oli sadan paikoille sotureja, jotka olivat olleet muassa Grijalvan retkellä ja siten jo tunsivat jotenkuten mitä tämmöinen yritys merkitsi. Täällä vielä koetti Velasquez riistää Cortezilta päällikkyyden. Käsky tuli hänen ala-komentajalleen Trinidadissa että Cortez oli vangittava. Tätä ei kuitenkaan paikkakunnan komentomies uskaltanut, sillä retken päällikön valta näytti jo liian uhkaavalta. Itse ei Cortez kumminkaan vielä arvellut voimaansa riittäväksi, jonka tähden hän Trinidadista purjehti Havanaan, läntisen Cuban pohjois-rannalla. Siellä hän taasen nostatti lippunsa ja uudisti kutsumuksensa asukkaille. Siellä suoritettiin myös lopulliset valmistukset, ja helmikuun 10 p:nä 1519 kokoontui laivat San-Antonio nimisen niemen edustalle, jossa Cortez astui maalle ja piti sotaväen-katselmuksen.

Laivoja oli yksitoista, vaikka kaikki joteskin pieniä. Suurin oli amiraalilaiva Capitana, 100 tonsin vetävä, kolme oli 70-80 tonsin vetävää, mutta loput avonaisia aluksia, karavelleja ja pieni sotapriki. Amiraalilaivalla oli Cortez itse ja kokenut merimies Antonio de Alaminos, joka ylipäällikkönä johti laivastoa ja joka ennen oli ollut muassa Colombon ja Grijalvan matkoilla. Laivaston merimiehistö nousi yhteen sataan henkilöön. Sotilaiden lukumäärä oli 553. Sitä paitse oli muassa 200 indiaania ja joku kymmenkunta indiaani-naisia. Sotilaista oli 45:lla pyssyt; loput olivat varustetut Toledo-sapeleilla ja peitseillä. Tykistössä oli 10 kanoonaa ja 4 n.s. falkonettiä eli pienempää tykkiä. Hevosväkeä oli 16 miestä ja ratsua. Tämän sotaväen jakasi Cortez 11:een lipulliseen. Laivojen lukumäärän mukaan pantiin kunkin lipullisen komentajaksi katteini, joka komensi maalla ja merellä. Nämä päälliköt olivat seuraavat: Juan Velasquez de Leon, käskynhaltian sukulainen, Alonso Hernandez de Portocarrero, Francisco de Montejo, Christoval d'Olid, Juan d'Escalente, Pedro d'Alvarado, Francisco de Moria, Francisco de Salzeda, Juan d'Escobar, Alfonso d'Avila ja Geinez de Nortez. Viimemainittu kuljetti sotaprikiä. Tykkiväen päällikkönä oli Fransisco d'Orezco, vallan kuuluisa tappelija. Itse komensi Cortez 11:tä lipullista, jota Capitana-laiva kuljetti ja jossa oli monta mainehikasta sotaherraa, m.m. Bernardo Diaz del Castillo, joka on kirjoittanut kertomuksen tästä merkillisestä retkestä, Diego d'Ordaz, Juan d'Escalente, Gonzales de Sandoval ja Pedro Alvaradon neljä veljestä. Amiraalilaivalla oli myöskin retkikunnan kaksi pappia: Juan Diaz ja Bartolomeo d'Olmeda.

Siten oli tämä retkikunta järjestetty, joka nyt lähti valloittamaan Anahuakin maata ja notkistamaan ikeen alle sen kansaa. Fernando Cortez oli siihen aikaan kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha mies, siis uskaliaan sotapäällikön paraimmassa ijässä. Vasta-mainittu historian-kirjoittaja Diaz del Castillo kertoo häntä vähän yli keskikokoa olevaksi, kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka mustat silmät säkenöivät rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä hänen kirjavassa joukossaan vaikutti samalla kertaa kunnioitusta ja luottamusta. Esimerkillään ja pontevalla kaunopuheliaisuudellaan tiesi hän innostuttaa väkeänsä aivan verrattomiin urostöihin tappelun kestäessä.

Semmoinen oli Fernando Cortez.

III. In hoc signo vinces.

Kun Roomalainen Konstantinus, jota sittemmin keisarina Suureksi sanottiin, aikoinansa lähti Galliasta sotaretkelle Maxentius keisaria vastaan, joka Roomassa oli anastanut hallituksen, rukoili hän, Konstantinus, kristittyjen Jumalalta apua ja suojelusta, koska tämä jumala silminnähtävästi oli auttanut hänen isäänsä ja siten osoittanut olevansa voimakkaampi kuin hänen omat pakanalliset jumalansa. Silloin näkyi päivä-sydännä Konstantinukselle ja koko hänen sotajoukolleen säteilevä risti taivaalla ja siinä kirjoitus: _In hoc signo vinces_ (= tämän merkin turvissa voitat). Seuraavana yönä näkyi hänelle unessa Vapahtaja, joka käski hänen varustaa lippunsa samalla merkillä. Jutun kertoo "kirkkohistorian isä", hurskas piispa Eusebius. Ja Konstantinus varusti lippunsa sillä merkillä. Ja Konstantinus voitti Maxentius keisarin ja toisenkin kilpaveljen vielä ja tuli koko Roomalais-vallan keisariksi ja eli ja hallitsi onnellisesti kauan aikaa. Ja Kristinuskon teki Konstantinus maailman-vallan valtion-uskonnoksi ja otti itsekin kasteen, vaikkapa kuolinvuoteellaan vasta.

Siitä saakka on kristinusko itse ollut maailmanvaltana.