Part 2

_Elina_: (Naurahtaa.) Unta? Kerrohan unesi.

_Marjatta_: Tuura ajoi koskesta valkoisella hevosella. Kuohujen alapuolella oli punainen hirviö joka ahdisti isää. Hui — ihan vieläkin pelkään.

_Elina_: (Levottomasti.) Unesi ei ennusta hyvää. (Vaipuu mietteisiin, hetken kuluttua.) Se koskihan minutkin vangitsi tänne korpeen. Sen rannalla kerran — (keskeyttää.)

_Marjatta_: Mitä, äiti?

_Elina_: Ei mitään. (Kehrää. Äänettömyys.)

_Elina_: (Lakkaa kehräämästä.) Olen pelännyt, että koski lumoo kerran sinutkin. (Tutkivasti.) Olet käynyt viimeaikoina niin kummalliseksi.

_Marjatta_: (Hämmästyen.) Ei se ole mitään.

_Elina_: Olet perinyt isältäsi salaperäisen luonteesi. (Hetken kuluttua, kuin itsekseen puhellen.) Missä hänkin lienee... en ole vuosiin häntä nähnyt. Kuin salaa metsämaillaan hiihtelee.

_Marjatta_: Kuka?

_Elina_: (Kuin edellä.) Isäsi.

_Marjatta_: Isä... et ole häntä nähnyt? Mitä sanoitkaan? Isähän meni kirkonkylään.

_Elina_: (Hämmästyen.) Minä puhun välistä puuta heinää. Ei se ollut mitään.

_Marjatta_: (Miettii hetken aikaa, lähestyy äitiään.) Äiti... sinä — et varmaankaan ole oikein onnellinen. Olet varmaankin nuorempana rakastanut — vaan ethän pahastu, äiti — olet rakastanut toista.

_Elina_: (Katsoo hajamielisenä Marjattaan.) Hänen näköisensä... suu, silmät... (peittää kasvot käsiinsä, nyyhkyttää.) Rakastin häntä — mitäpä sitä salaan.

_Marjatta_: (Hellästi.) Kuka oli hän?

_Elina_: Sinun isäsi.

_Marjatta_: (Hämmästyen.) Minun... mutta... ethän ole isää... Äiti, minä en nyt ymmärrä...

_Elina_: Saat tietää totuuden... en sitä enää sinulta voi salata... olen jo niin kauvan salannut. Se on hän, Antero, sinun isäsi, kosken poika. (Painuu istumaan.) Kerran keväisenä iltana kohtasin hänet tuon kosken rannalla, jonka kohina alati soi korvissani. Hän oli silloin nuori, uljas. Hän rakasti minua. Hänen silmänsä, äänensä, koko olentonsa vaati yhä syvempään lupaukseen. Ja kerran kesäisenä yönä sinä synnyit. (Painaa kasvot käsiinsä.)

_Marjatta_: (Vaipuu kalpeana istumaan.) Äiti!

_Elina_: (Kuin edellä.) Mutta hän ei pitänytkään lupaustaan... Hän jätti minut yksin, vaikka vaati lupauksen niin syvän. (Hetken kuluttua.) Hän, tuo korven kuningas kosiskeli minua samaan aikaan. Minä pelkäsin seurauksia ja tulin hänen vaimokseen.

_Marjatta_: (Tuskallisesti.) Isä... tokko hän tietää vieläkään?

_Elina_: Hän ei ole saanut sitä tietää. Olemme olleet vieraita toisillemme, läpi elämän.

_Marjatta_: Oi, isä! Sinä olet kärsinyt vääryyttä!

_Elina_: Etkö soimaa minua?

_Marjatta_: En, äiti rakas. (Painuu pää käsien varaan. Elina menee hiljaa ulos. Äänettömyys.)

_Nevalainen_: (Tulee synkkänä, riisuu kauhtanansa ja vaipuu penkille istumaan.)

_Marjatta_: (Ääni värähtäen.) Isä.

_Nevalainen_: Ka, sinäkö... Luulin yksin olevani.

_Marjatta_: Kuinka onnistui asiasi kirkonkylässä?

_Nevalainen_: Huonosti. Papille oli saatavat suorittamatta. Haukkui hyvänpäiväiseksi.

_Marjatta_: Hänkö esti lainan saannin?

_Nevalainen_: Hän. Ei antanut suositusta.

_Marjatta_: Voi, isä... Sinua ei koskaan onni seuraa.

_Nevalainen_: Kova on kohtalon koulu. Luulin sen voittavani. Hukka nyt perii.

_Marjatta_: Ehkäpä vielä joku keino auttaa.

_Nevalainen_: Ei saa apua mistään. Metsä ei anna. Sakot saan nyt suorittaa siellä mihin en ikinä olisi luullut joutuvani.

_Marjatta_: Sinä saat kärsiä liian paljon isä, meidän tähdemme.

_Nevalainen_: Oletko sen huomannut. Sinä ehken ymmärrätkin minua enemmän kuin — äitisi.

_Marjatta_: Paljon enemmän. Ymmärrän nyt sinun kiintymyksesi korpeen, sen salaperäiseen elämään.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Täällä olisinkin lopun elämäni elänyt, jos olisin saanut rauhan maailmalta. Olisin opettanut sinutkin korpea rakastamaan.

_Marjatta_: Olen jo oppinut, isä.

_Nevalainen_: Olet perinyt luonteesi isältäsi.

_Marjatta_: (Vaipuu istumaan.) En... ei mitään yhteyttä... (Itsekseen.) Tämä on kauheata.

_Nevalainen_: Sanoitko jotain?

_Marjatta_: Sanoin vaan — että — oliko sinulla isä, silloin kuin tutustuit äitiin — tarkoitan — rakastitko häntä?

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Kyllä ensiaikoina — mutta sittemmin —.

_Marjatta_: Isä parka.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Odotin sinua... olen elänyt ja taistellut sinun tähtesi.

_Marjatta_: Surkeaa pettymystä.

_Nevalainen_: Mikä?

_Marjatta_: (Itsekseen.) Sanoisinko? Täytyyhän se hänen tietää kumminkin. (Ääneen.) Isä...

_Nevalainen_: Mitä?

_Marjatta_: (Itkuun tyrskähtäen.) Minä en olekaan lapsesi!

_Nevalainen_: (Tuijottaa Marjattaan.) Mikä sille nyt tuli? Mitä tarkoitat.

_Marjatta_: Sinua on loukattu, petetty kauheasti, isä. Antero on minun isäni.

_Nevalainen_: (Synkistyy, hetken kuluttua.) Mistä sen tiedät?

_Marjatta_: Lupaathan antaa anteeksi hänelle sen? Onhan hän äitini.

_Nevalainen_: (Painuu penkille istumaan.) Nyt sammui viimeinen elon kipinä. Yö pitkä on edessä matkamiehen.

_Marjatta_: Onhan koti vielä.

_Nevalainen_: Ei tuika sieltä minulle tuli talviyöhön. Ei ole kodista onnettoman. (Nousee, miettii, käy ulos. Äänettömyys. Tuli on takassa sammunut. Kuu paistaa kirkkaasti sisään. Marjatta nyyhkii karsinapenkillä.)

_Tuura_: (Tulee, ei ensin huomaa Marjattaa.) Huh! ompa siellä pakkanen. On toki tupa lämmin. (Heittää turkin naulaan.) Kun vaan olisi oma tupa. Missähän lienee Marjatta? (Huomaa.) Ka, tuiretuiseni, siellähän sinä oletkin. Mutta — miksi itket? Onko äitisi — mitä on tapahtunut? (Istuu Marjatan viereen, joka väistyy.) Ka, oletko suuttunut minuun?

_Marjatta_: En.

_Tuura_: Mikä on sitte mieltäsi pahoittanut?

_Marjatta_: Minä en jaksa nyt sitä sanoa.

_Tuura_: (Masentuneena.) Varmaankin ovat sinua loukanneet — minun tähteni?

_Marjatta_: Ei. Suruni syyt ovat syvemmällä. (Hetken kuluttua.) En voikkaan sinua rakastaa.

_Tuura_: Et voi — miksi? Selitä! Olenko pahoittanut mieltäsi?

_Marjatta_: Ethän ole.

_Tuura_: (Käyden levottomaksi.) Nyt en sinua ymmärrä. Onko joku toinen sydämesi vienyt?

_Marjatta_: Kukapa sen olisi vienyt? Enhän enää voi muitakaan rakastaa.

_Tuura_: Etkö minuakaan?

_Marjatta_: Kyllä, veljenäni.

_Tuura_: (Neuvottomana.) Mutta ei muuten? Joku on sinua riivannut. Mutta kuule, minä en tyydy muihin kuin sinuun. Minun täytyy saada rakkautesi kokonaan, kuuletko, ainoastaan minun.

_Marjatta_: (Epätoivon tuskalla.) Se ei ole enää mahdollista. Oi, jumalani, jos en olisi tullut tietämään. (Heittäytyy Tuuran rinnoille.) Olet veljeni, oi taivas, minä en voi olla muuta kuin sisko sinulle.

_Tuura_: Nyt en ymmärrä sinua.

_Marjatta_: Sinun isäsi on myöskin minun isäni. (Riistäytyy irti Tuuran sylistä.) Morsiusuneni kuoli. (Purskahtaa itkuun.)

_Tuura_: Sinä hourailet. Olet sairas.

_Marjatta_: En vähääkään.

_Tuura_: Miten se olisi mahdollista. Se on sittenkin —

_Marjatta_: Totta. Kauheaa totta. Ajattele, jos emme vieläkään tietäisi!

_Tuura_: Kuka on sinulle sanonut tämän?

_Marjatta_: Äiti.

_Tuura_: (Aikoo ulos, seisahtuu ala-näyttämölle.) Ah, autioksi käy nyt elämäni.

_Marjatta_: Ethän ole kokonaan minua kadottanut.

_Tuura_: Ei ole sisko vaimon veroinen. — Olethan nyt kuin vieras ja siltä — niinkuin ystävä. Liian varhain sammuu ilot ihmislasten.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Mitä nyt ai'ot?

_Tuura_: Käyn markkinateille. Siellä unhottaakseni lyhyttä onnen untani.

_Marjatta_: (Kääntyen ikkunaan.) Lie minullakin tupa tuonelassa. (Aikoo ulos, kääntyy katsoen Tuuraan.) Hyvästi. (Peittää silmänsä esiliinaan, ulos. Äänettömyys. Karsinapuolen ikkunasta näkyy outo valaistus. Kuuluu kuin tuulen tohinaa.)

_Nevalainen_ (Tulee oudosti hymyillen.) Lämpiää se nyt siellä, konna, kotini häpäisijä. (Huomaa Tuuran.) Ka, sinä, herjan sikiö! Lopo, helvettiin minun pirtistäni!

_Tuura_: Joutaa kai tästä. (Itsekseen.) Mihin lie mennyt tyttöraukka. Kunhan ei olisi vaan — (Menee ulos.)

_Nevalainen_: (Ikkunan ääressä.) Kunhan ei pönkkä putoisi ovelta. Tuli kiertää jo katon reunaa. Helvettiin se nyt joutuu, senkin portto. (Valaistus käy voimakkaaksi, jonka valossa näkyy Nevalaisen vapiseva haamu.) Teinköhän väärin? Mikä minua nyt niin ahdistaa? Jos kuka huomasi..? Missä on Marjatta? (Kävelee levottomasti.) Tuura! Hän varmaankin! (Aikoo ulos. Kuuluu huutoja ja outoa kohinaa. Valaistus käy voimakkaammaksi.)

_Elina_: (Syöksyy sisään tukka hajallaan, vaatteet epäkunnossa.) Murhapolttaja! Työsi ei onnistunut. Kaikkivalta varjeli omansa.

_Nevalainen_: (On jäänyt tyrmistyneenä keskelle lattiaa seisomaan.)

_Elina_: Voi onneton päiviäni! Että jouduinkaan kanssasi kulkemaan elämän erämaassa. Oli vaivainen vähällä polttaa. Lisää sinä teostasi linnaa saat entisen lisäksi.

_Nevalainen_: (Itsekseen.) Kaikki käy hirveäksi painoksi minulle. Miksi kohtalo minulle on näin raskas. Lienen vihoittanut kaikkivallan. Nyt seuraa kosto. Vielä olisin jaksanut kestää, jos olisi ollut minulla isän onni. (Seisoo hetken liikkumatta, tarttuu molemmin käsin päähänsä, tekee sitte äkkipäätöksen, ottaa seinältä kirveen, jolla aikoo lyödä Elinaa.) Kuole kirottu konna!

_Elina_. (Vaipuu parkaisten lattialle.)

_Tuura_: (Tulee hengästyneenä.) Murhaaja! Vaimosi tapoit. Marjatta kosken kuohuihin syöksi! Hänen henkensä sinulle kostoa huutaa. (Vaipuu pää käsien varaan.)

_Nevalainen_: (Pudottaa kirveen, joka on ollut hänen kädessään, lattialle.) Marjatta koskeen!?

_Elina_: (Nevalaiselle.) Nyt saat minut lopettaa. Iske nyt kirveesi, iske. (Vaikeroiden.) Sinnekö suistuit, lempeni lapsi, kosken kylmiin kuohuihin. Voi minua. —

_Nevalainen_: (On vaipunut istumaan. Puhelee itsekseen.) Marjatta, et ollutkaan lapseni. (Nousee, pysähtyy keskinäyttämölle.) Elina, anna anteeksi. (Elina ei vastaa.) Elina! Et siis sinäkään anna anteeksi minulle. Rakastinhan sinua kerran. Elina! (Kääntyy mennäkseen.) Marjatta — (tarttuu päähänsä) minulle kosken kuohuista kostoa huutaa. Kuulen hänen äänensä kuohujen läpi. — Marjatta, enhän sinua — tappanut. — Kostoa minulle — isälle! (Räjähtää mielipuolen nauruun. Syöksyy ulos. Tuura istuu takan luona penkillä pää käsien varassa, nyyhkyttää.)

Esirippu.