Part 9

Helen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan kuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman nuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan nuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi haihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus alkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.

"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua nuotion lämmössä", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman miettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan. Pimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta tuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut. Tuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi, lennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja kiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.

Dale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä, joille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.

"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi", sanoi Dale.

"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita."

"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!" huudahti Bo. "En milloinkaan enää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa arvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina. En ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein nälissään."

Dale katsahti häneen nopeasti.

"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua", sanoi hän.

Helenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä sanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut mukavuudeksi.

Sade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin pimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta virran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin nuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin suinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja, joista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.

"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen", sanoi Roy.

Myöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä kääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon vaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan valoisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti kohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua, joka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten särähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi, mutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi ja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.

Pian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He istuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.

"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää", sanoi Roy tyytyväisesti.

"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En olekaan enää ollenkaan huolissani", vastasi Dale.

"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran elämässäsi."

"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää", vastusti metsästäjä.

"Olet oikeassa."

"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä tahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan."

"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?"

"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee ihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee vuoristoon etsimään sisarensatyttäriä."

"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin opastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin kauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen."

"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet asunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää."

"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa."

"Miksi ei?"

"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä kuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi läheisyyteen, riennän tänne ennen häntä."

"Hyvä", sanoi Dale. "Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin tahi myöhemmin."

"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei postivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän kiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille kaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa."

"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi vielä verta."

"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä tuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'."

"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa näkemissäni tilaisuuksissa."

"Milt Dale, olen melkoinen ampuja", sanoi Roy ylpeästi.

"Et ainakaan liikkuvaan maaliin."

"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa maalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet tottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi."

"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?" kysyi Dale vakavammasti.

"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen tahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo lapsukainen Bo on?"

"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?" huudahti Dale. "Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan neljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri minkäänlaista hyötyä."

"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on", sanoi Roy tulisesti.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo", vastasi Dale.

"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole milloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?" vastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.

"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia vaimoja."

"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä huomaamaan, että haluat toisenkin."

"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle."

"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina kadehtinut vapauttasi", sanoi Roy vakavasti "Mutta sellainen ei ole elämää."

"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?"

"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa, jonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen."

"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden eläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni minuun."

"No niin", vastasi Roy epäröiden, "en halua mennä niin pitkälle. Tarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi."

"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi milloinkaan sattua Milt Dalen osalle."

Nämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen hallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi kamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta alkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku ääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon pudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.

"Oletko kuollut?" kuuli hän iloisen äänen sanovan.

"Melkein. Selkäni on aivan poikki", vastasi Helen. Liikkumisen halu tuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista tuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.

"Roy huusi meitä", sanoi Bo. "Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin kuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria, jos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää jalkoihisi näitä kankeita kenkiä."

Ponnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että sitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä. Saatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi. Hän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi kuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka olikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei saanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden käsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.

Bo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät loistivat ja posket punoittivat.

"Ole rohkea!" sanoi hän. "Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen tyttö ja vedä kengät jalkoihisi."

Muuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut ajatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät jalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita päällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt pesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä jää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin pyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata tukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön ja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas kiekko alkoi näkyä.

"Aamiainen on valmis, tytöt!" huusi Roy. "Luullakseni voitte itse palvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten kiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen päivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna."

"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan", huomautti Bo.

"Kyllä varmasti", vastasi Roy poistuessaan.

Helen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa kampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn ratsastaessa satulatta.

Kun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut sulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä sateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.

Dale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.

"Kummanko valitsette -- pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä kanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?" kysyi hän.

"Valitsen helpomman noista kahdesta", vastasi Helen hymyillen.

"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin huomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla", sanoi Dale merkityksellisesti.

"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?" kysyi Bo viekkaasti.

"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä ilmassa. Tänään on mainio ratsastussää."

"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet tarvitse niitä tänä iltana", sanoi Roy. "Mielestäni meidän on erottava vasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan."

Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat, ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin. Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi. Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi heidän korviinsa.

Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.

"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten niihin.

"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.

Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.

"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."

Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan. Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta ja lähestyi Royta.

"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain lähemmäksi."

Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle. Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen, salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!" Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä, kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä, joilla ei ollut sarvia.

"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."

Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.

"Voi, älkää!" huudahti hän.

Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.

"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."

"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on huomannut meidät jo."

Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat säikähtyneinä kaikille suunnille.

"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen jalkoihin."

Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.

"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en totisesti!"

Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.

"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte onnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!" hän huudahti.

"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan varmaa", huomautti Dale kuivasti. "Ja ehkä emme milloinkaan mistään hirvestä, jos Roy vain saa ampua."

He jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan reunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro kiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman, kunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs ruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.

"Tässä me nyt eroamme", sanoi Dale. "Saavutte luultavasti ennen minua perille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän aikaan."

"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja muunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta tyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?"

"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne", vastasi Dale.

"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?"

"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä."

"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa."

Dale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän kuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.

Roy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti niin merkilliseltä tempulta Helenistä.

"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä", sanoi hän heittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. "Saatte nyt, tytöt, kerrankin nähdä villiä luontoa?"

"Kuka vanha Tom on?" kysyi Bo uteliaasti.

"Se on Miltin kesy puuma."

"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?"

"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se rakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein kuoliaaksi."

Bo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.

"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?" kysyi hän kiihkeästi.

"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on siellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka ovat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi kumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua tuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette."

"Mikä tuollainen senaca on?" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin että Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.

"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä vuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan nähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger, vanha veikko, nyt ne kyllä pitävät."

Hän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja keikautti pitkän ruumiinsa satulaan.

"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!" hän huudahti ja kannusti kimoaan.

Joki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.

"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!" sanoi Roy iloisesti. "Ratsastakaa peräkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää silloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti."

Sanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten Helen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta katsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi häntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti häntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin hyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä voivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja aukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja viheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso pyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen liiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa hirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui niin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.

Helen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän matkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja pakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti kaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin matka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva, taivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli voivansa nähdä sen pohjaan asti.

Äkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.

"Katsokaa!" huudahti hän kovasti.

Bo karjaisi.

"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."

"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.

Nell oli menettänyt tilaisuutensa.

"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää. Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."

Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle, josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä. Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.

"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan. "Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."

Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet. Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.

"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään. "Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."

Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.

"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."

Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa suojaan.

Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen, joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen mutaiseen kohtaan.

"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski kyntensä siihen."

Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin tuoreihin naarmuihin puussa.

"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin vaarallisia."

Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa, jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.