Part 7

Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet näkyvistä erään metsikön taakse.

Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään, ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.

Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia, arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi, palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.

Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.

Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.

Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta. Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.

Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan. Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin joustavin hypyin.

Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten, että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.

Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja keuhkojaankin tuntui polttavan.

Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön, tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä. Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun tavoittaakseen toiset.

Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.

Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle, missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle. Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.

"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette todellakin kunnostautuneet."

Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.

"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan tapaansa.

"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä ottamianne kulauksia", huomautti Dale.

Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui muutamia horjuvia askelia.

"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.

Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.

"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"

"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan puukapuloilta.

Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.

"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.

Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa. Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua tuon kylmän kiven läpi.

Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.

Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.

"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."

Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.

VII.

Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä, aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.

"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.

"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.

"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."

"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin aivan rikkihakattu."

"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä alituisesti."

"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille, ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään herraksi?"

Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.

Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten suloista lepo on.

"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.

"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.

Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.

"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu, rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."

Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.

"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne, vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"

Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen -- tämän päivästä päivään elämisen -- muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja huvittavaa katsella Dalea.

Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa, suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu. Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen. Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen, jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen. Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.

Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli. Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien mäntyjen latvat alkoivat himmetä.

Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön, jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän valmistaa ruokaa.

Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään, joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa sille taholle.

"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä sinä oikeastaan ajattelet?"

"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä sanoitkaan?"

"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."

"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi nukuimme, Bo?"

"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."

"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet hieman."

"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman mitään peittoa?"

"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.

"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien välitse."

"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä, jos myrsky alkaisi raivota?"

"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava raivota."

Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa. Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.

Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.

"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä." Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."

Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset. Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä kasvojaan.

"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.

"Millaista?" kysyi Bo..

"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte. On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."

"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä kalkkunoista."

Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat mukavasti satuloita vasten.

"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."

"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa", vastasi Helen.

Dale kohotti päätään valppaasti.

"Kuunnelkaa!"

Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.

"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa. Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti, ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.

Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä suloiselta ja tavattoman kauniilta.

"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä värisi.

Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.

"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.

"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan nälissään."

Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.

"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan kysymyksensä vaikutinta.

Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.

"Luultavasti", vastasi hän sitten.

"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.

Metsästäjä nyökäytti päätään.

"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.

"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa yksinäisyyttä."

"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"

"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa rehellisesti terävillä puraisuilla."

"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"

"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen harmaa karhu."

"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.

"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa antilooppeja."

"Miten ne silloin menettelevät?"

"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja toimivat järjen eikä vaiston avulla."

Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty. Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä, sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella, pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen huomaamaan.

Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä kerran.

"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.