Part 6

Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja, jotka hän asetti hiekalle.

"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian jäljessä", määräsi Dale.

"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja muuttaaksenne uskontoanne, ja --"

"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.

"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.

Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.

Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.

"Tehän aivan värisette vilusta", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän tunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. "Kylmä kuin jää."

"Minun onkin kylmä", vastasi Helen. "Luullakseni emme pukeutuneet tarpeeksi lämpimästi."

"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt", selitti Bo. "En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi."

"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?" kysyi Roy huolissaan. "Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan."

"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki uusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa", sanoi Bo potkaisten innoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.

"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä yönä", vastasi Helen.

"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti", sanoi Roy innokkaasti. "Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä matkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua."

Helen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti hänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun jossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä vieraiden nuorten miesten joukossa.

"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo näytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: "Tulkaa kauemmaksi tiestä."

Bo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale ohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten taakse.

"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne hevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin."

Sitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.

Bo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen kalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle selveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin Lännen hämään kuin hän.

"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä", sanoi Bo miettiväisesti. "Onko sinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan."

Helen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli aloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa, mutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan enemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan hänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli vaatekappaleitaan.

"U-hu-hu-huu!" kalisivat Bon hampaat. "Minun ei ole elämässäni ollut näin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi."

Helenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän oli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta tämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä, auttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten sulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.

"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!" huudahti Helen. "Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme."

"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä", vastasi Bo kalisevin hampain.

He läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa taakasta eikä kävellyt vakavastikaan.

Miehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.

"Jouduitte melko nopeasti", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. "Roy, auta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni."

Roy talutti joukosta pari hevosta.

"Nouskaa nyt satulaan", sanoi hän tarkoittaen Bota. "Tämän satulan jalustimet ovat lyhyet."

Bo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän niin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.

"Miltä jalustimet tuntuvat?" kysyi Roy. "Nouskaa niihin seisomaan. Luullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen on hieman arka. Hillitkää sitä."

Bo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli häntä sanonut.

"Nyt, neiti, on teidän vuoronne", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä. Vaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren virtaavan nopeasti suonissa.

Roy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.

"Olette pitempi kuin luulinkaan", sanoi hän. "Nouskaa nyt, mutta nostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset paksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten vuorten yli."

"Bo, kuulitko hänen sanansa?" huusi Helen.

Mutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen tuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.

"Onko kaikki kunnossa, Roy?"

"On."

Dale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät hartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli hellästi hevosta.

"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen."

"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun", vahvisti Roy.

"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi", sanoi Dale. "Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia."

Hän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän nopeasti.

Bo nojautui satulassaan.

"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.

"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.

"Nell, älä ole milläsikään nyt!"

"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.

"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.

Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa. Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi likimmäisen hevosen selkään.

"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.

Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.

Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo alkavasta sarastuksesta.

VI.

Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli. Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi tämä olevansa täydellisesti kunnossa.

Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla, suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.

Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien. Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja, että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja armahtamaton.

Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.

"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.

"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.

"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti hurjalta."

"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"

"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"

"Minunkin on lämmin, mutta --" vastasi Helen.

"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.

"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.

"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä", sanoi Bo.

Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.

Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin, aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan, menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan sineen.

Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi. Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin rosoiselta.

"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen hevostaan.

Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset. Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen. Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.

"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo hengästyneenä.

Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu, hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä ajatuksia.

Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen surkastuneet puut -- setrit, kuten Dale niitä nimitti -- muodostivat saarekkeita alempien vuorten rinteille.

"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta kauimmin", sanoi Dale.

He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon hurjiin riemuhuutoihin.

Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana näkyi sinistä taivasta vasten.

"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa Mustiksi vuoriksi."

"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.

"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette", kehoitti Roy.

Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.

"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on Show Down."

"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.

"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella puolella."

"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."

"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."

"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja pian?" kysyi Helen toivovasti.

"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.

"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.

Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun. Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa kasvoi hieman vaaleata partaa.

"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä siihen kulukaan enää pitkää aikaa."

"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.

Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa näkyviä esineitä -- surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman vuoren huipun.

Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen muistinsa.

Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön. Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.

"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin hirveästi väsyksissä?"

"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.

Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin horjahteli kummallisesti päästyään maahan.

Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi. Roy näki hänen nopean katseensa.

"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."

Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.

"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale. "Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on valmis."

Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti, ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.

"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein näkemäni elukka."

Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti tarkoittanut.

"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."

Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne, taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.

Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan niitä suureen hamppukangaspussiin.

"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi Dale.

"Luulen", vastasi Roy.

"Mistä tiedät sen näin pian?"

"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy vastaukseksi.

"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."

"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät, pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."

"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.

"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen vasta tänä iltana aamun asemesta?"

"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson pysähdyttäisikin postivaunut?"

"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille. Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."

"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille, jossa aion viettää yön."

Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti sitä nyt leiriin.

"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.

Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.

"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.

"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule sellaisia sietämäänkään."

"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.

"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt, koettaa?"

"En ainakaan minä", vastasi Helen.

"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette minun voivan."

Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.

"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."

"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"

"Niin."

Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla. Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin, satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä puolituntinen kertoi paljon.

Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon, ettet tule ennen."

"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."