Part 4

"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.

"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."

"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."

He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta, kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen -- palvelus josta Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.

"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain matkallenne!"

Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään, oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi hämmästyksestä samoin kuin suukin.

"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."

"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti

"Hän siis seuraa sinua, tuo -- tuo --"

"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."

"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen kanssaan?"

"En, ellei minun ole pakko."

Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.

Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi, liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet tekivät huomautuksiaan.

Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.

"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne minut?"

"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.

"Lyön vaikka vetoa, että olette."

"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona, ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."

"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan, on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."

"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.

"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä paljon itseään kuin Heleniäkin.

"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan toivotonta?"

"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."

"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.

"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.

Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.

"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen, että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."

"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin ennenkin."

"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita --"

"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin, mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori, levollinen ja vaikutteille altis.

Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.

"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko siihen suostumuksenne vai ettekö."

Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin tarttui Bo hänen käteensä.

"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut mukaamme tähän junaan."

Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin lämpimästi ja kiitollisesti.

"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja kumminkin haluat nyt saada hänet."

"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.

"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään heistä."

"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän tulee Pineen."

"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen ulkonäöstään, Bo."

"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi... Ah, nyt lähtee juna! Hyvästi, Albuker-- Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan? Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."

Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.

Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin, jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa. Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen. Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.

Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen ruumiillinen vastaanottavaisuutensa -- hänen silmiensä ja aistiensa suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.

Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään. Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan ulospäin.

Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa, kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa keltaiset ja siniset kukat kukkivat.

Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia, susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika, tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut syntynyt pojaksi.

Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta. Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen, josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.

"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan. "Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."

"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen miettiväisesti.

"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.

Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa. Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.

Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja juttelivat.

Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi. Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä, harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.

V.

Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua junasta.

Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:

"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen Länteen!"

Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa, jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä saadakseen Riggsin ottaman laatikon.

"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.

"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi Riggs tuttavallisesti.

"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko heltisi Riggsin kourista.

"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?" kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.

"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."

"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne luo."

Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.

"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.

"Olen."

"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."

"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla huojennusta.

"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti mies, "mutta otaksun --"

Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti tätä askeleen.

"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.

Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.

"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.

"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsi Riggs.

Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin, ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin vielä hämmästynyt.

"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen kohteliaisuuksista?"

"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.

Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.

"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja --"

"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale. Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten olette puhunut."

"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä merkitsevästi lannettaan koti.

"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.

Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui. Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja intiaanijoukon.

"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.

Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.

Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.

Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen kintereillään.

"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan vapiset."

Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi, näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.

"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"

"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.

Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.

Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten, asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat katolle.

"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.

"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"

Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.

"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys näytti kiusaavan häntä.

"Mitä sitten?" huudahti Helen.

"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa tuhlata sitä ollenkaan."

"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.

"On varmasti!"

"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"

"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."

"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen hämmentyneenä.

"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa", vastasi Dale.

"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.

"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta jos voitte luottaa minuun, niin --"

"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidät Snowdropiin?"

"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasi Dale lyhyesti.

"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al Auchinclossin luo?"

"On. Aion ainakin koettaa parastani."

Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen, joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa, käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset, rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan harmaat.

"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."

"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.