Part 30

"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."

"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin maatilalta. Onko asia niin?"

"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy kertoi minulle sen."

"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."

"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."

Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten kantalevyjen ja kannusten kilistessä.

"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.

"Voi Tom!" huusi Bo.

"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni", sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."

"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan minuun!"

Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.

"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.

Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä. Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.

"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.

"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen kiinni."

"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan. Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle. Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi, miten Dale hengitti syvään.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin maksaa."

"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."

"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.

"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän menee", vastasi Dale.

"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn luo."

"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."

Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.

"En salli teidän mennä", sanoi hän.

Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.

"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."

"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."

Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.

"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."

"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä kohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä Lännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä Helenin otteesta.

Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.

"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."

Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.

"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle sanaakaan --" Dale keskeytti käheästi.

"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen --. Ah, Dale, tiedän sinun rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.

"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell Rayner", vastasi Dale.

Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti kasvonsa sydän huulillaan.

"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.

"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."

"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen. Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella Dalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.

"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet niin pitkän ajan.

Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu, teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa oli.

Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.

"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi." Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.

"Silloin et suinkaan lähde --"

Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.

"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin sinulle metsässä."

Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.

Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen, että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.

Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan keltaisia valoja vasten.

Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat. Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.

Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.

"Milt, voi, odota!" huohotti hän.

Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja seisoivat pää riipuksissa aidan luona.

"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja leimuavin silmin.

"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.

Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa olisivat liian paljon Dalelle.

Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten Dalekin.

Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan. Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.

Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.

Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey -- hänen enonsa entinen työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja naiivia rakastettua.

Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut siihen kiinni.

"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"

Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa, vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.

Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän pyörtyi.

XXV.

Las Vegas Carmichael oli aikansa kehittämä.

Pan Handle Texasissa, vanha Chisholmin tie, jota pitkin nuo suuret karjalaumat kulkevat pohjoista kohti, ja Fort Dodge, jossa paimenet taistelevat väärinpelaajien kanssa, kaikki nämä kovat paikat olivat lyöneet leimansa Carmichaeliin. Olla kotoisin Texasista oli samaa kuin tulla sieltä, missä taistellaan. Ja paimenen elämä on vaivalloinen, hurja, villi ja yleensä lyhyt. Edut olivat niiden puolella, joilla oli onnea ja olivat nopeammat revolverinkäytössä. Nämä miehet vaelsivat etelästä pohjoiseen ja länteen ollen levottomia, ritarillisia ja äkäisiä heille ominaiseen tapaansa.

Rajamaan uudisasukkaat ja karjanomistajat eivät olisi milloinkaan voineet muodostaa Länttä asuttavaksi, ellei noita hurjia paimenia olisi ollut olemassa, noita erämaan suuria juomareita, ratsastajia ja kovaan elämään tottuneita, noita tyyniä, kylmäverisiä, lyhytsanaisia ja vaatimattomia nuoriamiehiä, joiden veren tuli oli lämmittänyt ja jotka suhtautuivat suurenmoisesti ja peloittavan uhmaavasti vaaroihin ja kuolemaan.

Las Vegas ratsasti hevosellaan Cassin lesken huvilasta Turnerin kapakkaan niin, että kannustetun hevosen kaviot paukahtivat kapakan oveen. Hänen tulonsa huoneeseen tapahtui silmänräpäyksessä. Sitten hän seisoi paikoillaan oven raossa hevosen korskahdellessa ja peräytyessä takaisinpäin. Kaikki kapakassa olevat miehet, jotka näkivät Las Vegasin tulon, ymmärsivät sen merkityksen. Ei salaman iskukaan olisi niin nopeasti jäykistyttänyt tuota juopottelevaa, pelaavaa ja keskustelevaa joukkoa. He totesivat samankaltaisin tuntein tulijan ja hänen tulonsa luonteen. Tuossa savuisessa huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista, sitten kaikki hengittivät, liikahtelivat ja nousivat aiheuttaen nopeasti tuolien ja pöytien liukumisen paikoiltaan.

Paimenen leimuavat silmät tarkastelivat joukkoa ja kiintyivät sitten Mulveyhin ja tämän meksikolaiseen toveriin. Tämä katse erotti nuo kaksi muista ja hermostuneiden miesten nopea peräytyminen todisti sen. Mulvey ja lammaspaimen jäivät huoneen keskelle.

"Päivää, Jeff, missä isäntäsi on?" kysyi Las Vegas. Hänen äänensä oli tyyni ja ystävällinen, ja hänen käytöksensä oli vaivatonta ja luonnollista, mutta hänen kasvojensa ilme kalvistutti sekä Mulveyn että meksikolaisen.

"Hän on varmasti kotona", vastasi Mulvey.

"Kotonako? Mitä hän sanoo nykyään kodikseen?"

"Hän on muuttanut asumaan Auchinclossin kartanoon", vastasi Mulvey. Hänen äänensä ei ollut kova, mutta hänen katseensa oli peloton ja tarkasteleva.

Las Vegasia vapisutti kuin häntä olisi pistetty. Kapakan vaaleanpunainen valo muutti hänen kasvonsa saman värisiksi.

"Jeff, olit kauan aikaa vanhan Alin palveluksessa ja olen kuullut puhuttavan riidoistasi", sanoi Las Vegas. "Siinä ei ole minulla mitään tekemistä, vaan siinä, että petit neiti Helenin."

Mulvey ei koettanutkaan kieltää sitä. Hän nieleskeli hitaasti, hänen kätensä alkoivat vapista ja hän tuli yhä kalpeammaksi. Jälleen merkitsivät Las Vegasin sanat vähemmän kuin hänen katseensa, joka nyt kohdistui meksikolaiseenkin.

"Pedro, olet Beasleyn vanhimpia miehiä", sanoi Las Vegas syyttävästi. "Olit yksi noista neljästä meksikolaisesta, jotka --"

Tässä paimen keskeytti ja puri hampaitaan kuin hänen suussaan olisi ollut myrkkyä. Meksikolainen näytti syyllisyytensä ja pelkonsa. Hän alkoi lörpötellä.

"Tuki suusi!" karjaisi Las Vegas heilauttaen uhkaavasti ja hurjasti kättään kuin hän olisi aikonut lyödä. Joukko käsitti sen merkityksen kumminkin heti, sillä se hajautui sikin sokin kummallekin taholle jättäen avoimen paikan noiden kolmen taakse.

Las Vegas odotti, mutta Mulvey näytti vastahakoiselta. Huolimatta pelostaan näytti meksikolainen vaaralliselta. Hänen sormensa käpristyivät aina tämän tästä kuin hänen käsivarsissaan olevista jänteistä olisi vedetty.

Hetkinen epäluuloa, mutta kumminkin enemmän kuin tarpeeksi Mulveyn pelon todistamiseksi, ja Las Vegas käänsi selkänsä nauraen ivallisesti parille ja meni tiskin luo. Hänen pyyntönsä saada pullo juotavaa säpsähdytti kovasti Turneria, joka ojensi sen paimenelle vapisevin käsin. Las Vegas kaasi ryypyn, mutta katsoi kumminkin samalla tarkasti tiskin takana olevaan vanhaan himmentyneeseen kuvastimeen.

Tämä selinolo miehiin, joita hän oli juuri uhmannut, osoitti, millaisessa koulussa Las Vegas oli harjoitellut. Jos nuo miehet olisivat olleet hänen arvoisiaan vastustajia, ei hän olisi milloinkaan heitä ivannut. Kun Mulvey ja meksikolainen liikahtivat tarttuakseen revolveriinsa, pyörähti Las Vegas nopeasti ja ampui kaksi laukausta. Mulveyn kaatuessa lensi tämän revolveri lattialle ja meksikolainen vyörähti kaksinkerroin lattialle. Sitten ojensi Las Vegas vasemman kätensä ottamaan vasta kaatamaansa ryyppyä.

Silloin juuri hyökkäsi Dale kapakkaan, hillitsi nopeasti kärsimättömyytensä, pyörsi sivulle ja pysähtyi tiskin viereen. Ovi ei ollut vielä lakannut heilumasta, kun se jälleen työntyi sisäänpäin ja Helen Rayner tuli huoneeseen kalpeana ja silmät suurina pelosta.

Seuraavassa hetkessä joi Las Vegas maljansa Beasleyn miesten kuolemaksi ja heitti hurjasti lasinsa lattialla kiemurtelevaa meksikolaista kohti. Dale ojentautui horjuvaa Heleniä kohti ja tarttui Heleniin tämän pyörtyessä.

Las Vegas alkoi kiroilla ja mennen Dalea kohti työnsi hän tämän pois kapakasta.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" huusi hän kiukkuisesti. "Eikö sinun pidä pitää huolta tytöistä? No tee se sitten, sinä suuri intiaani! Miten voit sallia hänen juosta tänne jäljessäsi ja panna henkensä siten alttiiksi? Sinun on pidettävä huolta hänestä ja Bosta ja jätettävä tämä minulle."

Vaikka paimen olikin raivoissaan Dalelle, näki hän kumminkin tarkasti kaikki läheisyydessä olevat hevoset ja himmeästi valaistussa huoneessa olevat miehet. Dale nosti tytön syliinsä ja sanomatta sanaakaan poistui pimeään. Las Vegas palasi huoneeseen revolveri kädessään. Jos joukossa oli tapahtunut joku muutos, oli se kumminkin vähäinen. Jännitys oli lauennut. Turnerkin oli laskenut käsivartensa alas.

"Aloittakaa jälleen entiset huvituksenne", sanoi paimen huitaisten revolverillaan. "Mutta jokainen, joka aikoo poistua, saa vastata itse seurauksista."

Sanottuaan sen peräytyi hän tiskin viereen mustan pullonsa luo. Turner meni nostamaan tuoleja ja pöytiä pystyyn, ja pian oli joukko syventynyt peliinsä ja juomiseensa, ehkä kumminkin varovaisemmin ja epäluuloisemmin kuin äsken. Oli merkityksellistä, että heidän ja oven välissä oli leveä aukko. Silloin tällöin tarjosi Turner likööriä sitä haluaville.

Las Vegas nojasi selkänsä tiskiin. Jonkun ajan kuluttua pisti hän revolverin tuppeen ja ojentautui ottamaan pulloa. Hän joi katsoen tuimin silmin oveen. Ketään ei kumminkaan tullut eikä kukaan mennyt ulos, vaikka peli ja juominen eivät näyttäneet huvittavan ketään. Ja tuo savuinen, pitkä ja pahalta haiseva huone olikin ikävä paikka himmeine keltaisine valoineen ja synkkine pahansuovine kasvoineen Turnerin hiiviskellessä edestakaisin, kuolleen Mulveyn tuijottaessa kamalasti kattoon, meksikolaisen väristessä yhä enemmän, kunnes hän vapisi kovasti ja makasi sitten hiljaa paikoillaan, ja synkän odottavan paimenen juodessa ja kuunnellessa jokaisen nauttimansa ryypyn yhä enemmän tulistuttamana ja kiihoittamana askelia, joita ei kuulunut tuleviksi.

Aika kului ja sen aiheuttama pieni muutos tapahtui vain paimenessa. Juoma vaikutti häneen, mutta hän ei päihtynyt. Näytti siltä kuin hänen juomansa likööri olisi sisältänyt kiihtyvää tulta ja jonkunlaista polttoainetta hänen toimintaansa hallitsevalle vihalle. Hän muuttui vihaisemmaksi, synkemmäksi, miettiväisemmäksi, kumarammaksi ja rauhattomammaksi, samalla kun hänen silmänsä alkoivat veristää ja posket punoittaa. Vihdoin, kun oli jo niin myöhäinen, ettei Beasleyn tulo sinne näyttänyt enää ollenkaan mahdolliselta, poistui Las Vegas kapakasta.

Kaikki kylän valot oli jo sammutettu. Väsyneet hevoset seisoivat riippuvin päin pimeässä. Löydettyään omansa talutti Las Vegas sen tielle ja sitten muudatta kujaa kedolle, mistä eräs lato siinti himmeästi tähtien valossa. Aamu ei ollut enää kaukana. Hän irroitti satulan ja päästettyään hevosen irti meni hän latoon. Siellä näytti kaikki olevan hänelle tuttua, koska hän löysi heti tikapuut, kiipesi vintille ja heittäytyi heinille pitkäkseen.

Hän lepäsi, mutta ei nukkunut. Aamun alkaessa sarastaa poistui hän ladosta ja haki hevosensa sinne. Auringon noustessa käveli hän edestakaisin pienessä ladossa ja katseli silloin tällöin ulos lautojen välissä olevista leveistä raoista. Seuraavien tuntien kuluessa katseli hän kylään meneviä ratsastajia, paimenia ja ajopelejä.

Noin aamiaisen aikaan satuloi hän hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä, jota hän edellisenä yönä oli tullut. Saavuttuaan Turnerin kapakkaan pyysi hän jotakin syödäkseen ja whiskyä juodakseen. Sen jälkeen muuttui hän kuuntelevaksi ja vahtivaksi koneeksi. Hän juopotteli kohtuuttomasti tunnin, mutta sitten hän lakkasi. Hän näytti olevan juovuksissa, mutta ei samalla tapaa kuin juopuneet tavallisesti. Hän muuttui villiksi, hurjaksi ja synkäksi, sanalla sanoen mieheksi, jota oli parasta karttaa. Turner palveli häntä hyvin peloissaan.

Lopulta muuttui Las Vegasin tila sellaiseksi, että hänen oli tahtomattaankin toimittava. Hän ei voinut seisoa paikoillaan eikä istuutuakaan. Mentyään ulos sivuutti hän kaupan, mihin miehet peräytyivät karttaakseen häntä, ja kun hän läksi kävelemään tietä, oli hän niin varuillaan kuin hän olisi odottanut jonkun piilossa olevan vihollisen pyssyn laukausta. Palatessaan kylän valtakadulle ei hän nähnyt enää ainoatakaan ihmistä. Hän meni jälleen Turnerin kapakkaan. Hermostunut ja kalpea omistaja oli siellä toimessaan, mutta Las Vegas ei halunnut enää mitään juotavaa.

"Turner, ammun luullakseni sinut palattuani tänne jälleen", sanoi hän poistuessaan.

Hänellä oli nyt kaupat, tie, jopa koko kyläkin hallussaan, ja hän käveli siellä kuin vahti, joka odottaa intiaanien hyökkäystä.

Noin puolenpäivän tienoissa uskalsi muudan mies lähestyä paimenta ja puhutella häntä.

"Las Vegas, oletko kuullut, että kaikki meksikolaiset poistuvat seudulta?"

"Päivää, Abe", vastasi Las Vegas. "Mitä hittoa sinä nyt puhut?"

Mies toisti ilmoituksensa ja Las Vegas rupesi hirveästi kiroilemaan.

"Abe, tiedätkö, mitä Beasleyllä on mielessä?"

"Kyllä. Hän on miehineen talossaan, mutta luullakseni ei hän voi viivyttää tänne tuloaan enää pitkääkään aikaa."

Niin puhui Länsi. Beasley pakotettaisiin kohtaamaan vihollinen, joka oli tullut yksinään häntä vastaan. Jo paljon ennen tätä tuntia olisi jokainen urhoollinen mies tullut tapaamaan Las Vegasia. Beasley ei voinut palkata ainoatakaan miestä estämään tämän tilanteen väkivaltaisuutta. Tämä oli ratkaiseva koe, jonka mukaan hänen omatkin miehensä tulisivat häntä tuomitsemaan. Siitä voidaan vain sanoa, että vaikka Lännen viileys olikin tehnyt hänen häikäilemättömyytensä mahdolliseksi, pani se kumminkin nyt hänet vastaamaan siitä.

"Abe, ellei tuo meksikolainen tule tänne minua tapaamaan, menen minä sinne."

"Mene vain, mutta älä kiiruhda", vastasi Abe.

"Tanssin hitaan soiton tahdissa... Pyöräytäpäs savuke."

Hieman vapisevin sormin pyöräytti Abe savukkeen, sytytti sen omastaan ja ojensi sen sitten paimenelle.

"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta", huomautti hän sitten nopeasti.

"Niin minäkin", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla antiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe kiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.

Las Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä olivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin Idän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi luullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi, ja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta oli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän merkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa olikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty tällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä ja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina uranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.

Vihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä lukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin tavoin -- hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla kiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja nurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin sen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta paikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin noustakseen sen selkään.