Part 3

"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?"

"Ainakin viisikymmentä."

"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo lampaat?"

"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne."

"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt järkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo lampaat työlläni, ja --"

"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo viisikymmentä lammasta", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.

"Varmasti."

"No, minut saa hirttää!" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi tutkivasti Daleen. "Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut sisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?"

"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni", vastasi Dale vakavasti. "Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen nähtensä, kuten vihjaisitte."

"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä merkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta metsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner, saa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan, mutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin laista tyttöä ei monesti olekaan!"

Dale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta hänestä.

"Annan kunniasanani, Al --", aloitti hän.

"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle."

"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset, jotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa kanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua valehtelemaan."

"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan", vastasi Auchincloss. "Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista, jotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en varmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle syyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet sanoivat nähneensä puuman laumassa."

"Miksi sitten?" kysyi Dale hyvin uteliaasti.

"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi kaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita. Tuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa, sillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli syyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!"

Vanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.

"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui", vastasi hän kuin olisivat he keskustelleet jonkun ihmisen teoista. "Minusta tuntuu ikävältä epäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus kummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne."

"Et, sinä et korvaa", vastasi Auchincloss nopeasti. "Älkäämme puhuko siitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se riittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran vaivaa."

"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne", aloitti Dale epäröiden. "Asia koskee Beasleytä."

Auchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti. Sitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti, miten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.

"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!" kivahti tilanomistaja. "Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit minua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi minulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään vanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden varkaasta, kartoitan sinut heti talostani!"

"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä", huomautti Dale vakavasti. "On välttämätöntä, että puhun teille hänestä."

"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella."

"Haluatte totisesti, Al", vastasi Dale. "Beasley himoitsee omaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman --"

"Taivaan nimessä, tiedän sen!" huudahti Auchincloss nousten horjuen seisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. "Luuletko tuon olevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä."

"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin", jatkoi Dale nopeasti. "Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan --"

"Lopeta jo ja mene matkoihisi!" karjui Auchincloss huitoen suurilla käsillään.

"Mutta, Al, olen ystävänne", aloitti Dale pyytävästi.

"Ystäväkö?" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. "Sitten olet ainoa sellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota keneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista se myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule sitten keskustelemaan kanssani."

Sanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi oven kiinni.

Dale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.

Hieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä mormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen aikaan.

John, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin poikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä iältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla olivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli nuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli, oli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä että lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä jokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja rauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei ole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.

Dalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat lämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan keskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi illallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan vihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen auttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa yöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan aukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa ja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi hänen aivojaan.

"Olette siis Beasleyn palveluksessa?" kysyi hän aloittaakseen keskustelun.

"Olimme", vastasi John venytellen. "Mutta tänään, kun kuukautemme loppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui."

"Miksi lopetitte?"

John ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni ja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.

"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte puhua", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman ryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen omaisuus.

Kun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet ollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui muutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että valkoiset säkeneet lentelivät.

"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?" kysyi hän varovaisesti.

"Olette ainoat ystäväni", vastasi Dale. "Minusta ei tuntunut ollenkaan turvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi juolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä tuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne."

"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al heikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä huolimatta", sanoi John.

"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan kysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän sieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän matkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla aivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion jollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti ollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin erilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen Beasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin miehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja te osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan tovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa. Haluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?"

Silloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja kalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän silmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille ilmestyi omituinen katkera ilme.

"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja. Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen. Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."

Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä erämaassa.

"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.

He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta alkoi värisyttää ilmaa.

Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen, suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä. Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa -- ja nopeaan pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön luovuttamiseen Auchinclossille.

"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman merkitsevästi.

Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.

"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt nukkumaan."

He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.

IV.

Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän huomion.

Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne; vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä. Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen, kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa, lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.

Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa. Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas, vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita, joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla, kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.

Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan, tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt. Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi. Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti Helen hänet mielestään.

Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.

Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.

He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita ja käytännöllisiä pukuja.

Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli. Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä, naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.

Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa, kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.

Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.

"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell, katsohan nyt!"

Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa. Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.

Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti. Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.

"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti. "Mihin olette te matkalla?"

Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys miellyttivät Heleniä uutuudellaan.

"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa Valkoisille vuorille", vastasi Helen.

Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt ilme.

"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"

"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.

"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista. Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"

"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."

"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja, joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"

Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun, miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa, jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.

"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.

"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa tapauksissa suuntautunut sinnepäin."

Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa hellä katsekin.

Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan tilaisuuden.

"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä, jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.

"Hyvästi -- lemmittyni!" hän huudahti.

Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.

"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."

Bo oli punastunut kauniisti.

"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.

"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut häneen.

Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi pettymyksekseen.

"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.

"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."

Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen. Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen tytön sekä äiti että suojelija.

Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään. Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.

"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran pahoittelevasti.

"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.