Part 24

Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.

Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla, missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat, mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.

John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla. Painetaanpa se mieleen."

Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa. Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.

Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen kaulaansa.

"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsä Dalen rintaa vasten.

Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.

"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.

"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi Helen änkyttäen.

"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.

Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"

Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.

"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.

"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi, sillä en voi hukata hetkeäkään."

Hän talutti Helenin ovelle.

"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen löytää. Ja kiiruhda!"

Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään, josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan poikki.

Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli hänen luokseen.

"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan --"

"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"

"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."

"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on ratsastanut ponilla."

"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas mustangi."

"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin jäljiltä?"

"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen, jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."

"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"

"Ei."

"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä. Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on asia selvä."

"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"

"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta huolimatta."

"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"

"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."

"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan hellittäisi."

Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä. Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.

"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."

"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyi Helen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.

"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo. Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."

"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."

Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.

"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on sinun tehtävä velvollisuutesi."

"Kyllä, Milt", vastasi John.

Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille. Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa häneen enää toista kertaa.

"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit maksaa kaikki vaivani."

"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä --"

Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.

Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi rientää, mutta Dale pidätteli sitä.

Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta, joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.

Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.

Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.

Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja rupesi nukkumaan.

Mutta Dale valvoi kauan.

Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta riippuvainen.

Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä tämän toivottoman yrityksen.

XX.

Snake Ansonin miehistä oli nuorella Burtilla terävimmät silmät, jonka vuoksi hän sai toimia tähystäjänä heidän oleskellessaan tuolla korkealla pengermällä. Hänen oli käsketty vahtia tarkasti alempana olevia aukeita rinteitä ja ilmoittaa heti, jos joku hevonen sattuisi ilmestymään näkyviin.

Setrinuotiosta, johon oli heitetty viheriöitä tuoreita oksia, kohosi korkea ja ohut savupatsas taivaalle. Tätä merkkitulta oli poltettu auringonnoususta alkaen.

Viimeöinen leiri oli sijainnut setrikössä pengermän takalaidassa. Mutta nähtävästi ei Anson halunnut jäädä sinne pitkäksi ajaksi, koska hän aamiaisen jälkeen oli käskenyt satuloida ja kuormittaa hevoset. Ne olivat kärsimättömät ja levottomat, pureskelivat kuolaimiaan ja huiskivat kärpäsiä. Jo melko korkealle kohonnut aurinko paistoi kuumasti eikä tuulen henkäyskään sopinut puhaltamaan tuohon suojaiseen kolkkaan.

Shady Jones oli ratsastanut jo varhain täyttämään vesisäiliöitä eikä ollut vielä palannut. Anson, joka oli nyt laihempi, liukkaampi ja käärmemäisempi kuin milloinkaan ennen, sekoitteli juuri likaisia ja rikkinäisiä kortteja. Hänen vastapelaajanaan oli tuo lihava mustaihoinen Moze. Rahan puutteessa käyttivät pelaajat merkkeinä setrinkäpyjä, joista jokainen vastasi piipullista tupakkaa. Jim Wilson oli heittäytynyt muutaman setrin juurelle; hänen parroittuneet kasvonsa olivat likaisenharmaat, vaaleat silmät hehkuivat pahaenteisesti ja suu oli yrmeästi kiinni. Aina hetken kuluttua katsoi hän Riggsiin, ja näytti siltä kuin tuollainen silmäys olisi ollut tarpeeksi. Riggs käveli edestakaisin aukiossa avopäin ja takitta. Hänen mustat samettihousunsa ja kirjailtu liivinsä olivat tomuiset ja repaleiset. Suuri revolveri hyppeli omituisesti tupessaan, joka heilui hänen kupeellaan. Riggs näytti levottomalta. Hänen kasvonsa olivat aivan hikiset, vaikka ne eivät ollenkaan punoittaneet. Hän ei näyttänyt välittävän auringosta eikä kärpäsistä. Hänen silmänsä tuijottivat tummina ja hurjasti vilkuillen sinne tänne. Mutta useimmin kohdisti hän kumminkin katseensa vangittuun tyttöön, joka istui setrin juurella muutamien metrien päässä miehistä.

Bo Raynerin pienet jalat oli sidottu suopungilla, jonka toinen pää jatkui maata pitkin jonnekin. Hänen kätensä olivat vapaat ja hänen ratsastuspukunsa oli tomuinen ja epäjärjestyksessä. Pienet kasvot olivat kalpeat ja silmät leimusivat uhmaavasti.

"Harve Riggs, en haluaisi nyt olla tomuisissa kengissänne miljoonastakaan dollarista", sanoi hän ivallisesti.

Mutta Riggs ei ollut kuulevinaankaan.

"Revolveri on vyöllänne aivan nurinkurisesti. Mitä te sillä oikeastaan teettekään?" jatkoi Bo ärsyttävästi.

Snake Anson nauroi käheästi ja Mozen mustat kasvot vääntyivät irviin. Jim Wilson näytti nauttivan tytön sanoista. Hän taivutti luisevan päänsä ärtyisästi ja vakavasti kuin kuunnellakseen.

"Parasta on, että lopetatte", sanoi Riggs synkästi.

"Enkä lopeta!" selitti Bo.

"Mutta jos minä annan teille selkään", uhkasi Riggs.

"Minulleko selkään? Koetapas, sinä likainen, raukkamainen ja kerskaileva roikale!" huudahti Bo tulisesti. "Haluaisinpa nähdä sinun koettavan. Repisin silloin tuon pitkän mustan tukkasi juurineen päästäsi."

Riggs lähestyi Bota kädet nyrkissä kuin kuristaakseen hänet vihoissaan. Mutta tyttö kumartui eteenpäin punastunein kasvoin ja leimuavin silmin.

"Sinä kirottu pieni kissa!" mumisi Riggs käheästi. "Annan sinulle selkään, ellet tuki suutasi."

"Tule vain tänne. Luuletko uskaltavasi minuun koskea? Harve Riggs, en pelkää sinua ollenkaan. Etkö ymmärrä sitä? Olet valehtelija, kerskailija ja inhoittava kuin käärme! Et kelpaa edes sitomaan näiden lainsuojattomien kengännauhojakaan."

Riggs astui pari pitkää askelta ja kumartui Bon yli purren hampaitaan. Hän löi Bota kovasti poskelle.

Lyönnin vaikutuksesta heilahti Bon pää taaksepäin, mutta hän ei huudahtanutkaan.

"Aiotko pitää suusi kiinni?" tiuskaisi Riggs peräytyessään veren värjätessä hänen kasvonsa tummanpunaisiksi.

"Nauran sinulle ja uhkauksillesi", vastasi Bo tyynesti ja harkitusti vihoissaan. "Olet sitonut minut ja lyönyt minua. Hae nyt nuija -- pysy siellä kauempana minusta -- ja lyö minua vieläkin. Voi, jos tietäisin sinulle sopivia nimityksiä, saisit ne nyt kuulla!"

Snake Anson oli lopettanut pelinsä ja katseli nyt kuunnellen puoleksi tyytymätön, puoleksi huvitettu ilme käärmemäisissä kasvoissaan. Jim Wilson nousi hitaasti seisoalleen. Jos joku olisi kiinnittänyt nyt huomionsa häneen, olisi hän nähnyt, että tuo kohtaus oli omituisesti lumonnut Wilsonin, vaikka tämä vielä olikin omissa ajatuksissaan. Hän aukaisi kumminkin nopeasti puseronsa niskanauhan.

Riggs heristi nyrkkiään vielä vihaisemmasti tytölle. Mutta tämä yltyi vain.

"Sinä koira!" sähisi Bo. "Ah, kunpa minulla vain olisi revolveri!"

Vaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan kalpeat ja vaikka hänen silmänsä leimusivatkin vihaisesti, muuttuivat ne nyt kumminkin niin surullisen kauniiksi, että Anson sotkeutui asiaan.

"Kuulehan, Riggs, et saa lyödä tyttöä", varoitti hän. "Sellainen pahentaa vain asiaa. Anna hänen olla rauhassa."

"Mutta hänen on tukittava suunsa", vastasi Riggs.

"Miten maailmassa voit saada sen aikaan? Ehkä hän rauhoittuu, kun poistut hänen näkyvistään. Kuinka tyttö muuten voi?"

Anson siveli riippuvia viiksiään katsellessaan Bota.

"Voitteko sanoa, olenko ärsyttänyt teitä ja miehiänne vielä?" kysyi Bo.

"Ette luullakseni", vastasi Anson.

"Ette ole kuuleva minun sitä tekevänkään, ellette kohtele minua huonosti", sanoi Bo. "En ymmärrä, mitä teillä on tuon Riggsin kanssa tekemistä. Hän sai minut kiinni, sitoi minut ja haalasi minut leiriinne. Luullakseni odotatte nyt Beasleytä."

"Tyttö, olet oikeassa", sanoi Anson.

"Tiedättekö ollenkaan, että olette saaneet aivan väärän tytön käsiinne?"

"Miten niin? Olette varmasti Nell Rayner, joka on perinyt vanhan Auchinclossin koko omaisuuden."

"Enkä ole. Olen Bo Rayner. Nell on sisareni. Hän omistaa maatilan. Beasley haluaa hänet."

Anson kirosi karkeasti. Tuuheiden ja sotkuisten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen silmänsä uhkaavasti Riggsiin.

"Kuulehan, onko tuon tytön puheessa perää?"

"On. Hän on Nell Raynerin sisar", vastasi Riggs äreästi.

"Saamari! Miksi hiidessä kuljetit hänet leiriini ja sitten tänne, josta olemme antaneet merkkejä Beasleylle? Hän ei halua tätä tyttöä, vaan hänet, joka omistaa maatilan. Luulitko tätä häneksi, kuten silloinkin, kun olimme kanssasi viimeksi?"

"Taisin luulla", vastasi Riggs synkästi.

"Mutta kai sinä huomasit erehdyksesi ennen tuloasi leiriin?"

Riggs pudisti päätään. Hän oli kalpeampi nyt ja hikoili kovasti. Kostea tukka oli liimautunut hänen otsaansa kiinni. Hän käyttäytyi nyt kuin mies, joka huomasi nopeasti joutuneensa tukalaan asemaan.

"Hän valehtelee!" huudahti Bo halveksivasti. "Hän on kotoisin sieltä mistä minäkin ja on tuntenut minut ja Nellin vuosikausia."

Snake Anson kääntyi katsomaan Wilsoniin.

"Jim, kuulitko, millaiseen omituiseen pulaan tuo mies on meidät saattanut? Tyttö tuntuikin minusta liian nuorelta. Muistat kai Beasleyn sanat, että Nell Rayner on kaunis nainen?"

"Kuulehan, veikkoseni, ellei tuo tyttö ole kaunis, eivät silmäni kelpaa enää mihinkään", sanoi Wilson.

"Joutavia! Te texasilaiset olette aina niin ritarillisia naisille, että minua naurattaa", sanoi Anson hieman ivallisesti. "Mutta se ei ilmaise minulle ajatuksiasi."

"En aio sanoa sinulle vielä, mitä ajattelen. Tiedän kumminkin, ettei tuo tyttö ole Nell Rayner. Olen nimittäin nähnyt hänet."

Anson tarkasteli apulaistaan hetkisen ja istuutui sitten muutamalle kivelle, kaivoi tupakkamassin taskustaan ja alkoi hitaasti pyörittää savuketta. Hän pisti sen sitten ohuitten huuliensa väliin ja unhotti selvästi sytyttää sen. Hän katseli hetkisen keltaista maata ja muutamia kuihtuneita salviapensaita. Riggs alkoi jälleen kävellä edestakaisin, Wilson nojautui setriin kuten ennenkin ja Bo tointui vähitellen vihanpuuskastaan.

"Kuulkaahan, tyttöseni", sanoi Anson Bolle, "jos Riggs todellakin tiesi, ettette ole Nell, mutta otti kumminkin teidät mukaansa, niin miksi hän teki niin?"

"Hän ajoi minua takaa ja sai minut kiinni. Sitten hän huomasi jonkun kintereillämme ja kiiruhti leiriinne. Hän pelkäsi, tuo raukka."

Riggs kuuli hänen vastauksensa ja katsoi häneen vihaisesti.

"Anson, toin hänet tänne senvuoksi, että tiedän Nell Raynerin antavan vaikka kuinka paljon saadakseen hänet takaisin", sanoi hän kovasti.

Anson näytti punnitsevan tätä näennäisesti vilpitöntä selitystä.

"Uskotteko hänen puheitaan?" kysyi Bo töykeästi. "Hän valehtelee aina ja pettää vielä Beasleyn ja teidät muutkin."

Riggs heristi hänelle vapisevaa nyrkkiään. "Tuki suusi tahi muuten muuttuu olosi huonommaksi!"

"Riggs, tuki itse suusi!" sanoi Anson nousten laiskasti seisoalleen. "Ehkä ei ole juolahtanut mieleesikään, että hänen puheensa voivat ehkä huvittaa minua. Olen tämän joukon päällikkö. Nyt, tyttöseni, voitte puhua mitä haluatte."

"Sanoin hänen pettävän teitä kaikkia", vastasi Bo heti. "Minua ihmetyttää, että huolitte hänet seuraanne. Enoni Al, sulhaseni Carmichael ja ystäväni Dale ovat kaikki kertoneet minulle, millaisia Lännen miehet ovat lukuunotettuina sellaisetkin lainsuojattomat rosvot ja murhaajat kuin tekin olette. Minäkin tunnen jo Länttä sen verran, että tiedän pelkureiden olevan liikaa täällä. Sellaiset eivät voi täällä menestyä. Tuo tuolla käväisi Dodge Cityssä kerran ja kun hän palasi sieltä, kerskaili hän olevansa paha mies. Hänestä oli tullut horjuva, kerskaileva ja juopotteleva revolverisankari. Hän kertoi ampumistaan miehistä ja voittamistaan taisteluista. Hän pukeutui kuin peluri, joka ei voi olla ampumatta, ja sitten hän rakastui sisareeni. Mutta Nell vihaa häntä. Hän seurasi meitä tänne Länteen ja on vakoillut toimiamme kuin hiipivä intiaani. Emme voineet mennä kylän kauppaankaan tapaamatta häntä. Hän ratsasti jälkeeni kukkuloille ja ajoi minua takaa. Senvuoksi hyökkäsi Carmichael hänen kimppuunsa Turnerin kapakassa, säikäytti hänet kokonaan ja nimitteli häntä kaikilla mahdollisilla nimityksillä. Sitten hän livahdutti häntä korvalle, potki häntä ja karkoitti hänet Pinestä. Mitä hän nyt lienee sanonutkaan Beasleylle ja teille, on kumminkin aivan varmaa, että hän pelaa omaa peliään. Luulen hänen haluavan Nelliä omakseen, mutta ellei hän saa Nelliä, tyytyy hän minuunkin. Olen aivan hengästynyt enkä tiedä hänelle sopivia nimityksiä. Vaikka puhuisin alituisesti, en kumminkaan voisi läksyttää häntä tarpeeksi. Mutta lainatkaa minulle revolverinne minuutiksikaan."

Tyynesti istuva Jim Wilson hätkähti. Hymyillen ihastuneena otti Anson revolverinsa tupesta, astui pari askelta eteenpäin ja oli ojentavinaan sen perä edellä Bolle. Bo ojentautui innoissaan ottamaan sitä, mutta Anson vetäisi sen silloin takaisin.

"Älkää hiidessä!" huusi Riggs peloissaan.