Part 21

"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin", aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan. "Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla. Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään. Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni, ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun, jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi. Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."

Tässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti, tahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus kuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui ajatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki. Carmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan siltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että hänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo Rayneria.

"Niin, minä erehdyin", toisti Bo. "Kuulin pian kavioiden kapsetta takaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan minua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti setrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin mustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden metsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava mustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli kumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista kuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja oli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan jääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin enkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin ja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi tuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, ehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin selvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti minut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä naarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni, saapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja ratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?"

Helen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin näytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa kertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.

"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei sen ole väliä, kuka tuo roikale oli", sanoi hän.

"Riggs, Harve Riggshän se oli!" huudahti Bo. "Tuntiessani hänet haihtui heti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä sanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla aivan varmat.

"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.

"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi haluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se oli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja anastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen, mutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän käski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle kuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon hänen kieltonsa melko pian."

Hän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle viimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut järkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.

"Olen sanaton hämmästyksestä!" huudahti Roy lämpimästi.

Helen nauroi.

"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin mahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni omaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään pelastamiseksi."

Carmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.

"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?"

"Olin juuri kertomaisillani siitä", vastasi Bo. "Näin heidät vilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat piilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten miettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs hämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän oli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi! Näytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni olivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni satulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin, että haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus luultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden toisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet mukanaan. Olen ihan varma siitä."

"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia", vastasi Helen koettaen uskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.

"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta", sanoi Roy vakavasti. "Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin tunnu siltä?"

Carmichael vastasi poistumalla huoneesta.

"Kutsukaa hänet takaisin!" huusi Helen peloissaan.

"Älä mene!" huusi Roy tiukasti.

Helen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti sen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi heilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.

"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.

Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen kavioiden tieltä.

"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen tuskissaan.

"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.

"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen jälkeensä."

Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.

* * * * *

Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä ja hänen kätensäkin vapisivat.

"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla, mitä hän on tehnyt Riggsille."

Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.

"Rakas Bo", vetosi Helen sisareensa, "et suinkaan toivo, että Carmichael tappaisi Riggsin?"

"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin", vastasi Bo töykeästi.

"Luuletko hänen tahtovan?"

"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni ennen poistumistaan", selitti Bo. "Ja hän tietää, mitä halusin."

"Mitä sitten?" änkytti Helen.

"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin ihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka, kerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin. Haukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael hänet pois koko Pinestä."

Hänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului askelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun siihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta pimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki Helenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.

"Kuinka voitte nyt tänä iltana?" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi iloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa nojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.

"Mitä hän sitten teki?" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.

"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?"

"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta en saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan hänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua."

"Voitte olla aivan rauhallinen", vastasi Roy. "Hän ei juonut siellä tippaakaan."

Roy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen lapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen tehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus ja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän liikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä kärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt kannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.

"Missä hän nyt on?" kysyi Bo.

"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla metsässä hoitelemassa saamiaan vammoja."

"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on."

"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa mennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän oli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta hän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän itsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka, mutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'."

Bo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.

"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja kertokaa, miten --"

"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä", jatkoi Roy kylmäverisesti.

"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi huudan", komensi Bo tiukasti.

"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?" vetosi Roy Heleniin.

"En, Roy, en milloinkaan", myönsi Helen. "Mutta kertokaa nyt jo toki meille nuo tapahtumat."

Roy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin vieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille sitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania mitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen asukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja teeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja jotakin merkitsevän lipun suojassa.

Roy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi tyttöihin.

"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana tiellä", aloitti Roy nopeasti. "Näin myös toisenkin miehen ratsastavan Pineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä silloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia miehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla Turnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta. Las Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin sisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille miehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian saapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä noin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat jo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli, minua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin kumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin Riggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja kerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä, laskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja tallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas viivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella."

Roy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti nyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.

"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan -- eikä sinne ollut kuin muutamia askelia -- kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut hänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin kenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja pujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las Vegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse. Riggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas oli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo muutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan juuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki koittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.

"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.

"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain huusin.'

"'Mitä haluatte?'

"'Olet peloittanut tyttöäni.'

"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten katselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa kättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla oli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta hän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän sitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.

"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu revolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.

"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan liikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä. Häntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa, jos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.

"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä --'

"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin reikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla, että häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa, ettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään. Hän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä, onko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä huonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli säälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.

"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule kysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä ensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas Carmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat täällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita en ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista kuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta enimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita. Ja hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan, hänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.

"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri, ajoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan, kunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon huutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko kylästä."

XVIII.

Bon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia ja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon kuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet Carmichaelin seitsemänteen taivaaseen.

Kolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään enää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti aikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille kysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja riemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti hieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen kohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan koittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.

Carmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä vieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan. Hän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.

Roy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja sitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät tytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän Bon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael aikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen turhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi nuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä viisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta, ettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta katse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.

Sittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: "Hitto vieköön tuon miehen! Hän näkee suoraan lävitseni."

"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään", mumisi Helen.

"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi", vastasi Bo. "Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista."

"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin huonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat --"

"Voi sentään!" kiusoitteli Bo. "Nell Rayner, huomaatko silmissäni jotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä muuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi. Mutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia."

Helen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.

"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo väkinäisesti.

"Ketä sitten?"

"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.

"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä. Olen puhutellut häntä."

"Kysyikö hän, kuinka voin?"

"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."

"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni, lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten huoneesta.

Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.

Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan ennen.

"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti Bo Kuinka voitte?"

Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.

"Hyvää iltaa -- Tom", sanoi Bo kainosti.

Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman, mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon oikkuja.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan vielä."

"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi, että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."

"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei vahingoittunut."

"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."

"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."

Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle hurmaantuneelle nuorukaiselle.

"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan", vastasi Carmichael heilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. "Siitä ei kannata puhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos hän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut muidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä he tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja."

Helen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun oli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli valtiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella vapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä. Muuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi tapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui vaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti keskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi aikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen kekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen rakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut. Hän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta suloisesti uhmaavalta.

"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!" Sitten paljasti Bo patterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen kieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.

Helen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.

"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava oikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin anteeksi käytöstäni."

Bo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.

"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne", jatkoi Carmichael. "Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkan päässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo. Toivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neiti Helen."