Part 19

"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies, ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon. Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken. Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista, ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin kanssa."

"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset -- Länsi, erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen -- ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla. Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."

"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen vuodatetaankin."

"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"

"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.

Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.

"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.

"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi tulen luoksenne."

Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.

"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."

"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi."

Helen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti oven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki tapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli häntä kuin sisarta.

"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia", sanoi hän pahoillaan.

Helen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä onnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli menettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn palvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin kun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat tapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet myttyyn.

"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa", sanoi Carmichael.

"Pitää todellakin. Hän luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Helen.

"Minusta tuntuu hyvin ikävältä ilmoittaa teille, neiti Nell", sanoi paimen katkerasti, "ettei Mulvey ole sellainen, miltä hän näyttää."

"Ah, mitä tarkoitatte?"

"Kun enonne kuolee, menee Mulvey Beasleyn puolelle ja ottaa kaikki sellaiset miehet mukaansa, jotka haluavat seurata häntä."

"Voisiko Jeff olla niin uskoton oltuaan niin monta vuotta enoni työnjohtajana! Miten voitte sen tietää?"

"Arvasin sen jo aikoja sitten, mutta en ollut aivan varma. Neiti Nell, viime aikoina on liikkunut ilmassa kaikenlaisia huhuja, ja vanha Al-raukka heikontuu heikontumistaan. Mulvey on koettanut olla minulle hyvin ystävällinen ja minä olen sallinut hänen jatkaa yrityksiään. En kumminkaan ole huolinut hänen tarjoamistaan ryypyistä. Hänen miehensä ovat tulleet ystävikseni ja sitä paremmiksi, kuta myötätuntoisemmalta minä olen näyttänyt. He karttoivat näettekös minua alussa tultuani tänne. Tänään tuli koko heidän suunnitelmansa minulle niin selväksi kuin olisin nähnyt kavioiden jäljet pehmeässä maassa. Vuodetoverini Bud Lewis koetti nimittäin houkutella minua Beasleyn puolelle heti kun Auchincloss kuolee. Keskustelin Budin kanssa, sillä halusin saada koko juonen selville. Mutta Bud ei ilmaissut muuta kuin että hän menee Jeffin ja muiden miesten kanssa Beasleyn palvelukseen. Sanoin hänelle miettiväni asiaa ja ilmoittavani sen sitten heille. Hän luulee minun suostuvan."

"Miksi haluavat nuo miehet luopua minusta nyt juuri, kun --. Voi eno-raukkaani! He haluavat hyötyä kuolemastasi. Mutta miksi -- sanokaa minulle, miksi?"

"Beasley on houkutellut heidät viekkaasti puolelleen", vastasi Carmichael säälimättä. "Alin kuoleman jälkeen peritte maatilan. Beasley aikoo anastaa sen. Hän ja Al olivat kerran liiketovereita ja hän on saanut ihmiset uskomaan, että hän erotessaan Alista sai kärsiä vääryyttä. Hänellä on varmasti jonkunlaiset paperit ja hän vie useimmat miehistänne. Hän karkoittaa teidät helposti täältä ja ottaa maatilan haltuunsa. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, neiti Nell, mutta voitte luottaa siihen, että tämä kaikki on totta."

"Uskon sananne, mutta en voi uskoa tuollaista ryöväämistä mahdolliseksi", huohotti Helen.

"Se on kumminkin yhtä selvää kuin että kaksi kertaa kaksi on yhtä kuin neljä. Haltuunsa ottaminen on täällä ainoa laki. Jos Beasley kerran pääsee tilalle asumaan, on asia selvä. Mitä voittekaan tehdä, kun ei teillä ole miehiä omaisuutenne puolustamiseen?"

"Mutta jää kai minullekin vielä miehiä?"

"Jää kyllä, mutta ei tarpeeksi."

"Silloin voin palkata useampia. Beemanin pojat ja Dale tulevat varmaankin auttamaan minua."

"Dale tulee kyllä ja hänen apunsa onkin jo suurenmoinen. Toivoisin hänen jo olevan täällä", vastasi Carmichael vakavasti. "Mutta emme voi saada häntä tänne nyt mitenkään, sillä lumi pidättää hänet vuoristossa toukokuuhun asti."

"En voi kertoa tätä enolle", sanoi Helen liikutettuna. "Pelästys voisi tappaa hänet. Jos sitten vielä puhuisin hänelle vanhojen palvelijain uskottomuudesta, olisi se hyvin julmaa. En luule asioiden kumminkaan olevan niin huonosti kuin sanotte."

"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen selvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä Lännessä käytännössä oleva."

"Mikä sitten?" kysyi Helen innokkaasti.

Carmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta, jollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli nimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.

"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme, että menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten."

Helen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.

"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?" huudahti hän.

"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan vanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen vaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa käsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista ymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja varmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse olla ollenkaan peloissanne, neiti Nell."

Helen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä tunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta. Syynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen hyväkseen.

"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut huhuttavan hänen aikeistaan?" huohotti Helen.

"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin", vastasi paimen.

"Ei, ei! Minua kauhistuttaa jo sellainen ajatuskin. Sehän olisi raaka murha. En voi ymmärtää, miten voitte puhua siitä noin kylmästi."

"En ole ollenkaan tyyni, vaan aivan suunniltani", sanoi Carmichael hymyillen hermostuneesti.

"Jos olette todellakin tosissanne, niin kiellän sen jyrkästi. En usko, että omaisuuteni minulta ryöstetään."

"Otaksukaamme kumminkin nyt, että Beasley karkoittaa teidät ja ottaa tilan haltuunsa. Mitä silloin sanotte?" kysyi paimen tyynesti ja harkitusti.

"Samaa kuin nytkin."

Carmichael taivutti päänsä miettiväisesti ja pyöritteli ahavoituneilla käsillään hattuaan.

"Huomaan, ettette vielä ole tottunut Lännen tapoihin", mumisi hän kuin pyytäen anteeksi Helenin puolesta. "Ja uuden maan tapojen oppiminen vie aina jonkun verran aikaa."

"Vaikka olisin oleskellut vuosia täällä Lännessä, en halua, että suunnitellaan riitoja ja miehiä ammutaan, vaikka ne uhkaisivatkin minua", selitti Helen varmasti.

"Hyvä sitten, neiti Nell, noudatan varmasti tahtoanne", vastasi paimen. "Mutta kuunnelkaahan kumminkin. Jos Beasley karkoittaa teidät ja Bon kotoanne, menen tapaamaan häntä omasta puolestani."

Helen voi vain katsoa häneen, kun hän peräytyi ovea kohti. Häntä huumasi ja vapisutti tuo, joka näytti uskollisuudelta häntä ja rakkaudelta Bota kohtaan ja joka oli niin kumoamatonta paimenessa itsessään.

"Säästäisitte varmasti meiltä paljon vaivaa, jos unhottaisitte ennakkoluulonne ja antaisitte minun kohdella tuota meksikolaista tahtoni mukaan."

"Meksikolaista? Tarkoitatteko Beasleytä?"

"Tarkoitan. Hän on sekarotuinen. Hän on syntynyt Magdalenassa, missä kuulin ihmisten kertovan hänen vanhemmistaan, joista toinen oli sekarotuinen."

"Se ei vaikuta asiaan. Ajattelen inhimillisyyttä, lakia ja järjestystä ja sitä, mikä on oikein."

"No niin, neiti Nell, odotan, kunnes oikein hurjistutte tahi kunnes Beasley --"

"Mutta, ystäväni, en hurjistu milloinkaan", keskeytti Helen. "Osaan hillitä luontoni."

"Lyön vaikka vetoa, ettette voi! Luulette ehkä, ettette ole ollenkaan samanlainen kuin Bo. Lyön kumminkin vaikka vetoa, että kerran suututtuanne hurjistutte niin, että muututte vallan hirveäksi. Miksi sitten olisitte saanut tuollaiset silmät, ellette olisi oikea Auchincloss?"

Hän hymyili, vaikka hän tarkoittikin totta puheellaan. Helen tunsi totuuden voimatta olla pelkäämättä sitä.

"Las Vegas, en suostu vetoon. Luvatkaa kumminkin tulla aina luokseni, kun sattuu joitakin ikävyyksiä."

"Lupaan sen", sanoi Carmichael vakavasti ja poistui.

Helen tunsi vapisevansa, ja hänen rintaansa ahdisti. Carmichael oli säikähdyttänyt häntä. Hän ei enää voinut epäillä tilanteen vakavuutta. Hän oli nähnyt Beasleyn usein, joskus aivan läheltä, ja kerran oli hänen ollut pakko antautua puheihinkin hänen kanssaan. Silloin oli Beasley sanonut Helenille, että hän tunsi henkilökohtaista mielenkiintoa Heleniä kohtaan. Ja sen tähden ja vielä senkinvuoksi, ettei Riggsillä näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin seurata häntä, oli hän viivytellyt koulun perustamista kylään Pinen lapsille. Riggsistä oli tullut seudulla jonkunlainen epäilyttävä kuuluisuus. Hänen ilmeinen selvästi näkyvä pahuutensa ei ollut ollut vaikuttamatta. Kerrottiin hänen vain pelaavan, juovan ja kerskailevan. Pinessä tiedettiin jo aivan yleisesti, millaiset hänen suunnitelmansa Heleniin nähden olivat. Hän oli pari kertaa tullut maatilallekin ja onnistunut toisella kertaa pääsemään Helenin puheillekin. Huolimatta Helenin halveksimisesta ja välinpitämättömyydestä vaikutti hän kumminkin Helenin elämään täällä Pinessä. Ja nyt alkoi selvitä, että tuo toinen mies, Beasley aikoi pian ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteihin hänen toimiensa vapautta vastaan.

Maatilan isännöiminen oli hänestä hyvin vaikeaa. Sitä ei voitu hoitaa, ei ainakaan hän, sillä tavoin kuin Auchincloss tahtoi. Hän oli vanha, ärtyisä, mahdoton ja kova. Melkein kaikki naapurit vihasivat häntä eivätkä niin ollen voineet olla ystävällisiä Helenillekään.

Helen ei ollut huomannut pienintäkään petollisuutta enonsa päättämissä kaupoissa, mutta hän oli ollut kova velkoja. Sitten hänen viisas ja kauasnäkevä järkensä oli auttanut, että kaikki hänen yrityksensä olivat onnistuneet, mikä ei suinkaan ollut lisännyt muiden ystävyyttä häntä kohtaan.

Myöhemmin, kun Auchincloss oli tullut heikommaksi ja vähemmän käskeväksi, oli Helen päättänyt monta asiaa ominpäin ja onnistunutkin mainiosti. Mutta tuota ihmeellistä onnellisuutta, jonka hän oli luullut saavuttavansa täällä Lännessä, ei vieläkään kuulunut. Paratiisissa oleskelemisen muisto tuntui paljaalta unelta, sitä suloisemmalta ja saavuttamattomammalta, kuta enemmän aikaa siitä kului, ja sitä epämääräisemmästi surullisemmalta. Bo oli kyllä hänelle lohdutukseksi, mutta aiheutti myöskin samalla melkoista huolta. Hän olisi voinut olla suureksi avuksi Helenille, ellei hän olisi omaksunut Lännen tapoja niin pian. Helen halusi päättää asiasta omalla tavallaan, joka erosi kokonaan Lännen tavoista. Hän oli niin ollen saanut yhä enemmän luottaa omiin voimiinsa. Carmichael oli ollut ainoa, joka oli suostunut vapaaehtoisesti häntä auttamaan.

Tunnin ajan istui Helen yksinään huoneessa katsellen ikkunasta ja suhtautuen ankaraan todellisuuteen tyynemmästi, vakavammasti ja terävämmästi kuin milloinkaan ennen. Omaisuutensa hallussaan pitäminen ja eläminen tässä yhteiskunnassa omien kunnian, oikeuden ja lain käsitteiden mukaan voi kyllä olla mahdotonta hänen voimilleen. Tänään oli hänelle selvinnyt, ettei hän voi suoriutua siitä taistelematta niiden puolesta, ja voidakseen taistella tarvitsi hän ystäviä. Tämä toteaminen kiinnitti häntä yhä enemmän Carmichaeliin, ja ajateltuaan, mitä kaikkea tämä oli tehnyt hänen puolestaan, huomasi hän antaneensa paimenelle vähemmän arvoa kuin tämä oli ansainnut. Hän päätti korvata laiminlyöntinsä.

Hänen miestensä joukossa ei ollut ainoatakaan mormonia siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Auchincloss halunnut sellaisia palvelukseensa. Mutta ollessaan hyvällä tuulella, mitä enää vain harvoin sattui, oli enokin myöntänyt, että mormonit ovat parhaita, vakavimpia ja urhoollisimpia työmiehiä maatiloilla, ja oli sanonut, että juuri tuon etevämmyyden vuoksi ei hän huolinut heitä palvelukseensa. Helen päätti ottaa palvelukseensa nuo neljä Beemanin veljestä ja niin monta heidän sukulaistaan ja ystäväänsä kuin vain halusi tulla ja tehdä sen, jos suinkin mahdollista, enonsa tietämättä. Hänen luonteensa samoin kuin hänen päättämiskykynsä olivat nyt vain esteeksi käytännöllisyydelle. Tämä Beemaneja koskeva päätös palautti Helenin mieleen Carmichaelin lämpimän toivon saada Dale tänne ja muistutti häntä myös omasta kaipauksestaan.

Kevät oli jo tulossa ja sen mukana lukemattomat maanviljelystehtävät. Dale oli luvannut tulla Pineen silloin ja Helen tiesi tuon lupauksen tulevan täytetyksikin. Hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin liikehuolista huolimatta. Dale oli tuolla mustarinteisten ja lumihuippuisten vuorten takana eristettynä muusta maailmasta. Helen melkein kadehti häntä. Hän ei ihmetellyt ollenkaan, että Dale rakasti Paratiisinsa yksinäisyyttä, autiutta, suloa, koskematonta rauhallisuutta ja kauneutta. Mutta Dale oli itsekäs ja Helen aikoi näyttää sen hänelle. Hän oli Dalen avun tarpeessa. Kun hän muisteli Dalen rohkeutta eläimiin nähden ja kuvitteli, millaista se mahtoi olla ihmisiin nähden, hän todellakin hymyili ajatukselle, että Beasley Dalenkin ollessa maatilalla voisi karkoittaa hänet sieltä. Beasley aiheuttaisi vain ikävyyksiä itselleen. Sitten Helen säpsähti äkkiä. Suhtautuisiko Dalekin tähän tilanteeseen samoin kuin Carmichael? Hän tunsi helpotusta tietäessään asian olevan toisin. Paimen oli verenhimoista sukua, mutta metsästäjä oli ajatteleva, ystävällinen ja inhimillinen mies. Tämä tilanne oli sellainen, että Helen luuli Dalen olevan vailla ihmisten tavallista pikkumaisuutta. Hän oli varma, että Dale oli toisenlainen kuin eno ja paimen; se oli ilmennyt kaikissa niissä elämän suhteissa, joissa Helen oli hänet nähnyt. Mutta muudan epäilys ei ottanut haihtuakseen hänen mielestään. Hän muisteli Dalen kylmän viittauksen Snake Ansoniin ja se uudisti hieman tuota paimenen äsken aiheuttamaa pelkoa. Kun epäilyä seurasi olettaminen, ettei hän voisi hallita Dalea, koetti hän olla sitä enää ajattelematta. Hän hämmästyi ja tunsi mielensä järkytetyksi, kun hänen mieleensä juolahti ajatus, että vaikka se olisikin kauheata, jos Carmichael tappaisi Beasleyn, olisi se suuri onnettomuus Dalelle, jos hän sen tekisi. Helen ei ruvennut lähemmin perustelemaan tätä omituista ajatusta. Hän pelkäsi sitä yhtä paljon kuin verensä kovaa kuumenemista Dalea muistellessaan.

Bo tuli nyt huoneeseen hyvin kapinallisen näköisenä ja ylpeästi keskeyttäen siten hänen mietelmänsä. Hänen käytöksensä muuttui kumminkin nähtävästi senvuoksi, että Helen oli yksinään.

"Onko tuo paimen mennyt?" kysyi hän.

"On. Hän meni jo aikoja sitten", vastasi Helen.

"Ihmettelenpä, paniko hän silmäsi noin säteilemään ja poskesi polttamaan. Nell, olet nyt hyvin kaunis."

"Ovatko poskeni punaiset?" kysyi Helen naurahtaen. "Niin näyttävät olevan, mutta ei sinun silti tarvitse olla mustasukkainen. Las Vegasia ei voida syyttää punastumisestani."

"Mustasukkainenko? Tuon villisilmäisen, lempeä-äänisen ja kaksinaamaisen paimenenko vuoksi? Ei ollenkaan, Nell Rayner. Mitä hän kertoi minusta?"

"Hän sanoi paljonkin", sanoi Helen ajattelevasti. "Kerron sinulle aivan heti. Ensin haluan kumminkin kysyä sinulta, onko Carmichael milloinkaan kertonut sinulle, miten paljon hän on minua auttanut?"

"Ei! Kun tapaan hänet, ja sellaista on sattunut hyvin harvoin viime aikoina, me -- niin, me riitelemme. Nell, onko hän auttanut sinua?"

Nell hymyili huvitettuna. Hän aikoi olla vilpitön, mutta hän tahtoi täyttää paimenelle antamansa lupauksen. Hänhän oli miettiessään huomannut olevansa kiitollisuudenvelassa Carmichaelille.

"Bo, olet ollut niin hurjistunut ratsastamaan puolivilleillä mustangeilla, kurttailemaan paimenien kanssa, lukemaan, ompelemaan ja säilyttämään salaisuuksia, ettei sinulla ole ollut aikaa kiinnittää huomiotasi sisaresi huoliin."

"Nell!" huudahti Bo hämmästyneenä ja tuskallisesti. Hän riensi Helenin luo tarttuen tämän käsiin. "Mitä sanoitkaan?"

"Totta se kumminkin on", vastasi Helen lumottuna ja heltyen, Kun tämä suloinen sisar vain kerran heräsi, oli häntä mahdoton vastustaa. Helen kuvitteli voivansa säilyttää äänensä moittivana ja vakavana.

"Niin, totta se kyllä on", sanoi Bo tulisesti, "mutta mitä minun tyhmyyksilläni on tekemisiä tuon kanssa, mitä viimeksi sanoit? Nell, aiotko salata minulta asioita?"

"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle huoliani."

"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin sinäkin", sanoi Bo värisevin huulin.

"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle."

"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?"

"Ei sinulla, vaan minulla", vastasi Helen moittivasti.

"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?" huudahti Bo kiihkeästi. "Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin itsekkäänä ja vihattavana kissana."

"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa", vastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja hämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin kun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja teräskovaksi -- kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta ei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus puolellaan -- kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä ja riitelevät keskenään -- kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on ruokittava talven yli -- kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava mutaisen erämaan poikki -- ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri houkuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään ottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle juuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ ja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin veli hänelle, miten --

Mutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä katkerasti.

"En halua kuulla enää mitään", nyyhkytti hän.

"Mutta sinun on kuunneltava", sanoi Helen heltymättömästi. "Tahdon, että saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut."

"Mutta minä vihaan häntä."

"Bo, luulen sinun erehtyvän."

"Enkä erehdy!"

"Siinä tapauksessa toimit ja puhut hyvin omituisesti."

"Nell Rayner, oletko ruvennut tuon pa-- paholaisen liittolaiseksi?"

"Olen, ainakin niin paljon kuin vain voin", vastasi Helen vakavasti. "En ole osannut antaa hänelle tarpeeksi arvoa ennen kuin nyt. Hän on mies, Bo, jokainen tuuma hänessä on miestä. Olen nähnyt hänen kehittyvän sellaiseksi kolmessa kuukaudessa. En olisi mitenkään tullut toimeen hänettä. Mielestäni hän on hieno, miehekäs ja jalo. Minä --"

"Hän on kuulemma hakkaillut sinuakin", sanoi Bo surkeasti.

"Ole nyt järkevä", sanoi Helen tiukasti. "Hän on ollut minulle kuin veli. Mutta, Bo Rayner, jos hän olisi kosiskellut minua, olisin pitänyt sellaista suuremmassa arvossa kuin sinä."

Bo kohotti kasvonsa, punastui osittain ja kalpeni sitten. Hänen poskensa olivat kyynelistä kosteat ja silmissä oli tuo puhuva välke.

"Olen ollut hurjasti rakastunut tuohon mieheen, mutta nyt vihaan häntä", sanoi hän kiihkeästi. "Ja minä haluan vihata häntä edelleenkin. Älä senvuoksi kerro minulle enää mitään."

Tästä huolimatta kertoi Helen hänelle kumminkin lyhyesti ja selvästi, miten Carmichael oli tarjoutunut tappamaan Beasleyn, koska se hänen mielestään oli ainoa keino suojella omaisuutta, ja miten, kun Helen oli kieltänyt häntä, hän oli uhannut tehdä sen kumminkin.

Bo horjahti huohottaen ja tarrautui Heleniin kiinni.

"Ah, Nell, nyt rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen!" huudahti hän sekä raivokkaasti että toivottomasti.

Helen puristi hänet rintaansa vasten ja koetti lohduttaa häntä kuten ennen, jolloin eivät huolet olleet niin vakavia kuin nykyään.

"Tietysti sinä rakastat häntä", jatkoi hän. "Arvasin sen jo aikoja sitten. Ja olen niin iloinen senvuoksi. Mutta sinä olet ollut itsepäinen ja tyhmä. Et halunnut tunnustaa sitä ja halusit hieman huvitella toistenkin poikien kanssa. Olet -- Voi, -- Bo, pelkään sinun kiemailleen kaikille."

"En ollut ollenkaan paha, ennenkuin hän ylpistyi. Hän käyttäytyi aivan kuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Sellaiseen ei hänellä ollut vähintäkään oikeutta. Ja näyttääkseni hänelle sen kiemailin todellakin tuolle Turnerille. Silloin hän loukkasi minua. Ah, minä vihaan häntä!"

"Joutavia, Bo. Et voi vihata häntä silloin kun kerran häntä rakastat", vastusti Helen.

"Luuletko käsittäväsi sen asian paremmin kuin minä", tiuskaisi Bo. "Kuuntelehan nyt, kun sanon. Oletko milloinkaan nähnyt paimenen pyydystävän suopungilla ja sitovan vikurin hevosen?"

"Olen."

"Käsitätkö ollenkaan, miten voimakas tuollainen paimen on, miten hänen käsivartensa ja kätensä ovat kovat kuin rauta?"

"Luulen tietäväni sen myöskin."

"Tiedätkö, kuinka hurja hän on?"

"Kyllä."

"Ja miten hän ryhtyy siekailematta kaikkeen, mitä hän haluaa tehdä?"

"Minun on pakko myöntää, että paimenet ovat häikäilemättömiä", vastasi Helen hymyillen.

"No niin, neiti Rayner, onko sinulle milloinkaan sattunut, että seisoessasi tyynesti kuin hieno nainen ainakin, joku paimen on hyökännyt luoksesi peloittavaa vauhtia, puristanut sinut niin lujasti syliinsä, ettet ole voinut huutaa etkä hengittää, puhumattakaan luustosi napsahtelemisesta, ja suudellut sinua niin tulisesti ja kovasti, että olet halunnut tappaa hänet ja kuolla?"

Helen oli vähitellen peräytynyt etemmäksi tuosta tulisilmäisestä ja kaunopuheisesta sisarestaan, ja kun tämä huomattava kysymys oli tehty, ei hän voinut vastata siihen mitään.