Part 18

Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä. Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten? Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.

Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon, metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.

Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain taistelun alkuna.

Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa -- lähestyä häntä joskus vielä.

Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten mielikuvien valtaan.

Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.

Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista. Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti. Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa -- näitä teorioja ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on luotu häntä varten.

Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.

* * * * *

Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.

Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja kukkulat pysyivät valkoisina.

Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.

Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi, säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi peittävä tämänkin suojaisen kolkan.

Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään henkisesti.

Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon, ja silloin hän käsitti totuuden.

"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa, hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.

Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista, loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta. Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.

Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt, sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä -- sytytti nuotion aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan, korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin järkeään.

Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.

Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta -- kaikki tuo osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.

Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla. Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista loistoa.

Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen. Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista -- ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin saavuttamatonta.

Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli järkytetty ja hämmentynyt.

Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa yksinäisten puiden juurella.

Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.

Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!

Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.

Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan, kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.

Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään luonnon periaatteita sovitettuina elämään.

Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi, että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa -- taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.

XVI.

Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.

Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.

Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen, suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla, kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.

"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.

"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.

Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin. Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.

"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät. Olen niin iloinen."

"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti", vastasi hänen sisarensa.

"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja vakavia kasvoja.

"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat hitaasti.

"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä sellaista.

"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen jälleen kirjaansa.

Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa, jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen, huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille maatilalla oleville nuorille miehille.

Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.

"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti tulijalle.

Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.

"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.

"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.

"Kipeäkö! Eikö mitä!"

"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.

"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa --"

"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.

"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole tullut tapaamaan teitä."

"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään, herra Carmichael. Sisareni on täällä."

Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.

"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.

Bo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli kumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja tuskaa.

"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni tapa, jolla imartelette itseänne", sanoi Bo pisteliäästi.

"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen todellakin vihannut itseäni näinä päivinä."

"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!"

Kuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut, miten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven sulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.

"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas", sanoi Helen hymyillen. "Bo on vain niin kiivasluontoinen."

"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä enemmän rakastan häntä", vastasi paimen alakuloisesti.

Helenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt ihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle, uskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet olivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön ja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä erkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut enää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin, vallattomiin kepposiin tahi tappeluun.

"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?" kysyi Helen. "Bo on vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin vihoissaan."

"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron", aloitti Carmichael. "Bo tietää varmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän ei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on hänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia kertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli kumminkin pahin kaikista."

"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne", sanoi Helen. "Juopottelunne oli aiheuttanut sen."

"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni humalaan."

"Mutta silloinhan teitte väärin."

"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin tänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat toverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin enää, ja olen pitänytkin sanani."

"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa minulle, miksi hän nyt on vihainen?"

"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen", tunnusti Carmichael nolona. "Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän tuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä mielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi helvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä --"

"Kertokaa minulle, mitä hän teki", käski Helen levottomasti. "Olen vastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin."

"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti", vastasi Carmichael. "Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat hullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle."

"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?"

"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!" huokaisi paimen.

"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa nyt järkevä."

"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia järkevästi", vastasi paimen. "En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta minusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten kanssa."

"Tarkoitatte hänen kurttailevan?"

"Niin juuri."

"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa", sanoi Helen tullen yhä levottomammaksi. "Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui."

"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa, hakkaili Bota kovasti", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto olisi kiduttanut häntä. "En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on kaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän kerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon kintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle oli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo oli olevinaan hyvin viaton -- ah, hän on viekas kuin paholainen -- ja sanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.' Ja hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle anteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi ja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään, sillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää hauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun näin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä Bo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin luotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin tullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle niin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin häneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin hänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti sanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä naimisiin kanssani?'"

Hän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.

"Ah, mitä Bo silloin teki?" kysyi Helen pidättäen henkeään.

"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista, mutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä."

"Luullakseni erehdyitte suuresti", sanoi Helen vakavasti.