Part 17

Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen, että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.

"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.

"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän sanoo tuon sanan."

Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa käskyn.

Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.

"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin suostuu suosittelemaan häntä."

"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."

Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen. Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.

"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä Lännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.

"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.

Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin jalkaansa.

"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.

"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.

"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.

"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään suositus."

"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.

"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas, olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon, ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."

Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.

Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi. Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen mykän hämmennyksensä.

"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken kuluttua.

"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.

"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.

Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt kuulevan.

"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.

"Carmichaeliksi."

"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"

"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa. Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea nimeni on Tom."

"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo melko suloisesti.

"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastusti Carmichael.

"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo hyvin merkityksellisesti.

Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen, jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.

Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.

"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.

"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."

"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi sietää puumia", vastasi Al.

"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."

"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."

"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.

"Mitä?"

"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"

Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään suupaloja.

"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"

"Joskus öisin", vastasi Dale.

"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa Pineen."

"En mitenkään!"

"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"

Dale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. "Aion pitää niistä huolta."

"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"

"Miksi?"

Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."

"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."

"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et tulisi silloin liian myöhään!"

"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."

Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.

"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja kiihkeästi.

"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.

"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja kesyttää puumia", vastusti vanhus.

"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.

Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.

"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."

"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"

"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut tilanhoitajakseni nyt heti."

"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."

"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa. Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta, Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja --"

Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "-- ja koetettava saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."

Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä päästänne!" hän huudahti.

"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi. "Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."

"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."

"Miksi niin?"

"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.

"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.

Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa olisi ollut toivotonta.

"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin -- haluatko tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"

"En."

"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al liikutettuna.

"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En uskalla."

"Etkö uskalla?"

"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani itseni, jos tulen sinne."

"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."

"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."

"Kyllä sinä tulet ja --"

Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa. Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.

Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.

"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo siihen sinun puolestasi."

"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."

Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.

"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."

Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten paimen ainakin.

"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.

"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.

"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.

"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."

"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."

Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään. Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.

"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.

"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."

Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.

"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.

"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat tehneet minulle vain hyvää."

"Tuletteko Pineen kanssamme?"

"En."

"Mutta tulette kai kumminkin pian?"

"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.

"Milloin vasta?"

"Ehkä sitten keväällä."

"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla katsomaan minua jo ennen?"

"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."

"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.

"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota sanoitte metsien mieheksi."

"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla milloinkaan ole ollut."

"Olen ylpeä muistaessani sen."

"Mutta muistatteko te -- lupaatteko tulla Pineen?"

"Lupaan."

"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."

"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.

Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle. Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi. Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.

Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei haihtunutkaan hänen rinnastaan.

Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen kerran katsoa laaksoon.

Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä, joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi tervehdykseen.

Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.

"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee, mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.

Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä. Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen, vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.

XV.

Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta, joista hän oli aivan tietämätön.

Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen kotinsa eikä työkään.

"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti, "mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä. Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan ennen ole huomannut."

Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen aiheuttajat olivat poistuneet.

Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni, millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.

Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili sinne tänne kuin etsien jotakin.

"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."

Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi -- mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu, oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän menikin sinne aikoen hävittää sen.

Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan, meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt. Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan, riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään, ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin kauan.

Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään. Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa. Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen, jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.

"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin olevan. Mutta kyllä se haihtuu."

Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti haihtuneen.

Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen. Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret, niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.

Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.

Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.

Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.

Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."

Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä käsittämättömässä maailmassa.

Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen, haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen, velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet, vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi. Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja, myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi? Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle joukolle niistä.