Part 16

"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.

"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin, voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö voi kuulla niiden läähätystä?"

Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä, erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi hänen käsivarttaan.

"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään kuvaamattomasta jännityksestä.

"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.

Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.

Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä, rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin, irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.

"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.

"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.

"Mutta minä näen jotakin."

"Hss!" komensi Dale.

Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi kukkulaksi.

"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."

Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.

"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin varmasti jotakin."

Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä. Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale palasi hänen viereensä.

"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."

Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä. Sitten se ryömi näkymättömiin.

"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä norsuksikin!"

Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa, millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä herättänyt.

"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."

Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia, kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli peräisin.

Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys, jota ei mikään häirinnyt.

Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea. Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.

"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.

Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut metsästäjästä.

Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen, joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta. Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan. Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä. Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat, että hänkin oli huomannut karhun.

Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.

Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen, ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen, kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri. Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.

"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä pysähdytän sen varmasti."

Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan. Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja repiä.

"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."

Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja katseli viereisen puun alempia oksia.

"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."

Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään. "Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."

Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.

Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni metsään.

"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."

Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi olevansa viluissaan.

"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.

"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.

"Minulla on vilu."

"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell, luullakseni teitäkin vilustaa?"

Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.

"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja sitten Helenin.

"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."

"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti ja pysytelkää vain satulassa."

Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään. Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä, sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset, jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan. Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti. Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn. Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.

Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui. Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.

Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.

"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale vakavasti.

Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.

"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale. "Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."

Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja vihdoin täydellisesti.

"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.

"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"

Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman peloissani."

Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista, mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.

XIV.

Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.

Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt tunsivat Dalen äänen.

"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita, hevosia ja miehiä!"

Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja, joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi Helen Roy Beemanin.

"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."

"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!" lörpötteli Bo.

Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."

Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna, sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen aikomuksesta -- viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi koettanut hiljentää sen ääntä.

"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.

Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.

"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan. "Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."

Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia ja miehiä.

"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.

"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.

Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin, loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen mieleensä.

Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.

"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."

"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain nelivuotias."

"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat nyt hävinneet... Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt. Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell, olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"

Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.

"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin luona jonkun aikaa."

"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.

"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.

Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren kuusen juurelle.

"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.

"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden miehen."

"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja niin nuoreltakin, että --"

"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin. Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto --"

Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti -- ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista, vaan molempien aiheuttamaa surua.

"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."

Metsästäjä tuli lähemmäksi.

"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoi Auchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.

"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti, katsoen muualle.

"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin. Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä tuomioni, ja tässä on käteni."

"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen. "Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"

"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai kanssamme?"

"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamatta Auchinclossin kysymykseen.

Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen tulevan?

"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.

Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.

"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy, mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn, joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."

Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.

"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.

"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al. "Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."

"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän isännäkseen", vastasi Helen.

"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al. "Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut oivallisen uuden miehen."

Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"

Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo hämillään.

"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoi Auchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."

Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.

"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.

Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija, tuo las-vegasilainen paimen.

Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran, että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten punaiseksi kuin ruusu.

"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli huvitettuna.

"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä texasilainen nimi se kumminkin on."

Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni, vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään katseeseensa.

"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al äreästi.

Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta tyttöihin.

"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al. "Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"

Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.

"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin vain --"

"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."

Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua hämmennyksestään.

"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.