Part 15

Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin, jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen. Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.

Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti hänessä omituisia tunteita.

"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.

"En, olin vain niin hirveästi peloissani."

"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."

"Heitti kyllä ja oikein komeasti."

"Mitä tapahtui?"

"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja --"

"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne. Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"

"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua -- pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten poistui karhu tuonne ja te tulitte."

"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto, kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja kuoli lopulta kuiluihin.

"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.

"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."

"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.

"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.

Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.

"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten hevosiamme ja ehkä aikaakin."

"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.

"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan. Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.

"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin, jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä. Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa tarkasti, niin näette ehkä sen."

Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle jyrkänteelle.

Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.

Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.

Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.

"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan tavoittaa hänet."

Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä, ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai hänet valtoihinsa.

Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan, jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.

Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.

Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.

Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä, sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen. Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.

Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.

Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli, oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan. Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään. Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan ilmaan.

Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.

Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia. Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.

Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.

"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.

"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti satulassaan.

"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton seurata."

Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.

"Nell Rayner!" huohotti Bo.

"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä", huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."

"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.

"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.

"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"

"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."

Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.

"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen, heräsittekö tänään?"

Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä katseesta.

"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.

"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte oikeassa."

"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.

"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa aivan kokonaan. Muuta en muista."

Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut hurjasti."

"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen kainosti.

Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.

XIII.

Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.

Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.

Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia, puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.

Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka, jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu, joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi. Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään. Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli heitä kapein kiiluvin silmin.

Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.

"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne tappelemaan."

Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin taipuvaiselta.

Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.

Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille, mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista, koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.

Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä, kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.

"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi hän.

Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen tapaansa.

"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.

"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti epäilevältä.

"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni -- nilkuttavaan kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään. Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."

"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.

"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."

Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten huippujen loistaessa vielä kirkkaina.

Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä metsikköjä kuin saaria.

Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa. Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin katsoa ihmetellen ja ihaillen.

Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi, mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle, kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.

"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin", kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä. Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle. Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja. Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.

Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä, kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin puunrunko.

"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti. Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen painuvan maahan.

"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.

Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin suuri käärme.

Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä. Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää. Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä kasvavan parin puun väliin.

"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.

Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina, että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.