Part 13

"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee kuolemaa -- hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne. Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla. Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet, myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden elämän sitkeys."

Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.

Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne kumminkin tervetulleiksi.

XI.

"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.

Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.

Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.

Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.

"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.

Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.

"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen. Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"

Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään, kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.

"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin saatte sen pian valtoihinne."

Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan. Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa -- Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi -- lensi Bo kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.

Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.

"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.

Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.

"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."

"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte tuohon lätäkköön."

"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"

Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa, sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista milloinkaan nähneensä.

"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja vihaisesti.

"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan totinen?"

"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."

Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen päässeet asuntoonsa saakka.

Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui, pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet kiharansa.

"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt. Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"

"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain --" Dale laahusti nyt tiehensä pidellen kylkiään.

Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.

"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa! Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla villillä ponilla -- tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."

Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut, nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:

"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."

"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.

"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen, kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen tekee, niin uskallatteko ampua sen?"

"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.

Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.

Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin. Koira vainusi nimittäin riistaa.

"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli vielä siellä täällä.

"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.

"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."

Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!

He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.

"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää satulassa."

Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja viittasi tyttöjä tulemaan sinne.

"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."

Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä hän suoristautui leimuavin silmin.

"Tästä se on hypännyt."

Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.

"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia, syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.

"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria selässään."

"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.

"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:

"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut poron pois."

Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.

"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja sitten."

"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.

"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan, mutta nyt se alkaa nousta jälleen."

Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin, jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta, silmät elottomat ja nahka verinen.

"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."

"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut sairaaksi!" huudahti Helen.

"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.

"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.

Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi sitten noustessaan selkään koiralle:

"Etsi se käsiimme, Pedro."

Koira kiisi metsään kuin nuoli.

"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.

"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani hevosensa laukkaamaan.

Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa. Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin. Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten puunrunkojen yli -- parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava, etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua. Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.

Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.

Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin hengästyksissään.

Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle, jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.

Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä. Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.

"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.

"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."

Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja ihmetellen.

"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee! Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."

"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."

Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan. Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin hentomielinen.

"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette ampumaan", sanoi Dale.

Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi surkeasti hymyillen Daleen.

"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."

Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta. Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:

"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti. "Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa. Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme siitä palanen omiksi tarpeiksemme."

"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.

"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."

Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale: