Part 11

"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin. Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin pysähtyi.

"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein täällä."

"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."

Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla pienillä silmillään.

"Missä Roy on?" kysyi Helen.

"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne siellä."

"Mitä luulette?" kysyi Helen vakavasti.

"Melkein mitä tahansa", vastasi Dale. "Al tietää nyt varmasti kaiken. Ehkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän kohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos hän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan kehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta olen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia."

"Älkää luulko minua kiittämättömäksi", vastasi Helen nopeasti. Kuinka selvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen vieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa. "Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti kiitollinen."

Dale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen ja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon tahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa, ettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.

"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, -- ehkäpä kuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät tänne", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta. "Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan löytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja olen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa paikassa paljon ruokaa."

"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!" huudahti Bo. "Olen nimittänyt tätä paratiisiksi."

"Paratiisiksiko?" toisti Dale punniten sanaa. "Olette antanut sille oikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä kaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen sanoitte."

"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!" vastasi Bo loistavin silmin.

"Syökää nyt", sanoi Dale. "Tulette varmasti pitämään tuosta kalkkunasta."

Puhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia astioita -- paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta, perunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja kuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja ilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat he sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.

"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen", sanoi Bo koettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin poskessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.

Dale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa kuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä syvyyksistä.

"Ettekö halua syödä kanssamme?" kysyi Helen.

"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta."

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.

"Tuolta tulee Tom."

Helen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla neljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi kaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen. Sen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa päässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä, vaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän luo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun Bo kääntyi.

"Herra Jumala!" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan huomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom sieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten siten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta, ja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui hämmästykseksi.

"Se varasti minun paistini!"

"Tom, tule tänne", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko alistuvaisesti. "Pane nyt siihen kiltisti makaamaan."

Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.

"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.

Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.

"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."

Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä. Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan. Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti pelkäävän tuota suurta petoa.

Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.

Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä. Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti. Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.

Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta, kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa. Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen, haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen, jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja kaikesta, mitä hän näki.

"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.

"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."

Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko, herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.

Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan. Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.

Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.

"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä yksinäiseltä."

"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.

"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan, rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."

"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä tavallaan.

Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä näihin oloihin."

"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.

"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä kuluttamaan aikaa."

Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten sitten?"

Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle. Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.

"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan. "Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten, jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."

Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan lukeneelta.

"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.

"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekään Missourista kotoisin olevalle."

Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten voimakkuus.

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin jaksatte muistaa", sanoi hän.

"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.

"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan sitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen maatilaansa."

"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?"

Helen nyökäytti päätään.

"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille", aloitti Dale melkein vakavasti. "Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan harjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten kalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu jossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme vuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos todellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada kertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon vedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen tulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka lunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle silloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille puista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä myrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä suurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit hyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan. Sitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät, kerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää ja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen arvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa hirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian sukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän eläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos olette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden luonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää mitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut, eläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella. Ja tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista täydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta."

"Entä uskonto sitten?" keskeytti Helen innokkaasti.

"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin omaa lajiaan."

"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta", selitti Helen.

"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto ikinä voi päästä."

"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?"

"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut", vastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille kekäleille. "Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei ole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen, joka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä -- lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita, ainakaan sellaisia kuin minä tunnen -- valehtelemasta, pettämästä, varastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä mies -- jollainen elämä kenties onkin uskontoni -- halua valehdella, pettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään tahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne. Uskontoni en ehkä rakkautta elämään -- villiin elämään, sellaista kuin se oli aikojen alussa -- ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia joka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin, jotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja kallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä enkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen on juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte. Mutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli tulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on jäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa kuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei pieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi aineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette jotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei katoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä kaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi tullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin."

"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!" huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.

"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.

Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.

"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti, mutta kumminkin vakavasti.

"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille ihmisille."

"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta

"Luetteko -- onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.

"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan", vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan Pinessä asuvaa vanha ystäväni -- leski Cass -- lahjoitti minulle paljon vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."

Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.

Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti sinnepäin.

"Nell!" huudahti Bo kimeästi. "Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi. Haluan mennä nukkumaan."

"Ah, olin niin ajatuksissani", vastasi Helen hämmästyneenä ja ihmetellen itseään. "En kuullut sinun sanovan mitään."

"Minua naurattikin, kun et kuullut", vastasi Bo. "Toivon vain, että olisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!"

"Miksi?" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni, kun Bo puhui tuolla tavoin.

"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään", selitti Bo tiukukirkkain äänin.

Helen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään valmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet. Mutta Bo jatkoi vain tyynesti:

"Tunnen sen luissani."

"Bo, olet pieni houkka -- hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen houkka!" vastasi Helen. "Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi muuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei voisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta."

Bon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän kiinnitti ne vakavasti Heleniin.

"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta."

X.

Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.

"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja ah, minulla on niin hirveän nälkä."

"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.

"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."

Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran. Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.

"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.

Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun pelkäät tuota koiraa."

"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."

Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli maassa.

"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"

"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän varovaisesti", vastasi Bo.

"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän itselleen?"

"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron, Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."

Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.

"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä tummia korvia.

"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."