Part 10

Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa, jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen aloittamiseksi.

Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria, jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.

Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle täytyi sitten tapahtua jalan.

Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään. Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään. Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista painoa rinnassaan.

Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea. Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti, että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko juosta henkensä edestä.

"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.

"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.

Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut. Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:

"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"

Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista ja korskui.

"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.

Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.

"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä sen yläpuolelle!"

Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti suitsista.

"Päästäkää irti!" huusi Roy.

Helen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista Rangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen pääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan myöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja lepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.

"Tuo on paha paikka", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen ja Bohun rinteen laella.

Roy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä. Hän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä kaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja luoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti seudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan toiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.

Äkkiä hän pysähtyi.

"Olen varmasti pyörtänyt ympäri", sanoi hän.

"Ette suinkaan ole eksynyt?" huudahti Bo.

"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia", vastasi Roy iloisesti. "En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta selvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin meidän on mentävä."

Helen katsoi häneen hämmästyneenä.

"Eksyksissä!" hän huudahti.

IX.

Seurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla, kun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset. Bo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu löydetty.

"Minä ja Milt eksymme joka päivä", sanoi Roy. "Ette suinkaan luule kenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen eksyminen ei merkitse mitään."

"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni", sanoi Bo.

"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan", sanoi Roy katuvasti. "Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava Old Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No tulkaahan nyt."

Helenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen nopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen harjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran vielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin mustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä tummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin puistoja.

"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan", sanoi Roy kääntäessään hevosensa. "Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi."

Hän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen korkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat täällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia latvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä oli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla oli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset voineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat hevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun. Puiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti ambranviheriä sammal paksuin kerroksin.

Helen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin pimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen lahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa oli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin joku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen ilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen taistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli täynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä tapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti tahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.

Koitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja kaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken huomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin häneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin muuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.

Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.

Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille, joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa. Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.

"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"

Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan kiihoituksesta.

Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset rinteet tummenivat.

Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.

"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia kolmea.

"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.

"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen, koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan. Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."

Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.

Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta. Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.

"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä niin mukavaksi kuin suinkin."

Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten palasivat miehet töihinsä.

"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.

"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta -- peloittavaa todellisuutta", vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."

"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta, ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."

"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."

"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole hyvinkään huolissaan."

"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."

"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"

"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.

Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle. Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin läpi kohisi polttava virta.

Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei voinut.

Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki, koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.

"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.

"Voitko?" kysyi Helen.

"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.

"Nousta tietysti!"

"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen kuollut! Tiedän, että olen!"

"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun rohkaistava luontosi ja noustava."

"Vai niin!" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden, mutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan ja kääntyi istuvaan asentoon. "Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten täällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa."

Helen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut näkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun hän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta tahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti muutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu samoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan suuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se olisi kasvanut siihen.

"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen", sanoi Bo.

"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon nimityksen?"

"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen meille."

"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo varmaankin hyvin myöhäinen."

Tytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja tukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan heitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun turvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri tuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen lirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven yli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin tehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin jalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta tuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat matkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin sietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä, kampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he menivät tulen luo.

Helen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla kun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän puiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.

"Olette totisesti nukkuneet melko kauan", tervehti metsästäjä heitä. "Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä."

"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä kunnossa, että voimme liikkua", sanoi Helen.

"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota peuraa. Se tulee luokseni."

Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota. Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden varjoon.

"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.

Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.

"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."

"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo. "Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."

"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottuna Dalen kuuluisaa lemmikkiä.

"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin sinne viime yönä."

"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme nukkuessamme!" huudahti Bo.

"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."

"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä hirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan afrikkalaisen leijonan näköinen."

"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa."

"Se on puuma", sanoi Dale. "Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole ainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt neljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka."

"Onko se aivan kesy ja vaaraton?" kysyi Helen levottomasti.

"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka se sellainen onkin", vastasi Dale. "Voitte ehdottomasti uskoa sanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin joutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan kaltainen."

Peto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi ummessa olevin silmin.

"Kutsunko sen tänne?" kysyi Dale.

Kerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.

"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa", vastasi Helen naurahtaen.

"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne, miten kesy se on", sanoi Dale. "Olette kai hirveästi nälissänne?"

"Emme suinkaan", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien silmien kohdistuvan itseensä.

"Minä ainakin olen", myönsi Bo.

"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden kallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne."

Vasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi tämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen kevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut takkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän vetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet solakammaksi.

"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis", selitti Bo.

Helenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.

"Koettakaamme kävellä hieman", hän ehdotti.

He ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät muutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä paikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton näköala.

"Herra varjelkoon, millainen paikka!" huudahti Bo suurin ja pyörein silmin.

"Ah, miten kaunista!" huohotti Helen.

Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon. Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä, kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen taasen viheriöihin syvyyksiin.

Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.

"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.

Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain, mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä. Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä. Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä -- taljoja, nahkoja ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä, myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.