Part 1

Produced by Tapio Riikonen

METSIEN MIES

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ("The Man of the Forest") suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannussakeyhtiö Kirja, 1922.

I.

Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta, punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan osaksi.

Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse, tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.

Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän seudun -- tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien asuntona ja piilopaikkana.

Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.

Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.

Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei halunnut tavata.

Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti. Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua. Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.

Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä, kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa, voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä huomiot meni hän saunaan.

Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten saunasta.

"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen kuului kannusten kilinää.

"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"

"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä ole mitään syötävää."

"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava tänne puita."

Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.

Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.

"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan", sanoi tulija venytellen.

"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."

Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi hermoissaan hitaan säpsähdyksen -- jonkunlaisen viiltävän väristyksen. Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma, joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.

Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.

"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.

"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.

Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia lastuja.

"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."

"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.

"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.

Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.

Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja. Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin, joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.

"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä nyt vain olisi hieman syötävää."

"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne, saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.

Moze laahusti ripeästi ulos.

Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake = käärme.]

"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyi Jim.

"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.

"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.

"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka oli lähettänyt Mozen asialle.

"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi Jim Wilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"

"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme etelään", vastasi Snake töykeästi.

Tällä hetkellä palasi Moze.

"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.

Snake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli puuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.

"Oh huh!" huudahti Snake helpotuksesta.

Seurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin tällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla olevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson peräytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että varovaisuutta.

Kävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.

"Hei te, siellä sisällä!" kuului huuto pimeästä.

"Hei itse!" vastasi Anson.

"Snakeko siellä puhuu?" seurasi nopea kysymys.

"Varmasti", vastasi Anson tullen näkyviin.

Vastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva suuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu hattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin naamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja leuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen liikkeissään.

"Halloo, Snake! Halloo Wilson!" hän sanoi. "Olen luopunut tuosta toisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta vähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken."

Tässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.

"Vai niin!" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti. "Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en totisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset."

Nuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he terävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.

"Nyt voit aloittaa, Beasley", sanoi Anson hiljaa. "Mitä suunnittelet? Jim tässä tietää kaikki hommani."

Beasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.

"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä", vastasi hän.

"En sitä juuri luullutkaan", myönsi toinen. "Ja mikä asiasi nyt sitten lieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne tänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli tuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän matkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä mukanamme."

"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa", sanoi Beasley "Mutta jos sen tekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun ilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki sinusta lainsuojattoman."

Nopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin kumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi sitten kuiskailla.

"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian. Senvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren tytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja karjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö tulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun olleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi minun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä vuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on velkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla tien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake, kuulehan vielä --"

Hän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat tulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva käärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli kysymys.

"Kuuntelehan nyt", huohotti Beasley. "Tytön luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko. Hän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamat Auchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne."

"Vai niin!" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. "Entä sitten?"

"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!"

"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?"

"Aivan niin!"

"Hyvä. Entä sitten?"

"Sinun on otettava hänet mukaasi... Tyttö katoaa. Se jää sinun huoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja valmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa jälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on samantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun on pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan heille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle hyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille markkinoille."

"Se kai sitten onkin viisainta", mumisi Snake Anson. "Beasley, suunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä. Voit pettyä hänen suhteensa."

"Auchincloss on kuoleva mies", selitti Beasley sellaisella varmuudella, etteivät toiset voineet enää epäillä.

"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt heikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin kuinka tunnen tytön?"

"Hänen nimensä on Helen Rayner" vastasi Beasley innokkaasti. "Hän on kaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä tyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi."

"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta sellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan epäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?"

"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää postivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta teidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta lampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?"

Jim Wilson vihelsi hiljaa.

"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?" kysyi Snake Anson matalalla äänellä.

"Sinäpä sen sanoit."

"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa minuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on Helen. Sanoit häntä kauniiksi?"

"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua. Myöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän mukanaan, niin tulen sinua tapaamaan."

Beasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat niihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat jäähyväiset poistui yöhön.

"Jim, mitä mieltä olet hänestä?" kysyi Snake Anson.

"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä", vastasi Wilson.

"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme." Sanottuaan sen meni hän edellä ulos.

Saunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni vähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat vain enää metsän hiljaisuudessa.

II.

Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin pimeään.

Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle, mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.

Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista, jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän varmastikaan usko minua."

Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli kiiruhdettava Pineen.

"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli. "Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."

Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään, innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän selville.

"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia. Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan, kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä ansaa.

"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä haltuunsa."

Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen. Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta. Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista kohinaa.

"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo. Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä, sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen metsästäjä, joka tyytyy vähään.

Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka olivat omituisia kuin unet.

Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.

Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.

Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti, missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.

Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.

Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa, jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä. Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon siemeniä.

Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire, ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.

Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään -- pienet ruskeat ja hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset korvat.