Part 8

Seläntaustan kylässä on talo n:o 12 jo aikaisemmin ollut sahalaisilla. Metsä siitä puhdistettiin, vaan kun puunhinnat silloin sattuivat laskeutumaan, tahtoi sahayhtiö päästä koko roskasta. Kun heidän ei kumminkaan itsensä sopinut jättää verorästiä, toimittivat he talon erään köyhän ukon nimiin, antoivat hänelle vielä hyvitykseksi lehmän sekä hiukan rahaa -- ja niin joutui talo verorästistä takaisin kruunulle niinkuin oli tarkoitettukin, vaikka tietysti metsättömänä.

Samoin on käynyt Sydänmaan kylässä n:o 25:n ja Pihtiputaan kylässä n:o 34:n, jossa viimemainitussa kruunu on alentanut manttaalin 1/6:sta 1/12:ksi saadakseen siihen asukasta. Mutta huonoon metsäiseen kruununtaloon ei siellä päin mene asumaan kukaan, ei vaikka vielä vähän maksettaisiinkin ja vaikka viljelysmaat olisivat kuinka hyvät tahansa, sillä metsä se pääasiassa on ainoa viehätys, joka niihin asukkaita vetää.

Sydänmaan ja Säkkärinmäen kyläkunnissa on tosin poikkeuksena paljon karuja maita, mutta sielläkin on joukossa vallan hyviä taloja, esim. Liittomäen kaksi salotaloa samannimisen järven rannalla, jotka molemmat myös ovat sahalaisilla, ja sitäpaitse monta muuta.

Toisen Liittomäen vanha emäntä olikin kovin pahoillaan siitä, että poikansa oli myynyt talon (tai oikeastaan hänkin lienee pakoitettu myymään se). "Niinhän tuo ruukkilainen alkoi veloista hätyyttää ja sille survasi poikani talon", sanoi hän katkeralla mielellä ja lisäsi, että "eletty on tässä hyvin ennen, vaan kun poika lahjoitti ensin metsät pois, niin velkaantua alkoi. Ei ole hallapaikka tämä, eloa on tullut hallavuosinakin ja perunaa paljon. Vastaan olin myöntiä, vaan mitä vanhan auttaa."

Ja ne ovat kumminkin ne vanhat, jotka ovat erämaihin tupansa tehneet ja niitten ympäriltä kasvavalle polvelle rukiista leipää ponnistelleet niinäkin aikoina, ja juuri niinä, jolloin ei vielä tukkijunkkarien rahat korviin helähdelleet.

* * * * *

Laukaan kihlakunnassa on enin yhtiötiloja Pihtiputaan jälestä Kivijärven pitäjässä, ja sielläkin on joukossa pitäjän parhaita tiloja, sellaisia, joissa oikealla työllä olisi kelvannut kyllä elää. Ei niissä olisi tarvinnut valittaa maan vähyyttä eikä huonoutta, eikä mitään, jos vaan olisi ollut halua pysyä paikoillaan ja jos olisi sahalaisten viekoitusten annettu mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, niinkuin on tehty monen järkevämmän neuvon kanssa.

Siellä on esim. eräs Katajamäki niminen tila, joka on laidunmaistaan niin hyvä, että sillä elää koko lähiseudun karjat, eikä ole liioin halla käynyt siellä juuri koskaan. Se on nyt sahalaisten omaa ja autiona.

Saaren kylässä, joka on rälssiluontoista maata, on ollut mainioita tiloja ja maata kerrassaan ihmeteltävä määrä. Nyt sahayhtiöitten käsissä ovat ne menneet kovin huonoon kuntoon. Yksi niistä, 1/3 manttaalinen Pieksäranta, on ennen ollut seitsemässä osassa, siinä on elänyt seitsemän eri perhettä, ruokkien useita kymmeniä lehmiä, vaan nyt se on puoliautiona ja elätetään siellä vaan pari puulaakin hevosta. Kuoppaniemen ja Palomäen tilat Jauhoniemen kylässä ovat myös menossa autioksi ja useita muita samoin.

Ja aivan sama on asian laita Viitasaarella, Saarijärvellä y.m. pitäjissä Päijänteen vesistön pohjoisilla haaroilla. Suuri osa yhtiötiloja jää asumattomiksi, autioiksi, kun niitten viljelyksiä ensin joko yhtiöt itse tai vuokraajat ovat aikansa nylkeneet. Ja juuri niillä paikkakunnilla on niitten joukossa ollut paljon pitäjäin parhaita taloja. Niissä on paljon sellaisia, joissa ennen on elätetty 30-40 lypsylehmää, niissä on vankat, väljät ja valoisat tuvat, jotka muistuttavat entistä hyvinvointia, niissä on useissa tuulimylly aittarivin takana peltotörmällä, jossa ennen on jauhettu kotoista viljaa mikä on syötykin, ja loput viety Kokkolaan tai muihin Pohjanmaan rantakaupunkeihin myytäväksi -- nyt on pirtin ikkunat paikattu päreillä ja tuohilla, lattia huojuu jalkain alla kuin kangaspuitten polkuset, mylly on surkean näköisenä vinossa, siivet hajalla, navetassa ynähtelee pari nälkäistä lehmää, alakuloisuuden leima on painunut kaikkialle, eikä vähimmin perheenisään, joka useimmissa sellaisissa taloissa istua jurottelee huoneessa ja mietiskelee, millä keinoin saisi säkin jauhoja irti -- tai olisiko parasta koettaa huilata Suureen Länteen.

* * * * *

Mitä tulee porilaisten yhtiöitten maatiloihin Kokemäen vesistön pohjoisilla latvoilla, eivät ne missään suhteessa eroa tässä edellä kerrotuista. Multian pitäjä antaa hyviä esimerkkejä, että ne ovat tavallaan vieläkin huonommassa asemassa yleensä asutukseen ja viljelykseen nähden, sillä porilainen ei näy sallivan edes lampuoteja taloissaan. Missä on ennen monessa elätetty karjaa parikymmentä päätä, mutta nyt nyletään pellot kauralla ja heinällä niin kauvan kuin niissä korsikin koikottaa, eikä niissä ole asukkaita kuin metsänvartija, jolla parhaassa tapauksessa on omiksi tarpeikseen lehmä tai kaksi. Torpat ostaa porilainen omaan haltuunsa, ellei muuten saa asukkaita niistä lähtemään, ja menettelee niissä samalla tavalla kuin emätaloissakin, kartuttaen siten ehdon tahdon yhä irtolaisväestöä, ihan kuin sitä ei syntyisi jo pakottamattakin tarpeeksi kyllä maastaan luopuneitten joukosta.

* * * * *

Näin eletään yleensä yhtiöitten tiloilla joka kohdassa ja tähän suuntaan on niitten viljelys kaikkialla kääntymässä, kuin tässä edellä on esimerkeillä osoitettu, vaikka kyllä vanha viisas sana sanoo, että "sen päällä on kuningas maakunnassa, että kedot kynnettäisiin." Mutta tässä näytään pitävän melkein kuin periaatteena sitä, että meillä täällä Suomessa, jossa ei ennestäänkään ole liikoja peltoja, osa niistäkin vähistä vielä metsittyisi. Ja tätä menoaan mennen ne metsittyvät sahayhtiöitten tiloilla, sillä meillä täytyisi metsäisemmillä ja karuimmilla seuduilla pellon hoidon ja metsän nautinnon vielä pitkät ajat, kenties aina, välttämättä käydä rinnan toistensa kanssa. Metsästä täytyy olla pellolle apua. Jos toiselle annetaan pelkkä pelto ja toinen pitää kaiken metsän ja tulot siitä niin tarkoin kuin sahayhtiöt tekevät, niin täytyy sen, joka pellon on osakseen saanut, ennemmin tai myöhemmin sortua. Antaahan valtiokin uudistiloillaan asukkaille nautinto-oikeutta metsiin ja saavathan virkatalojen vuokraajatkin käyttää tilojen metsiä omaksi tulolähteekseen, jota myönnytystä ei suinkaan olisi tehty, joll'ei sitä olisi huomattu tilojen asuntakunnossa pysymiselle tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Tosin lienee tässä vaikea tehdä rajaa, sillä jota suurempi tulo saadaan metsästä, sitä vähemmän luotetaan peltoon ja sitä vähemmän muokataan sitä -- niinkuin ikävä kyllä on huomattu -- ja jos taas metsän nautinto sellaisissa kohdissa pannaan liian ahtaalle, loppuu useimmilta elämisen keino kokonaan. Tässä suhteessa ovat kaikki ne, jotka pienen, monasti aivan mitättömän rahan viettelystä ovat tilansa sahayhtiöille myyneet ja itse niille vuokramiehiksi jääneet, aivan kurjassa asemassa. Heitä voi, kuten jo ennen on mainittukin, pikemmin nimittää loisiksi, kuin vuokralaisiksi, sillä useimmissa tapauksissa heillä ei ole edes pätevää välikirjaa uusien isäntiensä kanssa, vaan saa yhtiö heidät häätää tiloilta koska tahansa. Löytyy yhtiöitä, jotka eivät anna ollenkaan välikirjoja, niinkuin esim. Haapakosken yhtiö, The Finland Wood & Kumpp. Toiset taas antavat niitä niin epäselviä ja puutteellisesti tehtyjä, ett'ei niilläkään monasti ole virkaa mitään, niinkuin esim. hyvin monet Halla-yhtiön ja Gutzeit & kumppanin vuokrasopimukset. Metsän käyttämisestä ovat pykälät aina kovimmat ja kaikissa on se määräys, että jos ulosheitto sattuu, on vuokraajan määräpäivää nauttimatta ja ilman korvausta muutettava talosta pois, vaikkapa olisi sitä rakentanutkin. Mutta sitä, nim. talon rakentamista ja parantamista, ei onneksi kukaan tee, ja mitä varsinkin rakennuksiin tulee, on niistä kontrahdeissa suorastaan sellaisiakin määräyksiä, että vuokraajan on vaan käytettävä ja korjattava vanhoja rakennuksia niin kauvan kuin ne suinkin koossa pysyvät. Sen vuoksi näkyy usea talo olevankin täydellisessä hajoomistilassa.

Joukossa tapaa kyllä selviäkin ja hyvästi laadituita vuokrasopimuksia, mutta ne ovat tavallisesti siksi ankaria ja yksinomaa yhtiön etuja katsovia, ja niissä on usein pykäliä niin väljiä yhtiön mielivallalle, että näyttää vaikealta niitä puustavin mukaan täyttää.

Olkoon tässä näytteeksi kokonaisuudessaan mainittuna yksi sellainen Karjalan puolelta. Se on näin kuuluva:

1) Vuokraaja on velvollinen pitämään tilan rakennukset hyvässä kunnossa, samoin myös aidat, pellot, niityt ja ympärysrajat, sekä suorittamaan kaikki tilalta lähtevät ulosteot ja maksut ja velvollisuudet, olkoot mitä laatua tahansa.

2) Rakennuspuuta, polttopuuta, aidaksia y.m. kotitarpeita saa vuokraaja ottaa ainoastaan määrätyiltä paikoilta. Rakennuksiin antavat isännät kattonaulat, lasit ja pellit.

3) Kaskenviljelystä saa vuokraaja harjoittaa silloin kun siihen soveliasta lehtimetsää ilmestyy ja isännät antavat suostumuksensa. Vaan kaskesta ei saa ottaa kuin kaksi viljaa ja on vuokraaja velvollinen toisen viljan ohessa myös kylvämään siihen isäntien hankkimaa puunsiementä, jos nämä niin tahtovat, sekä taimien suojaksi ylläpitämään kaskessa aitaa 8 vuotta.

4) Metsästäminen talon mailla on kielletty.

5) Vuokraaja on velvollinen, milloinka N.N. & Kumpp:n tukinveto paikkakunnalle sattuu, luovuttamaan mainitun yhtiön työväestölle huoneet kohtuullista korvausta vastaan polttopuista ja siistimisestä.

6) Häitä etuja ja velvollisuuksia vastaan saa vuokraaja tilaa viljellä ja nauttia 25 vuotta, ellei anna aihetta kontrahdin rikkomiseen. Vaan jos hän laiminlyö yhdenkään näistä velvollisuuksista tai suosii luonansa huonomaineisia ihmisiä, niin on hän paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muuttava talosta pois.

N.N. pitäjässä ja kylässä j.n.e.

N.N. & Kumpp.

Sellainen on vuokrasopimus, lyhyt ja selvä. Ei se ainakaan rahaverolla rasita vuokraajaa, eikä se ole missään tapauksessa yhtiön tarkoituskaan, ja sen vuoksi se päältä nähden saattaakin näyttää varsin edulliselta vuokraajalle.

Mutta siinä on sentään pääasiassa kolme kohtaa, jotka metsäafäärin kannalta katsoen ovat erittäin viisaasti sovitetut ja joista vuokraajalle tulee paljon vastusta. Yhtiön tarkoitus on saada 1:ksi ulosteot tilalta maksetuiksi, 2:ksi saada vuokraajan kustannuksella lehtomaat niin paljon kuin mahdollista havupuita kasvaviksi ja 3:ksi saada talvisaikana työväelleen ilman suurempia kustannuksia jonkunlainen asunto.

Uuden pellon raivaamisesta ei mainita mitään, ja sekin kohta, että vanhat pellot ovat pidettävät kunnossa, on pantu kontrahtiin vaan näön vuoksi, sillä löytyy taloja, joiden vanhoillakin pelloilla on jo tavallisen hyvä puutaimisto, vaan ei asukkaita siltä ole häädetty pois, ja löytyy taloja, joissa katto uhkaa pudota sisään, vaan kaikessa rauhassa niissä siltä vielä asutaan.

Joka tuntee Karjalan miehen, varsinkin sellaisen, jolla on "vaaranmaita", se tietää mihin määrään kaskenpoltto on ollut hänen A:nsa ja O:nsa.

Tämän seikan ovat sahalaiset kyllä tienneet laatiessaan 3:tta pykälää välikirjaansa, mutta myyjät itse eivät sen sisältöä tajua, ennenkuin saavat kokemusta sen seurauksista. Heillä on näet kaksi tietä valittavana: joko luopua kaskeamisesta kokonaan, tai ruveta muuttamaan tilalla löytyviä lehdikoita arvokkaammiksi havumetsiksi ja siten tarttua siihen onkeen, johon sahalaiset heille ovat mielitehtoisen syötin asettaneet tuntien heidän rakkautensa kaskisavuun. Mutta jota enemmän arentimies kaskeaa, sitä vähemmäksi häneltä tietysti käy kaskettava ala, ja sitä vähemmäksi karjanlaidun, kun hän kahdeksaan vuoteen ei saa kaskiahoilleen karjaansa laskea, sillä jos hän tuon määrä-ajan kuluttua sen tekeekin, ei entisen kasken tilalla ole tietysti ruohon kortta, vaan taaja havumetsän alku.

Ajatelkaamme, että olisi joku niin sitkeä arentimies, että jaksaisi sinnes asua sahalaisen tilaa, kunnes olisi kaikki lehtomaat kaskennut kertaalleen ja jaksanut jokaista kaskeaan pitää kahdeksan vuotta aidassa omia elukoitaan vastaan. Silloin hänellä ei olisi ainoastaan laitumen loppu, vaan myös leivän loppu, sillä koska hän ei ole ruvennut alankomaita viljelemään eikä pysyväisiä peltoja laajemmalta raivaamaan silloinkaan, kun oli isäntä talossaan, niin vielä vähemmin hän sen tekee lampuotina. Eikä hän monasti sitä enää saisikaan tehdä, vaikka tahtoisikin, sillä parhailla alankomailla on tavallisesti siksi hyvä metsä, ett'ei yhtiö anna hänen siihen kajota.

Jos arentimies taas kerrassaan luopuu kaskenpoltosta, käy hänen leipänsä siinäkin tapauksessa vähiin, sillä vanhat pellot ovat tavallisesti tuiki pienet ja uuden raivaamiseen on halu kadonnut, sillä "kuka sitä toisen tilaa raataa, kun ei tiedä koska häädetään pois".

Hänellä on suo siellä, vetelä täällä, mutta jos hän olisi voinut pitää talonsa, jos hän olisi saanut muualta päin vähän innostusta vakinaiseen viljelykseen, niin olisi hän vähitellen oman kokemuksensa nojalla heittänyt kaskenpolton ja eläisi vapaana miehenä omalla tilallaan.

Mutta tämä on monelle jo myöhäistä -- monta kaunista korpea ja suota, monta lihavaa savikkonoroa on Karjalan maanviljelykseltä jo jäänyt metsän kasvuun, tiesi kuinka kauvaksi aikaa, vaikka vaaroja ja kankaita olisi siihen tarkoitukseen ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Metsästäminen tilojen mailla on myös kielletty. Aikonevatko loordit Englannista tulla sinne metsästämään, ja heidän varalleen säästetään riistaa metsiin, ett'ei heillä olisi muuta vaivaa kuin päähän nopautella, vai liekö tämä samaa herrasmetsästyksen intoilemista, joka ilmenee siinä mielipiteessä, ett'ei esim. valtion metsissä niiden ainoilla vakinaisilla asukkailla, torppareilla, metsänvartijoilla y.m. saisi olla ollenkaan metsästysoikeutta. Jotain sellaista se lienee, sillä eihän lain myöntämän otuksen pyynnin pitäisi olla haitaksi metsänkasvulle, eikähän tähän aikaan luulisi arentimiehenkään enää viitsivän ruveta tukkipuuta kaatamaan niinkuin ennen muinoin tehtiin, kun esim. ammuttu orava sattui jäämään oksalle roikkumaan. Vaan onhan niitä sahayhtiöissä herroja, on monenmoisia päälliköitä, työnjohtajia ja metsäkonduktöörejä, ja sehän olisi liiaksi vapaamielistä, jos köyhälle arentimiehelle myönnettäisiin hänen entisellä omalla tilallaan yhteisiä oikeuksia heidän kanssaan.

Olipa kuinka tahansa, tämä nyt on pieni sivuseikka, mutta mitä tulee sitä seuraavaan viidenteen pykälään, niin se tuntuu melkein ihmisrääkkäykseltä, kun tietää, kuinka kurjasti ja ahtaasti monessa sellaisessa talossa jo muutenkin asutaan. Ajateltakoon pienenpuoleista pirttiä, jossa makaa ensiksikin talon oma väki kaikki, sitten pari tai kolme metsätöissä olevaa loisperhettä lapsineen, sitten kymmenkunta muuta tukkimiestä, ja kaiken tämän lisäksi vielä muutamia sikaporsaita ja kanoja kolpitsan alla, sekä iltayöstä joitakuita hevosia, jotka oven puolella pirttiä syövät apetta (ne viedään sentään yöksi "kujaan" tai talliin syömään heiniä) -- ja jossa talon ainoassa pirtissä vielä kaiken muun hyvän ohessa tavallisesti löytyy uunin edustalla lattiassa joku mädännyt kolo, mihin yöllä kuletetaan lapsia asioilleen, niin saadaan käsitys, missä määrin tällainen asunto vastaa terveyshoidon käsitteitä.

Meillä on terveyslautakuntia, joille kaupunkilaisten terveyden vaaliminen on sangen tarkka tehtävä, mutta olisi sangen suotavaa, ehkä bakterioloogisessa suhteessa hauskaa ja opettavaistakin, että joskus mentäisiin mittailemaan pirttejä esim. juuri Karjalan salokulmille, ja otettaisiin selko siitä, kuinka monta kuutiometriä ilmaa arvoisat sahayhtiöt siellä katsovat yhdelle hengelle riittäväksi, kun he velvoittavat ihmisiä ainoaan huoneesensa ottamaan vielä suuret joukot lisäväkeä.

Ja jos arentimies kaikki nämä ehdot täyttää, eikä pidä luonaan "huonomaineisia" ihmisiä kuten viimeisessä pykälässä sanotaan, niin saa hän tilalla asua ("vapaasti ja rauhassa niinkuin omallaan", on tavallisesti suullinen lupaus), vaan muussa tapauksessa on hänen "paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muutettava talosta pois." Ei ole ollenkaan ihme, että tällaisissa oloissa esim. keuhkotauti on Pielisen kulmalla paikkakunnan lääkärien lausunnon mukaan suuresti vallalla, eikä ole liioin ihme, jos siinä samassa leviäisi monta muutakin tautia kuleksivien tukkimiesten mukana, niin hyväksi kuin sahayhtiöt muuten heidän maineensa takaavatkin.

Sopisi sentään miljoonayhtiöiltä odottaa, että he uhraisivat sydänmaille joitakuita satoja markkoja työmiestensä ja sen kansan terveyden hyväksi, jonka tyhmyydestä he ovat miljoonansa koonneet. Sillä suuret eivät kustannukset olisi, vaikkapa he rakentaisivat jonkunlaisia asumuksia työväelleen tai jatkaisivat niiden onnettomain tupaa, joilta he ovat suuret salot hyvien uittoväylien varsilla monasti melkein lahjaksi saaneet.

Joka kohdassa, missä metsäkeinottelu on anastanut etusijan kaikkien muitten pyrintöjen rinnalla, missä suuret yhtiöt ovat anastaneet kyläkunnittain maita valtikkansa alle, ovat seuraukset olleet samat: taantumista ja kurjuutta, niinhyvin aineellista kuin henkistä, alakuloisuutta, veltostumista ja autioita taloja.

Ja asuttu sitä on sellaisissakin paikoissa, sentään on ennen ollut oma koti ja oma liesi lämmittämässä, omat lammet kalavesinä, omat metsät vapaina riista-aittoina, jos kohta jossakussa kohden hätätilassa onkin sekotettu pettua leipään. Ja asuttaisiin niissä vielä tänäkin päivänä, asuttaisiin ja edistyttäisiin muitten mukana, jos olot olisivat ennallaan, vaikka kohta joku onkin valmis väittämään, ettei niissä maan karun luonnon vuoksi voi kukaan elää ja etteivät sellaiset talot mihinkään muuhun kelpaakaan kuin sahalaisille. Mutta olisi niistä oikeissa oloissa kannattanut maksaa ulosteot niinkuin ennenkin, ja sen olisi voinut tehdä kuka muu tahansa yhtä hyvin kuin sahalainenkin, sillä aina niissä sentään on leipäkohtiakin, ja metsäaloja äärettömästi, niin paljon, että jo pelkillä niillä olisi nykyaikana pienimmälläkin järkihoidolla eletty vaikka kuinka kauvan. Vähällä niistä yhtiöt pääsevät, eivät heidän maksunsa valtiolle ja kunnalle niistä suuriinkaan summiin nouse, vaikka he ne itsekin maksaisivat. Suurempi huoli, pulmallisempi kysymys ja enemmän kulunkeja on sekä valtiolla että kunnilla pohtiessaan sitä kysymystä, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä yhä lisääntyvän irtolaisväestön ja sen kasvannaisten, vaivaishoitolaisten suhteen.

Tämä irtolaisväestön kysymys ei suorastaan kuulu tähän aineesen, siitä ei tässä sovi laajemmalta puhua eikä arveluita laskea sinne eikä tänne, mutta sitä ei voi kieltää, ett'ei se kumminkin ole jonkun verran yhteydessä sekä metsähuijauksen että erittäinkin itsenäisten maatilojen vähenemisen kanssa. Sillä missä tämä jälkimmäinen parhaiten kukoistaa, siellä irtolaisliikekin ottaa taajimmin vesoakseen, ja sieltä siitä kuuluu pahimmat valituksetkin, koska on luonnollista, että useimmat perheet jäävät kulkurikannalle juuri siellä, missä torpparien täytyy paeta kaikkivoittavan metsän viljelyksen tieltä, missä pellot jäävät metsittymään, missä tiloja, joita ennen asuttiin, nyt alkaa jäädä autioiksi. Ja samassa suhteessa kuin irtolaisetkin, lisääntyvät myöskin ne, jotka kunnilta vaativat vaivaisapua, sillä juuri irtolaisten joukosta ne astuvat useimmat rekryytit meidän tuhatlukuisiin vaivaishoitopataljooniin. Kun eläminen joutuu kokonaan sattuman varaan, on sen pohja silloin isketty rikki, eikä siitä vähillä enää pitävää tule.

Ja kummallinen ristiriita vallitsee koko tässä liikkeessä, tässä jonkunmoisessa maa-työväenliikkeessä, niinkuin sitä ehkä sopisi nimittää. Luulisi maanviljelyksen tarpeihin olevan yllinkyllin työvoimia tarjolla siellä, missä enemmän kuin puolet pitäjien asukasluvusta on täydelleen maasta niinkuin kaikesta muustakin pysyväisestä ammatista irti, mutta asianlaita on ihan päinvastoin. Siellä juuri on maatyöväestä suurin puute, niin valitetaan kaikkialla. Ja vaikka väitetään -- niinkuin totta onkin -- että tuon irtolaisväestön toimeentulo monasti on parempi kuin tilallisten, jotka saavat taistella katoa, hallaa, tulvia y.m. vastaan, ja vaikka se yhtiöitten metsätöissä ja tehtaissa toisinaan "repii rahaa niinkuin muutakin paperia", niin kuitenkin, kuten sanottu, koituu siitä kunnille suurimmat rasitukset vaivaishoidon muodossa.

Mutta syy on varmaankin molemmin puolinen, vaikka kumpikin puoli työntää sitä kernaasti yksinomaan toisensa niskoille.

Kuka käskee lahjoittelemaan metsiään ja hyvämetsäisiä tilojaan yhtiöille. Kannattaahan niitten kiireisellä ajalla ja korkeitten puutavaran hintain vallitessa joskus maksaa ihan luonnottoman korkeita työpalkkoja, niinkuin monasti on ollut laita metsätöissä. Tiedetään varmaan, että miehen palkka on voinut kohota yli viiden markan lyhyeltä talvipäivältä. Kun työmies jonkun ajan vuotta tottuu saamaan tuollaista palkkaa, vaatisi hän sitä samaa aina, eikä väliaikoinakaan kernaasti tekisi halvemmalla. Mutta jos sitte sattuu tauti tai muu hätä, on se sentään hyvin kerkeä hakemaan vaivaisapua, sillä suuretkin ansiot näyttävät kiireellä menevän kädestä suuhun.

Missä tukkityöt ovat parhaat, missä ansiot suurimmat, siellä on myös tuhlaavaisuus suurin. Kivijärvellä esim. kerrottiin aivan varmana asiana, että siellä tukkitöissä syötiin vehnäleipää 50 p. à 1 markan edestä miestä ja päivää kohti, niin ett'eivät leipurit ennättäneet tarpeeksi pullia hiertää. Mutta mitä siitä -- monella miehellä ja ehkä useimmilla on sentään kotona perhe, joka tarvitsee tietysti leipää myös, ja sille haetaan vaivaisapuna rukiista leipää! -- Siinä monen muun ohessa yksi todellinen piirre meidän kansasta, joka näyttää, ett'ei se yleensä ole niinkään sitkeätä, joksi sitä on kuviteltu ja jota sen sydämmensä pohjasta soisi olevan jokainen, jolle sen pystyssä pysyminen ja kohoaminen ovat tunnon asioita.

Ei ole kumma, että tilanomistajain ja irtolaisten väli tällä tavoin tulee kireäksi. Sitä katkeruutta, minkä nykyinen tila maanomistajissa on synnyttänyt, osoittaa hyvästi muuankin pätkä eräässä maaseutulehdessä, jossa eräs lähettäjä Savon puolelta lausuu: "Jos irtolaisväestön tilan parantamiseksi sirotellaan miljoonia, niin ovat ne tervetulleita ja vuodessa eli parissa menneitä, näyttämättä muuta jälkeä kuin kasvavan luoton hallituksen apuun ja oman työkykyisyyden laiminlyömisen. Kansa tulvii sahayhtiöitten metsiin ja Kyminlaakson tehtaihin."

Mutta jos tämä meidän suurteollisuutemme -- metsäliike -- on lisännyt irtolaiskansaa ja vaikuttanut siihen hajoittavasti, jos se on saattanut työväestön monessa kohti maaseuduilla huolettomalle kulkurikannalle ja saanut sen elämään satunnaisten ansioitten nojassa jonkun ajan vuotta hyviä päiviä ja toisen ajan olemaan joutilaana ja valittamaan puutetta -- tämä teollisuus kun meillä vielä on enimmäkseen sellaista, että se suuruuteensa nähden hyvin vähän tarjoo vakinaista työtä ympäri vuoden -- niin ei se salokulmilla ole vaikuttanut paljoa paremmin kiinteään väestöönkään, maanomistajiin, niinkuin edellisessä jo monta kertaa on osoitettu. Se ei ole koko tämä liike vähimmässäkään määrässä vaikuttanut sivistävästi tai kohottavasti heihinkään, siitä kertyneitä varoja ei ole käytetty nykyhetken enempää kuin tulevaisuudenkaan turvaamiseksi, on opittu vaan tuhlaamaan, painuttu pikemmin alemmaksi entistä kuin kohottu ylös. Eikä voida kantaa kaikkia niitä uusia taakkoja, joita aika mukanaan on tuonut kuntain hartioille, vaikka rahatulo on kyllä entisestään lisääntynyt moninkertaiseksi, kun otetaan lukuun tulot metsistä. Mutta kun ne luistavat tilallisten käsistä yhtä helposti kuin työmiestenkin, niin helposti, että heidänkin täytyy turvautua yhtiöitten metsäajoihin, niin ei ole kumma, että valituksia kuuluu molemmin puolin.