Part 7
Samalla tavoin asutaan yhtiötaloja Juuassa ja Nurmeksessakin. Ei niistä juuri ole yksi toistaan parempi.
Jossakussa kohdassa maksavat yhtiöt niistä kruununverot, vaikka niissä vielä on eläjiäkin, mutta toisin paikoin taas rientävät he häätämään asujia pois, ennen kun ne omasta suosiostaan ovat ehtineet lähteä, ja koettavat heidän sijaansa saada uusia asukkaita asumaan ja korjaamaan taloa. Mutta ani harvoin onnistuu enää tällainen toimenpide -- sillä "mennä asumaan autioon, rappeutuneesen taloon, on sama kuin mennä kylmään metsään", sanoi eräs, joka itse oli koettanut ruveta hävinneessä yhtiötalossa elämään.
Mitä maatilojen kaupoista ja niitten asemasta yhtiöitten hallussa yleensä paikkakunnan järkevämmissä piireissä puhutaan ja arvellaan, siitä olkoon tässä esimerkkinä mainittu erään papin lausunto, joka toistakymmentä vuotta on ollut yhdessä Pielisjärven rantapitäjistä.
Hän oli juuri ollut kinkerimatkalla, kun jouduin hänen kanssaan puheisin näistä asioista.
"Mitä ensinnäkin koko tähän liikkeesen tulee", lausui hän, "niin on siinä harjoitettu suorastaan tunnotonta ja sydämmetöntä petosta. Talot menevät nykyään niin, ettei useassakaan kylässä enää kymmenen vuoden kuluttua tarvitse kinkeriä pitää. Asumukset autioituvat, moni lämmin koti muuttuu kylmäksi hiirien asunnoksi. Pellot metsittyvät, niitä ei enää muokata, ei lannoiteta, eikä ole millä lannoittaakaan, kun karja vähenee. Niihin kylvetään enää vaan joku kappa. Savotalla ollaan vaan. Lopulta ajetaan asukkaat taloista pois, kun eivät enää jaksa niistä veroja maksaa, eivätkä niitä rakentaa. Toisen on muutettava pakosta, kun pirtti alkaa kaatua niskaan. Yhtiöt koettavat houkutella uusia eläjiä niihin, vaan kukaan niissä ei enää menesty, jos jonkun onnistuvat saamaankin. Monelta mieheltä, joka ennen eli reippaasti talossaan, kuolee mieli kokonaan, kun on jonkun vuoden yhtiön arentilaisena ollut, vapaus on poissa, ja hän huomaakin olevansa yhtiön orja.
"Hän katuu kyllä jälestäpäin katkerasti kauppojaan ja tulee siitä papillekin valittamaan ja häneltä lohtua saamaan, mutta se ei sentään estä uusia kauppoja yhä syntymästä."
Mitä itse olen matkoillani havainnut ja kaikkialla kuullut, voin vakuuttaa, ettei tämä puhe ole tuulesta temmattua. Niinpä on Ohtovaaran kylä (4 numeroa) Pielisjärven pitäjässä jo menossa autioksi, ja sama kohtalo odottaa Kitsin, Kontiovaaran ja Sokojärven kyliä, joista kaksi ensinmainittua on miltei kokonaan engelsmannien omaa. Jonkerin kylä Nurmeksessa on jo autiona. Se onkin sahalaisten vanhinta omaisuutta paikkakunnalla, ja on sen 11:sta talonumerosta 8 myöskin englantilaisten hallussa. Arentilaiset, vieläpä mökkiläisetkin ovat hävinneet pois, ja ainakin yksi siellä ennen eläneistä arentiperheistä on sieltä jo vakituisesti siirtynyt Nurmeksen vaivaistaloon.
Koiravaaran kylä, samoin Nurmeksessa, on sekin jo hyvällä alulla autioitumaan.
Kuvaavana esimerkkinä siitä pettymyksestä, mihin moni huomaa joutuneensa myytyään talonsa yhtiöille, olkoon tässä mainittuna eräänkin entisen isännän valitus Pielisjärven Sokojärven kylässä.
Hänkin oli ensin myynyt metsästään kaikki isommat puut 1,500 markan hinnasta, saanut sitten pohjasta 2,000 markkaa ja jäänyt tavallisuuden mukaan 25 vuoden asuntavälikirjalla lampuodiksi omaan entiseen taloonsa jotensakin tiukoilla ehdoilla maksamaan (jos enää ilman metsätuloa jaksaa) siitä miljoonayhtiön puolesta veroa kruunulle ja kunnalle. Talo oli 1/5 manttaalinen, mutta metsää kasvavaa saloa oli siinä silmäkannon matka, ehkä lähemmä 1,000 hehtaria.
"Rahat ovat menneet, mutta velkaa on jo taas kertynyt ja toisen tilaa olemme rakentaneet", päivitteli hän. "Kun ostamassa kävivät, niin lupasivat, että siinähän sitä saatte elää lapsesi ja lastesi lapset niinkuin omalla tilallanne, vapaasti ja rauhassa. Vaan on tämä mokomaa vapautta. Kun peltoa yritin tuosta levittää, niin kiellettiin, kun siinä on muutamia petäjiä. Ja metsää heillä on meidänkin salolla, ei muuta kuin jokeen kaataa." --
Missä määrin hänellä sitten köyhänä, kurjana vuokralaisena ja kaikkea keinoa vailla enää lienee ollut halua toisen taloon peltoa lisätä, ja lieneekö yhtiö todella sitä hänen sanomastaan paikasta muutamien petäjien vuoksi kieltänyt, sitä on vaikea ihan paikalleen tietää. Edellinen seikka on vähän niin ja näin, mutta se voi kyllä olla varmempikin, että yhtiö on kieltänyt, jos hän todella on aikonut pellon tieltä petäjiä kaataa, sillä siinä suhteessa tuntuvat kaikki sahayhtiöt olevan yhtä ankaroita ja katselevan mieluummin sitä, että entistenkin peltojen tilalle nousisi männikkö.
* * * * *
Vielä kurjemmiksi, kenties kurjemmiksi kuin missään muualla, missä sahayhtiöt ovat ruvenneet isännöimään, ovat olot menneet Rautavaarassa, vaikka ei siellä olisi ollut entisestäänkään paljon tinkimisen varaa.
Köyhiä on siellä oltu aina, mutta yhä köyhemmiksi tullaan, eikä ole liian rohkeata ennustaa, että koko pitäjä varmaan muuttuu uudestaan erämaaksi, jos asiat eteenkin päin kulkevat samaa latua, jolle ne nyt ovat kääntyneet. Kun 85:stä itsenäisestä maatilasta jo 46 on joutunut arentiasemassa metsänviljelykseen, niin alkaa se jo todellakin tuntua arveluttavalta leivän saannin suhteen. Mihin niiden entiset asukkaat perheineen lopulta joutuvat, mistä asunnon ja elatuksen itselleen saavat? Tosin moni katuu kauppojaan sielläkin ja ajattelee niiden purkamista; sukulunastuksiin ja moniin muihin perusteihin luottamalla koettavat myyjien omaiset saada taloja yhtiöiltä itselleen peruutetuksi, mutta sellaisiin turhiin oikeudenkäynteihin saattaa tärväytyä vielä nekin rahan vähät, mitä tiloista myydessä on saatu, sillä yhtiöt kyllä tekevät kauppansa siksi varmasti, että ne enimmissä tapauksissa ovat pitäviä.
Näissä purkajaisyrityksissä kuuluu ennenmainitsemani henkiherra Nurmeksesta liikkuneen asiamiehenä Rautavaarankin puolella, ja kerrotaan hänen siellä ottaneen valtakirjoja ihmisiltä sillä kaupalla, että hänellä on valta ajaa asia kuinka parhaaksi näkee, ja jos voittaa, saa hän palkkioksi hakkuuoikeuden koko talon metsään viideksi vuodeksi. (Eikö tällaisissa tapauksissa olisi myyjälle ollut etuisampaa pitää tilansa pohja itsellään ja lahjoittaa suorastaan metsä siitä sahalaisille tai kelle muulle tahansa!) Näin on kerrottu, vaan sitä en tiedä, onko noita riitajuttuja vielä ollut oikeuksissa esillä, tai mahtaako tullakaan.
Summa on se, että asiat tuskin enää ovat korjattavissa, "sillä me olemme auttamattomissa ja tilamme on toivoton", sanoi eräs Rautavaaran kunnallisissa asioissa toimiva henkilö. "Kaikki itsenäisyys on mennyt, varallisuus on mennyt", lisäsi hän, "vapaat tilat vähenevät päivä päivältä, osa niistä on jäänyt autioksi ja toisia rappeutuu ja autioituu yhä. Kohta ei ole jälellä kuin kurjia arentilaisia, jotka muuttuvat vieläkin kurjemmiksi loisiksi."
Ja jos naisten puheisin saa luottaa, niin mainitsen tässä vielä, mitä eräs vankka talon emäntä Nilsiän puolella rajaa lausui Rautavaaran oloista. Hän näytti ne hyvin tuntevan ja puhui niistä paljon, oli ikänsä emännöinyt karuluontoista tilaa itsekin, mutta oli sentään kasvattanut ja leivässä pitänyt lukuisan perheen, sekä tullut omillaan toimeen. Hän lopetti puheensa seuraavalla tavalla, joka kyllä soveltuu moneen muuhunkin kohtaan laajalla Suomenniemellä, ei ainoastaan Rautavaaraan:
"On siellä nyt koston huutajia Rautavaarassa. Sitä myrkkyään siellä juotti, (hän tarkoitti erästä metsäkeinottelijaa) kolmin markoin otti putelista, velkaannutti isännät, lopulta metsät, maat otti. Nyt loisina elää kituuttavat, kun pohjansa myödä poksahuttivat. Ennen ei ollut tolkkua mihin rahansa panivat. Jos viisisatasen metsästään saivat, niin siinä koko maailman luulivat olevan, sitä puodin tiskiin lyödä mäikyttivät ja siitä ylpeinä maksua tuhkasivat ottamaan, kun vehnästä, korua ja muuta räämää ostivat. Nyt lehmänsä panttaavat jauhosäkistä ja siitä kolmetkymmenet rosentit maksavat. Voisivat kyllä omillaankin elää ja omia lehmiään ruokkia, elivätpähän ennenkin, sillä laitumet siellä on hyvät ja aina on leipämaatakin seassa -- mutta laiskoja ovat!"
Minä en puolestani suinkaan lyhyeltä näkemältä rohkene yhtyä tähän tuomioon, sillä enhän minä talviseen aikaan kulkien voinut laitumilla enkä niityillä nähdä heinän kortta, enkä nähnyt paljon pieleksissäkään, sillä peuran jäkälällä siellä moni näkyi lehmiään ruokkivan, mutta olen tahtonut vaan mainita edelläolevat sanat näytteenä siitä, mitä paikkakunnan oloista arvelevat ne, joiden niitä pitäisi parhaiten tuntea.
Useita yhtiötaloja on siellä jo mennyt kokonaan autioksi, eikä niilläkään, joissa vielä on asukkaita, ole edes omaa karjaa, vaan pitävät he ruokkolehmiä. Löytyy tiloja, joilla ennen, kun asuttiin omalla pohjalla, ruokittiin toistakymmentä ja parikinkymmentä nautaa, ja ne kaikki omaa omaisuutta, vaan joilla nykyään vuokratiloina ollen ei elätetä kuin hädin tuskin pari kolme lehmää -- ja nekin toisen omia.
Koska nyt tuli puheeksi tämä ruokkolehmien pito, joka on jotensakin yleistä muuallakin Karjalan puolella ja juuri Rautavaarassa melkein sääntönä, etupäässä yhtiötiloilla, niin katson soveltuvaksi tehdä siitä tässä yhteydessä hiukan tarkempaa selkoa, kun juuri on puhe yhtiötilojen rappeutumisesta.
Niistä on siellä muodostunut oikea järjestetty "afääri", jota jotkut kekseliäät rahamiehet ovat ruvenneet harjoittamaan. Ja mitä tuon liikkeen kannattavaisuuteen tulee, niin ei se suinkaan ole huonoimpia.
* * * * *
Mitä tulee Pohjois-Savon suuriin pitäjiin, Iisalmeen, Nilsiään ja Pielaveteen, ovat ne jo entuudestaan olleet siksi varakkaita ja viljelykset niissä yleensä olleet jo siksi pohjiintuneempia, ett'ei niissä vielä näy eikä kuulu aivan niin suurta rappeutumista sahayhtiöittenkään tiloilla kuin Karjalan puolella. Ja eroa siinä täytyy maanviljelyksen suhteen olla, koskapa Karjalan salokulmilta päin niihin pitäjiin tullessa jo ihmeekseen ja mielihyväkseen ja ikäänkuin jonkunlaisina korkeamman kulttuurin merkkipylväinä näkee lantakasoja pelloilla.
Tosin on tällainen liike hiukan epävarmaa, koska lehmä saattaa kuolla tautiin tai tapaturman kautta -- minulla sentään ei ole tietoa, kumpiko sellaisen tapauksen vahinkonaan pitää, ruokolla pitäjä, vaiko ruokolle antaja -- mutta kannattaa siinä liikkeenharjoittajan joskus pieniä vahinkoitakin ottaa, sillä korko hänen rahoilleen tekee noin 30-35 prosenttia. Ja missä liikkeessä sitä ei joskus olisi epävarmuuksia! Kun taas lehmä vanhenee ja heittää lypsynsä, pannaan se tietysti lihaksi, vaan ei siitä silloinkaan ruokolla pitäjän suu kostu eikä hän sen nahkaa lapikkainaan kuluta, ell'ei hänellä ole varaa ostaa sitä.
Moni ruokkolehmäin pitäjä koettaa saada niistä elättivasikkaa ja päästä sillä tavoin vielä kerran omaan lehmään, mutta useimmissa tapauksissa menee vasikkakin maksamattomista ruokkoveroista, sillä siinä ei kärsitä pitkiä rästejä.
Kun satutaan olemaan velkaa muullekin taholle (eikä se olekaan juuri sattuma, se on säännöllistä), niin pidetään tällaista karjanhoitoa varsin turvallisena, vaikkakaan siitä huonolla ruokinnalla ei olisi paljon muuta tuloa kuin tuo ruokkovoi; ja turvallisuuden arvellaan olevan siinä, ett'eivät toiset velkojat pysty panemaan ruununmiestä saatavistaan lehmää ryöstämään, se kun on toisen omaisuutta.
Asia on siten, että tällaiset lehmät eivät oikeastaan olekaan muuta, kuin juuri samojen entisten tilallisten omaa entistä karjaa, jotka niitä ruokollakin pitävät. Se, joka niitä ruokolle antaa, ei ole koskaan päivääkään niitä navetassaan tai laitumellaan pitänyt, vaan ovat ne ainoastaan hänelle pantattuina, ja hän kantaa niistä korkoa ruokkovoin muodossa. Monet tilalliset, etupäässä juuri nuo talonsa myyjät, ovat köyhtymistään köyhtyneet, karja on pantu rahaksi, kunnes on enää vaan joku sorkka jälellä, ja kun sattuu tulemaan taas uusi rahan tai leivän puute, viedään viimeisetkin lehmät kaupalle ja saadaan niistä pari säkkiä jauhoja, parhaassa tapauksessa 40-50 markkaa rahaa kappaleelta. Mutta kun on ikävä ja puutteellinen elää ihan ilman lehmää, ja kun sentään joskus tekee mieli karjankin antimia leivän särpimeksi, tehdään sellainen kauppa, että myyjä saakin pitää tuon oman lehmänsä kotonaan ruokolla, ja maksaa siitä vuokraa 6 à 7, jopa joskus 8 kiloa voita vuodessa -- siis 12-16 markkaa korkoa vuodessa sille 40:lle tai 50:lle markalle, jotka hän lehmäänsä vastaan sai.
Nilsiässä onkin suurin osa yhtiötiloja, 19 kappaletta, Juankosken rautatehtaan omia, ja ne kun enimmäkseen ovat tehtaan omassa hoidossa, kuuluu niissä paikkakuntalaisten puheitten mukaan viljelykset vielä olevan kutakuinkin kunnossa, mutta sahayhtiöitten ja muutaman muun yksityisen metsäkeinottelijan tilat ovat yleensä samalla kannalla kuin muuallakin. Pohjoisessa osassa pitäjää on niistä joitakuita jo autionakin.
Iisalmessa on enimmissä yhtiötaloissa entiset omistajat vuokramiehinä niinkuin muuallakin, ja ani harva heistä on itselleen uutta omaa tilaa hankkinut. Talojen rappeutumista valitetaan kyllä sielläkin, mutta niitä on pitäjän suuruuteen nähden verrattain siksi vähän, ett'ei sitä kaikitellen huomata. Joitakuita yhtiötiloja on sentään jo jäänyt autioksi, esim. Salahmin kylässä yksi. Muutamat ovat ennen olleet hyvin hyvässä kunnossa, niinkuin esim. jotkut talot Uuran kylässä, vaan kun metsäliike alkoi, alkoi myös köyhyys, ja nyt kun pohjat ovat yhtiöillä, eletään niissä varsin kurjasti.
Samallaista pientä valitusta kuuluu Pielavedelläkin. Siellä on esim. Pukaran kylässä talo n:o 1, joka ennen on ollut erittäin hyvässä kunnossa, ja on pitäjän parhaita metsätaloja. Nykyään, sahalaisten omana ollen, ei siinä ole enää karjaa ollenkaan, pellot on kylvetty heinälle, jota myydään niinkauvan kuin sitä kasvaa, vaan lakataan tietysti myymästä sitten kun kasvukin lakkaa -- ja pelto jätetään luultavasti vihdoin metsittymään. Arentimies ei asu itse edes paikallakaan.
Muuten on tällainen nylkemisjärjestelmä, nimittäin entisten peltojen heinällä uuvuttaminen, tullut hyvin yleiseksi monilla yhtiötiloilla juuri Pohjois-Savossa ja samoin Vaasan läänin puolella, joka arvattavasti johtuu siitä, että tiloilla on ollut hyviä peltoja. Sellaisia tiloja ottavat yhtiöt kernaasti omaan haltuunsa, hävittävät niistä karjan viimeiseen sorkkaan, kylvävät kaikki pellot heinälle ja asettavat taloon asumaan ainoastaan jonkunmoisen "työnjohtajan", jota oikeastaan voisi paremmin kutsua talonvartijaksi, metsänvartijaksi, tai vaikkapa palovartijaksi, koska sellaisissa taloissa ei mitään töitä tehdä. Heinä on erinomaisen hyvään tarpeesen, se menee kaupaksi kuin kuumille kiville esim. yhtiöitten omille tukinvedättäjille, sillä harvoin heillä on eväsheiniä panna kotoa mukaansa, kun ajotöihin lähtevät. Pelto antaa sillä tavoin aikansa hyvää tuloa -- sitä ei ajatella mitä siihen sitten pannaan, kun se on uupunut, sillä metsänkasvua vartenhan talo on ostettukin ja metsähän kasvaa lannoittamattakin. Ja vielä enemmän kuin yhtiöt ja heidän vuokramiehensä, käyttävät tätä samaa tapaa niillä paikkakunnilla metsäkeinottelua harjoittavat yksityiset, etupäässä maakauppiaat, nuo ainaiset sahayhtiöitten edelläkävijät ja talonkatsojat. Ne ne usein panevat ensi alun talojen autioksi joutumiseen ja uuvuttavat tyystin niiden pellot pitkällisellä heinän viljelyksellä ilman lantaa, sillä melkein sääntönä voi pitää, ett'ei heidänkään kauppatiloillaan pidetä karjaa, vaan heinä myydään vuosittain enimmin tarjoavalle pystystä korjattavaksi niinkauvan kuin pelto sitä kasvaa, ja lopulta on talo jo heidänkin käsissään puoliautio ja valmis joutumaan jollekulle sahayhtiölle.
Tämä entuudesta vankkojen viljelyksien nylkeminen ja uuvuttaminen on Keiteleenkin pitäjässä hyvin yleistä, ja siellä sitä harjoittavat paljon juuri yhtiöt itse monilla tiloillaan. Niissä ei pidetä karjaa, josta lähtisi uutta mehua peltoihin, eikä niissä liioin pidetä vakinaisia asukkaita. Uuvutetaan vaan pellot heinällä ja heitetään sitten kedoksi. Joskus annetaan tila arennille lyhyemmäksi ajaksi, esim. 5 vuodeksi, ja siinä ajassa sen jo ehtii arentimieskin jotensakin nylkeä, sillä kukaan ei tietysti rupea viiden vuoden kaupalla tilalla maanparannuksia tekemään. Eikä se tunnu olevan vuokralleantajain tarkoituskaan, koska välikirjoissa tavallisesti ei mainita mitään tilojen viljelysvelvollisuuksista.
Seuraukset tällaisesta menettelystä ovatkin Keiteleen pitäjässä jo hyvin huomattavissa. Kukertajan kylässä esim. on sahalaisilla kolme tilaa, jotka ennen olivat olleet paikkakunnan parhaita, vaan nyt on niistä jo yksi puoleksi autio ja toiset kaksi ovat menemäisillään. Yhdessä niistä samoista taloista oli ennen elänyt kolme veljestä vankalla pohjalla, nyt ovat he mökkiläisinä ja hoidetaan heidän perheitään jo osaksi kunnan vaivaiskassasta. Hannilan kylässä on Halla-yhtiön tiloista yksi jo kokonaan autio, Sulkavajärven kylässä on myös useita taloja ihan rappiolla, sekä yksi autiona. Ne ovat kaikki, paitse edellämainittu Hallan tila, Haapakosken sahayhtiön omia. Tossavanlahden kylässä on samalla yhtiöllä pari tilaa aivan rappiolla ja samoin Vuonamossa kaksi.
Esimerkkinä siitä, kuinka kaikki maanviljelysharrastukset katoovat, kun talot joutuvat yksinomaan metsäätuottaviksi, olkoon mainittu Keiteleen pitäjästä eräs tapaus. Siellä on Nilakkavedestä luoteesen päin pistävän pitkän Tossavalan lahden perukoilla laajoja soita, joista asiantuntijat ainakin yhdestä ovat antaneet sellaisen lausunnon, että siitä tulisi täysin kelvollinen viljelysmaa, kunhan vaan kuivattaisiin. Jotkut tuon suon kuivaamista harrastavat tilanomistajat, joilla siinä on osaa ja joille sen ojittamisesta olisi jo suuri hyöty hallojen vähenemisessä, ovat yrittäneet ryhtyä asiaan käsiksi yhteisin tuumin. Mutta nyt on useita samaan suohon sattuvia tiloja jo sahalaisten käsissä, ja heitä on niin vähän liikuttanut koko mokoma yritys, ett'eivät ole suostuneet ottamaan osaa edes niihin kustannuksiin, jotka tässä, kuten muissakin samanlaatuisissa yhteisissä hommissa, syntyvät jo asian alulle panemisessa -- mitä sitten puhettakaan suuremmista kustannuksista, joita saattaisi syntyä puheenalaisen suon lopullisessa kuivaamisessa. Elleivät pitäisi lukua maanviljelyksestä, olisi heidän harrastustensa metsänkasvatuksen suhteen luullut pääsevän tässä määrääviksi, sillä ottaahan tietysti ojitettu suo paremmin metsittyäkseenkin kuin vesiperäinen ja hapan. Mutta ehk'eivät he tässä tapauksessa ole ajatelleet pitemmälle kuin ainoastaan omaa nautinto-aikaansa, ehkeivät he ollenkaan ole tulleet ajatelleeksi sitä, että tässä maailmassa tehdään paljon sellaistakin työtä, josta hyöty tulee vasta seuraaville polville.
Pihtiputaalla ajoi muuan entinen talon isäntä, joka oli myynyt talonsa sahayhtiölle, huonolla hevosluuskalla parkkia. "Sehän se p--le minutkin paiskasi pajukuorman päälle", sanoi hän hyvin lyhyesti ja sattuvasti asemansa ilmaisten, tarkoittaen tuolla epäkristillisellä nimityksellä erästä sillä kulmalla toimivaa ja jumalisuudestaan tunnettua tukki-asioitsijaa. Niihin muutamiin sanoihin sisältyi koko hänen elämäkertansa, muuta hänen ei tarvinnut sanoakaan. Niistä saattoi aivan tarkasti tietää, kuinka hänen elämänsä juoksu oli käynyt ja kuinka on käynyt miltei jokaisen muunkin, joka sielläkin on talostaan sahayhtiöitten hyväksi luopunut luullen siinä kaupassa itse hyötyä saaneensa. Ja sellaisia on siellä paljon, niinkuin jo edellä olemme nähneet. Pihtipudas on siinä suhteessa etupäässä. Niinkuin rutto on talojen myynti kerran alkuun päässeenä siellä levinnyt. Se mies vaan, joka isännän nimistä irti on päässyt, onpa hän sitten jäänyt loisena tai vuokramiehen tapaisena vetelehtimään entisille tiloilleen, joita ei enää viljellä, ei korjata ei kohenneta, tai ruvennut sahalaisen päiväläiseksi, tai muuttanut koko näiltä "raukoilta rajoilta" pois, jota keinoa yleensä koko sillä kulmalla maatamme pidetään kaikkein parhaimpana ja toivottavimpana.
Useimmat entisistä omistajista ovat tietysti olleet pienissä veloissa, mutta talonsa myytyään he vasta oikein ovat puille paljaille köyhtyneet. Joku varakkaampi on kyllä myydä sutkauttanut talonsa ihan tarpeettomastikin, päästäkseen "herraspäiville", ja elelee nyt aivan toimetonna, luullen talonsa hinnan kestävän syödä loppumattomasti. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä luulo sentään on lopulta pettänyt kuten on nähty, ja ani harvoin on näillä talojen hinnoilla ollut siunausta mukanaan.
Löytyy paikkakuntia, joissa sahayhtiöille joutuneet talot ovat olleet karuluontoisia ja viljelysmaista köyhiä, jotenka niitten myyntiin on ollut jonkun verran todellista syytä, mutta Pihtiputaalla on isoin osa niistä ollut siinä suhteessa hyviä, sanokoot myyjät itse mitä tahansa. Sillä ei se maa Amerikassakaan kyntämättä eikä kylvämättä vehnää työnnä.
Siellä on myytyjen joukossa paljon pitäjän parhaita taloja, aivan kirkon vieressäkin, mutta ne menevät auttamatta rappiolle, taloja, joissa voisi ruokkia ja on ruokittukin 30-40 lehmää, vaan joissa nykyään on pari kolme. Siinä suhteessa ovat Haapakosken yhtiön talot, luvultaan 32, vielä surkeammassa asemassa kuin Halla-yhtiön, niissä kun asukkaille ei anneta edes minkäänmoisia välikirjain tapaisiakaan. Elämäiskylässä esim. missä on erittäin hyvät savikot ja savikkopohjat suomaat sekä mainiot laitumet, ovat kaikki nämä hyvät edut sahalaisten tiloilla jääneet auttamattomasti hukkaan. Siellä on muun muassa Kinnula niminen talo, jossa ennen on eletty hyvästi ja ruokittu 30 lehmää, ja jossa oikeissa oloissa voisi ruokkia ainakin 100 päätä. Nyt asuu siinä vaan sahayhtiön renki, ruokkien kaksi lehmää ja hevosen, jolla ajaa talvet yhtiön tukkia. "Kun hävitetään pellot ja rakennukset, kuka niihin lopulta menee. Maat kasvavat metsää hyvästi, yhtiöt hyötyvät niistä iät päivät, eivät viljelyksiä kuurra eivät kaarra. Ihan meijän omalla omaisuuella ne nyt kiertävät meijän maan halttuunsa", kertoi hyvin järkevästi muuan vanha vankka ja tilaansa hyvästi hoitava pihtiputaalainen isäntämies, jommoisia aina sentään on vielä joku harva joukossa. "Omaa velttouttaan myyvät talojaan", lisäsi hän vielä.
Melkein aivan kirkon näkösällä on yhtiötaloja, jotka ovat niin rappiolla, että seipäällä sekaisin sotkisi.
Eräässäkin sellaisessa asuu nyt sen entinen omistaja aivan kuin loismies ilman minkäänmoista välikirjaa, maksaa sahayhtiölle veroa ja kokee suorittaa muut talosta menevät ulosteot, vaan niin siinä on käynyt, että nykyjään koko hänen omaisuutensa, karjansa, hevosensa, vieläpä kasvava laihonsakin on samalle yhtiölle pantattuna. Tukinajolla koetetaan siinä elellä, ja talo on hajoamassa kuin vanha variksen pesä. Peltomaat ja niityt ovat talolla mainiot, savimultaisia, tasaisia maita, joista ennen on pelkällä heinällä elätetty 20 lehmää. Nyt on niitä enää muutama jälellä -- ja nekin niinkuin mainitsin panttina. -- Mutta pellot ja niityt metsittyvät, aidat laahoovat maahan, rakennukset romahtavat kasaan -- ja niin on talo tuota pikaa autio.
Monella tilalla ovat yhtiöt kylväneet Pihtiputaallakin kaikki pellot heinäksi, jota ne saavat kasvaa kunnes uupuvat. Ja varmaan on heillä sellainen toivo, että he saavat lopulta koko pitäjän haltuunsa, ja sellainen aavistus, että se vihdoin muuttuu erämaaksi, koska he siellä ovat jo, paitse metsiä ja taloja, ostelleet vesijättö-niittyjäkin, joita valtion varoilla on kuivattu. Ne näet kasvavat heinää kauvimmin, ja kun kerran tulevaisuudessa saattaa käydä siten, ett'ei Pihtiputaalla enää kovilta mailta viikatteen läppäämistä kuulla, on heillä vesijättöniityiltään antaa heinää tukinajajille, joita sinne tulee muualta maailmasta! Vai mikä lienee tarkoitus?
Kruunun tilojakin on Pihtiputaalla joutunut sahayhtiöille. Niistä on osaksi tullut raakkia ja puoliautioita ja sellaisina niitä on joutunut taas kruunulle takaisinkin.
Muurasjärven kylässä n:o 11, 0,4 manttaalin tila, on ollut kruunun tiloja, hommattu metsäkeinottelun vuoksi perinnöksi ja on nyt sahalaisilla.