Part 6

Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim. viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute). On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä -- ja siten on tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista -- 30 mk. tynnöriltä -- mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli ostanutkin -- hinnassa vaan oli pieni ero.

Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se, että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen yllyttämässä "että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää itseltäsi".

Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.

Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi, heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim. ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.

Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on 8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle -- ja juuri näissä kaupoissa kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.

Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.

Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on valtion virkamies ollut aihetta antamassa.

Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille, (joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia, huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin markkinoilla hevosluuskista.

Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, "että jokainen saisi omansa pitää ja nautita". Kuinka käy esim. monen oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista, joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.

Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia, jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa, olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.

Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani, puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut, vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole ollut järkeä mukana ollenkaan.

VII.

Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.

Edellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista maatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat aiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka useissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada näkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä kuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä ovat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.

Tässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti selvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin, mutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo vereksemmissäkin kohdissa.

Meneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön puheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin, niin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen rappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan tiloilla sen omissa "kotinurkissa") ja jokainen arvelee, että irtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset rasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena metsähuijauksesta yleensäkin.

Jos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse niihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse muuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa ja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.

Melkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla, (jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä pienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen omistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on suorastaan yhtiön omassa hoidossa.

Olisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka, tämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen omaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita valtteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.

Kun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo lasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä maksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää, että maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa harrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset omistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus niitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle. Maatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten nylkeminen, se on melkein samaa kuin "toisen hevonen ja oma ruoska". Se vie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa tapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen täyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka ruoskittu vaikka hengettömäksikin.

Voi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin yksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten harrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat sangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt pitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi metsää.

Ja juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.

He antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä saavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies on niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia, sillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin ihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain pikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon nylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy sellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä kunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon puolella on joutunut yhtiöille.

Katselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä puolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä tiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat kotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä sekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.

Partalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella yhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia maanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy sentään kaikki niinkuin "märkä palaa."

Kun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla ollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan metsästä ottaa siihen tarvittavat hirret -- tuo ainainen epäsuhde maanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä pidetään sivuseikkana.

Kaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä maataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään toisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan kaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan taantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.

Suurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita, ja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä isännänmuutoksista -- vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa taitaa isäntäänsä kiittää.

"Vaikeata oli elämä ennenkin", sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki yhteen suuhun, "vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä 'virmat' rupeavat isännöimään."

Eräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo muuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat? Vastatkoon ken tietänee.

Muuankin vanha torpparipariskunta kertoi nykyisistä oloista tähän tapaan: "Olemme tässä jo eläneet kuuden isännän aikana ja toivoimme tästä rauhassa hautaan pääsevämme, vaan nyt se vasta kumma tuli, kun tämä yhtiö pääsi isännäksi. Uuden tekivät kontrahdin, ja niin kovan, että muuttaa tästä täytyy ja tähän jättää mökki, jonka itse rakensimme. Puoli tynnyriä ruista kylvämme ja siitä teimme ennen 'possakkaa' hevospäivän viikossa, vaan nyt lisättiin puoli päivää viikolle, ja pelkkää tukki-ajoa teetetään niin kovilla summilla, että pitää yöllä päivää jatkaa. Pellontyötä ei tehdä mitään niinkuin ennen."

Ankaroita välikirjoja on tarjottu yhtiöiden omistamilla tiloilla kaikille torppareille, mutta joka paikassa uhkaavat he ennen lähteä torpista pois, kuin ottaa niitä vastaan. On määrätty kaikista turhista virheistä sakkoja. Ei saa torppari esim. ilman erityistä lupaa poistua vähääkään loitommalle torpastaan, ei kaupunkimatkalle t.m.s. vaikkapa "possakkansakin" täyttäisi. Sitten vaaditaan torpparilta, että hän, paitse vakinaista päivätyötä, vielä korjaa kesällä määrätyn alan hovin heinää ja viljaa täysin hyvässä kunnossa latoon ja aumaan saakka, ottamatta ollenkaan laskuun sitä, kuka siiloin on heinän ja viljan pilautumisesta edesvastuussa, jos esim. sattuu pitkällisiä sateita.

Nämä kaikki ovat määräyksiä, joita eivät yhtiöt itse tee alustalaisilleen, vaan ne, joille yhtiöt ovat tilain viljelykset vuokranneet. Ja kun vuokramies pääsee lukemaan lakia torppareille, niin sen tietää, että siinä on leikinteko kaukana.

Metsän käytännössä ovat pykälät luonnollisesti ankarimmat. Aita-aineiksikaan ei saa torppari käyttää muuta kuin haapaa, olipa sitä talon maalla tahi ei.

Tämä nyt on oikeastaan asiaa, joka voi tapahtua missä tahansa, missä vaan torpparia löytyy, mutta jotain eroa siinä sentään on, koska yleinen hyvinvointi itse tiloillakin on jo muutamassa vuodessa suuresti laimentunut. Karja on kaikilla niillä vähentynyt, eikä sitäkään, mitä on jälellä, jakseta enää ruokkia. Olipa eräälläkin Sulkavan suurtiloista, joka nyt on ulkomaisen yhtiön käsissä, ennen karjaa ruokittu hyvästi ja sitäpaitse vielä joka vuosi säästetty rehuja vastaisen varalle ja myytäväksikin, vaan nyt siellä jo uudenvuoden aikana kuuluu karja olleen rehun puutteen vuoksi varsin surkeassa kunnossa.

Surkeassa kunnossa oli eräs toinenkin ulkolaisen yhtiön omistama maatila. Siinä oli aivan uusi navetta noin parillekymmenelle lehmälle, jonka entinen omistaja oli rakentanut. Vaan nyt oli navetta typö tyhjä ja koko talo autiona, lukuunottamatta erästä vanhaa räätäliä, joka asui hyyryllä muutamassa kamarissa.

"Kuka tässä talossa isännöi?" kysyin räätäliltä.

"Rotat", vastasi hän ivallisesti nauraen ja alkoi kertoa sitä surkeutta, mikä on yleisenä seurauksena näistä sahayhtiöitten pohja-ostoista.

Toiselta saman yhtiön suuremmalta tilalta (vähän toista manttaalia) on samoin karja hävitetty kokonaan, ja kokonaan aijotaan kaiketi hävittää niissä viljelyksetkin, koska niihin ei ole vuokramiestä otettu, vai eikö liene saatu.

Turtianniemen hovissa Kerimäellä, joka pari vuotta on ollut kymiläisen Hallayhtiön käsissä, kuuluvat niinikään viljelykset taantuneen koko lailla, paitse sitä, että torpparit siinäkin ovat joutuneet varsin ikävään välikäteen. Tila on näet annettu kymmeneksi vuodeksi arennille ja torpparit jätetty kokonaan arentimiehen määräämistä ehdoista riippuviksi.

Samalla tavoin tulee tietysti käymään Niittylahdenkin suuren hovin alueella Säämingissä. Se oli vasta viime talvena myyty samalle edellämainitulle norjalaiselle Hallan yhtiölle, mutta paino ja paha aavistus sydämmessä sentään jo sielläkin torpparit odottivat, mitä tuleman piti.

Kun ajattelee kuinka suuret aluskunnat, kuinka monia kymmeniä torppareita ja mökkiläisiä on tällaisilla suurilla maatiloilla, niin huomaa millainen joukko perheitä joutuu vaikeaan asemaan tilojen muututtua yhtiöitten metsätiluksiksi.

"Mökkiläisille ja torppareille tulee todellakin pula", kertoi eräs paikkakuntalainen Kerimäelläkin. "Ennen oli isäntä, johon turvasi ja jonka hoteissa sai asua ja peltoakin tehdä, vaan nyt ovat aivan kuin turvattomia, eikä heitä yhtiöt suopein silmin katsele, senvuoksi että he kuluttavat polttopuuta, jos kohta yhtiötilojen vuokraajat koettavatkin heidän hiellään tiloja imeä. Tiukalle käy heidän elämänsä, he muuttavat pois, ja niin lisäytyy irtolaisia ja loisia yhä."

Tämä koskee suurtiloja. Niitten myynnissä voi koitua vaikeuksia sellaisille perheille, joilla ei ennenkään ole vapaata maa-omistusta ollut, eikä heidän asemassaan siis kuitenkaan tapahdu aivan räikeää muutosta. Itse laajan tilan viljelykset kyllä menevät rappiolle, mutta torppari on aina torppari, eikä hänen siirtymisessään torpparista loiseksi ole monasti hyvinkään pitkää askelta alaspäin. Pahempi on asia pientilallisten suhteen, niitten, joilla jo on ollut itsenäinen asema, oma tila. Kun heistä tulee yhtiöitten vuokramiehiä, loisia, vieläpä paikoin vaivaishoitolaisiakin, silloin on putous suurempi, tuntuvampi. Ja niitä juuri etupäässä pudota poksahtelee satoja, tuhansia.

On yleensä pidettävä varmana asiana, että se on juuri pienviljelys, tuollainen omintakeinen, vapaa ja pakoton ahertaminen omalla pohjalla perheineen ja perheensä eduksi, joka paraiten vie koko maan yleistä hyvinvointia ja viljelystä sekä koko sivistystäkin eteenpäin ja kasvattaa vankkoja kansalaisia. Ja kun tässä suhteessa syntyy taantumista, ilmestyvät sen seuraukset heti silmiinpistävämpinä.

Niinpä onkin viljelyksen rappeutuminen sekä valitukset sen pahasta vaikutuksesta yleisimmät siellä, missä pienitilalliset joukolla ovat myyneet talojaan, ja tämä rappeutuminen on aina samassa suhteessa suurempi, jota vanhempaa yhtiöitten omistusoikeus on.

Otan tähän esimerkkejä eri paikkakunnilta sekä asiantuntevain henkilöitten lausuntoja.

* * * * *

Ilomantsin pitäjässä on yhtiötiloja luvultaan enemmän kuin missään muualla Suomessa, vaikka kyllä niitten suhde koko pitäjään nähden ei ole niin suuri kuin esim. Rautavaarassa ja Pihtiputaalla, koska Ilomantsi on äärettömän laaja. Enimmät talot, ja osaksi vanhinta omistusoikeutta, luvultaan 86, ovat siellä Värtsilän tehtaalla, kuten jo edellä on mainittu. Niitä ovat Kuolismaan, Lutikkavaaran, Melaselän, Nehvoniemen, Ontronvaaran ja Patrikan kylät melkein kokonaan. Utra Wood & kumppaneilla, englantilaisilla, on 48 taloa, lähes kolme kokonaista kylää, Kivilahti, Kivilampi ja Käenkoski, ja osia muistakin kylistä. Cederberg & kumppaneilla on myös kokolailla. Miltei kaikissa näissä taloissa elää kituuttelee entiset omistajat tai joku heidän jälkeläisistään jonkunmoisena vuokramiehenä. Välikirjat heiliä on yhtiöitten kanssa, mutta ne tulevat harvoin täytetyiksi, ja yhtiöt saavat useimmiten tyytyä siihen että lampuodit jaksavat maksaa edes osan tilan ulostekoja. He eivät voi suuria vaatia, sillä siinä tapauksessa jäävät tilat autioiksi.

Maa on kyllä karua, mutta eletty on sielläkin sentään ennen ja tultu miten kuten toimeen kaskenviljelyksellä, metsä-alat kun ovat olleet äärettömän suuret, sekä raivattu vähin peltojakin, mutta nyt kuuluu kaikki tilat joutuneen täydelleen rappiolle mitä maanviljelykseen ja karjanhoitoon tulee, ja arentilaiset niissä elävät pääasiallisesti rahdin vedolla, metsänhakkuulla ja malminnostolla. Useita taloja on jo jäänyt kokonaan autioksi, esim. Mekrijärven kylässä kolme kappaletta, toisissa taas ovat eläjät niin köyhtyneet, että yhtiöitten täytyy jo maksaa heidän puolestaan suuren osan ulostekojakin. He ovat entisillä tiloillaan loisien asemassa.

Pohjoispuolella Ilomantsia, Koitereen järven seuduilla kuuluu ennen olleen taloja, joissa elettiin vallan hyvästi, ja joista muutamilla olisi edellytyksiä säännöllisellä viljelyksellä elättää useita kymmeniä lehmiä, vaan nyt ovat nekin, sittenkun ovat joutuneet lampuotitilojen asemaan, taantuneet niin, että tavallisesti elätetään vaan pari lehmää taloa kohti.

Seuraavan kuvauksen yhtiölampuotien tilasta yleensä antoi eräs Ilomantsin vanhimpia virkamiehiä, jonka pitäisi paikkakuntansa olot parhaiten tuntea:

"Useimmilla heistä ei ole omaa karjaa ollenkaan. Paraimmilla on 3-6 lehmää, vaan nekin ovat useimmiten ruokkolehmiä (tästä ruokkolehmä-systeemistä tulen tuonnempana kertomaan enemmän). Heidän koko omaisuutensa nousee tavallisesti noin 100-400 markkaan. Köyhyys ja puute on niin suuri, että jos esim. tulee kinkerit taloon, niin lainataan joltakulta varakkaammalta naapurilta papin varalle vuode. Jos mennään kirkkoon, lainataan vaatteet. Kylvöjä tehdään joku kappa vuodessa, eletään vaan savottatöillä päivästä toiseen ja kun puute sattuu, turvaudutaan vaivaishoitoon. Irtolaisia ja vaivaisia lisääntyy yhä, useita tiloja on jo jäänyt autioiksi, sillä kun lampuodit niistä kerran häviävät, ovat ne siinä kunnossa, että niissä on mahdoton kenenkään asua. Tätä seikkaa on vielä paljon vaikeuttanut se määräys, että jos sattui lampuodin muutos taloon, täytyi uuden tulokkaan ottaa maksaakseen entisen lampuodin velka. Nykyään on toki tämä määräys poistettu.

"Kolme pahinta pykälää, jotka yhä tekevät lampuotien elämän tukalaksi, ovat kaskenpolton rajoitus, pakollinen yhtiöitten työväen majoitus jos metsähakkuu sattuu paikkakunnalle, sekä pakollinen poismuutto tilalta ilman määräpäivää ja ilman korvausta, jos tekee jonkun rikoksen välikirjaa vastaan.

"Koko elämä riippuu yhtiöstä, eikä huomista päivää surra ollenkaan. Usein sattuu siten, että kun työkausi on lopussa, onkin rahat eletty niin, että jäädään vastaisen työn eteen yhtiölle velkaa.

"Yleensä ovat kreikkalaisvenäläiset maanomistajat suuremmassa määrässä köyhtymään ja vähenemään päin kuin luterilaiset, ja heidän alueensa Ilomantsissa onkin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa vähentynyt suhteellisesti 5 manttaalia enemmän kuin jälkimäisten."

Näin kertoi edellä mainitsemani Ilomantsilainen.

Näyttää siltä kuin kasken polttamisen jyrkkä kielto ja jo liiallinen rajoituskin lamauttaisi kaikki viljelysyritykset Karjalan karuimmilla seuduilla. Sen lakkautuksen tulisi tapahtua vähä vähältä, viljelijän oman kokemuksen ja edistyksen mukaan, mutta kun yhtiö tulee ja määrää jyrkän kiellon, muuttuu elämä yht'äkkiä liian tukalaksi, kun ei enää saada vanhaa rakasta kaskisavua haistella, eivätkä ole päivät toisen käskyläisenä muutenkaan erittäin valoisat.

Samoin Enon pitäjän Luhtapohjan kylä, rälssiluontoista maata, 61 ori tilan osaa, 5,9 manttaalia, Utra Wood & kumppanien omaa, on kurjassa kunnossa sekin, vaikka ennen kuuluu sielläkin eletyn hyvänpuoleisesti. Enimmät entiset omistajat ovat sielläkin lampuoteina, mutta heillä ei ole mitään välikirjoja. Saavat asua kunhan maksavat ulosteot. Yksi talo sattui siellä palamaan, ja se jäi autioksi ja luultavasti sellaisena pysyy.

Pielisjärvelläkin on useimmille sahalaitosten tiloille entiset omistajat jääneet arentimiehiksi ilman muita veroja kuin ulostekojen maksua. Toisilla heistä on kontrahdit, toisilla taas ei ole paperia mitään, asuvat vaan taloissa suupuheella niinkuin loiset, maksavat niistä ulosteot niinkauan kuin jaksavat ja käyvät yhtiöitten töissä. Vaan lopulla käy usein niin, ett'eivät he enää kykenekään ulostekoja maksamaan, ja silloin he tavallisesti muuttavat majaa, "painavat oven lähtiessään hiljaa kiinni" -- kuten eräs sikäläisten olojen tuntija lausui -- ja jättävät entisen kotinsa autioksi.