Part 2
Kesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs metsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000 tukkipuuta.
Ilomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18 talonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan jyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan monta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän yhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan kierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa rumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten hakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8 tuumaisiin saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama "puulaaki" kuuluu nyt päättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan 300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)
Iisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon 500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta. "Hätäinen hullu, nälkäinen raivo", sanoi tästä samasta kaupasta puhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi suorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.
Pihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta hakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta syntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen oikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000 markaksi! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin korkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.
Tällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten mainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.
Ja vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski perustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä, muistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he lasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti Rautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät lahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään kymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä -- talossa oli tietysti ankara leivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta ostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin -- puheitten mukaan yhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia -- vaan kun pienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana ehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa vielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi tuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa -- 350 markkaa!
Samallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella, hyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän lievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot, komeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea. Ja tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa asemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus miettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun jotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.
Sellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa kauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.
Sulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan laivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä ostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi sentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten, että yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko ymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan, sillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta yhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat halotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain lämmitysaineeksi -- ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin saakka.
Kauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun joku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä metsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän sisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti sellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä "raakkipuita" melkein niin paljon kuin tahtoo.
Hän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden täyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua vasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein suuri osa vääriä y.m. kelvottomia. "Mitä minä niillä?" tuumii ostaja. "No mitä minäkään", arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat kaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä itse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee kylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että on kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle ensin on summakaupalla tarjottu.
Ja päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä lukemasta puitaan.
Paljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä sellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat tavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja maksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä huolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta siitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin puut noin 20 pennillä kappaleen.
Pielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen sellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin enemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen ne paksummiksi.
Kaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia, mutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja käräjöimisten kautta.
Jos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne "leverantiin", tarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett'ei sekään kannata, sillä sahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä ei toinen mielellään mene ylentämään.
Tarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle ajettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin summamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä "raakataan".
Muuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei tietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille selittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden perustalla menevät pienemmät, esim. 7 tuumaiset puut myyjältä johdonmukaisesti ihan ilmaiseen.
He laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle, joka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin, sahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä paikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, "eikä enempää kannata maksaa"). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että hakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin tekevät keskimäärin 80 penniä tukille -- siis tulisi heille tämän laskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei sen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä. Suuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää arvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä puista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on ani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka puitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on seurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille puille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.
Kuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja tukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin pitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa sentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin pienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla paksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he niistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista saavat jotain hyötyä?
Mutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he salokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he sentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat Kotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja 14 ctm. 8 metrisestä puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin 4 à 5 kuutiojalkaa, jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi arvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta moniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.
Niin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina metsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet toisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun joskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan töistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen hinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen todeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen puolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: "heidän täytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett'eivät talonpojat, jotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!"
Mutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi puutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat julaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran hinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein vientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja Englannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen eteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista tai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus mainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm vahvuisesta 7 1/2 metrin pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin kuutiojalkaa karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2 markkaa, ell'ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä kaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista, honkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle ajettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3 à 4 markkaa kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa leveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin äärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta tietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.
Mutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa vielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki myyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille niin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen kestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta korkoineen päivineen tekee.
Niin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin, ja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat todellisuudessa ovat niistä saaneet.
Neljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on maastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille noin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä otaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin tietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo valtionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis suurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha olisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin olisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä todella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on ainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi ja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen muuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.
Olisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on jäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on mennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin osapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun alkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa heidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan jälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja konjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi tyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei ole lisätty -- ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä -- niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla -- on ollut ja on varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä kädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä -- sillä aikaa kun pelto huutaa lannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten osa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka vastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä omistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia satoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.
[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu teoksessaan "Metsänhoidon kansallistalous", että keskimäärin yksi neljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden mukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä lasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä otaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä, pitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa korkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta tosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille neljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että he nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:neen penniin kuutiojalalta puitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta, mutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta tavarasta nytkin noin kolme markkaa kuutiojalasta ja kaikkein kapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin vielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen johtopäätöksen, ett'ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa niitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12 tuumainen tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin sellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan vaan 25 à 50 penniä.]
Olkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi näyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa, joissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle kehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan huomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin läänissä perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat entisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä äärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät -- luvalla sanoen -- niinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei ymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa toiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut saman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.
Monilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän ukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta niihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä tuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin nähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa nykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko noista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset viinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään hauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla sikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja Länsi-Suomessakin metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet siellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien olojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä, ja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko pohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei saa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä isälläkään on ollut.
Varsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on kuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada jotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy erityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä punnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää, eikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. -- "Ka antaneehan se ruunu rahat tähän raatamiseen?" on silloin ensimmäinen kysymys. Kun kuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä, sillä "rahoille löytyy parempia läpiä."
Olen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka suokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan menevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas köyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki kauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja tarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten lahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on "ympäri käyty ja yhteen tultu".
Niin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin siitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä hyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää myös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten, että niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.
IV.
Saha- ja tehdasyhtiöitten maa-anastuksista.
Viime aikoina on maassamme tullut erittäin polttavaksi kysymykseksi irtolaisväestön tilan parantaminen, ja yhdeksi tehokkaimmista keinoista sillä alalla on harkittu sen kiinnittäminen "omaan maahan." Sille koetetaan hankkia maata, jolla se pysyväisesti asuisi ja jota se täydellä ja vapaalla omistusoikeudella viljelisi. Tämä olisi erinomaisen hyvä, oikeastaan ainoa tepsivä keino, kunhan sen vaan voisi toteuttaa, ja kummaltakin puolelta sen pitäisi soveltua yhteen niinkuin kaksi astian laitaa. Sillä maatahan meillä juuri on jos mitään, ja luulisi olevan sen viljelijöitäkin, koska pienempi osa väestöstämme vasta on päässyt sitä pysyväisesti viljelemään. Mutta meidän kansalla on oikeastaan vähemmän halua maanviljelykseen kuin mikä olisi suotavaa ja menestyksellemme tarpeellista. Ja toisekseen, juuri kun meillä yhdeltä puolelta innostuksella ja suurilla ponnistuksilla koetetaan toteuttaa tätä hyvää aatetta, s.o. hankkia maanviljelyksessä itsenäistä, vapaata ja kannattavaa työalaa niille, joilla sitä ei vielä ole, niin juuri samalla hetkellä koetetaan toiselta puolelta repiä tätä hyvää yritystä rikki, koetetaan irroittaa maasta sellaisiakin, joilla sitä jo ennestään on ollut, ja lisätä yhä niitten lukumäärää, joilla sitä ei ole, sekä pienentää sen turpeen pinta-alaa, jota kannattaisi leivän kasvulle kääntää.
Ja tämä nurja puoli, tämä vastustava ja rikkirepivä puoli on nykyään useilla seuduilla voimallisempi kuin tuo tasoittava ja yhdistävä, se on viettelevämpi, sillä se kiiltää ja kangastaa kullalta, sillä on miljoonat ja taas miljoonat pääominaan, jotka sokaisevat meikäläisten, varsinkin sydänmaalaisten, maanviljelyksen ja todellisen pellon raatamisen suhteen jo ennestäänkin vähänäköiset silmät.
Ne ovat juuri sahayhtiöitten miljoonat, pääasiassa meidän omista metsistä kootut suuret pääomat, jotka ovat alkaneet vaikeuttaa edellämainittua, yhteiskunnallemme terveellistä toimenpidettä. Tässä on vähä vähältä voitettu ase meidän omasta kädestämme ja käännetty meitä itseämme vastaan.
Sadat, tuhannet maanomistajat luopuvat rahan huimaavasta vaikutuksesta ja "herraspäivien" toivossa maastaan, heittäen sen sahayhtiöille ja osasta muillekin teollisuuslaitoksille metsänkasvuun. Ja ne maat voi pitää maanviljelykseltä ainaiseksi menneinä, ainakin niinkauvaksi kuin puutavaraa maailmassa tarvitaan. Vai luuleeko joku, että sahayhtiöt, puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset ostelevat itselleen tiloja elääkseen niitten maanviljelyksellä -- meillä Suomessa! Kaukana siitä. Suurempia korkoja he vaativat rahoilleen, ja kuten tuonnempana näemme, on heidän harrastuksensa hyvin kaukana maanviljelyksestä.
Tämä outo ja uusi liike meillä on yksi metsähuijauksen suoria seurauksia, ja missä se on ollut suurin, niinkuin etupäässä hyvien uittoväylien varsilla sisämaassa, siellä on tämä maasta luopuminenkin yleisintä, tarttuen paikoitellen miehestä mieheen niinkuin kulkutauti, aivan kuin tuo toisin paikoin maatamme raivoava "ameriikan kuume", jonka kanssa se luonteeltaan onkin hyvin läheisessä sukulaissuhteessa.
Yksityisiä tiloja on sahalaitoksilla ja muillakin tehtailla kyllä hallussaan miltei joka pitäjässä kautta koko maan, missä vaan metsiä vielä on jälellä, sillä metsien tähden he ostelevat niitä täällä meillä, koska ei ole pienintäkään toivoa, että täällä kultasuonia löydettäisiin maasta. Mutta löytyy seutuja, joissa kokonaiset kyläkunnat, puolet suurista pitäjistä ovat joutuneet heidän käsiinsä. Sellaisia ovat etupäässä koko itäinen ja pohjoinen osa Kuopion lääniä sekä Vaasan läänissä Larikaan kihlakunta, siis juuri seudut, jotka ovat olleet metsärikkaimpia maassamme ja joissa itse metsän kasvukin, niinkuin esim. koko Laukaan kihlakunnassa, on tavattoman hyvä. Paljon on yhtiötiloja nykyään jo alkanut ilmestyä Oulunkin läänin puolelle, mutta niistä en tässä voi tehdä selkoa, koska matkani ei ulottunut sinne saakka.
Mikkelin läänissä on etupäässä mainittava yksi kohta, nim. Sulkavan pitäjä, jossa myöskin on jo välttävä määrä näitä "uusia rälssiä", niinkuin kansa niitä sattuvasti nimittää. Siinä on yksi sahayhtiöitten päälinnoituksista Etelä-Savossa, käsittäen 22 eri tilaa ja tilan osaa, yhteensä 9 manttaalia. Kun koko Sulkavan pitäjässä on 52 manttaalia, on siis lähes viides osa pitäjää jo joutunut pois maanviljelyksen käsistä. Ne ovat nämä Sulkavan tilat useimmat olleet hyvin viljeltyjä suurtiloja laajoine torppari-alueineen ja nyt niiden omistajina ovat, paria lukuunottamatta, kotkalaiset sahayhtiöt Gutzeit & C:o sekä Hallan yhtiö.
Muissa Etelä-Savon pitäjissä on samallaisia suurtiloja joutunut samoihin käsiin, vaikk'ei toki niin suuressa määrässä kuin Sulkavalla, mutta jonkun niitä aina kohtaa joka pitäjässä. Niinpä on Säämingissä aivan nykyisin myyty suuri Niittylahden hovi, joka tähän saakka on ollut erittäin hyvässä viljelyskunnossa. Samoin Kerimäellä Turtianniemen hovi, y.m.m. muissa paikoissa. Ja tuntuu siltä, että enimmät Savon suurtilat tulevat menemään samaa tietä, sillä niissä seuduissa ei pientilallisilla ole enää ollenkaan metsiä. Niitä on kaskettu ja niitä on myyty niin hurjasti, että löytyy paikkoja, niinkuin esim. Simpalan kulma Kerimäen pitäjässä, jossa tilallisten jo täytyy ostaa polttopuuta -- jos on mistä ostaa.
Mutta jos nyt siirrymme Kuopion lääniin ja alamme kulkea sen itäistä osaa, Karjalan puolta, etelästä pohjoiseen, niin on ensimmäisenä vastassamme Tohmajärven pitäjä. Siinä on yhtiötiloja 24, yhteensä 5,50 manttaalia. Nämä ovat Värtsilän tehtaan omia ja jo vanhempaa omistusoikeutta, mutta metsien vuoksi nämäkin tietysti ovat aikoinaan ostetut. Nykyään siellä ei enää mikään sahayhtiö osta tiloja, sillä yksityisten metsät ovat miltei viimeiseen kalikkaan saakka poltetut hiiliksi mainittuun tehtaaseen.