Part 1

METSÄT JA YHTIÖT

Kirj.

Kalle Kajander

Kansantaloudellisen yhdistyksen palkitsema teos

WSOY, Porvoo, 1901.

SISÄLLYS:

Lukijalle. I. Matkalle lähteissä. II. Muutamia mietelmiä metsästä. III. Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme yleensä on saatu. IV. Saha- ja tehdasyhdistysten maa-anastuksista. V. Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen yhtiöitten käsiin. VI. Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin maatilojen ostossa. VII. Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä. VIII. Kaipaavatko edellä kerrotut seikat korjausta ja mitä niitten suhteen olisi tehtävä?

Lukijalle.

Viime talvena matkusteli allekirjoittanut useissa paikoin maamme sisäosissa, etupäässä silmäilemässä mitä metsänhaaskaus sekä erittäinkin suunnaton maatilojen joutuminen yhtiöitten haltuun on vaikuttanut paikkakuntain oloihin.

Tuloksena niiltä matkoilta on nyt tämä kirjanen.

Se ei pyri olemaan mikään perinpohjainen, pelkkiin numeroihin perustuva tutkimus, mutta se on kuvaus niistä nurjista oloista, joita metsätaloudelliset epäkohdat meillä ovat synnyttäneet. Sen tekijä olisi tarkoituksensa saavuttanut, jos se sellaisena voisi herättää vähänkään suurempaa hellyyttä ja huolta metsiin niitten keskuudessa, jotka välittömästi ovat metsien kanssa tekemisissä, sekä toiselta puolen enentäisi hiukankin harrastusta niitten varjopuolien tarkempaan valaisemiseen ja poistamiseen meidän kansallisessa taloudessamme, joita se käsittelee ja joitten haitallisia vaikutuksia ei kukaan voine kieltää.

Hausjärvellä helmikuulla 1901.

Kalle Kajander.

I.

Matkaile lähteissä.

"Vielä niitä honkia humisee Tuolla Suomen salomailla --"

Tukkipoika.

Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta, kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja "pitkävartisissaan" kaalaten on tukkiaan uitellut.

Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.

Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä saloja kohti, "jotka ovat niin siniset", ja kohti niitä vanhoja puita, jotka "todistavat menneistä taisteluista", niistä, jotka ovat ammoin olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.

Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.

Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi. Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto, mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.

Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä odottamassa kevättä -- kaikki nämä muistuttavat _sitä_ taistelua, joka parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt. puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta karkaamaan.

Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä, vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun alkupuoliskolla kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin. Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset, jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.

Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne alttiiksi valloittajien tulelle.

Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan, että niissä ennen oli osansa tuhansilla.

Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka, joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut, asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka, jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta, mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.

Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu, heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.

Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista, jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun "hyvän afäärin" harjakaisia.

Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa havainnoltani.

II.

Muutamia mietelmiä metsistä.

"Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla" tiesi ennen Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan, koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi -- ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti -- harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa, sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa luonnolta yhä runsaampia antimia.

Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli luja.

Taikka heillä oli metsää niin ett'ei mihin panna ja vaikka eivät suuret honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett'ei siihen saanut kirvestä iskeä.

Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi, jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa -- jos niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.

Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani, eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen välttämättömässä menossa mitään -- ja useimmat saattavat niille korkeintaan sääliväisesti nauraa.

Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt'ei vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk'ei niiden verirahoilla monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.

Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa? Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa lahjoittaisi sen toiselle.

Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa -- seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta ne ovat kerityt.

[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt, että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. -- Edellisessä seikassa on kyllä paljonkin perää -- että rahoja nimittäin tärvätään turhuuteen -- mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää keksiä parempia keinoja.]

Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.

Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen, koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa hoitamiseen -- jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.

Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää, ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi kuitenkin on niistä riippuva.

Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin -- leipämme. Mutta me kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen arvoa.

Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa -- lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia -- tavatonta liikahakkuuta, todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin kulttuurimaissa, ell'ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin, joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus, emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti, vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa onkeemme vanhempien kokemukset -- ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.

En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett'ei metsiin ollenkaan saisi kajota ja ett'ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on ollut äärettömän paljon -- sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen edistyksemme juurena -- mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.

Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää jälellä muuta kuin rippeitä.

III.

Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme yleensä on saatu.

On luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä puutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä meillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty mitään.

Mutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin vauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo koko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi ennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt mitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista, eikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä 40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät harppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle oppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä uudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin suhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin muuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan, niiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle tuntemattomina.

Muuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti kaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että hänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan polkuhinnasta. "Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa", sanoi hän, "minä kun möin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä 2000 markkaa." Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut asiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan noin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta, vaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan tietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla, penikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.

Minkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin hölmö, ett'ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään jotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista luonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä hölyn pölähtävää, ell'ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia, kun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan niihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan enemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan järkeä hänen taskumatistaan.

Juuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on kiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo vaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut kaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja jotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä kohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana, maahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä voisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä -- jos niitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä arvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen "jos".

Raaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde olisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät raaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi. Kuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi "tukkiherraksi", s.o. joko omintakeisesti, tai jonkun "virman" palveluksessa pettämään ja viettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän tuottavaksi elinkeinoksi.

Joka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten varsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen puhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista tulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa myöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen. Paikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin vielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty useaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä pienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat ovat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä hädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät hävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa. Jonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito kannata -- ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.

Esimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista voisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan julkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä pettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin pitää salassa saantejaan, ett'eivät muka pääsisi kunnallisessa taksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas kyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei ilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta ja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett'ei sentään varoita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä kauppoja.

Tässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä: