Part 9

Tähän päätökseen näytti taivas saattaneen metsästäjän, sillä tuskin olivat he laskeutuneet maahan, kun luoti- ja nuolisade sattui kahilaan ja pensaisiin; nekin oksat, joiden takana he äsken olivat olleet, murtuivat. Kaikki luodit ja nuolet suhisivat heidän päällitsensä. Äkkiä tempasi kanadalainen takin ja lakin alas, ikäänkuin hän itse olisi kaatunut ja tuon näennäisesti murhaavan tulen jälkeen vallitsi saarella mitä syvin hiljaisuus.

Tätä hiljaisuutta seurasi raju riemuhuuto, jonka taasen laukaukset keskeyttivät. Mutta saari pysyi yhtä äänettömänä nytkin.

-- Eikö yksi niistä nouse puuhun? sanoi José.

-- Nousee, mutta älkäämme vastatko hänen laukauksiinsa; älkäämme liikkuko, vaan olkaamme kuin kuolleita. Jumalan nimessä uskaltakaamme tämä koe. Hän astuu alas ja kertoo seuralaisilleen nähneensä neljä ruumista saarella.

Vaikka suuri vaara liittyi tähän sotajuoneen, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus ja kaikki pysyivät liikkumatta, tarkastellen intiaanin liikkeitä. Varovasti kiipesi soturi oksalta oksalle, kunnes oli päässyt niin korkealle, että voi nähdä saaren yli.

Oli vielä niin valoisa, että saarelle voitiin nähdä intiaanin kaikki liikkeet. Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, kurkisti hän saarelle. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, nähdessään makaavat. Hän kuitenkin epäili jotain juonta, sillä rohkeasti, huolimatta hänen puussa kuolleen toverinsa muistosta, paljasti apahi koko ruumiinsa ja tähtäsi saarelle. Sitten laski hän kiväärinsä nosti sen taasen ja tähtäsi. Näin teki hän useaan kertaan, mutta metsästäjät eivät liikahtaneet enempää kuin todelliset ruumiit. Intiaani päästi riemuhuudon.

-- Hai tarttui koukkuun, sanoi Rosenholz.

-- Kyllä tunnen sen koiran, sanoi José, ja ellen saata hänelle yhtä kamalaa hetkeä kuin hän meille, on syynä se, että luoti, jonka hän aikoo meille, estää minut siitä.

-- Se on Mustalintu, sanoi Rosenholz; -- hän on samalla rohkea ja älykäs.

Intiaani ojensi taasen pyssynsä kohti ruumiita; hän tähtäsi yhtä tyynesti kuin ampuja, joka kilpailussa toivoo palkintoa, kunnes hän vihdoin päätti ampua. Luoti irroitti pirstaleen eräästä puun rungosta Josén pään vieressä, ja se haavoitti häntä otsaan.

José ei liikahtanut enempää kuin puu, johon hän nojasi; hän sanoi vain:

-- Kirottu punanahka! Kyllä pian maksan sinulle. Muutamia veren tippoja pirskahti kanadalaisen kasvoille.

-- Onko kukaan haavoitettu, kysyi hän.

-- Mitätön naarmu vain, sanoi José. -- Jumalan kiitos!

Intiaani päästi uuden riemuhuudon ja kiipesi alas puusta. Metsästäjät hengittivät jälleen.

Vielä ei kuitenkaan heidän juonensa ollut täydellisesti menestynyt. Intiaanit epäilivät vielä, sillä pitkä äänettömyys syntyi.

Aurinko meni mailleen, lyhyt hämärä levitti varjonsa luontoon, kuu valaisi veden pintaa; punaihoisista ei kuulunut hiiskaustakaan.

-- He haluavat meidän päänahkojamme, mutta eivät ole varmoja asiastaan, sanoi José, pidättäen haukotustaan, sillä aika tuntui hänestä pitkältä.

-- Kärsivällisyyttä, sanoi kanadalainen, intiaanit ovat korppikotkien tapaisia: vasta sitten uskaltavat he ryhtyä ihmisruumiiseen, kun se on ruvennut mätänemään. Apahit tekevät samoin. Ja me asetumme kaislikon taakse vartioimaan.

Metsästäjät alkoivat tarkastella. Hetkisen näytti vastainen ranta aivan autiolta; pian nähtiin kuitenkin intiaanin suurinta varovaisuutta käyttäen koettelevan metsästäjäin kärsivällisyyttä, jos jokunen juoni olisi ollut kätkettynä; sitten yhtyi häneen toinen ja molemmat lähenivät rantaa enenevällä luottamuksella. Vihdoin nähtiin kuun valossa kymmenen soturia.

-- Indiaanit kahlaavat, jos heidät oikein tunnen, peräksytin joessa, sanoi Rosenholz; sinä Fabian tähtäät ensimäistä, José keskelle, ja minä annan viimeisen edelliselle osansa. Siten erottaa heidät aukko, eivätkä he voi yht'aikaa päästä saarelle, ja me tulemme helposti toimeen heidän kanssaan. Sitten alkaa taistelu mies miestä vastaan; sinä Fabian sillä aikaa, kun me puukkoinemme heitä odotamme, lataat meidän pyssymme ja annat ne meille; kiellän sinua äitisi nimessä hyökkäämästä.

Kun kanadalainen antoi nämä käskyt, astui roteva soturi jokeen ja hänen jäljessään yhdeksän lisäksi. Kaikki kahlasivat he varovasti, eikä loiskekaan heitä ilmoittanut. Olisi luullut heitä henkien maailmasta tulleiksi varjoiksi, jotka veden pinnalla liehuivat.

14.

KAMALA YÖ.

Intiaaneista varmaan tuntui kuin olisi kuolon hiljaisuus vallinnut saarella, sillä metsästäjät pidättivät hengitystänsäkin, ja sentään lähenivät apahit mitä suurimmalla varovaisuudella. Jonon ensimäinen oli saapunut paikalle, jossa vesi alkoi syvetä. Se oli Mustalintu; viimeinen intiaani oli tuskin rannalta astunut. Nyt oli hetki, jolloin kanadalaisen tuuma oli täytäntöön pantava.

Fabian aikoi juuri Josén suureksi harmiksi ampua jonon johtajaa, kun Mustalintu äkkiä sukelsi veteen; lieneekö hän sitten aavistanut jotain vaaraa, tai varoittiko metsästäjäin pyssyn piippuihin sattunut kuunsäde häntä.

-- Ampukaa! huudahti Rosenholz.

Samassa kaatui jonon viimeinen mies veteen; kaksi, joihin Fabian ja José olivat tähdänneet, horjui vielä muutaman askeleen eteenpäin vedessä, joka kuitenkin pian kuljetti heidät pois.

José ja kanadalainen olivat heittäneet pyssynsä taaksensa, jotta Fabian sopimuksen mukaan lataisi ne uudelleen. Itse olivat he nousseet ja seisoivat puukko kädessä rannalla taistellakseen mies miestä vastaan.

-- Apahia on vielä seitsemän, huudahti ukkosen äänellä kanadalainen, joka paloi halusta saada tuhota heidät viimeiseen mieheen, ja jonka intiaani-inho heräsi uudelleen, kun hän näki heidät. Uskaltavatko he tulla noutamaan kahden valkoisen päänahkaa?

Mutta päällikön katoaminen ja kolmen toverin kuolema oli saanut heidät suunniltaan; he eivät tosin paenneet, mutta pysähtyivät epäröivinä ja liikkumattomina kuin kuun valaiseman veden pinnan puoliksi salaamat kalliosärkät.

-- Ruumiiltako vain punaiset soturit voivat riistää päänahan? lisäsi José pilkallisesti nauraen. Ovatko apahit korppikotkia, jotka silpovat ainoastaan kuolleita? Tulkaa sitten tänne korppikotkat, te pelkurit naiset! karjasi hän, nähdessään vihollisten nopeasti rientävän rannalle.

Äkkiä huomasi hän selällään kelluvan ruumiin, mutta sen hehkuvat silmät osoittivat, ettei se ollut kuollut, vaikka ojennetut kädet ja ruumiin liikkumattomuus antoivat aihetta sellaiseen otaksumaan.

-- Don Fabian, pyssyni pian! Tuossa on Mustalintu, joka luulottelee olevansa kuollut ja antaa virran viedä itseään.

José otti pyssyn Fabianilta ja tähtäsi vedessä kelluvaa. Mutta paitsi silmiä, jotka hehkuivat kuin tuli, ei ainoakaan jäsen järkähtänyt.

José laski pyssynsä alas.

-- Minä olen erehtynyt, sanoi hän ääneen. Valkoiset eivät tuhlaa ruutiansa kuolleisiin, niinkuin intiaanit, eivätkä ammu ruumiita.

Ruumis kellui vielä selällään, ojennetuin käsin; virta vei sitä hiljaa rantaa kohti!

José otti pyssynsä ja tähtäsi uudelleen, nyt huolellisemmin kuin edellisellä kerralla, sitten laski hän pyssynperän taasen maahan ja vasta kun luuli intiaanipäällikön kylliksi tuskaa kärsineen, ampui hän, jonka jälkeen Mustalintu sukelsi.

-- Parempi olisi ollut, jos heti olisit tappanut hänet, sanoi Rosenholz. Voi! huudahti hän, polkien jalkaansa, mitä nyt on tekeminen. Toivoin, että olisimme saaneet tapetuksi nuo rosvot, toisen toisensa perästä, ja nyt täytyykin alkaa alusta. Emme saata kahlata joen yli heitä tappamaan.

-- Ja se kuitenkin olisi viisain tuuma.

-- Niin kauvan kuin Fabian on luonani, en milloinkaan saata siihen suostua, vastasi Rosenholz matalalla äänellä, muuten olisin jo paennut vastaiselle rannalle; sinä tunnet intiaanit liian hyvin, tietääksesi, että nuo koirat miettivät vain kostoa.

José kohautti jäykästi olkapäitään; hän tunsi yhtähyvin kuin kanadalainenkin intiaanien kostonhimon.

-- Olet oikeassa, vastasi hän, mutta meidän täytyy päättää, pakenemmeko, vai jäämmekö tänne.

-- Jos olisimme kahden, emme tarvitsisi montakaan minuuttia ehtiäksemme toiselle rannalle. Tosin nuo seitsemän ratsastajaa saavuttaisivat meidät, mutta me kahden voittaisimme heidät kyllä, sillä olemmehan vaikeampaakin kokeneet.

-- Olisi se sentään parempi kun jäädä tänne piiritetyksi kuin ketut, jotka savulla ja rikillä tukahutetaan luoliinsa.

-- Aivan niin, sanoi Rosenholz ajatuksiinsa vaipuneena, mutta entä Fabian -- ja tuo raadeltu mies-raukka, jota emme voi kiusaajilleen jättää; he ovat jo tarpeeksi häntä raadelleet! Jättäkäämme ainakin pako-yrityksemme siksi, kun kuu on laskeutunut ja tullut pimeä yö.

Ja ukon pää vaipui rinnoille surumielisenä, mikä suuresti vaikutti Joséhen. Sitten loi hän katseen taivaalle, jossa kuu kulki hitaasti tähtien peittämän taivaanlaen poikki.

-- Olkoon menneeksi, sanoi José, asettuen toverinsa viereen. Mutta katso! Viisi tikkua on pistetty maahan, lisätkäämme kolme, niin tulee kahdeksan. Kaksitoista heitä siis on vielä hengissä. Mutta me näimme ainoastaan kymmenen joessa. En luule erehtyväni otaksuessani, että Mustalintu on lähettänyt kaksi puuttuvaa apua hakemaan.

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Rosenholz. Molemmatkin keinot, tänne jääminen ja pakeneminen, ovat yhtä vaarallisia.

Kun metsästäjät olivat päättäneet yksinkertaisen ateriansa, johon kuului auringon paisteessa kuivattua lihaa ja karkeita maissijauhoja, lankesivat kuun säteet vinommin veden kalvoon ja varjot peittivät puun latvoja.

Oli jo tunti kulunut intiaanien yrityksestä päästä saarelle ja vaikkei ainoakaan ääni häirinnyt yön hiljaisuutta, kuunteli kuitenkin José, joka oli ollut vaipuneena ajatuksiinsa samoinkuin Rosenholz, levottomana.

-- Eikö tuo kirottu kuu ensinkään laske? sanoi hän. Olen levoton; minusta tuntuu kuin tuntisin aaltojen loiskivan jalkojeni alla, eikä se ääni tule virran pyörteistä; ei ne ole puhveleitakaan, jotka näin myöhään tulevat juomaan.

Näin sanoen nousi hän ylös, katseli tarkoin jokea ylhäälle ja alhaalle, pitkin sen juoksua, mutta molemmin puolin nousi usva, peittäen kaikki läpinäkymättömällä verholla. Amerikan öiden viileys, joka seuraa päivän hehkuvaa kuumuutta, tihentää siten maan ja auringon lämmittämän veden haihtumisen tiheiksi pilviksi.

-- Minä en sumulta näe mitään, sanoi José. Vähitellen vaimeni tuo epämääräinen ääni, jonka José oli kuullut, ja taasen muuttui kaikki tyyneksi ja hiljaiseksi. Kului jälleen pitkä aika, kuu laski yhä alemmaksi, tähtisikeröt kääntyivät taivaan laella, luonto uinaili vienossa levossa, kun saaren puolustajat yhtäkkiä kauhistuivat ja katselivat hämmästyneinä toisiinsa.

Molemmilta rannoilta kajahti yht'aikaa niin valtava, läpitunkeva ja kestävä ulvonta, että kun se vihdoinkin taukosi, molempien rantojen kaiku toisti sen useaan kertaan.

Nyt ei voinut pakoa ajatellakaan. Intiaanit piirittivät saarta molemmin puolin. Molemmat metsästäjät olivat kyllin kokeneet sitä epäilläksensä.

-- Nyt saa kuu laskea! huudahti José. Sanoinhan epäileväni noita kahta kadonnutta intiaania ja kuulemaani ääntä; intiaanit silloin kahlasivat joen poikki. Ken tietää, suuriko joukko meitä piirittää.

-- Samapa se, sanoi kanadalainen synkästi, sata korppikotkaako näykkii hengettömiä ruumiitamme, vai sata intiaania ulvoo niiden ympärillä.

-- Olet oikeassa! Asiain näin ollen ei paljoudesta ole lukua, mutta tästä tulee riemun päivä intiaaneille.

-- Ethän toki alota kuolinvirttäsi, niinkuin intiaanit, kun he pylväisiin sidottuina lukevat uhreiltaan riistämänsä päänahat.

-- Miksi en? Onhan se hyvä tapa; helpommin kuolee sankarikuoleman, kun muistaa eläneensä miehenä.

-- Ensin täytyy meidän miettiä, kuinka kuolisimme kristittyinä, sanoi Rosenholz.

Hän veti Fabianin luokseen ja jatkoi:

-- En voi täysin selittää, mitä unelmissani sinulle aijoin, rakas lapseni. Olen puoleksi raakalainen, puoleksi sivistynyt, ja unelmani ovat sen mukaisia.

-- Toisinaan, jatkoi hän, tahdoin sinulle antaa maailman kalleudet, säätysi ja arvosi ja siihen lisäksi kultalaakson aarteet; toisinaan pidin parhaimpana erämaan kauneudet, jotka ympäröivät ihmistä hänen laskeutuessaan levolle ja tervehtivät häntä ylösnoustessa; mutta, voin vakuuttaa, aina ajattelin, etten milloinkaan hylkäisi sinua. Täytyykö meidän nyt käydä kuolemaan? Täytyykö sinun, vielä niin nuorena, reippaana, pulskana, kantaa sama kohtalo kuin vanhuksenkin, jota ei maailma kaipaa?

-- Kenpä maailmassa minusta pitäisi, ellei teitä olisi, sanoi Fabian hellästi, mutta hänen äänensä oli, huolimatta heidän epätoivoisesta tilastaan, yhtä vakava kuin ennenkin. Ennenkuin löysin teidät, oli maa poveensa sulkenut kaikki, joita rakastin, ja ainoa, joka heidät voi korvata, olitte te. Miksi siis tahtoisin viipyä maailmassa?

-- Sinulla on tulevaisuutta, lapseni, tulevaisuutta, jota nuoriso toivoo yhtä innokkaasti, kuin janon vaivaama hirvi vettä...

Tässä vanhan metsästäjän surulliset mietteet keskeytti kaukaisten laukausten ääni. Tällä hetkellä intiaanit hyökkäsivät don Estevanin leiriin. Laukaukset ilmaisivat, että siellä raivosi kiivas taistelu. Tunnemme sen päätöksen. Laukausten joukosta kuului saaren vastaiselta rannalta kova ääni.

-- Kuunnelkoot valkoiset! sanoi se.

-- Se on tuo Mustalintu roisto, sanoi José, tuntien hänen äänensä.

Kaksi sotilasta tuki haavoitettua päällikköä.

-- Miksi kuuntelisimme? huusi José äkeällä äänellä, lausuen sanat sekaisin espanjan ja apahien kielellä; valkoiset nauravat Mustanlinnun uhkauksille ja halveksivat hänen lupauksiansa.

-- Olkoon! sanoi intiaani, valkoiset ovat urhoollisia, mutta he tarvitsevatkin koko rohkeutensa. Etelän valkoisten kimppuun hyökätään juuri; miksi eivät pohjan valkoiset taistele heidän kanssaan?

-- Kun sinä, pikimusta lintu, olet heidän vihollisensa ja kun eivät leijonat metsästä yhdessä sakaalien kanssa; jälkimäiset osaavat vain kiljua, kun leijona repii ja nielee. Pidä hyvänäsi, roisto! Luulenpa, että se oli oikein intiaanien tavoin lausuttu, lisäsi José suuttuneella äänellä.

-- Hyvä, sanoi päällikkö, valkoiset menettelevät kuin voitetut intiaanit. Mutta kotka nauraa matkijalinnun haukkumasanoille; tämä matkii kaikkia ääniä, eikä kotka viitsi hänen kanssaan puhua.

-- Kenen kanssa se sitten tahtoo puhua? kysyi José, jota ei tämä vastaus lepyttänyt.

-- Hän tahtoo puhua jättiläisen kanssa, veljensä lumivuorten kotkan kanssa, joka ei viitsi matkia muiden lintujen kieltä.

-- Mitä hänestä tahdot? kysyi kanadalainen.

-- Intiaani haluaa kuulla, kuinka pohjan soturi anoo henkeänsä.

-- Anon sinulta muuta, sanoi Rosenholz.

-- Minä kuuntelen, sanoi intiaani.

-- Jos vannot sotilaan kunnian nimessä, esi-isäisi luiden kautta, säästäväsi kolmen toverini hengen, niin tulen yksin ja aseettomana luoksesi ja saat riistää päänahkani. -- Tästä hän iloitsee, lisäsi Rosenholz matalammalla äänellä.

-- Oletko hullu, Rosenholz! huudahti José hypäten ylös kuin haavoitettu tiikeri.

Fabian riensi hänen luoksensa.

-- Jos astutte askeleenkin, mennäksenne intiaanien luo, niin pistän puukon rintaani, sanoi nuorukainen kiivaasti.

Rajun metsästäjän sydämeen koski syvältä, kun hän kuuli näiden kahden rakastamansa miehen lausuvan näin. Intiaani oli vaiti, hän mietti varmaan.

Kun vaitioloa oli hetken kestänyt, alkoi intiaani:

-- Mustalintu haluaa, että pohjan soturi anoo häneltä henkeänsä ja valkoinen anoo kuolemaa. He eivät ymmärrä toisiansa. Minun tahtoni on, että pohjan mies jättää toverinsa; sitten vannon sotilaan kunnian nimessä ja esi-isieni luiden kautta, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle, mutta ainoastaan hänelle. Noiden kolmen täytyy kuolla.

Rosenholz ei viitsinyt vastata tähän ehtoon, joka oli vieläkin häpeällisempi kuin alkuperäinen, jolloin päällikkö tahtoi yhtyä metsästäjiin yhdessä hyökätäksensä meksikolaisten leiriin. Intiaani odotti turhaan vastausta, mikä hyväksyisi tai hylkäisi hänen ehdotuksensa. Sitten jatkoi hän:

-- Valkoiset kuulevat nyt viimeisen kerran kuolinhetkeensä asti päällikön äänen. Sotilaani ovat kaikilta tahoilta piirittäneet saaren. Intiaanien verta on vuotanut, ja se vaatii kostoa. Valkoisten veri on nyt vuotava. Mutta intiaani ei halua tätä verta, kun se hehkuu sotaisesta innostuksesta, hän ottaa sen vasta, kun se on kauhusta jähmettynyt ja nälän heikontama. Hän ottaa valkoiset elävinä, ja kun hänellä on ne hallussaan, ei sotilaina, vaan nälkäisinä koirina, jotka ulvovat, saadakseen kuivan puhvelin luun, silloin on intiaani vuodattava näiden ihmisten sydänveren, jotka pelko ja kärsimykset ovat eläimiksi muuttaneet. Heidän nahastansa tekee intiaani satulan ratsulleen, heidän päänahkansa ripustaa hän jalustimiinsa ja hevosensa selkään kostonsa voiton merkiksi. Sotilaani piirittävät saarta neljätoista päivää ja jos tarvitaan, yhtä monta lisäksi, anastaaksensa valkoiset.

Nämä uhkaukset lausuttuansa katosi intiaani puiden taakse, eikä lausunut enää mitään. Mutta José ei tahtonut, että intiaani luulisi heidän peljästyneen ja huusi niin tyynesti, kuin kuohuva vihansa myönsi:

-- Koira, joka et osaa muuta kuin haukkua, valkoiset halveksivat sinun tyhjiä sanojasi, vaikka ne uhkaaviltakin kuuluvat; valkoisten ruumiittenkin näkeminen karkoittaisi unesi.

Tässä tukahutti kiukku Josén äänen, ja kun ei hän enää voinut puhua, teki hän halveksivan liikkeen.

Kaikuva ivanauru seurasi Josén vastausta, mutta iloiten siitä, että oli saanut pitää viimeisen sanan, istui hän keveällä mielin. Rosenholz näki intiaanin uhkauksista ainoastaan hänen urhoollisen ja uhraavan tarjouksensa hylkäämisen.

-- Voi, sanoi tuo jalo ukko huoahtaen, jos olisitte antanut minun toimia, olisin järjestänyt kaikki molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Nyt on liian myöhäistä; älkäämme siis enää siitä puhuko.

Kuu oli laskenut; pyssyjen kaukaiset pamaukset olivat tauonneet, ja nyt vallitseva äänettömyys ja pimeys vaikutti, että nuo kolme ystävystä aivan hyvin tunsivat, kuinka helppo heidän olisi ollut päästä toiselle rannalle, elleivät intiaanit olisi saaneet apua; olisivatpa he voineet kuljettaa mukanaan raadellun kullanetsijänkin. Tämä oli vielä vaipuneena kuumeentapaiseen tilaan, eikä tiennyt mistään, mitä ympärillään tapahtui.

-- Meillä on siis, alotti José, ensin katkaisten saarella vallinneen äänettömyyden, neljätoista päivää aikaa. Tosin meillä ei ole runsaasti muonavaroja, mutta tiedän millä voimme hädän poistaa: kalastamme ajankuluksi ja saadaksemme jotain pureskelemista.

Mutta Josén pila ei voinut poistaa synkkiä ryppyjä kanadalaisen otsalta.

-- Täytyy käyttää hetket, mitkä meillä on päivän koittoon, sanoi Rosenholz.

-- Mihin? kysyi José.

-- Pakenemiseen. Mihin muuten?

-- Ja miten se käy laatuun?

-- Siinäpä pulma onkin, vastasi Rosenholz. Osaat kai uida, Fabian?

-- Mitenkä muuten olisin voinut pelastua vesiputouksen hyrskyistä?

-- Aivan oikein. Luulenpa pelon saattavan pääni pyörälle. Ehkäpä voimme kaivaa reijän saaren läpi ja laskeutua siitä veteen. Nyt on niin pimeä, että voimme päästä maihin intiaanein meitä näkemättä hyvän matkan päässä tästä. Odottakaahan, teen kokeen, ennenkuin alotamme.

Näin sanoen tempasi kanadalainen irti puun rungon tuosta luonnollisesta lautasta, joka oli heidän pakopaikkanaan. Rungon kuhmuinen pää oli ihmispään kaltainen. Vanha metsästäjä laski varovasti puun jokeen, ja pian alkoi tuo tumma esine hitaasti liikkua. Tarkoin seurasivat sitä ystävät silmillään jonkun hetken, ja vasta kun se oli kadonnut pimeään, alotti kanadalainen puheen.

-- Näette, sanoi hän, että taitavaa ja varovaa uimaria ei voida huomata enemmän kuin tuota puutakaan. Ei ainoakaan intiaani ole liikahtanut.

-- Totta kyllä, sanoi José, mutta kukapa takaa, etteivät apahit osaa erottaa ihmistä puun rungosta? Ja eräs meistä ei osaa uida.

-- Kuka sitten?

José viittasi haavoitettuun, joka unissaan valitti tuskiaan, ikäänkuin hänen suojelushenkensä olisi ilmaissut hänelle, että hänet aijottiin jättää intiaanein käsiin.

-- Olkoon, sanoi Rosenholz epäröiden, mutta onko tuon henki sen arvoinen kuin Mediana-suvun viimeisen vesan?

-- Ei, sanoi José, mutta minä, joka äsken olin melkein sitä mieltä, että jättäisimme haavoitetun oman onnensa nojaan, pidän nyt sitä pelkuruutena.

-- Tuolla miehellä, lisäsi Fabian, on ehkä lapsia, jotka itkisivät isäänsä, samoin kuin minäkin samassa tilassa tekisin.

-- Se olisi kehno työ, joka tuottaisi meille onnettomuutta, Rosenholz, sanoi José.

Nämät toverinsa sanat kuultuaan, peräytti kanadalainen ehdotuksensa. Hän sanoi:

-- Olkoon niin, Fabian, lähde sinä matkalle, tie on avoinna sinulle, sinä olet hyvä uimari; minä jään tänne Josén kanssa suojelemaan tätä miestä, ja jos kuolemme tänne, kuolemme ilomielin, tietäen täyttäneemme velvollisuutemme ja auttaneemme sinut pakoon.

Fabian puisti kieltäen päätänsä.

-- Toistan, sanoi hän, etten tahdo elää ilman teitä molempia, jään siis luoksenne.

-- Mutta mitä tehdä? kysyi kanadalainen surullisesti.

-- Miettikäämme, niin, miettikäämme! sanoivat José ja Fabian yhtaikaa.

Onnettomuudeksi oli nyt asema sellainen että kaikki inhimilliset ehdotukset olivat mahdottomia panna toimeen; tila oli niin toivoton, että ainoastaan ihmistä väkevämpi käsi voi heidät pelastaa. Turhaan pimeni yö yhä enemmän usvan saetessa; päätös, etteivät jättäisi haavoitettua, esti metsästäjiä pakenemasta. Pian loivat intiaanien pitkin rantoja tekemät nuotiot punaisen valonsa veteen ja valaisivat jokea pitkät matkat.

Tämän tähden oli mahdoton panna käytäntöön kanadalaisen ehdottamaa pelastuskeinoa, vaikkapa he olisivat aikoneetkin, mutta sitä ei kukaan ajatellutkaan. Ellei nuotioita, joiden kajastus levisi jokeen, olisi ollut, niin olisi molemmilla rannoilla vallitsevasta syvästä äänettömyydestä voinut tulla siihen päätökseen, että ihmiset olivat jättäneet rannat sillä ei ainoatakaan vihollista näkynyt, ei ainoakaan ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nousevat usvat tihenivät yhä ja peittivät saarta yhä enemmän. Rannat näyttivät väistyvän yhä kauvemmaksi, kunnes ne vihdoin kokonaan katosivat; nuotiot näyttivät usvassa epämääräisiltä vaaleilta valopilkuilta, puiden latvat tuntuivat liehuvan heidän päällään kuin jonkunlaiset sumuolennot.

15.

INTIAANIEN LÄHETTI.

Mutta katsokaamme nyt Mustanlinnun hallussa olevalle rannalle.

Intiaanien molemmille rannoille veden valaisemiseksi sytyttämät nuotiot loivat niin kirkkaan ja lavealle ulottuvan valon, että ahdinkoon saatetut metsästäjät eivät voineet paeta. Jokaisen nuotion ääreen oli intiaani asetettu vartiaksi. Hänen täytyi pitää nuotiota vireillä ja samalla tarkoin ottaa huomioon, mitä tapahtui saarella. Mustalintu, jonka olkapään Josén luoti oli murtanut, istui erään puun juurella ja nojasi siihen; hänen kasvoillaan saattoi nähdä veren himon, jonka hän toivoi tulevan tyydytetyksi, mutta mitään tuskan merkkiä ei näkynyt.

Hänen tuliset silmänsä olivat käännetyt usvan ympäröimään saareen, jossa hän luuli kolmen miehen, joitten verta hän himosi, olevan kovassa tuskassa.

Yön ensi hetkillä voivat intiaanit helposti nähdä, mitä saarella tapahtui, mutta jota tiheämmältä usva ympäröi saarta, sitä vähemmin valaisivat nuotiot jokea. Pian taajeni usva niin, etteivät vartiat voineet nähdä vastaista rantaa; hetken kuluttua ei sieltä näkynyt edes nuotioitten valoa ja vihdoin katosi saarikin usvaan.

Intiaanipäällikkö tajusi, että oli välttämätöntä käydä vieläkin tarkkaavammaksi. Hän kutsui luoksensa kaksi soturia, joihin hän voi luottaa. Toisen käski hän kahlata joen yli, toisen käydä sitä rantaa, jolla hän itsekin oli, viemään hänen käskynsä ja uhkauksensa vartioille.

-- Menkää, sanoi päällikkö sotureille, ja sanokaa niille, jotka ovat saaneet toimekseen vartioida noita kristittyjä, että metsän pojilla täytyy olla usvan tähden neljä silmää jokaisella. Sanokaa heille, että jos uni tekisi heidän korvansa kuuroiksi, niin Mustanlinnun tappara lähettää heidät henkien maahan, jossa saavat ikuisesti nukkua.

Molemmat soturit poistuivat täyttämään käskyjä ja palasivat pian ilmoittamaan päällikölle, että hän saattoi olla varma siitä, että hänen käskynsä täytetään.