Part 8

-- Mustanlinnun käsi ei vapise kuin kuivunut ruoho tuulessa, sanoi intiaani, kohotti pyssynsä ja ojensi sen saarta kohti; pyssy oli vakavana ja liikkumattomana hänen voimakkaissa käsissään. -- Mutta ennenkuin intiaani ampuu, jatkoi hän, odottaa hän vastausta saarelle piiloutuneilta valkoisilta; hän laskee sataan asti.

-- Mene minun taakseni, Fabian, sanoi Rosenholz.

-- Ei, minä jään tähän, sanoi Fabian päättävästi. Minä olen nuorin; en saa peljätä vaaraa, vaan koetan suojella teitä.

-- Lapsi, sanoi kanadalainen, etkö näe, että minun ruumiini on joka taholta kuutta tuumaa leveämpi sinun ruumistasi. Jos tekisin mielesi mukaisesti, tarjoaisimme intiaanin pyssylle kahdenkertaisen maalin.

Saattamatta kaislan korttakaan liikahtamaan konttasi kanadalainen Fabianin eteen.

-- Antakaa olla näin, sanoi José tyynesti; ei ole ihmisellä ollut jalompaa kilpeä kuin tuon jättiläisen sydän, joka nyt on levoton teidän tähtenne.

Intiaanipäällikkö kuunteli laskiessaan pyssy kädessä, mutta, paitsi veden solinaa, kaikkialla vallitsi syvä äänettömyys.

Mustalintu ampui, puun oksia lensi ilmaan, mutta kun metsästäjät olivat polvillaan toistensa takana, eivät he tarjonneet erittäin suurta pilkkaa; luoti lensi heidän ohitsensa vähän matkan päästä.

Mustalintu odotti hetken, sitten huusi hän:

-- Intiaani on erehtynyt, hän huomaa erehdyksensä ja etsii muualta valkoisia sotureita.

-- Kukapa sitä uskoisi, sanoi José; tuo koira on asiastaan varmempi kuin ennen. Kiusaaja päästää meidät hetkeksi, kunnes on murhannut tuon raukan, eikä se kauvan kestä, sillä valkoisen tappaminen on näytelmä, jota intiaani ei pitkälle heitä.

-- Mutta emmekö voisi mitään tehdä tuon onnettoman hyväksi, jota kauhea kidutus odottaa, sanoi Fabian.

-- Siitä ei puhumistakaan; toivon kuitenkin, että jokunen odottamaton seikka tulee avuksemme, sanoi kanadalainen luotuaan Joséhen silmäyksen. Mitä José sanoneekin, on sentään mahdollista, että intiaani epäilee, mutta jos näyttäymme, ei hän enää epäile.

Hän kävi miettiväksi.

-- Liittäytyminen noihin perkeleihin, vaikkapa se tapahtuisikin itse don Estevania vastaan, olisi kurjaa pelkuruutta. Mutta mitä tehdä... mitä tehdä, lisäsi hän surullisesti.

Toinenkin pelko teki hänet levottomaksi. Hän oli nähnyt Fabianin antautuvan suuriin vaaroihin, kun hänen verensä kuohui. Mutta omasiko Fabian tuon kylmäverisyyden, tuon tyynen rohkeuden, joka ei pelkää kuolemaa, ei tulistu?

Äkkiä lausui kanadalainen päättävästi:

-- Kuule Fabian, voinko sinulle puhua miehen tavoin? Eivätkö sanat, jotka kuulet, saa vertasi pelosta hyytymään?

-- Miksi epäilette rohkeuttani? sanoi Fabian teeskentelemättömästi, mutta lempeästi moittivalla äänellä. Mitä sanottekin, kuuntelen sitä vaalenematta; mitä teettekin, sen minäkin teen vapisematta.

-- Don Fabian on oikeassa, José! huudahti kanadalainen. Kas kuinka hänen silmänsä hehkuvat rohkeudesta.

Sydän riemuitsevana painoi hän Fabianin rinnoillensa ja jatkoi juhlallisesti:

-- Ei ole ennen kolme miestä ollut niin suuressa vaarassa kuin me; vihollisemme ovat seitsemän kertaa lukuisammat meitä. Vaikka jokainen meistä kaataisikin kuusi noita koiria, ovat he sittenkin lähes yhtä lukuisat kuin mekin.

-- Olemme kerran ennenkin sen tehneet, sanoi José.

-- Sitten teemme sen toisenkin kerran, huudahti Fabian.

-- Hyvä, lapseni, sanoi Rosenholz, mutta mitä tapahtuneekin, niin emme elävänä antaudu noiden pirujen käsiin. Katso tänne, Fabian, lisäsi hän äänellä, johon koetti saada enemmän lujuutta ja samalla vetäen tupestaan pitkän, leveän puukon, -- jos me ruuditta ja ampumaneuvoitta olisimme heidän käsiinsä joutumaisillamme ja jos tämä ase kädessäni olisi ainoa pelastuskeino, mitä sanoisit?

-- Sanoisin: iske isäni, kuolemme yhdessä!

-- Niin, niin! huudahti kanadalainen sanomattomalla riemulla katsellen sitä, joka häntä nimitti isäkseen, -- täten ei meidän tarvitsisi erota.

Ja hän ojensi Fabianille liikutuksesta vapisevan kätensä, jota nuorukainen kunnioittavasti suuteli; kanadalaisen silmät loistivat hellyydestä.

-- Tapahtukoon mitä tahansa, sanoi hän, niin emme eroa; Jumala on auttava meitä, koetamme pelastaa tuon onnettoman.

-- Toimeen siis! huudahti Fabian.

-- Ei vielä, ei vielä, lapseni, katsokaamme ensin, mitä he aikovat vangillensa.

Tämän keskustelun aikana olivat intiaanit vieneet pois vangin, kuitenkin sitomatta. He pysähtyivät kahden pyssynkantaman päähän rannalta. Valkoinen seisoi jonkun matkan päässä riviin asettuneista kiusanhenkistään.

-- Nyt huomaan, mitä he aikovat tehdä, sanoi Rosenholz; tiedän sen yhtä hyvin, kuin jos olisin ollut neuvottelussa läsnä. He aikovat koetella, ovatko tuon onnettoman polvilihakset sitkeämmät kuin hänen kätensä. Nuo perkeleet aikovat huvitella itseään ajojahdilla.

-- Miten? kysyi Fabian.

-- He päästävät vankinsa vähän edelle, kun hän merkin saatuansa on lähtenyt pakoon. Sitten rientävät intiaanit hänen peräänsä keihäät ja tapparat kädessä. Jos valkoisella on nopeat jalat, ehtii hän ennen intiaania joelle ja sitten huudamme hänet uimaan tänne. Muutamat pyssyjemme laukaukset suojelevat häntä, niin että hän pääsee ehjänä tänne. Muu on meidän asiamme. Mutta jos pelko lamauttaa hänen jalkansa, niinkuin se äsken sai hänen kätensä vapisemaan, niin ensimäkien intiaani, joka hänet saavuttaa, ruhjoo hänen päänsä tapparallaan, tai lävistää hänet keihäällään, mutta sentäänkin teemme mitä voimme.

Tällä hetkellä palasi viisi viimeksi poistunutta intiaania varustuksineen ja yhtyi tovereihinsa.

Fabian tarttui kiivaasti pyssyynsä ja loi syvän säälin katseen onnettomaan valkoiseen, joka tuijottavin silmin ja kauhistuneena odotti, mitä tuleva oli. Oli juhlallinen hetki, sillä ihmisjahti oli alkava.

Saarella, samoin kuin rannallakin, odottivat kaikki merkkiä tuskallisella jännityksellä, kun Mustalintu äkkiä viittasi kädellään, että tuon inhottavan ajon alku oli vieläkin siirrettävä. Hän viittasi ensin sotilaittensa avojalkoihin ja sitten valkoisen jalassa oleviin puolisaappaisiin.

Nyt istui valkoinen maahan, ja alkoi hitaasti ja vitkallisesti riisua saappaitansa; ehkäpä hän tahtoi voittaa vielä jonkun hetken.

-- Voi noita koiria, noita kirottuja! huudahti Fabian.

Rosenholz laski kätensä hänen suullensa.

-- Vait, sanoi hän, älä liian aikaisella itsesi ilmaisemisella riistä tuolta onnettomalta viimeistä toivoa, mikä hänellä on. Älä riistä häneltä suojaa, minkä hänelle voimme antaa, jahka hän on ehtinyt lähemmäksi.

Fabian oivalsi että kanadalainen oli oikeassa ja ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi nähdä tuota kauheaa näytelmää, joka nyt alkoi.

Vihdoinkin oli valkoinen taasen pystyssä ja intiaanit, jotka jo olivat juoksuasennossa, näyttivät ahmivan häntä silmillään. Mustalintu löi käsiään yhteen.

Karjuntaa, mikä seurasi tätä merkkiä, ei voi verrata muuhun kuin jaguarilauman ulvomiseen, kun ne ajavat hirveä takaa. Vanki-raukka tosin näytti omaavan hirven nopeuden, mutta takaa-ajajat olivat tiikerin tavoin heti hänen kintereillään.

Vanki juoksi kuitenkin sen ennakkomatkan avulla, mikä hänellä oli, osan matkasta vaurioitta. Mutta sitten ehti hän kiviröykkiöön, joka haavoitti hänen jalkojaan, kaktuskasvien terävät piikit tunkeutuivat hänen ihoonsa ja saivat hänet horjumaan. Vielä oli hän kuitenkin hieman edellä takaa-ajajistaan, kun muuan intiaani yhdellä hyppäyksellä saavutti hänet ja raivoissaan pisti häntä keihäällään. Se ei kuitenkaan sattunut, vaan ase osui onnettoman kyljen ja käden väliin ja intiaani, joka iskunsa voimasta kadotti tasapainonsa, kaatui maahan.

Gayferos -- se oli valkoisen nimi -- näytti hetkisen epäröivän, ottaisiko maasta pudonneen keihään. Mutta itsensä säilyttämisen vaisto pani hänet jatkamaan juoksuansa. Tämä epäröiminen oli hänelle tuhoa tuottava.

Metsästäjät seurasivat jännityksellä noita eri tapauksia kilpailussa, jossa yksi oli kahtakymmentä vastaan. Äkkiä välähti tomupilvessä, jonka juoksijat olivat liikkeelle panneet, tappara Gayferoksen pään päällä, hän kaatui ja vieri samaa vauhtia rannalle asti.

Kanadalainen tahtoi ampua, ja ainoastaan pelko, että surmaisi sen, jota tahtoi suojella, pidätti häntä. Hetkisen kuluttua hajoitti tuuli tomupilven. Rosenholz ampui mutta myöhään; intiaani, jonka metsästäjän luoti kaatoi maahan, heilutti kädessään onnettoman vangin veristä päänahkaa.

Tähän odottamattomaan laukaukseen, jota seurasi kanadalaisen ja Josén sotahuuto, vastasivat intiaanit kiljunnalla. He poistuivat kuitenkin nyt ruumiilta näyttävän uhrinsa äärestä. Pian nähtiin tuon onnettoman, verisenä, pääkallo paljaana, nousevan ylös, horjuvan muutamia askeleita eteenpäin ja vihdoin väsyneenä vaipuvan maahan.

Kanadalainen vapisi vihasta.

-- Jospa hänellä, huudahti hän, vielä on rahtunenkin henkeä, jos hänen päänahkansa vain on riistetty, sillä siitä ei aina kuole, niin pelastamme hänet. Jumala olkoon siihen todistajana!

13.

INTIAANIEN VIEKKAUS.

Kun kanadalainen vannoi tämän jalon valan, tuntui hänestä, kuin olisi rukoileva ääni kuulunut hänen korvaansa.

-- Eikö tuo onneton huuda meitä apuun? sanoi hän.

Ja ensi kerran kohotti hän päänsä yli kahilan. Nähdessään ketunnahkalakin, joka peitti jättiläisen päätä, ja tuon pitkän raskaan pyssyn, jota hän heilutteli yhtä keveästi kuin pajukeppiä, tunsivat apahit pelottavimman vihollisensa pohjoisesta ja väistyivät kummastuneina taaksepäin tämän näyn nähdessään. Rosenholz loi vakavan silmäyksen rannalle, jossa Gayferos oli ja josta apahit olivat poistuneet. Tuo mies-raukka anoi heikolla äänellä apua ja ojensi vapisevat kätensä kanadalaista kohti.

Intiaani, joka oli hänen päänahkansa riistänyt, piti sitä vielä kuollessaan suonenvedon tapaisesti puristetuissa käsissään.

Tämän kamalan näyn nähdessään nousi kanadalainen ylös, näyttäen jättiläisvartalonsa koko pituudessaan.

-- Ruoduttainen tuli noita koiria vastaan, sanoi hän, älkääkä unhottako, etteivät he saa meitä elävinä.

Tämän sanottuaan astui hän päättävästi veteen. Se olisi ulottunut jokaisen muun pään yli, mutta ylti ainoastaan kanadalaisen hartioihin. Hänen pyssynsä piti vihollisen loitolla.

-- Antakaa minun ampua ensin, sanoi José Fabianille; minulla on vakavampi käsi kuin teillä, ja minun kiväärini kantaa toista vertaa pitemmälle kuin teidän. Mutta tehkää samoin kuin minäkin ja tähdätkää. Heti kun joku noista koirista liikahtaa, jätätte minun huolekseni tehdä hänet kykenemättömäksi meitä vahingoittamaan.

Hehkuvin silmin tarkasteli José vihollisia, jotka pysyivät loitolla, uhkaillen pyssyllään milloin yhtä, milloin toista; hän oli valmiina vähimmänkin vihollisuusilmauksen huomattuaan ampumaan.

Kanadalainen kahlasi eteenpäin ja vesi rupesi jo madaltumaan, kun muuan intiaani ojensi pyssynsä ampuaksensa rohkean metsästäjän. Mutta laukaus Josén pyssystä esti hänet siitä ja indiaani kadotti aseensa, kaatuipa itsekin.

-- Nyt on teidän vuoronne, Fabian! sanoi José, heittäytyen maahan seljälleen, ladataksensa siinä pyssynsä, metsästäjäin tavan mukaisesti.

Fabiankin ampui nyt, mutta hänen kätensä ei ollut niin vakava, eikä hänen pyssynsä kantanut niin loitolle, joten se intiaani, johon hän oli tähdännyt, päästi ainoastaan raivokkaan äänen, kaatumatta maahan. Muutamia nuolia lensi kohti kanadalaista, mutta hän väisti ne alas kumartumalla, tai syrjään kääntymällä, ja siksi kun hän verrattomalla kylmäverisyydellä astui rannalle, oli José ehtinyt ladata pyssynsä ja oli valmiina ampumaan. Intiaanit epäröivät hetken mitä tekisivät ja tätä käytti kanadalainen hyväksensä, nostaaksensa Gayferoksen ylös.

Onneton piti kiinni pelastajansa ruumiista, mutta hänellä oli tarpeeksi mielenmalttia, jättääksensä kanadalaisen kädet vapaiksi. Taakka seljässään, astui Rosenholz taasen veteen, nyt kuitenkin takaperin. Kerran vain pamahti hänen pyssynsä, ja siihen vastasi eräs intiaani kuolemanhuudolla. Viholliset katselivat hämmästyksestä liikkumattomina tuon rohkean miehen paluumatkaa, jota suojelivat Josén ja Fabianin pyssyt, ja pian laski voitokas Rosenholz tunnottoman Gayferoksen saarelle.

-- Nyt on kaksi noista koirista tehty taisteluun kelpaamattomiksi, lausui jättiläinen. Nyt meillä on muutaman hetken aselepo. Nyt, Fabian, näit, mitä etuja on ruoduttaisesta tulesta. Ne koirat ovat tällä kertaa saneet kyllänsä. Et sinä niin huonosti alottanut, ja voinpa vakuuttaa, että sinusta tulee hyvä ampuja, kun olet saanut tällaisen pyssyn.

Heidän saavuttamansa voitto näkyi hälventäneen kanadalaisen synkät mietteet. Kääntyen Gayferokseen, joka surkeasti valitti, sanoi hän:

-- Ehdimme liian myöhään pelastaaksemme päänahkanne, poikani, mutta älkää huolehtiko, ei se paljon haittaa. Minulla on useita ystäviä, jotka ovat samassa tilassa kuin tekin, eikä se heitä haittaa, säästävätpä vielä tukanleikkaajankin palkan, siinä kaikki. Olette jäänyt henkiin, se on pääasia, ja nyt pidämme huolta, että pelastuksenne on täydellinen.

Gayferoksen omista vaatteista reväistiin muutamia repaleita, joista tehtiin yksinkertainen side; päälaelle pantiin salavan kosteita lehtiä. Kun side oli valmis, pestiin hänen kasvonsa verestä puhtaaksi, eikä enää häntä katsoessa voinut huomatakaan haavaa.

-- Näetkö, sanoi kanadalainen Fabianille, sillä hän ajatteli yhä, miten saisi aina pitää kasvattinsa luonansa, -- sinun täytyy oppia tuntemaan erämaiden elämän tarpeet ja intiaanien tavat. Ne roistot ovat nyt uhraamalla kolme joukostansa saaneet nähdä, mihin kelpaamme, ja peräytyneet takaisin neuvotellaksensa, eivätkö viekkaudella voisi toimittaa, mitä väkivallalla eivät voineet. Kuules vain, kuinka hiljaista on äskeisen melun jälkeen.

Ja todellakin oli äänetön yksitoikkoisuus taasen vallannut erämaan. Haapojen lehdet vain iltatuulessa humisivat ja laskeutuvan auringon säteistä sai joen vesi vilkkaita värivaihdoksia. Hiekkainen kenttä rannalla, joka äsken oli ollut sellaisen temmellyksen näyttämönä, oli nyt hiljainen, kuin tyynen järven pinta.

-- Mitä tuumit, José? Heitä on nyt vain seitsemäntoista, sanoi kanadalainen tyynellä äänellä.

-- Jos heitä olisi vain seitsemäntoista, vastasi José, niin tulisimme kyllä toimeen heidän kanssaan, mutta jos he saavat apua...

-- Meidän täytyy kuitenkin koettaa, vaikkapa se on vaarallistakin; henkemme on Jumalan huomassa, vastasi Rosenholz, tullen uudelleen levottomaksi Fabianin tähden. -- Sanokaapas, ystäväni, jatkoi hän, kääntyen Gayferokseen, ettekö kuulu don Estevanin joukkoon?

-- Tunnetteko hänet? kysyi haavoitettu heikolla äänellä.

-- Kyllä. Mutta mitenkä poistuitte niin loitolle leiristä?

Haavoitettu kertoi, että hän don Estevanin käskystä oli lähtenyt etsimään eksynyttä opasta ja sitten eksynyt itsekin, jolloin kesyttömiä hevosia pyydystävät intiaanit olivat hänet huomanneet. -- Mikä on tuon oppaan nimi? kysyi Fabian.

-- Cuchillo.

Fabian loi tarkoittavan silmäyksen Rosenholziin.

-- Niin, tuumaili metsästäjä, hyvinkin luultavaa on, ettei epäluulosi tuota teeskentelevää pirua vastaan ole perätön ja luultavasti opastaa hän heitä kultalaaksoon; mutta, lapseni, olemmehan itsekin lähellä sitä, kun vain vapaudumme noista kirotuista intiaaneista. Kun vain kerran olemme sinne asettuneet, niin suoriudumme kyllä heistä, vaikka heitä olisi sata.

Tämän kuiskasi hän Fabianin korvaan.

-- Vielä sananen, sanoi kanadalainen haavoitetulle, ja sitten saatte olla rauhassa; paljonko väkeä on don Estevanilla?

-- Kuudenkymmenen miehen vaiheilla.

Kun kanadalainen oli saanut tietää, mitä halusikin, valeli hän vielä kerran haavoitetun kuumeista ja polttavaa päätä raikkaalla vedellä; tästä sai onneton heti helpotusta ja kun melkoinen verenvuoto oli häntä heikontanut, vaipui hän pian syvään, horrosmaiseen uneen.

-- Nyt täytyy meidän miettiä asioitamme, sanoi kanadalainen, mutta ensin rakennamme varustuksen, joka paremmin kuin nuo lehdet suojelee meitä luodeilta ja nuolilta. Oletteko laskenut, montako pyssyä intiaaneilla on?

-- Seitsemän, ellen erehdy, sanoi José.

-- Kymmentä meidän siis on vähemmän pelkääminen. Täytyy kuitenkin valmistautua vastustamaan hyökkäystä molemmilta rannoilta, sillä arvattavasti kiertävät he toisellekin rannalle ja saattavat meidät kahden tulen väliin.

Se puoli saarta, joka oli intiaanien hallussa olevan rannan puolella, oli riittävästi suurien juurakkojen suojassa, jotka ikäänkuin hakuliaitaus kohosivat maasta, mutta toinen puoli, josta hyökkäys luultavasti uudistettaisiin, oli vain tiheän, mutta heikon kahila- ja pajupensaston suojelema.

Josén avulla ja erinomaisilla käsivoimillaan kiskoi kanadalainen saaren molemmista päistä suuria oksia ja muutamia puunrunkoja, jotka virta äskettäin oli ajanut rannalle. Pian olivat taitavat metsästäjät varustaneet heikoimmat ja uhatuimmat kohdat yksinkertaisella, mutta tukevalla aitauksella, joka ehkä suojelisi saaren puolustajia monesta haavasta.

-- Näetkö, Fabian, sanoi Rosenholz, sinä olet yhtä hyvässä turvassa näiden puunrunkojen takana kuin kivilinnassa. Ainoastaan ne luodit voivat sattua sinuun, jotka ammutaan meihin rannalla olevista puista, mutta kyllä minä pidän huolen siitä, ettei yksikään noista roistoista pääse niiden latvaan.

Kanadalainen hieroi käsiään iloissaan, kun oli rakentanut sellaisen suojelusmuurin Fabianin ja surman väliin, ja sitten määräsi hän nuorukaisen parhaiten suojellulle paikalle.

-- Huomasitko, kysyi Rosenholz Josélta, kuinka saari notkahti perustuksia myöten joka ponnistuksella, minkä teimme taittaaksemme oksan tai kiskoaksemme kannon?

-- Kyllä sanoi José, luulinpa, että koko saari irtautuisi paikaltaan.

Mutta molemmat metsästäjät huomasivat vaaran hetken lähenevän ja että aselepo oli lopussa ja pitkä, julma taistelu alkamassa.

Kanadalainen kehoitti molempia tovereitansa mahdollisimman tarkasti säästämään ampumatarpeitaan. Sitten neuvoi hän Fabiania, miten tämä tähtäisi, paremmin osataksensa. Tämän tehtyään pusersi hän vavisten Josén kättä, ja tämä vastasi sydämellisesti tähän; vihdoin sulki hän sanomattomalla hellyydellä, samoin kuin sinäkin päivänä, jolloin heidät meritaistelu erotti, Fabianin sydämellensä. Tämän inhimillisen heikkouden ilmauksen jälkeen asettuivat saaren puolustajat paikoilleen niin tyyninä ja kylmäverisinä, kuin mikä intiaani tahansa.

Muutamia hetkiä kului, jolloin vain sairaan raskaat henkäykset ja veden loiske saaren rannoilla olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät luonnon hiljaisuutta tällä hetkellä, jolloin aurinko oli katoamaisillaan.

Joen pinta, rannalla olevien puiden latvat, kaislikkokin olivat metsästäjäin tarkan huomion esineinä, sillä yö monine vaaroineen läheni nopeasti. -- Nyt on hetki, jolloin yön pahat henget virittävät ansojaan, hetki, jolloin nuo jaguarit ihmishaamussa etsivät saalistaan, sanoi Rosenholz vakavasti.

Ei kukaan vastannut näihin sanoihin, jotka pikemmin tuntuivat ääneen lausutulta ajatukselta, kuin huomioon otettavalta varoitukselta.

Pimeni vähitellen. Rannalla kasvavat pensaat saivat haaveellisen muodon, jollaisen hämärän epäselvä kajastus luo esineisiin. Puiden vihannuus muuttui tummiksi, kylmiksi värivivahduksiksi, mutta tottumuksesta oli molemmilla metsästäjillä intiaanien tarkka silmä, eikä mikään voinut pettää heidän tottuneita aistimiaan, kun he huolellisesti vartioivat.

-- José, alkoi metsästäjä matalalla äänellä, eikö sinustakin tunnu, ikäänkuin tuo pensas -- hän osoitti erääseen pajupensaasen -- olisi saanut toisen muodon ja tullut suuremmaksi?

-- Kyllä, sanoi José, pensas ei enää ole samanmuotoinen.

-- Katsohan tuonne, Fabian, jatkoi kanadalainen, eikö sinunkin nuorelle, terävälle silmällesi näytä ikäänkuin tuon pajupensaan vasemman puoliset oksat ja lehdet eivät olisi sellaisessa asemassa kuin ne ovat luonnostaan?

Nuorukainen taittoi kahilan syrjän ja katseli tarkasti Rosenholzin viittaamaa paikkaa.

-- Melkeinpä voisin sen vannoa, sanoi hän, mutta...

Hän vaikeni, jatkaen tarkastusta.

-- No, näetkö mitään muuta? kysyi kanadalainen.

-- Näen tuolla, vastasi Fabian, noiden salavien välissä pensaan, jota ei äsken ollut siellä.

-- Niin, jatkoi kanadalainen, sellaisiksi muututaan, kun eletään kaukana suurista kaupungeista; huomataan seudun pienimmätkin esineet, jotka usein ovatkin arvokkaita merkkiä. Sinä Fabian olet luotu metsäelämään.

José tähtäsi mainittuun pensaasen.

-- José käsittää vajaatkin viittaukset, jatkoi Rosenholz; hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että intiaanit ovat käyttäneet illan taittaakseen oksia ja tehdäkseen niistä siirrettävän suojuksen; mutta he halveksivat todellakin liian paljon valkoisia, joista kuitenkin kaksi kykenisi opettamaan heille sotajuonia, joita eivät vielä tunne. Jätä tuo pensas Fabianin haltuun, lisäsi hän Joséhen kääntyen, hän voipi siihen helpommin osata, ja ammu sinä noihin oksiin, joiden lehdet alkavat kuihtua, sillä niiden takana on intiaani. Tähtää keskelle, Fabian, keskelle, lisäsi hän vilkkaasti.

Kaksi laukausta ammuttiin saarelta yhtä aikaa, niin että kuuluivat yhdeltä. Tehty pensas putosi ja metsästäjät näkivät punaisen ruumiin horjuvan sen takana.

José, Fabian ja Rosenholz heittäytyivät seljälleen. Molemmat ensinmainitut latasivat pyssynsä, kolmas oli valmiina ampumaan.

Luotia lensi metsästäjäin pään päällitse, niin että lehtiä ja oksia putoili ja intiaanien ulvonta vihloi heidän korviaan.

Rosenholz nousi paikaltaan ja laskeusi polvilleen. Aurinko loi viimeisiä säteitään puiden latvoihin, synnyttäen niihin kummallisia värivivahduksia.

-- Pitäkää varanne, lapset, sanoi hän, näen tuossa erään haavan lehtien liikkuvan, eikä niitä pane tuuli liikkeelle. Varmaankin on joku veitikka kiivennyt haapaan.

Luoti, joka sattui erääseen puun runkoon saarella, todisti metsästäjän oikein arvanneen.

-- Perhana, meidän täytyy menetellä vieläkin sukkelammin ja saada intiaanit paljastamaan itsensä enemmän.

Näin sanoen riisui hän takkinsa ja lakkinsa, jotka ripusti erään puun oksalle. Fabian katseli tarkasti hänen puuhiaan.

-- Jos nyt olisi, sanoi Rosenholz, valkoisia sotamiehiä vastassani, niin asettuisin takin viereen, sillä sotamies tähtäisi takkiin, mutta kun olen tekemisissä intiaanien kanssa, täytyy asettua takin taakse, sillä punaihoista ei petetä niinkuin sotilasta, vaan ampuu hän takin viereen. Laskeudu alas, Fabian, ja sinäkin José; antakaa minun nyt toimia; pian saatte kuulla luotien suhisevan oikealle ja vasemmalle ohi tuon maalitaulun.

Kanadalainen laskeusi polvilleen takkinsa taakse, valmiina ampumaan. Hän ei ollut luulossaan pettynyt. Pian repivät intiaanien luodit lehtiä ja oksia puista molemmin puolin takkia, mutta tapaamatta kanadalaista tai hänen toveriaan, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Metsästäjä ampui nyt erääseen haavan oksaan, jossa näkyi jotain punaista, joka muiden silmille olisi näyttänyt syksyiselle lehdelle; ja ennenkuin pamaus oli tauonnut kuulumasta, vieri intiaani oksalta oksalle, niinkuin kypsä hedelmä, johon raesade on sattunut.

Tähän kanadalaisen mestarilaukaukseen vastasi raivokas ulvonta, joka kuului niin kamalalta, että täytyi olla rautainen hermosto sitä kestääkseen vapisematta. Haavoitettukin, jota eivät edelliset laukaukset olleet herättäneet, heräsi, vapisevalla äänellä mutisten:

-- Virgen de los dolores! (Tuskien neitsyt). Luulisipa koko parven tiikeriä ulvovan. Pyhä neitsyt, auta minua!

-- Kiittäkää häntä, keskeytti kanadalainen; nuo roistot saattavat ulvonnallaan säikäyttää sellaisen vasta-alkajan, kuin te olette, mutta ei vanhaa metsäsissiä. Olette iltasin kuullut sakaalien ulvovan toisillensa metsässä, kuin niitä olisi sata, vaikkei ole muuta kuin kolme tai neljä. Intiaanit tekevät samoin kuin sakaalit ja pistänpä vaikka veikkaa, ettei heitä ole tusinaa useampaa noiden puiden takana. Voi, jospa saisin heidät kahlaamaan jokeen, niin ei ainoakaan pääsisi kyläänsä kertomaan tappiostaan.

Ikäänkuin äkillinen mielen johde olisi hänet vallannut, käski Rosenholz toverinsa laskeutumaan seljälleen. Pensaat, kahila ja puun rungot suojelivat heitä tarpeeksi.

-- Niinkauvan kuin tässä lepäämme, olemme turvassa, sanoi hän; -- meidän tulee vain tarkastella puiden latvoja, sillä sieltä voivat he meihin osata. Ammumme vasta, kun näemme jonkun kiipeävän puuhun, mutta muuten olemme aivan hiljaa. Nuo roistot eivät tahdo poistua ilman meidän päänahkojamme ja siksi tulevatkin tänne ennemmin tai myöhemmin...