Part 7

-- Diaz, me olemme nyt matkamme perillä; huomenna sijoitamme leirimme kultalaakson läheisyyteen; mutta jotta vaivamme tulisivat palkituiksi täytyy meidän estää petoksen niitä tyhjäksi tekemästä. Te olette kauvan, mutta ette kyllin kauvan, tuntenut Cuchillon. Jo nuoruudesta alkaen on hän pettänyt ne, joita kohtaan hän on enemmän ystävyyttä osoittanut. En tiedä, mikä pahe hänessä on enimmän vallalla, mutta hänen kasvonsa ovat huono kuvastin hänen mustasta sielustaan. Hän möi minulle kultalaaksoa koskevan salaisuuden, ja murhaamalla toverinsa pääsi hän yksin tämän salaisuuden omistajaksi. Olen aina pitänyt Cuchilloa silmällä; toissa iltana herätti minussa levottomuutta hänen katoamisensa, mutta se voipi olla näissä erämaissa helposti sattuva tapaus; tuo hyökkäys, joka oli viedä henkemme, on kuitenkin epäluulojani kartuttanut; apahit ovat olleet hänen kätyrejänsä.

-- Minustakin, vastasi Diaz, tuntuu hänen epäröimisensä epäilyttävältä, mutta löytyy helppo keino: pidetään sotaneuvottelu, näytetään Cuchillon petos toteen ja ammutaan hänet.

-- Jo taistelun alussa määräsin hänelle paikan läheisyydessäni, voidakseni pitää silmällä häntä; hän ei tiennyt, mitä tehdä, kunnes näin hänen kaatuvan, nähtävästi kuolettavasti haavoitettuna; nyt olen tarkastellut kaatuneet, löytämättä merkkiäkään Cuchillosta. Välttämätöntä on siis, että viipymättä lähdemme ajamaan häntä takaa, eikä häntä tarvitse kauvan etsiäkään. Cuchillo ei voi olla muualla kuin matkalla kultalaaksoon; sieltä meidän tulee etsiä häntä. Kehoittakaa sotilaitamme olemaan varuillansa jo odottamaan takaisin tuloamme, ottakaa Oroche ja Baraja mukaanne, ja sitten kaikin nelin ratsastamme kultalaaksoon.

-- Varmaan on Cuchillo siellä, vastasi Diaz, ja huolimatta siitä, että hän on päässyt edelle, löydämme hänet joko mennessämme tai palatessamme.

-- Kultalaaksossa hänet kohtaamme, sanoi don Estevan; laakson nähtyänne voitte päättää, onko se sellainen paikka, jonka Cuchillon kaltainen mies jättää heti sinne saavuttuansa.

Diaz meni täyttämään päällikön käskyjä. Don Estevan pystytti taasen telttansa, jotta hänen poissa ollessaankin tähtilippu liehuisi leirissä; sitten heittäysi hän vuoteellensa ja nukkui kuin sotilas, joka ponnistuksista uupuneena levähtää taistelukentällä. Hetken kuluttua saapui Diaz.

Don Estevan nousi heti, sillä hän oli nukkunut vaatteissaan. Satuloittu hevonen odotti häntä. Oroche ja Baraja olivat jo satulassa.

-- Diaz, sanoi don Estevan puoliääneen ennen lähtöään, kysykää, onko lähettämäni etsijä palannut.

Diaz kysyi vartioilta, mutta sai kieltävän vastauksen.

-- Varmaan on Gayferos -- se oli miehen nimi -- murhattu, sanoi Diaz. Don Estevan astui satulaan, ja kaikki neljä lähtivät nelistämään kultalaaksoa kohti. Ainoastaan vartiat valvoivat leirissä.

11.

UIVA SAARI.

Samaan aikaan kokoontuivat intiaanit nuotion ääreen neuvottelemaan, miten uudelleen hyökkäisivät kullanetsijäin leiriin; mutta tällä välin palatkaamme me noiden kolmen miehen seuraan, jotka pitkäksi ajaksi olemme syrjään jättäneet.

Oli noin neljän aika iltapäivällä. Erämaassa oli hiljaista, usva alkoi hitaasti nousta joesta, jossa se saari oli, mihin Rosenholz, Fabian ja José olivat asettuneet.

Suuria haapoja ja salavia kasvoi Rio Gilan rannoilla pyssyn kantaman päässä mainitulta saarelta. Puut olivat niin lähellä rantaa, että niiden juuret ulottuivat kauvaksi veteen. Puiden välissä oli reheviä pajupensaita ja köynnöskasvia. Mutta melkein saarta vastapäätä oli aukea paikka, jossa ei mitään kasvullisuutta ollut.

Tähän olivat villien hevosten ja puhvelien laumat raivanneet tiensä, kun tulivat joelle juomaan. Saaresta voi siis tämän avonaisen paikan yli nähdä kauvaksi arolle.

Tuon pikku saaren olivat alkujaan muodostaneet puunrungot, joiden juuret olivat tarttuneet pohjaan. Muita puita oli tarttunut tähän esteeseen; muutamissa oli vielä lehdet ja oksatkin, toiset olivat aikoja sitten kuivuneet, juuret olivat kietoutuneet toisiinsa, ja näin oli lautta muodostunut. Se oli tapahtunut jo aikoja sitten, sillä nousuveden irroittamaa ruohoa oli tarttunut oksien väliin ja siten täyttänyt aukot. Tuulen tuoma tomu oli vielä muodostanut ikäänkuin maankamaraa tälle uivalle saarelle.

Saaren rannoilla kasvoi vesikasvia. Meheviä pensaita, kahilaa ja vihertävää salavaruohoa oli kasvanut runkojen väliin ja muutamia suuria salaviakin kohosi sen syvimmällä paikalla.

Tämä omituinen lautta oli noin kuuden jalan levyinen ja rotevakin mies voi siinä pensaiden taakse piiloutua.

Aurinko vaipui vähitellen taivaan rannalle ja pensaitten varjot pitenivät. Täten syntynyt miellyttävä vilpoisuus oli houkutellut Fabianin laskeutumaan levolle. Rosenholz näytti vartioivan tätä lyhyttä unta, jota nuorukainen nautti marssin vaivojen perästä, jonka kestäessä he olivat olleet alituisesti vaarassa. José taasen koki vilvoitella itseänsä siten, että kasteli jalkojansa vedessä.

-- Katso, sanoi vanha metsästäjä hetken kuluttua jälkimäiselle, tuolla joen toisella rannalla nousee tomu-pilvi ilmaan; siinä on kesyttämätön hevoslauma, joka tahtoo tulla juomaan, ennenkun menee yöksi kaukaisille laidunmailleen. Tuossa ne tulevat koko ylpeässä komeudessaan, jonka Jumala on suonut kesyttömille hevosille, niiden silmät hehkuvat, sieramet ovat levällään, harja liehuu tuulessa. Mielinpä herättää Fabianin, että hän saisi nähdä ja ihailla niitä.

-- Anna hänen maata, Rosenholz, sanoi José.

-- Mutta tämä komea näytelmä, joka häneltä jää näkemättä! Kuinka iloisina nuo jalot eläimet juoksentelevat, vapaudestaan hurmautuneina.

-- Siihen asti, kuin intiaanit ajavat niitä takaa; silloin juoksentelevat ne peloissaan, sanoi José.

-- Näetkö, nyt ovat ne juosseet tiehensä yhtä nopeasti kuin myrskyn ajama pilvi. Nyt muuttuu näky; näetkö tuota hirveä tuolla, jonka kiiluvat silmät ja tumma pää tuon tuostakin näkyvät puiden välistä. Se vainuu jotain, se kuuntelee. Tuolla se tulee juomaan. Se on kuullut jotain ääntä, se kohottaa päänsä; noita vesipisaroita, jotka tippuvat sen suusta, voisi luulla valuvaksi kullaksi, kun aurinko kultaa ne tuollaisiksi. Mutta nyt ei poika saa enää maata.

-- Anna hänen maata, sanon.

Kanadalaisen pää vaipui miettivänä rinnalle ja hän antautui kaihomielisten unelmien valtaan, luoden salaisen silmäyksen nukkuvaan kasvattipoikaansa. José veti puhvelinnahkaiset saappaansa taasen jalkaansa.

-- Kas niin, mitä sanoin. Etkö kuule tuota ilkeää ulvontaa? Hirvi rukka!

-- Enkö nyt herätä Fabiania? kysyi kanadalainen.

-- Herätä! vastasi espanjalainen.

Ja vanha metsästäjä kosketti nuorukaiseen, lausuttuaan ensin tämän nimen, ettei hän äkillisesti herätessään peljästyisi.

Sarvet pitkin selkää, kaula paisuneena ja pää taaksepäin voidakseen avonaisilla sieramillaan saada tarpeeksi ilmaa suuriin keuhkoihinsa pakeni hirvi nopeasti pitkin aavikkoa. Hänen jäljessään näkyi joukko nälkäisiä susia, toiset valkoisia, mutta useimmat mustia. Nämä pedot ajoivat tavattomalla nopeudella hirveä takaa.

Tämä oli pitkän matkan edellä, mutta hiekkakukkuloilla, joita oli aavikolla, saattoi matkustajan silmä etäällä taivaan rannalla nähdä vartioiksi asetettuja susia, jotka tarkoin pitivät silmällä toveriensa ponnistuksia ajaa hirvi heidän luoksensa. Mutta tuo jalo eläin ei näyttänyt huomaavan tai huolivan niiden siellä olosta, sillä se pakeni yhä sinnepäin.

Kun eläin oli ehtinyt jonkun matkan päähän näistä vartioista, pysähtyi se hetkeksi hengittämään.

Hirvi oli suljettuna yhä ahtaampaan piiriin. Äkkiä kääntyi se takaa-ajavia susia kohti, ja koetti viimeisen kerran hyökätä näitten läpi. Mutta sen ei onnistunut hypätä tuon ulvovan lauman yli, se putosi keskelle joukkoa. Muutamat takaa-ajajista musertuivat sen jalkojen alle, toisia lennätti se kaarena ilmaan. Sitten riensi eläinraukka raahaten erästä sutta joka oli iskeynyt kiinni sen toiseen reiteen, verisenä, kieli suusta riippuvana joen rannalle, vastapäätä sitä paikkaa, jossa nuo kolme metsästäjää katselivat tuota harvinaista ajoa.

-- Tämä on kaunista, tämä on ihanaa! huudahti Fabian käsiään taputtaen ja metsästysinnon kuumeessa, joka kaikissa ihmisissä saattaa inhimilliset tunteet vaikenemaan.

-- Niin, eikö tämä ole ihanaa, sanoi vanha kanadalainen onnellisena metsästysinnossaan ja nähdessään Fabianin niin iloisena. Odota, lapseni, näemme vielä ihanampiakin näytelmiä. Tässä näet vain kehnoimman osan Amerikan erämaita, mutta jahka pääset Josén ja minun kanssani suurien jokien ja suurien järvien rannoille pohjoiseen...

-- Eläin on vapauttanut itsensä vihollisistaan, keskeytti hänet Fabian, se juoksee suoraan jokeen.

Vesi loiskahti korkealle hirven hypätessä jokeen, sitten nähtiin sen pään ja sarvien sukeltavan esiin vaahdosta ja samoin takaa-ajajien, nälästä ja raivosta ulvovien susien, verisine silmineen; muutamat pelkurimmat juoksivat edes takaisin rannalla ja päästivät valittavan ulvonnan.

Hirvi oli nyt aivan lähellä saarta, jossa sen kuoleman-taistelun näkijät olivat, kun rannalla olevat sudet lakkasivat ulvomasta ja pakenivat äkkiä.

-- Mitä se on? huudahti José, mistä tuo äkillinen pelko, joka ne valtasi?

José oli tuskin lausunut nämä sanat, ennenkun näkyi toinen näytelmä, joka vastasi hänen kysymykseensä.

-- Kumartukaa alas, kumartukaa alas, Jumalan tähden! Piiloutukaa ruohostoon! huudahti hän itse ensimäisenä tehden sen, -- intiaanit ovat myöskin metsästämässä.

Ja nyt näkyikin toisia peljättävämpiä metsästäjiä tuolla avaralla metsästys-alalla, joka erämaassa on jokaiselle tulijalle avoinna.

Noin kymmenkunta noita kesyttämättömiä hevosia, joiden kanadalainen ja José äsken olivat nähneet tulevan joelle juomaan, nelisti peljästyneenä poikki aavikon. Muutamat intiaaniratsastajat, jotka ratsastivat satuloimattomilla hevosilla, jotta ne helpommin ja nopeammin juoksisivat, ajoivat peljästyneitä hevosia takaa. Ratsastajat istuivat kyyryissään hevosiensa seljässä, niin että polvet melkein ulottuivat leukaan, joten hevoset voivat liikkua nopeammin. Aluksi näkyi vain kolme intiaania, mutta pian ilmestyi noin parikymmentä. Muutamat olivat varustetut keihäillä, toiset heiluttivat ilmassa lassojaan, ja kaikki päästivät tuon ulvonnan, jolla he ilmaisevat iloaan ja suruaan.

José loi kysyvän silmäyksen kanadalaiseen, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä kysyä, oliko hän ottanut lukuun tämän ikävän vaihdoksen tehdäksensä heidän seikkailija-elämänsä rakkaaksi ja miellyttäväksi Fabianille. Ensi kerran tällaisten olojen vallitessa peitti kanadalaisen kasvoja kalman vaaleus. Synkkä, mutta puhuva silmäys oli hänen vastauksensa Josén kysymykseen.

-- Tämä merkitsee, ajatteli José, että liian suuri rakkaus ihmisolennon sydämessä, olkoon hän muuten kuinka urhoollinen ja peloton tahansa, saattaa hänet vapisemaan rakastamansa henkilön tähden, ja se siis todistaa, etteivät meidän kaltaisemme seikkailijat saa kiintyä mihinkään tässä maailmassa. Kas vaan Rosenholzia, hänen rohkeutensa vaipuu, kuin olisi hän nainen.

Melkein varmaa sentään oli, ettei edes intiaanin tottunut silmä voinut heidän pakopaikkaansa keksiä. Kun ensimäinen peljästys oli ohi, seurasivat metsästäjät kylmäverisemmin heidän liikkeitään.

Vielä jonkun hetken ajoivat ratsastajat pakenevia hevosia. Epälukuiset esteet, joita on näillä näennäisesti tasaisilla aavikoilla, kuopat, kukkulat, teräväpiikkiset kaktuskasvit, eivät heitä pidättäneet. Hiljentämättä nopeaa ratsastustaan, näitä esteitä välttämättä, ajoivat intiaanit rohkeudella, jota ei mikään voinut ehkäistä. Fabian, joka itse oli rohkea ratsastaja, katseli ihastuksella noiden uskalikkojen ratsastustaitoa, mutta varovaisuus, jota metsästäjien oli käyttäminen piilottaaksensa itsensä intiaaneilta, ehkäisi häneltä suurimmaksi osaksi tuon suurenmoisen, mutta kamalan metsästysnäyn, jonka esineeksi he itsekin helposti voivat joutua.

Ääretön aavikko, joka vielä äsken oli autio, oli äkkiä muuttunut mellastuksen ja hämmingin näyttämöksi. Tuon ahdinkoon pakotetun hirven oli uudelleen täytynyt palata rannalle, josta se tuulen nopeudella pakeni, susien ulvoen ajaessa sitä takaa. Kesyttömät hevoset juoksivat intiaanien edessä, joiden huuto ei ollut vähempi kuin petojenkaan. Kaiku toisti susien ja apahien kamalaa kiljuntaa.

Nähdessään Fabianin, joka hehkuvin silmin seurasi kaikkia näitä meluavia liikkeitä, olematta levoton vaarasta, jonka uhkaama hän ensi kerran oli, koetti Rosenholz turhaan saavuttaa tuon itseluottamuksen, joka hänet oli aina pelastanut.

-- Tällaista, alotti hän, eivät kaupunkien asukkaat milloinkaan saa nähdä, tällaista näkee vain erämaassa.

Mutta vastoin hänen tahtoansakin vapisi hänen äänensä ja hän vaikeni, tuntien, että antaisi vuoden elämästään säästääksensä kasvatiltaan tämän. Hänen tuskansa lisääntyi vielä enemmän.

Näky kävi, suuresti muuttumatta, vieläkin juhlallisemmaksi; uusi näyttelijä, jonka osa tuli olemaan yhtä kamala kuin lyhytkin, ilmestyi. Se oli ratsastaja, jonka ystävykset puvusta tunsivat valkoiseksi.

Tuo onneton, jonka intiaanit huomasivat, joutui nyt heidän takaa-ajonsa yksinomaiseksi esineeksi. Kesyttömät hevoset, sudet ja hirvi olivat kadonneet sumuiseen etäisyyteen. Ainoastaan intiaaniratsastajat olivat jäljellä ja muodostivat suuren puoliympyrän, jonka keskellä valkoinen ratsastaja oli. Ollen yksin niin monen vihollisen keskellä loi hän epätoivon ja tuskan katseita kaikille suunnille. Mutta intiaaneja oli kaikkialla, paitsi joen puolella. Tälle suunnalle täytyi hänen paeta, ja äkkiä lähti hän ratsastamaan saarta kohti.

Mutta hetkinen, jonka hän oli epäröinyt minne pakenisi, oli riittänyt päästämään intiaanit lähemmäksi.

-- Tuo onneton on hukassa, yrittäköön mitä tahansa, huudahti Rosenholz; hän ei ehdi enää joen ylitse.

-- Rosenholz, José, huudahti Fabian, sallimmeko kristityn tulla murhatuksi silmäimme edessä, jos voisimme pelastaa hänet?

José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin.

-- Minä olen vastuunalainen sinun hengestäsi, Fabian, niin totta kuin Jumala on, sanoi kanadalainen juhlallisesti, mutta en olisi elämästämme varma, ellemme pysyisi piilossa, kun meitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan. Kolmen miehen henki ja etupäässä sinun, Fabian, on kalliimpi kuin yhden, ja sentähden täytyy meidän jättää tuo raukka kohtalonsa huomaan.

-- Mutta olemmehan varustuksessa, jatkoi jalomielinen Fabian.

-- Olemmeko varustuksessa? kysyi Rosenholz, -- nimitätkö tätä heikkoa suojaa, näitä pajupensaita ja kaisloja varustukseksi? Luuletko noitten lehtien kestävän luotia? Ei suinkaan. Vaikka intiaaneja on nyt ainoastaan kaksikymmentä, ei tarvita muuta kuin että laukaus pyssystämme kaataa yhden noista punaisista perkeleistä, ja niin kokoontuu heitä heti satamäärä tänne. Jumala antakoon anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätön.

Fabian ei enää pyytänyt, kun Rosenholz tämän seikan mainitsi. Se olikin aivan pätevä, eikä Fabian tiennyt, että intiaanien päävoima oli hyökännyt don Estevanin leiriin.

Valkoinen ratsastaja pakeni kuin ihminen, jolla ei ole muuta pelastuksen toivoa kuin hevosensa nopeus. Voitiin jo erottaa hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat pelon valtaamat. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä joesta, kun erään intiaanin lasso saavutti hänet; onneton tempautui satulasta ja putosi raskaasti maahan.

12.

MUSTALINTU.

Syntyi syvä hiljaisuus tuon riemuhuudon jälkeen, jolla intiaanit tervehtivät onnettoman ratsastajan putoamista. Saarella olevat miehet vaihtoivat hämmästyksen ja säälin silmäyksiä.

-- Jumalan kiitos! sanoi Fabian, he eivät ole tappaneet häntä.

Ja vanki nousi todellakin ylös, vaikka oli pudotessaan saanut kolahduksia, ja eräs apahi irroitti häntä ympäröivän lasson.

Rosenholz ja José pudistivat päätään.

-- Sitä pahempi hänelle, sillä nyt olisivat hänen kärsimyksensä lopussa, sanoi José; -- tuo intiaanien äänettömyys on merkkinä siitä, että he miettivät, millä tavoin tappaisivat hänet. He pitävät paljon ansiokkaampana yhden valkoisen miehen kuin kokonaisen hevoslauman vangiksi ottamista.

Hevosiltaan astumatta ympäröivät intiaanit vangin, joka hämmästyneenä katseli ympärilleen, mutta näki vain liikkumattomia, vaskenkarvaisia kasvoja. Sitten alkoivat he neuvotella keskenään.

Muuan intiaani, joka näytti joukon johtajalta ja joka tummemman ihonsa ja päähineessään olevien mustien höyhenien kautta erosi toisista, astui alas hevosen selästä, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt neuvottelusta, vaan hänellä olisi ollut tärkeämpiä tehtäviä. Hän antoi ohjakset eräälle apahille, joka ne kunnioittavasti otti. Sitten tuli päällikkö suoraan saarta kohti. Rannalle päästyään näkyi hän etsivän jälkiä maasta.

Kanadalaisen sydän sykki kovasti, sillä intiaani osoitti selvästi, että hän epäili jotain.

-- Ehkäpähän tuo koira, sanoi Rosenholz hiljaa Josélle, vainuaa ihmislihaa?

-- Kenties, vastasi José.

Mutta maan olivat leveältä tallanneet rantaan juomaan tulleet hevoset, eikä intiaani voinut siinä ihmisjälkiä keksiä. Sitten lähti hän joen rantaa ylöspäin, jatkaen tarkastustaan.

-- Tuo kirottu mies epäilee, sanoi Rosenholz, ja hän on löytävä jäljet puolen penikulman päässä, jossa astuimme jokeen, kahlataksemme tälle saarelle. Sanoinhan sinulle, José, jatkoi kanadalainen hieman katkerasti, että meidän olisi pitänyt mennä veteen kaksi penikulmaa ylempänä, mutta et sinä eikä Fabian myöntynyt, ja minä olin tyhmä suostuessani siihen.

Tämän sanottuaan löi kelpo kanadalainen rintaansa iskun, joka olisi katkaissut tavallisen miehen kylkiluut.

Neuvottelu vangin kohtalosta oli nyt kai päättynyt, sillä äkkiä kuultiin äänekkäitä riemuhuutoja, arvattavasti jonkun intiaanin esityksen johdosta. Mutta ensin oli odottaminen päällikön tuloa ja suostumusta. Eikä tämä ollut kukaan muu kuin sama sotilas, jonka jo olemme tulleet tuntemaan Mustalinnun nimellä.

Tämä jatkoi tarkastelujaan rannalla ja käveli jokea ylöspäin. Ehdittyänsä sille paikalle, jossa Rosenholz tovereinensa oli astunut jokeen saarelle kahlataksensa, ei hän enää epäillyt vakoojan ilmoitusta ja päätti käyttää sitä hyväksensä.

Heti, kun Mustalintu oli varmistunut metsästäjäin saarella olosta, palasi hän hitain askelin joukkonsa luo. Ensin kuunteli hän, mihin päätökseen intiaanit olivat tulleet, vastasi muutamalla sanalla ja viittasi kädellään, että heidän tuli odottaa; sitten lähti hän hitain askelin joen rannalle, annettuansa käskyn viidelle ratsastajalle, jotka heti poistuivat täyttämään saamaansa käskyä.

Vesikasvit rehottivat vihannuudessaan, tuulen henki sai saaren rannalla olevien salavien heikot oksat liikkumaan, mutta saari näytti yhtä autiolta kuin silloinkin, jolloin se oli avoin ainoastaan taivaan linnuille ja juomaan tuleville puhveleille ja hevosille. Intiaania ei tämä näennäinen hiljaisuus voinut pettää.

Intiaani teki kädestään puhetorven ja huusi puoleksi espanjan, puoleksi intiaanien kielellä:

-- Pohjoisen valkoiset soturit saavat näyttäytyä; Mustalintu on heidän ystävänsä, ja samoin hänen johtamansa soturit.

Nämä sanat kuullessaan tarttui Rosenholz Josén käsivarteen. Hän ja José olivat ymmärtäneet intiaanin sanat.

-- Mitä vastaamme tuolle koiralle? kysyi hän.

-- Emme mitään, vastasi José lyhyesti. Kaislikossa suhiseva tuuli olikin ainoa vastaus, minkä intiaani sai.

Mustalintu jatkoi kuitenkin:

-- Kotka voi apahien silmiltä salata jälkensä ilmassa, vesiputouksesta nouseva lohi ei jätä uomaa jälkeensä, mutta erämaan kautta kulkeva valkoinen mies ei ole kotka, eikä lohi.

-- Eikä aasikaan, mutisi José, aasi nyt voisi ilmaista itsensä äänellään.

Intiaani kuunteli taasen, mutta José lausui sanansa niin hiljaa, etteivät ne kuuluneet.

-- Pohjoisen valkoisia soturia, alkoi Mustalintu taasen tyynesti, on ainoastaan kolme. Heitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset antavat kunniasanansa, että tahtovat olla heidän ystäviään ja liittolaisiaan.

-- Mihinkähän tuo intiaani tahtoo meitä houkutella? sanoi kanadalainen hiljaa Josélle.

-- Antaa hänen jatkaa, niin saamme kuulla, vastasi José, hän ei ole vielä lopettanut, sen huomaan.

-- Kun valkoiset soturit saavat tiedon Mustanlinnun aikeista, tulevat he esiin piilostaan, jatkoi apahi-päällikkö, ja sen vuoksi ilmaisen ne nyt. Etelän valkoisilla miehillä ei ole sama kieli, eikä sama Jumala. Apahien käsissä on koko leirillinen etelän sotureita.

-- Sitten käy kullanetsijäin nolosti, sanoi Rosenholz.

-- Jos pohjan soturit tahtovat yhdistää pitkät pyssynsä intiaaneihin, niin saavat he heidän kanssaan jakaa ne aarteet ja hevoset, jotka ovat etelän miesten, sekä heidän päänahkansa, ja sitten tanssivat intiaanit ja valkoiset heidän ruumiittensa ympärillä.

Rosenholz ja José katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

-- Kuules tuota pakanaa! sanoi Rosenholz suutuksissaan.

Käyttäen intiaaneille omituisia vertauksia, jatkoi hän:

-- Hän luulee jaguaria sakaaliksi. Jollei Fabian olisi täällä, niin pyssyni luoti antaisi vastauksen.

Mutta intiaania ei näiden kolmen miehen vaitiolo pettänyt; hän oli varma siitä, että he olivat saarella.

-- Yhtä helppoa on, alkoi hän taasen, seurata valkoisten jälkiä kuin aavikkojen puhvelin. Puhvelin jäljet ilmaisevat intiaanille sen ijän, lihavuuden tai laihuuden, sen juoksun nopeuden vieläpä päivänkin, milloin se on paikalla ollut. Uivan kätkyen, kaislikon takana on siis mies, yhtä väkevä kuin puhveli, ja pitempi kuin pisin pyssy; hänen kanssaan on puoleksi etelästä, puoleksi pohjoisesta kotoisin oleva soturi, sekä nuori soturi etelän rotua, mutta näiden liitto ensinmainitun kanssa todistaa, että he ovat etelän valkoisten vihollisia, sillä heikompi etsii aina väkevämmän ystävyyttä ja on sen puolella.

-- Noiden koirien tarkka-älyisyys on hämmästyttävä, sanoi Rosenholz Josélle.

-- Sanot niin, kun se on mairittelevaa sinulle, vastasi José, jonka itserakkautta oli loukattu.

-- Odotan valkoisen vastausta, jatkoi Mustalintu kuunnellen. Kuulen, lisäsi hän, ainoastaan kohisevan virran ja tuulen, joka sanoo: "Valkoiset luulottelevat paljon, mikä on perätöntä; he luulevat, että intiaanien silmät ovat niskassa, että bisonin jäljet ovat näkymättömät, ettei luoti pysty kaislikkoon." Mustalintu nauraa tuulen vastaukselle.

-- Kas vaan! sanoi José; intiaani puhuu selvää kieltä, hän sanoo, mitä on sydämellään; eipä ollut hullumpaa, että tahtoi meistä liittolaisia.

-- Voi, huudahti kanadalainen surullisesti, jospa olisimme astuneet jokeen kaksi penikulmaa ylempänä. -- Hyljätystä ystävästä tulee peljättävä vihollinen.

Nyt viittasi Mustalintu vankia astumaan lähemmäksi. Valkoinen teki käskyn mukaan. Päällikkö viittasi sormellaan saarta ja näytti avonaista paikkaa kaislikossa.

-- Voiko valkeanaaman pyssystä sattua luoti tuonne ruohostoon.

Mutta vanki käsitti vain nuo muutamat espanjalaiset sanat, jotka intiaani sekotti äidinkieleensä, ja seisoi ääneti, vapisevana. Silloin lausui Mustalintu muutaman sanan eräälle soturilleen, joka antoi valkoiselle pyssyn, ja nyt hän viittoen selitti vangille, mitä tahdottiin. Onneton kullanetsijä tähtäsi, mutta pelko saattoi koko hänen ruumiinsa niin vapisemaan, ettei hän voinut pitää pyssyä vakavana.

-- Tuo mies-raukka ei osaa saareenkaan, sanoi José huolimattomasti, ja ellei intiaanilla ole parempaa keinoa saadaksensa meidät puhumaan, niin piru vieköön en lausu sanaakaan, ennenkuin huomenna.

Valkoinen ampui, mutta hänen pyssynsä luoti putosi veteen muutaman tuuman syrjään saaresta.

Mustalintu nyökäytti halveksivasti; sitten kääntyi hän, etsien katseellaan jotain.

-- Niin, sanoi José, etsi sinä vaan luotia ja ruutia sotilaittesi keihäitten ja jousien joukosta.

Juuri kun José oli lausunut nämä lohduttavat sanat, palasivat nuo viisi ratsastajaa, jotka olivat poistuneet päällikön käskystä; he olivat kiireestä kantapäähän varustetut, heillä oli pyssyjä ja jousia. He olivat uudestaan noutaneet aseensa, jotka olivat panneet pois, voidaksensa helpommin ajaa takaa hevosia, ja taasen poistui viisi ratsastajaa.

-- Asia alkaa käydä arveluttavaksi, sanoi Rosenholz surullisesti.

-- Jos hyökkäisimme heidän päällensä, kun heitä on vain viisitoista, sanoi José.

-- Ei, sanoi kanadalainen, olkaamme ääneti ja hiljaa, intiaani ei ole varma vielä.

-- Niinkuin tahdot.

Ja José alkoi tähystellä puiden takaa.

Intiaanipäällikkö otti itse pyssyn ja meni rannalle.