Part 6

-- Ettekö ole kuullut tai nähnyt mitään? kysyi häneltä toinen juttelijoista.

-- En ole mitään nähnyt, vastasi vartia. Luulin vain kuulleeni hevosen hirnuvan noissa laaksoissa, jotka tuolla näette, mutta olen varmaan erehtynyt. Minua kummastuttaa kuitenkin, etteivät Cuchillo ja se gambusino, jonka don Estevan lähetti häntä etsimään, vielä ole palanneet.

Tämän sanottuaan alkoi mies astua edestakaisin, ja vanha paimen istui Barajan kanssa samalle paikalle, jossa ennen olivat olleet.

-- Ei ole hyvä, sanoi paimen, että don Estevan, joka muuten on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin Tubacista alkaen, on koko iltapäivän antanut tuon nuotion savuta. Se merkki näkyy kirkkaalla ilmalla kauvaksi.

-- Samaa minäkin ajattelin, sanoi Baraja, mutta tiedättehän, että Cuchillolla täytyy olla johtoa, osataksensa takaisin. Inhimillisyys ja oma etumme sen vaativat.

-- Inhimillisyys? lausui vanha paimen. Jumala suokoon Cuchillon ansaitsevan että sitä hänelle osoitetaan. Näin meidän kesken saatan teille sanoa, että vähän epäilen tuota Cuchilloa ja luulen hänet sellaiseksi oppaaksi, joka vie vain kadotukseen. Ettekö ole kuullut huhua, joka on syntynyt retkikunnan jäsenien kesken?

-- Mitä? kysyi Baraja.

-- Että tämä retki ei ole satunnaista laatua, niinkuin edelliset, vaan että don Estevan tietää äärettömän rikkaan kultasuonen näissä erämaissa.

-- Sen kyllä tiedän, mutta hän ei tunne, missä se on, ja minulla on syytä luulla, että Cuchillo tietää siitä paljon enemmän, ja että hänen kuolemansa olisi korvaamaton vahinko meille.

-- Sitä epäilen, vastasi vanha paimen, päätänsä pudistaen; Cuchillon kasvot ovat sellaiset, joitten suhteen tottunut silmä ei erehdy. Muuten kyllä toivon, että olisin erehtynyt.

-- Te katselette kaikkia synkältä puolen.

-- Siltä se teistä näyttänee, vastasi vanha paimen, mutta sisällinen ääni sanoo minulle, että tämä ilta on ratkaiseva minulle ja meille kaikille. Eläimet lakkaavat taasen syömästä, kuunnellaksensa. Mutta mitä tehdä? Jos suvaitsette, kääriydyn viittaani ja laskeudun levähtämään.

Vanha paimen tekikin, niinkuin oli sanonut, peljästymättä uhkaavista enteistä, joita hevoset osoittivat. Baraja koetti tehdä samoin, mutta keskustelu vanhan paimenen kanssa oli jännittänyt hänen mielikuvituksensa, eikä hän voinut nukkua. Vasta vähitellen tyynnytti hänet leirin hiljaisuus, kun kaikki seurasivat vanhan paimenen esimerkkiä. Barajakin oli nukkumaisillansa, kun kaukaisten laukausten ääni ehti hänen korvaansa; ennenkin oli sellaisia leiriin kuulunut. Heti kosketti hän kädellään vieressään nukkuvaa.

-- Siellä ammutaan vielä, sanoi hän.

Paimen kuunteli.

-- Aivan oikein. Mutta jos siellä on Cuchillo ystävämme indiaanien pyssyjen maalitauluna, niin tyyntykää, hyvä Baraja, ja nukkukaa rauhassa. Nukkukaa, sillä arolla on nukkumisen aika usein lyhyt, vaikka joka päivä voikin päättyä siihen että nukkuu ijäksi.

Sitten laskeutui vanha paimen uudelleen levolle, mutta vetojuhtien hirnuminen sai hänet nostamaan taasen päätänsä.

Tällä hetkellä kuului aavikolta etäisen huudon seuraamana hirnuntaa ja ratsastaja nelisti eteenpäin täyttä vauhtia.

-- Se on Cuchillo, huudahti paimen, ratsastajan nähdessään. Älköön hänen tulonsa olko onnettomuuden enteenä meille!

Rosvo se olikin, joka tuli täyttä vauhtia huutaen: Aseihin, aseihin! intiaanit ovat täällä! Hän ratsasti varustukseen, kun vartiat olivat irroittaneet kahden vaunun väliset kahleet.

Tämä kamala huuto herätti kaikki nukkuvat ja sai heidät jalolleen. Hirveä sekasorto vallitsi jonkun hetken näitten rohkeitten miesten keskuudessa, joista useat olivat ennen taistelleet noiden kauhistavain vihollisten kanssa; sitten riensivät kaikki kiväärien säilytyspaikalle ja varustautuivat nopeasti.

Hevoset ja muulitkin oli samallainen kauhu vallannut, niinkuin vanha paimen jo oli huomauttanutkin. Kun ne haistoivat intiaanit, tempoivat ne nuoriansa, ikäänkuin karhu tai tiikeri olisi lähestynyt; aron pojat tekivät niihin kauhistuttavan vaikutuksen.

Levottomuus hälveni kuitenkin pian ja jokainen riensi paikalle, minkä don Estevan jo ennakolta oli kullekin määrännyt. Se olikin aivan välttämätöntä, sillä vaara oli aivan lähellä ja uhkaava, ja voipi se, sen osoitti Cuchillon kiire, milloin tahansa ilmetä.

Pysähtymättä ja vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin riensi rosvo don Estevanin teltalle; tämä oli Diazin kanssa saapunut ulos ja näkyi odottavan häntä. Kun Cuchillo ehti sinne, menivät he telttaan kuulemaan hänen kertomustansa.

Tämä kertomus oli lyhyt ja tuntui molemmista kuulijoista epäiltävältä. He eivät kuitenkaan mitään sanoneet, loivat vain toisiinsa merkitseviä silmäyksiä, jotka osoittivat molempien ajattelevan samoin. Kun he vielä kuuntelivat Cuchillon kertomusta, saapui Oroche, eräs retkikunnan jäsen, joka Venadossa oli siihen liittynyt, ilmoittamaan, että intiaanien etujoukko oli lähellä leiriä. Tämä ilmoitus ei viivytyksiä suonut. Don Estevan ja Pedro Diaz riensivät teltasta, jonka Oroche heti hajoitti, ja ensin mainittu käski heti sytyttämään leirin eteen kasatut risukimput, jotta voisi nähdä hyökkäävät viholliset.

Tämä käsky täytettiin heti, ja pian leimusi tulen valo, melkein yhtä kirkas kuin päivän; koko leiri näytti olevan tulessa. Tässä valossa nähtiin intiaaniratsastajain rientävän yli kentän. Heihin kohdistuivat seikkailijain katseet; pyssy kädessä oli jokainen paikoillaan; hevoset seisoivat satuloituina, jotta heti olisivat käytettävinä, jos tarvitsisi hyökätä ulos. Tuskastuttava hiljaisuus vallitsi leirissä. Hiljaista oli arollakin. Kuu ei enää valaissut intiaaniratsastajia, ne olivat taasen kadonneet.

Tässä kamalassa hiljaisuudessa, joka seurasi äskeistä melua, seisoivat nuo molemmat miehet, joiden keskustelua äsken kuuntelimme, taasen toistensa rinnalla.

-- Luottakaa siihen, sanoi vanha paimen Barajalle, että pian kuulemme noiden punaisten pirujen kiljumisen.

Tällä hetkellä kuuluikin huuto, paimenen ennustus toteutui heti.

-- Sallikaa siis minun, sanoi hän, lausua teille jokunen sana. Sisällinen ääni sanoo, että viimeinen hetkeni on tullut. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, joista täytyy erota, ja jotka minua surisivat, mutta minulla on vanha toveri, josta eroaminen tuntuu tuskalliselta. Tämä vanha toveri, jonka kanssa usein olen retkeillyt aavikolla, on hevoseni. Sen lahjoitan minä teille, Baraja-ystäväni; kohdelkaa sitä lempeästi, rakastakaa sitä niinkuin minäkin olen sitä rakastanut ja sekin on rakastava teitä. Minulla oli toinenkin samanlainen, jonka tiikeri repi; meistä kolmesta jää tämä viimeiseksi.

Näin sanoen osoitti ukko jaloa juoksijaa, joka seisoi muitten hevosten joukossa. Sen kaula oli kumarruksissa, kun ohjakset olivat satulaan sidotut, ja ylpeänä pureskeli se kuolaimiansa. Paimen meni sen luokse, silitteli sen selkää ja palasi sitten vakavana.

-- Kuulkaa, sanoi hän Barajalle, osoittaakseni jo ennakolta kiitollisuuteni siitä huolenpidosta, jota tulette vanhalle ystävälleni osoittamaan, tahdon opettaa teille värssyn eräästä virrestä, joka sopii kuolevalle...

-- Kuinka se kuuluu? kysyi Baraja kummastuneena, kun ukko yht'äkkiä vaikeni.

Mutta turhaan odotti hän vastausta. Vanha paimen ei voinut enää puhua. Nuoli oli tullut suhisten ja puhkaissut hänen kaulansa. Ukko vaipui maahan viitaten uskolliseen toveriinsa, jonka hän sammuvin silmäyksin jätti Barajan haltuun.

Tämä nuoli näkyi olevan hyökkäyksen merkkinä. Samalla kuin se suhisi ilmassa, esiintyivät apahien parhaat ratsastajat kentällä. Tulen valossa näkyivät heidän hirveät, punaisella maalatut kasvonsa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa; nahkahihnat, joilla heidän pukunsa oli koristettu, kiertyivät heidän nopeasti ratsastaessaan käärmeen tavoin heidän ympärilleen, ja uhkamielisiä huutoja kuului heidän joukostaan.

Tämän uhkaavan vaaran nähdessään, don Estevan sijoitti osan miehistään, ne, joitten pyssyt kantoivat kauvemmaksi ja joitten silmä oli harjaantuneempi, kukkulalle, josta he tulen valossa voivat nähdä maalin luodillensa. Sitten syntyi hetkisen aselepo, kun loitommaksi tunkeutuneet apahit selittivät perässä tuleville vihollisen aseman, ennenkuin uskalsivat tehdä hyökkäyksen.

Nyt kajahti äkkiä sadoista kurkuista apahien kauhea sotaulvonta; maa tärisi hevosien kavioissa, kun ne täydessä vauhdissa, luotien, kivien ja nuolien sataessa, hyökkäsivät meksikolaisia vastaan. Kolmelta taholta piiritti leirin liehuvatukkaisten soturien säännötön joukko. Ulvonnan välillä kuuluivat pyssyjen pamaukset, niiden välähdykset leimahtelivat yössä. Hevosia laukkaili ilman ratsastajaa arolla, ja toiset ratsastajat koettivat vapautua kaatuneista ratsuistaan. Pian muuttui taistelu käsikahakaksi mies miestä vastaan; intiaanit koettivat hyökätä vaunulinnaan, jossa meksikolaiset olivat.

Taistelussa oli etevä sija kolmella miehellä, Orochella, Pedro Diazilla ja Barajalla. He seisoivat toistensa rinnalla, astuivat toisinaan taaksepäin, välttääksensä intiaanein pitkiä keihäitä, toisinaan hyökkäsivät eteenpäin iskuja antaakseen. He kehoittivat toisiansa huudoilla ja loivat tuon tuostakin silmäyksen päällikköön, joka oli paikalla, missä vaan tarvittiin.

Niinkuin jo mainittiin oli levinnyt se huhu, että hän tiesi rikkaimman kultasuonen, mikä maassa oli, ja se enensi suuresti sellaisten miesten kuin Barajan ja Orochen rohkeutta ja intoa taistelussa. Taistelun näin raivotessa sattui sotatapparan isku Orochen päähän; hän olisi varmaan ollut mennyttä miestä, ellei hänen paksu huopahattunsa olisi iskun voimaa laimentanut; hän vaipui kuitenkin maahan. Kun hän kokonaan huumaantuneena taasen koetti nousta, nojasi hän vastustajaansa, jonka iskun voima myöskin sai horjahtamaan, ja toisella kädellään vaunun aisaan saavuttaaksensa tasapainon. Diaz tarttui intiaanin käteen, veti hänet, pitäen kiinni vaunun pyörästä, vastustamattomalla voimalla luokseen ja tempasi hevosen seljästä alas. Hän ei ollut vielä ehtinyt maahan, kun meksikolaisen miekka katkaisi hänen kaulansa.

Kun ampujista ei enää ollut hyötyä taistelun raivotessa mies miestä vastaan, tulivat he taistelijain joukkoon. Tämä auttoi melkoisesti valkoisia, sillä varsinkin sillä puolen, jossa don Estevan ja Cuchillo olivat, oli vähän miehiä. Tosin oli urhoollinen päällikkö, jonka katseet ehtivät kaikkialle, useammankin veroinen; hyvällä pyssyllään, jota hän taitavasti käytti, pelasti hän usean uhkaavasta kuolemasta, mutta ei hän kuitenkaan olisi voinut kestää kauvan vihollisten suurempaa mieslukua vastaan, kun Cuchillokin vain heikosti häntä auttoi.

Tämä kurja roisto, joka oli pettänyt toverinsa apaheille ja tahallansa tämän verisen taistelun aikaansaanut, piti enemmän huolta omasta pelastuksestaan ja turvallisuudestaan kuin vihollisista. Hänen vieressään seisoi hänen satuloitu hevosensa, joka seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä kuin uskollinen koira isäntäänsä, ja rosvo näkyi aavistavan, miten taistelu päättyisi, kun hän äkkiä horjahti, astui muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin kuolettavasti haavoitettuna ja kaatui raskaasti maahan.

Don Estevan yksin huomasi sen ja sanoi kylmäverisesti: nyt meillä on yhtä pelkuria vähemmän. Mutta kaatuneen hevonen riensi kaatuneen luo ja hirnumisella osoitti sääliänsä. Muutaman hetken pysyi kaatunut liikkumattomana, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja loi tarkastavan silmäyksen ympärilleen; pian seisoi äsken kuolleelta näyttänyt jaloillaan, käsi sydämellä, ikäänkuin tahtoisi hän pidättää poistuvaa eloa, ja astui horjuen muutaman askeleen ja vaipui sitten hiljaa maahan, etäälle siitä paikasta, johon ensin oli kaatunut.

Hänen hevosensa seurasi häntä. Mutta Cuchillo kieritti itsensä sille puolen varustusta, jossa ei intiaaneja ollut, odotti siinä hetken, konttasi sitten vaunun pyörien väliin ja oli pian leirin ulkopuolella.

Siellä nousi hän ylös yhtä nopeasti ja varmasti kuin ainakin. Synkän riemun hymy kajasti hänen kasvoiltansa. Nopeasti irroitti hän kahden vaunun väliset ketjut, siten tehden hevoselleen pääsypaikan. Hän vihelsi ja hevonen riensi ulos. Pian istui hän satulassa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, ja molemmat katosivat nopeasti pimeään.

Sillä aikaa kaatui monta sotilasta kummaltakin puolen. Puoleksi palaneet risukasat valaisivat punertavalla valollaan taistelun verisiä jälkiä, raivostuneitten vihollisten huudot, nuolten suhina ja alituiset pyssynlaukaukset seurasivat lakkaamatta toisiaan. Intiaaniratsastajain kamalat kasvot näyttivät tulen valossa vieläkin kamalammilta; toisinaan olivat ne näkyvissä, toisinaan katosivat yön pimeyteen.

Yhdellä paikalla olivat intiaanit alituisesti hyökkäillen päässeet varustukseen. Vaunuvarustuksen tämän puolen puolustajat olivat joko kuolleet tahi haavoitettuina vetäytyneet takaisin, vihollisia näytti nousevan maasta yhä lukuisemmin. Se oli ratkaiseva hetki; hirveä sekasorto vallitsi, kun taistelijat sekaantuivat toisiinsa, ja intiaanien hiustöyhdöt liehuivat ylinnä. Mutta pian taasen sulkeutui seikkailijain katkennut rivi ja he ehkäisivät leiriin tunkeutuneiden apahien peräytymisen.

Oroche, Baraja ja Pedro Diaz, jotka rikkirevityin, verisin vaattein riensivät apuun, kohtasivat vihollisen aivan edessään, ja päättivät yhdistynein voimin uskaltaa viimeisen ponnistuksen.

Katkaistun joukon keskellä, jonka keihäät ja tapparat erotuksetta sattuivat peljästyneisiin hevosiin ja muuleihin, samoin kuin miehiinkin, herätti erityistä huomiota roteva päällikkö, jota hänen heimonsa nimitti Pantterikissaksi. Baraja kutsui urhoollisen Diazin saapumaan. Kun intiaanipäällikkö kuuli tämän nimen, alkoi hän katsella, ken sen omistaja oli. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti keihäänsä, lävistääksensä Diazin, joka Barajan käskyä noudattaen saapui. Tällä hetkellä katkaisi Oroche puukollansa hevosen kintut. Intiaani kaatui hevosensa mukana maahan ja pudotti keihäänsä. Diaz anasti sen, ja kun apahi nousi toiselle polvelleen ja tempasi lyhyen miekkansa, tunkeutui hänen pudottamansa aseen kärki syvälle hänen rintaansa. Hän oli saanut kuolin-iskun, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan, hänen silmänsä eivät kadottaneet ylpeätä, uhkaavaa katsettaan ja hänen kasvoillaan voi nähdä yhden ainoan toivon.

-- Pantterikissalla on sitkeä henki, sanoi hän, ja kädellä, jonka voimaa lähenevä kuolema ei vielä ollut vähentänyt, tarttui hän päättävästi keihään varteen, josta Diaz vielä piti kiinni. Viimeinen taistelu alkoi nyt. Joka ponnistuksella, minkä apahi teki vetääksensä vihollisensa luoksensa ja kuristaaksensa hänet, tunkeutui keihään kärki yhä syvemmälle. Pian raukenivat hänen voimansa; keihäs tempautui äkkiä hänen rinnastaan ja jäi Diazin käteen, intiaani vaipui maahan, loi vielä uhkaavan silmäyksen vastustajaansa, eikä liikkunut enää.

Kun heidän päällikkönsä näin oli kaatunut Diazin voittamana, saavutti sama kohtalo pian toisetkin apahit, samalla kun heidän toverinsa turhaan kokivat tunkeutua vaunujen lävitse. Yksi ainoa intiaani istui vielä leirissä hevosen seljässä. Hetkisen katseli hän ympärilleen hehkuvin silmin kuin tiikeri ja kajahutti sitten sotahuutonsa. Mutta sitä tuskin erotti tuon raivokkaan kiljunnan joukosta, joka kuului leirin ulkopuolelta. Silloin käytti apahi hyväksensä hetkisen hämminkiä, jolloin varustuksen aukko oli taistelijoista tyhjä, loikautti hevosensa aukosta ja oli taasen miestensä luona.

Pedro Diaz yksin oli huomannut tämän rohkean ratsastajan eikä hän leppymättömässä intiaanivihassaan voinut sallia niin hyvän saaliin menettämistä. Viipymättä hyppäsi hän hevosensa selkään, jonka oli saanut don Augustin Penalta ja lähti ajamaan pakenevaa takaa. Hänen kädessään riippui kannikkeessa pitkä ja leveä toledolais-miekka, jossa oli ylpeät espanjalaiset sanat: Älä paljasta syyttä, älä pistä tuppeen kunniatta!

Terä oli verestä punaisena. Hän piti toista kättään silmiensä edessä, käyttäen sitä varjostimena katsellessaan pimeyteen. Äkkiä huomasi hän intiaaniratsastajan sen valovyön ulkopuolella, jonka melkein sammuneet risukasat loivat.

Sitä miestä Diaz etsikin. Intiaani hyppäytti raivoissaan hevostaan edes takaisin ja päästi uhkaavia huutoja. Diaz muisti ne sanat, jotka don Augustin oli lausunut hevosen antaessaan: Sen intiaanin, jota tällä hevosella ajatte takaa, täytyy ratsastaa tuulen siivillä, jos hän aikoo päästä pakoon, olkoonpa suurikin se ennätys, jonka hän on päässyt teidän edellenne. Diaz päätti nyt koetella, minkä verran perää noissa sanoissa oli.

Kannusten kiihoittama jalo eläin hyppäsi intiaanien kaatamain varustusten yli, ja hetkisen kuluttua olivat molemmat ratsastajat toistensa vieressä. Intiaani heilutteli tapparaansa, valkoinen ahdisti häntä verisellä miekallaan. Muutaman silmänräpäyksen saattoi nähdä merkillisen kilpailun, jossa molemmat ratsastajat koskettivat voittaa toisensa rohkeudessa ja taitavuudessa. Molemmat varmistivat väitettä, että meksikolaiset ja intiaanit ovat maailman parhaita ratsastajia; apahin tappara iski meksikolaisen miekan palasiksi, niin että kappaleet sinkosivat loitolle. Sitten tarttuivat molemmat ratsastajat toisiinsa, koettaen nostaa toisiansa satulasta; molemmat tuntuivat olevan kiinni kasvaneita hevoseen.

Vihdoinkin onnistui Diazin vapautua vihollisestaan. Hän antoi hevosensa astua takaperin ja päästyänsä muutaman askeleen intiaanista, kannusti hän hevostansa niin tuntuvasti, että se hyppäsi pystyyn ja hetkisen näytti olevan intiaanin päällä. Samassa nosti meksikolainen, päästämättä jalkaansa jalustimesta, oikean jalkansa ja musersi yhdellä ainoalla, suuren, raskaan rautaisen jalustimen potkauksella vihollisensa pääkallon, niin että intiaanin kuljetti hänen hevosensa pois kuolleena, mutta vielä satulassa.

Tämä viimeinen sankarityö päätti kauvan kestäneen taistelun. Muutamia nuolia suhisi Diazin ympärillä osumatta häneen, ja hänen toverinsa ottivat hänet vastaan riemuhuudoilla, yhtä kuuluvilla kuin apahin kiljunta.

Diaz otti toisen miekan katkenneen sijaan. Ikäänkuin molemminpuolisesta suostumuksesta seurasi nyt hetken lepo, joka oli tervetullut. Ehti kysyä jotain ystävältään ja tuntea taasen toisensa.

-- Paimen-raukka! huudahti Baraja. Jumala hänen sielunsa armoonsa ottakoon! Hänen kuolemansa on suuri vahinko meille. Minä kaipaan hänen juttujansa...

-- Vielä enempi tulee meidän kaivata kelpo Cuchilloa, opastamme; hänkin on kuollut, keskeytti Oroche.

-- Teidän ajatuksenne ovat vielä hieman sekaisin sen lyönnin johdosta, jonka saitte päähänne, sanoi Diaz, koetellen uuden miekkansa notkeutta. Ellei tuota kelpo Cuchilloa, niinkuin te häntä nimitätte, olisi ollut, ei meidän tänä iltana olisi tarvinnut menettää pariakymmentä toveriamme, sillä ainakin niin monta täytyy meidän huomenna haudata. Cuchillo teki väärin siinä, että kuoli liian myöhään. Hänen tähtensä en tahdo rukoilla, Jumalaa olemaan hänen sielulleen armollinen.

Sillä aikaa neuvottelivat intiaanit keskenään. Diazin viimeinen sankarityö, kuolema, joka oli useampia heistä kohdannut valkoisten leirissä, ja meksikolaisten luodit, jotka olivat useita tehneet taisteluun kykenemättömiksi, olivat harventaneet heidän rivejänsä. Intiaanit eivät milloinkaan koeta itsepäisesti pysyä aikeessaan, jonka huomaavat mahdottomaksi. Tätä omituista kansaa kuvaava on erikoinen viisauden ja kuoleman halveksimisen sekoitus. Viisaus kehoitti heitä palaamaan, ja sen he panivat toimeen yhtä nopeasti kuin äskeisen rynnäkön. Mutta retkeilijäin täytyi noudattaa toisenlaista menettelyä. Heidän täytyi koettaa käyttää hyödyksensä voittoa, josta huhu oli tunkeutuva syvälle erämaihin ja joka oli tekevä heidän matkansa turvallisemmaksi. Sen vuoksi otettiinkin don Estevanin käsky lähteä ajamaan takaa pakenevia, ilolla vastaan. Parikymmentä ratsastajaa hyppäsi satulaan, eikä Pedro Diaz ollut viimeisiä. Miekka toisessa kädessään, ohjakset ja lasso toisessa, katosi hän pian tovereinensa meksikolaisten leirin läheisyydestä.

Uuden hyökkäyksen varalta ryhtyivät leirissä olevat, vaikka he olivat enemmän tai vähemmän haavoitettuja, huolellisesti korjaamaan varustusta niiltä paikoilta, joista se oli rikottu. Sen tehtyään laskeusi jokainen, väsyneenä taistelun ponnistuksista, nälän ja janon vaivaamana, verestä kostealle kentälle hetkeksi lepäämään; ei poistettu edes leirissä olevia ruumiita. Yön juhlallisessa hiljaisuudessa valaisi kuu ja nuotioitten vähitellen sammuva tuli sekä hetkellistä lepoa nauttivia, että niitä, jotka eivät enää milloinkaan heräisi ja jotka lepäsivät hajallaan toisten joukossa.

Noin tunnin kuluttua nousi eräs mies vitkaan ylös. Kekäle kädessä tarkasteli hän jokaista ruumista.

Toisinaan valaisi palava kekäle intiaanisoturin kasvoja, toisinaan hänen rinnallaan lepäävän valkoisen; toisinaan vei hänet hiljainen valitus tai kuolon korina jonkun haavoitetun luo, mutta joka paikassa teki tuo yöllinen tarkastelija tyytymättömyyden liikkeen.

Tämän kuolon hiljaisuuden vallitessa herätti heikko ääni etsijän huomion. Ympäröivässä hämärässä koki hän saada selkoa, mistä ääni tuli. Vihdoinkin erään makaavan heikko käden liikunta ohjasi hänet. Hän läheni kuolevaa ja tunsi hänet.

-- Tekö se olettekin, Benito raukka, sanoi mies, ja hänen kasvonsa osoittivat syvää sääliä.

-- Niin, sanoi vanha paimen, vanha Benito kuolee erämaassa, jossa hän melkein aina on elänyt... en sentään tiedä, ken olette, silmäni ovat sumuiset. Elääkö Baraja vielä?

-- Elää, vastasi mies, hän on intiaaneja takaa ajamassa, ja palaa pian sanoaksensa teille viimeiset jäähyväiset.

-- Se on epäiltävää, sanoi Benito. Olen perinnöksi jättänyt Barajalle vanhan toverin, vanhan ystävän; ken olettekin, lausukaa hänelle viimeinen tervehdykseni, rakastakoon hän häntä, niinkuin...

-- Veljenne varmaankin?

-- Vielä enemmän, hevoseni.

-- Kyllä sanon hänelle viimeiset terveisenne, luottakaa siihen.

-- Kiitoksia, vastasi ukko. Elämäni on pian lopussa. Intiaanit eivät minua ottaneet hengiltä nuoruudessani, kun olin heidän vankinansa, vaan he ovat tappaneet minut vanhoilla päivilläni, ottamatta minua vangiksi; se...

Tässä vaikeni ukko -- viimeisen kerran.

-- Nyt on loppu, lisäsi hän niin heikolla äänellä, että kuuntelija tuskin kuuli.

-- Hän oli rehellinen ja uskollinen palvelija, sanoi mies itsekseen. Rauha hänelle.

Sitten jatkoi hän kuolleitten tarkastamista. Vihdoin kääntyi hän huolestuneena ja väsyneenä turhasta etsimisestä entiselle paikalleen. Don Estevan siinä etsi Cuchilloa kuolleitten joukosta, mutta ei löytänyt häntä. Ja taasen näytti kuoleman kylmä ja yksitoikkoinen hiljaisuus vallitsevan leirissä, ikäänkuin viimeinenkin elävä olisi kuolemaan laskeutunut.

Nuotiot valaisivat heikosti, kun ihmisäänet ja hevosten kavioiden kopina ilmaisivat apahia takaa-ajaneiden palaavan. Sama mies, joka äskenkin oli ylhäällä, nousi taasen, meni heitä vastaan ja kysyi yhtä ja toista. Toisten ratsastajien astuessa alas ratsuilta meni Pedro Diaz hänen luoksensa.

-- Sennor Estevan, sanoi hän, takaa-ajo ei ole onnistunut. Ainoastaan pari pakenevaa olemme keihäillämme lävistäneet, ja olemmepa lisäksi menettäneet yhden miehistämme. Minulla on kuitenkin vanki; kuulustelemmeko häntä?

Näin sanoen irroitti Diaz lassonsa satulasta ja osoitti tummaa esinettä, joka oli juoksusolmulla kiinni. Se oli intiaani, jota hän armottomasti oli vetänyt perässään yli kivien ja kantojen, ja joka melkein joka askeleella oli menettänyt osan ruumiistansa niin ettei hän enää näyttänyt ihmiseltä.

-- Hän oli hengissä, kun hänet löysin! huudahti seikkailija, mutta nuo intiaanikoirat ovat sellaisia että he mieluummin kuolevat kuin puhuvat.

Naurahtamatta tälle julmalle leikille, viittasi don Estevan Pedro Diazin seuraamaan itseänsä. Kun kaikki olivat laskeutuneet levolle ja hiljaisuus taasen vallitsi, sanoi don Estevan: