Part 4

-- Kyllä tunnen hänet, vastasi José, hän on vanha tuttu, jota minun täytyy vaatia edesvastuuseen muutamista seikoista ja siinä syy, miksi löysitte minut näiltä seuduilta. Jos tahdotte tietää enemmän, kerron sen teille sitten, mutta kaikella on aikansa ja nyt on lepääminen tärkeintä, ollaksemme valmiina kaikkeen, mitä sattua voi.

-- Seis, José! sanoi kanadalainen hyvänsuovasti. Näyttää, kuin tahtoisit olla nimesi kaltainen. Kuule minua hetkinen! Tämä nuorukainen on tehnyt meille tarjouksen, että seuraisimme häntä etsimään niin runsasta kultasuonta, että tarvitsee vain kumartua saadaksensa käden täydeltä kultaa.

-- No totta vieköön, huudahti José, toivon, että suostuit hänen tarjoukseensa.

-- Päin vastoin, minä hylkäsin sen.

-- Teit väärin, Rosenholz; asia sietää parempaa harkitsemista, mutta siitä puhumme sitten; nyt minulla on muuta tekemistä.

Näin sanoen oikaisi José itsensä uudelleen ja pian kuultiin hänen kuorsaamisestaan, että hän oli taasen nukkunut.

Tiburciota ilahutti nähdessään, ettei ollut kokonaan pettynyt toiveissaan ja Rosenholz alotti taasen:

-- Näettepä, lausui hän, Joséssa miehen, joka on valmis taistelemaan tuon don Estevanin kanssa ja siitä voitte arvata, että minä autan häntä, sillä hänen vihollisensa ovat minunkin. Pidän itseäni sen vuoksi onnellisena, voidessani auttaa teitä kelpo pyssylläni, joka ei milloinkaan satu syrjään.

Näin sanoessaan näytti hän tarkoin katselevan pitkän pyssynsä perää, jossa Tiburcio nyt huomasi koko joukon kummallisia, veitsen kärjellä kaivettuja merkkejä.

Rosenholz lausui huomaten nuorukaisen kummastuneen katseen: te varmaan laskette skalppiani.

-- Skalppianne? toisti Tiburcio kummastuneena, sillä hän ei tuntenut metsästäjäin tapoja.

-- Niin, vastasi kanadalainen. Pakanalliset intiaanit laskevat uhriensa luvun heidän päänahkojensa, skalppiensa mukaan, me metsäsissit laskemme voitonmerkkimme kristittyjen tavoin. Nuo uurrokset osoittavat vihollisteni luvun, jotka rehellisellä tavalla olen sotapolulla tappanut, niinkuin intiaanit sanovat.

-- Mutta onhan siinä ainakin parikymmentä sellaista uurrosta, lausui Tiburcio.

-- Voisitte sanoa neljäkymmentä, ettekä sittenkään vielä olisi kaikkia laskenut, lausui kanadalainen hymyillen. Nämä yksinkertaiset ristit tarkoittavat apahia, kaksinkertaiset pavnioita, nuo kolmenkertaiset sioux-indiaania, nuo tähdet korppia ja tässä, jatkoi kanadalainen, merkkiä laskien, on litteäpäitä ja mustajalkoja, jotka ainaiseksi ovat sanoneet jäähyväiset aavikoiden metsästysmaille. Mihin olisin näiden kaikkien päänahat pannut? Intiaanien turhamielisyys saa ne pitää.

Hämmästyneenä kuunteli Tiburcio tuon kelpo kanadalaisen voitonvirttä.

-- Niin, jatkoi Rosenholz, olinko väärässä sanoessani, että voitte luottaa ystävään, joka on yhtä rohkea kuin ken toinen tahansa? Näin sanoen ojensi hän avomielisesti, mikä vaikutti enemmän kuin hänen sanansa, kätensä Tiburciolle. Nuorukainen, tajuten epätoivoisen tilansa, kiitti häntä lämpimästi.

-- Salaperäinen aavistus, lausui hän, sanoi minulle että valo, jonka metsästä näin välkkyvän haciendaan, olisi minulle onnen tähtenä.

-- Siinä ette erehtynyt, sanoi Rosenholz. Mutta suokaa vanhan miehen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka teistä ehkä tuntuvat tunkeilevilta. Te olette vielä nuori; eikö teillä enää ole isää, jonka luona saisitte turvaa?

Tämän kysymyksen kuullessaan peitti Tiburcion posket hehkuva puna, hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten:

-- Miksi en ilmaisisi teille, että minä kaikin puolin vihollisten ympäröimänä olen aivan yksin tässä maailmassa eikä minulla ole isää eikä äitiä.

-- Molemmat ovat siis kuolleet? sanoi Rosenholz säälien.

-- En ole milloinkaan heitä tuntenut, sanoi nuorukainen hiljaa.

-- Sanotte, ettette ole milloinkaan heitä tuntenut! Sanotteko todella niin? huudahti kanadalainen äkkiä nousten ylös ja valaisten palavalla kekäleellä Tiburcion kasvoja.

Kovin raskaalta tuntui tämä kekäle jättiläisen kädessä; se vapisi, kun hän huudahti äänellä, joka saattoi Tiburcionkin vapisemaan:

-- Mutta tiedättehän ainakin, missä maassa olette syntynyt?

-- Sitä en tiedä, vastasi Tiburcio.

-- Fabian! Fabian! sanoi Rosenholz hellällä äänellä, mitä on sinusta tullut?

-- Fabian?... Tuota nimeä en tunne, lausui Tiburcio, jonka kummastus eneni yhä enemmän, kun kanadalainen häntä innokkaasti tarkasteli.

-- Oi, Jumalani, sanoi Rosenholz surullisesti itsekseen, kun ei tämä nimi muistuta hänelle mitään, ei se ole hän. Miksi olenkin niin houkkiomaisia toiveita pitänyt? Ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, jollaisiksi ne vuosien kuluessa olisivat kehittyneet. Mutta anteeksi, nuori ystäväni, minä olen narri, järkensä kadottanut ihminen. Ja kanadalainen heitti palavan kekäleen uudelleen nuotioon, istui saman puun juurelle, jossa äskenkin oli istunut, ja käänsi selkänsä nuotiota kohti, niin että hän joutui kokonaan tuon runsaslehtisen korkkipuun varjoon, jonka runkoon hän nojasi.

Jo valaisivat sinertävät värivivahdukset puiden korkeimpia latvoja; päivä oli pian koittava, mutta metsän siimeksessä oli vielä aivan pimeä. Kuultiin kukon laulua lähellä olevasta haciendasta.

Tiburcio mietiskeli metsästäjän sanoja; ne tuntuivat hänestä niin salaperäisiltä, mutta hänen kysymyksiänsä piti hän hyvänsuopana ja omaa hyötyä tarkoittamattomana uteliaisuutena. Metsäsissi ei ollut vielä hänelle ilmaissut etsivänsä kadonnutta kasvattiansa. Tämä olisi selittänyt kaikki, mutta sitä ei Rosenholz ollut kertonut.

-- Ehkäpä, sanoi Tiburcio äänettömyyden katkaisten, muistelmissani aikoja sitten menneestä ajasta olisi joitakuita, jotka vielä voisi virkistää, mutta sen voi tehdä yksin Jumala.

-- Miten? Ettekö muista mitään varmaan? kysyi kanadalainen hiljaisella äänellä ja synkällä muodolla, painaen päätänsä alas.

-- Ja sentään, jatkoi Tiburcio, on yön hiljaisuudessa, sellaisina öinä kuin tämäkin, ja niinpä sinäkin yönä, jolloin valvoin hänen ruumiinsa vieressä, jota pidin äitinäni, epävarma hohde valaissut tätä hämäryyttä, ja silloin olen luullut muistavani muutamia surullisia tapauksia; mutta varmaankin ne ovat unelmia.

Tiburcion tätä sanoessa nosti kanadalainen, joka uudelleen alkoi toivoa, päänsä, ikäänkuin ankaran myrskyn taivuttama tammi. Hän viittasi kädellään Tiburciolle, ettei tämä katkaisisi muistelmiansa.

-- Minusta tuntuu, sanoi nuorukainen, kuin taasen olisin suuressa huoneessa, jonka läpi puhaltaa tuulen viima, kylmempi kuin milloinkaan olen tuntenut; minusta tuntuu kuin kuulisin naisen nyyhkytystä ja sitten ankaran uhkaavan äänen... eikä sitten muuta.

Nämä sanat sammuttivat taasen kanadalaisen toiveet, sillä muistanemmehan, että hän tiesi vain Elanchovin tapausten loppuosan.

-- Varmaan ne ovat unelmia, sanoi hän surullisesti, mutta jatkakaa, jatkakaa. Eikö muuta ole muistoonne jäänyt? Ettekö muista meren kohinaa? Se on sellaista, jota ei milloinkaan unhoita, kun sen on kerran kuullut, vaikka nuorenakin.

-- Neljä vuotta sitten näin ensi kerran meren Guaymasissa, sanoi Tiburcio, ja sentään olen sen kai nähnyt lapsena, jos on perää muutamissa saamissani tiedoissa.

-- No, sanoi kanadalainen, eikö mikään muistelma liity siihen?

-- Ei, ei mikään.

-- Ei mikään, toisti kanadalainen, ikäänkuin kaukainen kaiku, eikö mikään?

-- Ei ainakaan mitään varmaa, ja ne ovat kai, niinkuin sanoitte ja niinkuin itsekin luulen, pelkkiä unelmia, joita pidän todellisuutena.

-- Epäilemättä, sanoi Rosenholz, katkeruuden tunteella, mitenkäpä voisikaan lapsi muistaa sellaisia.

-- Ja näiden unelmien joukossa, jatkoi Tiburcio, näen nyt karkeat ja ahavoituneet, mutta lempeät kasvot.

-- Mitkä kasvot? kysyi Rosenholz uudelleen, kääntäen kasvonsa nuotioon päin, joka valaisi niiden jännitettyjä lihaksia, samalla kun hänen rintansa aaltoili.

-- Nämä kasvot, vastasi Tiburcio, olivat miehen, joka rakasti minua suuresti, sillä, lisäsi hän, taasen muistan tuon miehen.

-- Mutta te, sanoi Rosenholz, kovan tuskan kuvastuessa hänen piirteistään, rakastitteko tekin häntä?

-- Kyllä, hän oli minulle niin rakas. Kyynel vieri hitaasti ystävämme Rosenholzin ruskealle poskelle; hän kääntyi sitä salataksensa ja taasen ollen varjossa, mutisi hän:

-- Niin, hänkin rakasti minua niin hellästi.

Sitten sanoi hän murtuneella äänellä, ikäänkuin sydämensä olisi ollut pakahtua: Ettekö muista tapausta, jolloin tämä mies erotettiin teistä? Se oli...

Hän ei voinut enempää. Peittäen kasvonsa karkeisin käsiinsä, odotti hän vavisten vastausta kysymykseensä. Tuskastuttava, epätietoinen äänettömyys syntyi.

-- Kuulkaa, katkaisi Tiburcio vihdoin äänettömyyden, te näytte voivan johtaa minua, kuulkaa, mitä muistelen. Eräänä päivänä vuoti veri virtana ympärilläni, maa vapisi jalkojeni alla, ukkonen tai ehkä kanuunat jyrisivät hirveästi, minut suljettiin pimeään huoneeseen, jossa suuresti pelkäsin. Mies, josta kerroin, joka minua rakasti, tuli luokseni.

-- Odottakaa, alkoi hän uudelleen, mies, josta kerroin, tuli luokseni sanoen: polvistu lapseni ja rukoile äitisi puolesta... Mutta mitä sitten tapahtui, en enää muista.

Tällä välin näytti kanadalainen, jonka vartalo oli varjoon peitetty, suonenvedon tapaisesti värähtelevän ja nyyhkytystä kuului. Tiburcio säpsähti, kun kanadalainen särkyneellä äänellä huudahti:

-- Ja rukoile äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

-- Niin, niin, huudahti Tiburcio, hypähtäen ylös, niin hän sanoi. Mutta ken olette te, joka näytte tietävän, mitä tuona kamalana hetkenä tapahtui?

Kanadalainen nousi sanaakaan lausumatta, lankesi polvilleen ja huudahti, sydän iloa kukkurallaan, taasen näyttäen karkeat, miehekkäät kasvonsa, joille vieri kyyneliä:

-- Oi, Jumalani, tiesinhän, että vielä kerran lähettäisit hänet minulle, kun hän tarvitsi isää. Fabian... Fabian! Minä se olen, minä olin tuo mies.

Tässä hänet äkkiä keskeytti pyssyn paukaus ja luoti iski maahan Tiburcion viereen.

Unessaan peljästyneenä hyppäsi José nopeasti ylös.

7.

TURHA TAKAA-AJO.

Kauvan oli Cuchillo väijynyt, ennenkuin hän ampui tuon petollisen laukauksen kohti Tiburciota. Tämän tehtyänsä palasi hän nopeasti toveriensa luo. Hän ei edes ehtinyt varmistua, oliko hänen luotinsa todellakin sattunut. Hän ei kuitenkaan, kun pelko häikäisi hänen silmiänsä, heti löytänyt paikkaa, johon oli hevosensa sitonut. Tämän olisi hän helposti saanut hengellänsä maksaa, ellei Rosenholz ja hänen molemmat ystävänsä olisi olleet niin hämmästyneitä tämän äkillisen hyökkäyksen johdosta.

-- Toverit! huudahti José, haluaisinpa tietää, kenelle tuo luoti oli aijottu, minulleko, vai teille, nuori mies, sillä olen kuullut keskustelunne, enkä ole aivan outo tälle tapaukselle Elanchovin luona...

-- Tapaukselle Elanchovin luona! huudahti kanadalainen. Sinä tiedät...

-- Mutta nyt ei ole aikaa puhua siitä. Se voipi tapahtua sittemmin, sillä se on salaisuus, jota ette voine ilman minua saada selville. Sinä näyt löytäneen nuoren kreivin, siinä on nyt kylläksi. Ja nyt eteenpäin! Rosenholz, mene sinä suoraan sinnepäin, mistä laukaus tuli, minä asetun tämän nuorukaisen kanssa väijyksiin vastakkaiselle puolelle, sillä tuo konna, joka laukauksen ampui, aikoo ehkä hiipiä leiripaikkamme ympäri ja silloin joutuu hän meidän käsiimme.

Näin sanoen riensi José pyssy kädessään ja Tiburcio puukolla varustettuna toiselle suunnalle, samalla kun voimakas kanadalainen, erinomaisen taitavasti hiipien puiden alatse, yhtä nopeasti ja kuulumattomasti katosi sille suunnalle, jonka José oli ehdottanut.

Leiripaikalle jäi ainoastaan Josén anastama hevonen ja tämä, peljästyneenä pyssyn laukauksesta, koki ponnistella katkaistaksensa lasson, jolla oli kiinni sidottu ja siinä melkein kuristi itsensä.

Sillä aikaa alkoi päivän ensimäinen koitto tunkeutua puun oksien läpi, nuotion loiste vaaleni vähitellen auringon noustessa taivaan rannalle. Luonto heräsi koko ihanuuteensa.

Aamutuuli toi kaukaa hevosten hirnumisen ja karjan ammunnan ääniä, jotka tervehtivät nousevaa aurinkoa. Nurmikolla ruusunpunaisine ja valkoisine kukkineen ja kaikissa vihreän vivahduksissa välkkyvillä lehdillä heloittivat kastehelmet, joilla yö oli ne peittänyt; puiden kuhmuiset rungot muuttuivat kullalta kimaltaviksi ja siellä täällä rungon ja oksan välillä nähtiin kuivia nahkoja, joita käärmeet olivat jättäneet. Aurinko valaisi samalla kerralla tuon alkuperäisen luonnon kauneutta ja kamaluutta.

-- Pysähtykäämme tähän, sanoi José Fabianille -- joksi häntä tästä lähin tahdomme nimittää -- kun he nopeasti juostuaan saapuivat metsistöön, johon voivat piiloutua tarkastelemaan polkua, joka vei vesiputouksen yli vievälle sillalle; olen varma siitä, että tuo konna, joka niin huonosti tähtäsi, pian kulkee tästä ohi; silloin toivon voivani näyttää hänelle, että olen edistynyt pyssyn käyttämisessä, sitten kun erosin Espanian palveluksesta ja kanadalaisen johdolla alotin opintoni.

Fabian ja José pysähtyivät erään sumachpensaston taakse.

-- Älkää enempää kuin minäkään, kääntäkö silmiänne polusta, joka menee tuonne puiden taakse, älkääkä kääntäkö päätänne, sanoi José; vaaran hetkinä puhumme, Rosenholz ja minä, näin keskenämme; ja kuulkaa nyt tarkoin sanojani.

-- Kyllä kuulen, sanoi Fabian, asettuen niinkuin José oli käskenyt.

-- Ettekö muista mitään enempää aikaisemmasta lapsuudestanne kuin sen, mitä kanadalaiselle kerroitte? kysyi entinen rajavartia.

-- Turhaan olen kokenut muistella, saatuani kuulla, ettei Marcos Arellanos ollut isäni. Siitä on jo pitkä aika, mutta enhän muistanut sitäkään, kuka piti huolta lapsuudestani.

-- Ja mies, joka teidät pelasti, kun olitte hyljättynä, tietää yhtä vähän kuin te itsekin, lisäsi José, mutta minä voin teille sanoa, mitä, ette itse tiedä.

-- Puhukaa, Jumalan nimessä! huudahti Fabian.

-- Vait! Ei niin lujaa! varoitti José: Tämä metsä varmaan, niin autiolta kuin se tuntuukin, kätkee perheenne vihollisen. Mahdollista kuitenkin on, ettei hän ole tuntenut teitä; kävihän minun itsenikin aluksi samoin.

-- Ken? Kenestä puhutte? huudahti Fabian innoissaan.

-- Äitinne murhaajasta, siitä miehestä, joka on varastanut arvonne, rikkautenne ja nimenne.

-- Minä olen siis rikas ja jalosukuinen? kysyi Fabian.

-- Niin olette, sanoi José, nopeasti tarttuen pyssyynsä ja tähdäten, sillä hän luuli näkevänsä hatun töyhdön kimaltelevan puiden välissä. Mutta ne olivat vain auringon säteitä, ja metsästäjä laski pyssyn uudelleen.

-- Mutta teiltä ei ole voitu varastaa suonissanne juoksevaa verta, vaikka ette enää ole rikas.

-- Mitäpä hyötyä siitä? sanoi Fabian.

-- Paljonkin! Minä tunnen kaksi miestä, jotka joko hankkivat teille takaisin mitä olette kadottanut, tai myöskin kuolevat.

-- Entä äitini? kysyi Fabian.

-- Oi, muisto äidistänne ja teistä on usein riistänyt unen siltä mieheltä, josta puhun. Usein yön hiljaisuudessa, metsän syvyydessä, on hän tuulen henkäyksessä luullut uudelleen kuulevansa sen tuskan huudon, joka eräänä yönä tunkeusi hänen korvaansa ja jonka hän luuli tuulen ulvonnaksi... se oli teidän onnettoman, kuoleman kanssa taistelevan äitinne viimeinen huudahdus.

-- Ja mistä miehestä nyt puhutte?

-- Miehestä, joka itse tietämättään on äitinne murhaajia auttanut. Oi, don Fabian, älkää häntä tuomitko! Hänen omatuntonsa on jo aikoja sitten tuominnut hänet kovemmin kuin te voisittekaan, ja nyt on hän valmis vuodattamaan verensä puolestanne.

-- Ja te tunnette äitini murhaajan? huudahti Fabian tulta säihkyvin silmin.

-- Te itsekin hänet tunnette; hän on sama, joka nyt nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on don Antonio Mediana. Te olette itse istunut hänen kanssaan saman pöydän ääressä haciendaronin luona, jonka talossa äsken olitte.

Jättäkäämme José kertomaan tuota surullista kertomusta, jonka jo tunnemme, ja etsikäämme kanadalainen.

Rosenholz ajatteli vaaraa, joka voisi uhata hänelle uuden ihmeen kautta takaisin annettua nuorukaista, ja hän tunkeutui senvuoksi rivakasti eteenpäin; mutta turhaan hänen harjaantunut silmänsä tarkasteli tiheässä olevien puitten runkojen, köynnöskasvien ja lehdistöjen lomitse, ei ainoatakaan vihollista näkynyt. Hänen korvansa koki saada selkoa jokaisesta äänestä, mutta ei kuullut muuta kuin pensaitten kahinan, kun hän niitä raskaalla jalallaan tallasi, ja jotka hänen yli astuttuaan taasen nousivat pystyyn.

Niin riensi hän jonkun minuutin eteenpäin, sitten laskeutui hän maahan kuuntelemaan. Jonkun sekunnin kuluttua kuuli hän kumean äänen, ikäänkuin hevosen juoksun.

-- José ei ole erehtynyt, huudahti hän, nousten ja kiiruhtaen takaisin. Se roisto ehtii edelle ja kokee kiertää leirimme, mutta minulla on se etu, että käytettävänäni on kelpo amerikalainen pyssy, ja samoin on Josénkin laita.

Hän juoksi niin nopeasti, että puut molemmin puolin näyttivät lentävän hänen ohitsensa; kun hän juoksi suoraan ja vihollisen täytyi käyttää kiertotietä, huomasi hän hetken päästä vaaleanruskean nahkamekon, joka metsistön ollessa harvempaa näkyi niin korkealla, kuin sopi ratsastajalle. Tämä melkein näkymätön maali oli hänelle riittävä, äkkiä pysähtyi hän ja laukaisi pyssynsä. Nahkamekko katosi, mutta kun sellaisille miehille tähtääminen on sama kuin satuttaminenkin, ei kanadalainenkaan epäillyt miehen kaatumista.

Vasta leijaili valkea savu alimmaisten oksien tasalla, kun Rosenholz oli jo pitkän matkan päässä siitä, jossa oli ampunut. Hän aikoi uudelleen ladata pyssynsä, mutta pelkäsi kadottavansa aikaa ja luotti voimiinsa. Pysähtymättä riensi hän eteenpäin, eikä huolinut mitään varovaisuutta noudattaa.

Hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin olisi kuullut jonkun elävän tunkeutuvan pensaiden väliin, ja nyt huomasikin hän hevosen, joka peljästyneenä, ratsastajatta juoksi edes takaisin; eläimen peljästystä lisäsivät vielä puiden oksat, joihin se itsensä satutti, ja jalustimet, jotka sitä kylkiin hakkasivat.

Äkkiä kuului omituinen vihellys; hevonen pysähtyi, heristi korviansa, kohotti päätänsä ja levitti sieramiansa; sitten riensi se siihen paikkaan, josta vihellys kuului; Rosenholz meni hevosen perässä, mutta pian oli se hänet jättänyt; sitten pysähtyi se uudelleen.

Kun Rosenholz oli vielä hetken juossut, saapui hän paikalle, jossa luuli tapaavansa pudonneen ratsastajan. Hän aikoi säälimättä laittaa miehen pois maailmasta, suojellaksensa Fabiania uusilta hyökkäyksiltä. Jo kuuli hän haavoitetun huokuvan hengityksen, puiden lomitse näki hän hevosen kumartuvan alas ja taasen nousevan ylös, mutta nyt oi: nahkamekkoinen ratsastaja satulassa, ja pian katosivat mies ja hevonen metsään.

Rosenholz latasi uudelleen pyssynsä ja laukaisi sen, mutta myöhään, saalis pääsi hänen käsistään. Nyt matki hän kolmesti sakaalin kimeää ääntä ilmoittaaksensa Josélle, että jotain oli tekeillä, ja meni sitten huoaten sille paikalle, jossa näki hevosen kumartuvan ja taasen nousevan ylös.

Ruoho oli siinä ikäänkuin raskaan ruumiin musertama; siinä oli ratsastaja pudonnut maahan, jota osoittivat erään sumachpensaan oksatkin, jotka olivat niin korkealla, että ratsastaja ulottui niihin; lehdet olivat nimittäin irti revittyjä, ikäänkuin voimaton käsi olisi koettanut nojata niihin. Kuitenkaan ei ruohostossa eikä alemmilla lehdillä voinut huomata verijälkiä; pakoon kiirehtivältä oli pyssy jäänyt, ja sen otti Rosenholz.

-- Fabian-raukkani, sanoi Rosenholz itseksensä, on ainakin saanut hyvän aseen, sillä paljas veitsi ei ole paljon arvoinen metsissä.

Rosenholzille oli tästä löydöstä hieman lohdutusta huonolle menestykselleen; hän palasi leiripaikalle. Kulkiessaan kuuli hän laukauksen metsistä.

-- Se oli Josén pyssy; minä tunnen sen pamauksen; olisiko hän ollut onnellisempi kuin minä?

Taasen kuului laukaus. Sen ääni oli outo kanadalaisen korvaan ja herätti tuskallisia tunteita hänessä. Epätietoisuus vaivasi häntä, sillä olisihan tämä laukaus voinut sattua siihen, jonka hän äsken löysi. Hän riensi niin nopeasti kuin voi leiripaikalle. Taasen kuului laukaus, joka enensi hänen tuskaansa. Tälläkään kertaa se ei ollut Josén pyssyn tuttu pamaus.

Nyt kuului Josén ääni katkaisevan hiljaisuuden, joka oli vallinnut laukausten jälkeen. Äänessä oli hieman levottomuutta, mikä enensi kanadalaisen tuskaa.

-- Tulkaa Jumalan tähden takaisin, don Fabian, huudahti José, jos...

Kolmas laukaus keskeytti hänen sanansa ja kun kaiku oli sen toistanut, kuunteli metsästäjä, mutta turhaan. Hetken juoksi hän vielä, sitten huusi hän kautta metsän kaikuvalla äänellä:

-- Hoi, José, missä olet?

-- Tässä aivan edessäsi, vastasi Josén ääni, me olemme tässä, don Fabian ja minä.

Ilon huudahdus pääsi kanadalaisen rinnasta, kun hän huomasi molemmat. Hän kertoi heille mitä oli tapahtunut.

-- Paholainen suojelee sitä miestä, sanoi José, minäkin ammuin häntä osaamatta; mutta hänen seurassaan oli neljä ratsastajaa, ja yhden niistä tunsin siksi, joka nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on...

-- Minä olen nähnyt vain nahkamekkoisen miehen, ja tässä on pyssy, jonka hän paetessaan jätti, keskeytti Rosenholz. Mutta ethän ole haavoitettu, huudahti hän Fabianiin kääntyen.

-- En, en, ystäväni, isäni, sanoi tämä heittäytyen kanadalaisen syliin; kyynelsilmin painoi tämä hänet rinnoilleen ja huudahti ikäänkuin olisi hänet ensi kerran nähnyt:

-- Oi, kuinka suuri ja muhkea hän nyt on, tuo pikku Fabian!

Levottomana kysyi hän sitten jälleen löytämältänsä nuorukaiselta, mikä oli syynä tämän vaaleuteen ja sortuneeseen näköön.

-- José on kertonut minulle kaikki, sanoi Fabian, minä tiedän, että äitini murhaaja on noiden ihmisten joukossa.

-- Niin, sanoi José, mutta pyhän neitsyeen nimessä, päästämmekö hänet pakenemaan?

-- Jumala varjelkoon, sanoi Fabian.

Nuo kolme ystävää ryhtyivät neuvottelemaan ja päättivät mitä pikimmin rientää sillalle, jonka yli matkustajain täytyi mennä, sillä se oli ainoa Tubaciin vievä tie.

8.

ROHKEA HYPPÄYS.

Cuchillon toverit olivat usean kerran laukaisseet pyssynsä liian pitkältä matkalta. Nyt saapui Cuchillo ratsastaen. Hän oli kalman vaalea. Luoti, jonka kanadalainen arviokaupalla oli hänen jälkeensä lähettänyt oli mennyt niin läheltä hänen päätänsä, että hän kaatui hevosen selästä. Varmaan olisi Rosenholz sitten voinut tappaa hänet, ellei Cuchillon hevonen olisi ollut niin hyvin opetettu. Kun tuo jalo eläin näki, ettei hänen isäntänsä voinut hypätä satulaan, kumartui se hänen eteensä, ja niin onnistui Cuchillon nousta hevosen harjan avulla. Mutta kun hevonen tunsi, että ratsastaja taasen istui satulassa, jalat jalustimissa, lähti se nopeasti juoksemaan, siten vieden isäntänsä loitolle eteenpäin rientävästä kanadalaisesta.

Ei tämä kuitenkaan ollut ainoa rosvoa uhkaava vaara. Kun hän oli saapunut toveriensa luo, ei don Estevanin tarvinnut kysyäkään, saadaksensa tietää, että Fabian vielä kerran oli välttänyt hänen vainonsa. Toiveissaan pettyneenä syntyi espanjalaisessa vimma, joka pian puhkesi ilmi. Hän ratsasti Cuchillon luo, ja huusi kovalla äänellä:

-- Pelkuri, taitamaton konna!

Sokeassa vimmassaan tarttui hän pistoliinsa, ajattelematta, että Cuchillo oli ainoa, joka tunsi kultalaakson paikan. Rosvon onneksi heittäytyi Pedro Diaz heidän väliinsä ja vähitellen lauhtui don Estevanin kiukku.

-- Ja keitä miehiä on hänen seurassaan? kysyi espanjalainen.

-- Molemmat tiikerin pyytäjät, vastasi Baraja.

Nyt neuvottelivat don Estevan ja Pedro Diaz hetkisen keskenään, poistuen hiljaa jutellen toisten luota.

-- Meidän täytyy hävittää vesiputouksen yli vievä silta, sanoi Diaz, ja sitten on piru merrassa, jos he ennen meitä ehtivät Tubaciin.

Ratsastajat lähtivät. Eivät Fabian ja metsästäjätkään tuhlanneet aikaa. Josén hevonen oli hyväksi avuksi pakenevia seurattaessa ja ehkäpä heiltä tietäkin katkaistaessa, ja kysymyksessä vain oli, ken ryhtyisi niin vaaralliseen toimeen, sillä täytyi yksin vastustaa viittä pakenevaa.

-- Minä lähden, sanoi Fabian.

Näin sanoen riensi hän hevosen luo, joka peljästyneenä väistyi, ja tarttuen lasson varteen, jolla hevonen oli kiinni, heitti hän nenäliinansa sen silmille.

Koko ruumis vavisten jäi hevonen liikkumatonna seisomaan.