Part 31

Rosenholz kiirehti tottelemaan Josén kehoitusta ja samassa kun hän painautui puun rungon taakse, katsahti mestitsi suojelevan puun takaa, kenen ensin ampuisi. Fabian ja Wilson olivat heittäytyneet majavan pesän taakse, eikä mestitsi nähnyt ainoatakaan vihollistansa, joitten verta hän himoitsi. Nyt alkoivat molemmat rosvot, joihin luodit eivät voineet sattua, murhaavan tulen vielä taistelevia paimenia vastaan, eikä sitä voitu estää.

-- Taivaan nimessä, nuo rosvot eivät saa jäädä tuonne eivätkä päästä kynsistämme, sanoi José Rosenholzille.

-- Ei tosiaankaan, vaikka henkeni menettäisin. Nuo rosvot saavat maksaa tuskat, jotka minulle ovat saattaneet.

Tätä sanoessaan kohdisti Rosenholz ainakin kahdennenkymmenennen kerran pyssynsä, mutta sitä ei voinut käyttää vihollisiin, joihin luodit eivät voineet sattua. Yhtä usein käänsi hän levottoman katseensa sille suunnalle, jossa Fabian oli. Vaikka tämä olikin suojassa Wilsonin vieressä, oli hän kuitenkin kanadalaisen hellän huolenpidon esineenä.

-- Ei, ei, mutisi hän. Niin kauvan kuin nuo rosvot ovat hengissä, en voi olla levollinen. Meidän täytyy selvittää asiamme heidän kanssaan.

Hänen tätä sanoessaan kaatoi kaksi laukausta kaksi paimenta.

-- Kuolema ja kadotus! Meidän täytyy hyökätä heidän kimppuunsa, José, sanoi Rosenholz vihasta leimuavin silmin. Odotahan, löytyy helppo keino, miten pääsemme heihin käsiksi.

Näin sanoessaan survasi hän voimakkaasti puun runkoa, jonka takana he olivat; pyöreä runko irtaantui kolosta, johon se oli maatunut, ja vyöryi kyynärän verran eteenpäin.

-- Hurraa! huusi Rosenholz iloisena. Wilson, sir Frederick, jos nuo roistot ottavat askeleenkaan paetaksensa, kun me lähenemme heitä, niin ampukaa heti. Tähdätkää lakkaamatta sille kohdalle, jossa he ovat.

José yhtyi Rosenholzin kanssa yhteisiin ponnistuksiin, ja katselijat näkivät nyt omituisen taistelun, -- joka voi tulla kysymykseen ainoastaan intiaanisodissa.

Suullaan madellen vierittivät molemmat metsästäjät puun runkoa eteenpäin tuon tuostakin levähtäen puun rungon takana ja tähystellen vihollisen liikkeitä sekä samalla arvostellen, pitkäkö matka heillä vielä oli.

-- Punakäsi, sinä vanha rosvo! huusi José, joka nähdessään molemmat vihollisensa ei voinut hillitä sadatuksiaan, ja sinä mestitsi, pedot tulevat teidän ruumiitanne hylkimään.

Metsästäjät olivat omituisen näköisiä. Toisinaan matelivat he eteenpäin liikkuvan suojuksensa takana, toisinaan olivat he alallansa, mitaten silmillään välimatkaa, joka heidät vielä erotti vihollisista. Nuo neljä taistelijaa, jotka pian tulivat mittelemään voimiansa, olivat aavikoiden rohkeimpia ja taitavimpia ampujia.

-- Rohkeutta, rohkeutta! huusi Wilson, kiihoittaaksensa molempia hyökkääjiä. Te jo melkein kosketatte rosvojen puun runkoon. Jos heistä kumpikaan kohottaa päänsä tuumankin suojuksen takaa, niin saa hän katua sitä, sen vannon taivaan kautta; tahtoisinpa olla sijassanne.

Puunrungot olivatkin nyt niin lähellä toisiansa, että rosvot saattoivat kuulla metsästäjäin hengityksen; rosvot eivät liikahtaneet eivätkä lausuneet sanaakaan, mutta heidän silmänsä mulkoilivat hurjasti.

Mestitsi päästi nyt raivokkaan huudahduksen.

-- Tähtää tuonne ylös, Punakäsi! sanoi hän. Vanha rosvo katsahti korkeaan puuhun, johon oli kiivennyt kaksi intiaania ampuaksensa rosvoja, ja hän huudahti voimattomalla vimmalla:

-- Miten sen voisin! Voi mestitsi, mihin on sinun riehuva himosi meidät vienyt!

Laukaus puusta, jossa comanhit olivat, keskeytti tuon vanhan rosvon, jonka otsaan sattui puun siru.

Mestitsi laskeutui selälleen ja ampui, vaikka olikin vaarassa joutua intiaanien tulen esineeksi. Vaikka hän ampuikin hankalassa asemassa, putosi toinen comanhi kuoliaaksi haavoitettuna maahan.

-- Ole varuillasi! huusi Punakäsi vilkkaasti. Etkö näe, että puu, jota nuo pirut vyöryttävät, lähenee meidän puutamme.

Metsästäjäin vyöryttämä liikkuva suojus oli pian tuskin kyynärän päässä. Levottomille katselijoille oli tämä jännittävä hetki, kun puut olivat toisiinsa koskettamaisillaan. Lopputaistelu oteltiin mies miestä vastaan teräaseilla.

Mestitsi ei ehtinyt ladata uudestaan, José oli pudottanut pyssynsä, molemmat nämä vastustajat olivat siis toistensa vertaiset. Rosenholzilla ja Punakädellä oli kummallakin ladattu pyssynsä, joilla he voivat ampua. Se, joka ensin itsensä paljasti, oli varman kuoleman oma.

Molemmat viholliset käsittivät, mitä heidän oli tekeminen. Tuskin olivat metsästäjät saaneet puun vieritetyksi toiseen kiinni, kun Punakäsi ja Rosenholz, pyssyistään välittämättä, samalla kerralla hyökkäsivät ylös ja alkoivat painia.

Rosenholz ponnisti viimeisetkin voimansa heittääksensä vihollisensa maahan; haavoitetun vihollisen täytyi antaa perään. Kanadalaisen käsien välistä kuului rytinää. Samassa kaatui jättiläinen vihollisensa päälle, jonka selkä oli mennyt poikki.

José oli hyökännyt toisella tavalla. Hän antoi mestitsin ensin nousta ylös ja heitti sitten kaikin voimin kirveensä hänen päähänsä. Mestitsi ei vielä ollut tointunut tuosta huumaavasta iskusta, kun José hyökkäsi hänen päällensä ja molemmat kaatuivat. Pian nousi José ylös; mestitsi, puukon iskun läpäisemänä, ei enää liikahtanut.

Isä ja poika makasivat rinnakkain hengetönnä.

Molempain rosvojen kuolema ratkaisi hyökkääjäin voiton. Ainoastaan harvat apahit pääsivät Gilajoen rannoille; mutta tappio oli suuri valkoistenkin puolella, sillä puolet don Augustinin paimenista kaatui. Noin 80 taistelijasta oli 40 kaatunutta taistelutantereella, lukuunottamatta niitä, joitten ruumiit olivat aavikolla tai viidakossa.

Kaatuneitten joukossa oli myöskin kaksi puhvelin pyydystäjää ja kuusi comanhia. Näitten päällikkö oli itsekin vaikeasti haavoitettu. Rosenholz ja José, jotka olivat tottuneet haavoja hoitamaan, ottivat Ukkosensäteen huostaansa.

Kuolleet haudattiin matalahkoon kuoppaan ja haavoitetut vietiin Puhvelijärven rannalle. Tähän meni aikaa useita tuntia.

Aurinko oli jo ehtinyt kaksi kolmannesta radastaan, kun vihdoin mitä syvin hiljaisuus vallitsi äskeisellä taistelukentällä.

Sanomaton oli Rosenholzin ilo kadotetun kasvattinsa löytämisestä. Fabiania näytti kuitenkin vaivaavan surumielisyys, joka ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. Nuorukainen lähti paikalle, jossa viimeksi oli nähnyt don Augustinin ja hänen tyttärensä. Niinkuin tiedämme, tunsi Fabian molemmat, vieläpä oli hänen kiittäminen Rosaritaa hengestänsä. Nytkään hän ei ollut voinut kiitoksiansa lausua, eikä kumpikaan heistä ollut aavistanutkaan, että olivat niin lähellä toisiaan. Tämä suretti Fabiania, vaikkei hän tahtonut antaa kasvatti-isänsä huomata sitä, jotta ei huolestuttaisi häntä. Kumpaakaan ei hän enää löytänyt. Don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet pois ja paimenet olivat seuranneet isäntäänsä. Fabian kulki poistuneiden jälkiä huolissaan toiveittensa pettymisestä. Hänet saavutti Rosenholz, joka levottomana oli kasvattiansa seurannut. Molemmat päättivät lähteä järven rannalle, johon pian toivoivat ehtivänsä. He luulivat siellä tapaavansa heidät.

Sillä välin lepäsi nuori comanhi puhvelinnahkavuoteella majavan sulun lähellä; hänen vuoteensa ääressä olivat äsken olleet Rosenholz, Fabian, José, Gayferos, Wilson ja sir Frederick sekä kolme comanhia, hänen joukkonsa jäännökset. Metsäsissin oli Fabianin vapauttamisesta suureksi osaksi kiittäminen comanhin rohkeutta ja malttia; nuori päällikkö oli yksin, oman henkensä uhalla, vapauttanut don Augustinin tyttären ja ehkäisemällä rosvojen paon saattanut heidät kaatumaan.

Säälivästi katsahti Rosenholz milloin Fabianiin, milloin comanhiin, kertoessaan kasvatilleen, mitä tuo -- melkein kuolettavasti haavoitettu comanhi oli hänen vapauttamiseksensa tehnyt.

Sen jälkeen olivat molemmat lähteneet, nuorukainen levottomuutta täynnä, vanhus tukahutetuin huokauksin. Aurinko oli jo katoamaisillaan vuorien taa, joitten kukkulat heloittivat kullan karvaisina, kun he ehtivät aavikolle. Hiljakseen aaltoili korkea ruoho, eikä mikään olisi muistuttanut äsken tapahtuneesta taistelusta, ellei olisi nähty kaatuneitten hevosien ja ratsastajain ruumiita.

Molemmat kulkivat äänettöminä miettien enemmän tulevaisuutta kuin äskeistä taistelua.

He kahlasivat Punaisen joen yli ja kulkivat sitten ruohostossa olevaa, järven rannalle vievää polkua.

Joen oikealla rannalla, jota he nyt kulkivat, oli ruohosto sytytetty; tuli oli sammunut vähän matkan päähän polusta. Palosta nousi kuitenkin vielä musta savu, joka toisinaan peitti kulkijat.

-- Kulkekaamme nopeammin, Fabian! sanoi vihdoin Rosenholz. Tämä savu muistuttaa minulle siitä kuoleman tuskasta, jota tunsin luullessani liekkien ympäröivän sinua.

Tämä oli Fabianin mieleen ja hetken metsän rinnettä kuljettuaan kuulivat he Oson haukkuvan järven rannalla.

-- Fabian! huudahti Rosenholz, kuulemme pelastajasi äänen; ilman tuon koiran vainua olisimme ehtineet liian myöhään; koira löysi viidakkoon vievän rotkopolun. Tämä ystävän tervehdyshaukunta on suotuisa enne, lapseni.

-- Ken siellä? kuului äkkiä Encinaan karkea ääni.

-- Ystävä! vastasi Rosenholz.

Pian olivat kulkijat järven rannalla.

Paitsi Encinasta ja yhtä puhvelinpyydystäjää, ainoa, joka hänen tovereistansa oli elossa, oli ranta tyhjä ja aukea. Rosaritan taivaansininen teltta ei enää kuvastanut järvestä, kartanonomistaja, hänen tyttärensä ja palvelijansa olivat nopeasti lähteneet seudulta, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta.

Aituuskin oli avattu ja kesyttömät hevoset päästetty aavikolle vapauteensa.

Surukseen saivat Fabian ja Rosenholz kuulla tuon nopean lähdön; he olivat varmaan toivoneet kohtaavansa don Augustinin ja Rosaritan. Heillä ei siis ollut muuta tekemistä kuin palata Josén luo, joka oli jäänyt hoitamaan Ukkosensädettä. Encinaskin lähti heidän mukaansa, sillä hänkin tahtoi sanoa jäähyväiset tuolle haavoitetulle, rohkealle nuorukaiselle.

Oli jo yö, kun Fabian ja Rosenholz palasivat majavansululle. Nuori comanhi näytti heidän poissa ollessaan vähän toipuneen, ja hän tunsi Encinaan, jonka kättä hän puristi. Sitten nukkui hän taasen. Suojellaksensa häntä yökylmältä levitti englantilainen telttinsä hänen ylitsensä. Sitten laskeutuivat kaikki levolle. Heidän untansa ei häirinnyt muu kuin vangittu ori, jonka Wilson oli tuonut sinne. Tuo komea hevonen ei voinut kärsiä vankeutta, vaan repäisi poikki tuon vahvan hihnan, jolla se oli kiinni. Wilson ehti liian myöhään apuun. Eläin riensi nopeasti pois.

Tuskin oli aamu koittanut, kun englantilainen ja amerikalainen taasen lähtivät matkalle. Pian katosivat he puitten taakse.

Nuoren comanhin tila oli tänä aamuna vähän parempi kuin eilen. Kun Rosenholz oli ottanut pois ensimäisen siteen, saattoi hän haavan näöstä päättää, etteivät jaloimmat osat olleet vahingoittuneet. Ei kuitenkaan uskallettu ennen seuraavaa päivää lähteä viemään häntä vesitse comanhien kylään, joka oli Punaisenjoen rannalla Teksasissa. Lähetettiin vain Ukkosensäteen soturit noutamaan puhvelinnahkavenettä, joka oli jokien yhtymäpaikalla. Täältä löysivät he raskaamman veneen, joka oli ajautunut kaislikkoon, ja vaihtoivat ilolla omansa siihen.

Seuraavana aamuna astuivat ystävykset ja comanhit veneeseen, saattaaksensa Ukkosensäteen kotiin. Rannalla sanoi Encinas heille jäähyväiset ja katsoi kauvan venettä, joka kiiti pitkin Punaistajokea. Pian näkyi se etäällä pienenä pisteenä. Hetken kuluttua peitti auer kokonaan seikkailijat, jotka lähtivät uusille retkille. Sitten poistuivat molemmat puhvelinpyydystäjät, jättäen sulun majaville, jotka ottivat haltuunsa entisen alueensa, välittämättä kuolleista.

* * * * *

Tässä luvussa kerrottuihin tapauksiin saattaisimme päättää kertomuksemme metsäsissistä, ellemme luulisi täyttävämme lukijan toiveita kertomalla, miksi päähenkilöitten kohtalo muodostui. Hetkeksi pyydämme siis vielä lukijan huomiota, sillä vaikka kertomamme käsittää pitkän ajan, voipi sen sanoa muutamalla sanalla.

Nuo kolme metsästäjää, jotka pitivät suurimpana onnenansa saada olla yhdessä, olisivat varmaan alati noudattaneet rakkauttansa aavikoiden vapaaseen elämään, ellei olisi sattunut yhtä odottamaton kuin iloinenkin tapaus, joka heille antoi toisen olopaikan. Siksi tuli Venadon maatila, joka kerran oli tulemaisillaan Fabianille turmioksi, ellei vieraanvaraisen isännän tytär olisi häntä pelastanut. Tuo jalo tyttö sai pitää huolen Fabianin vastaisistakin päivistä, ja maatila tuli heidän yhteiseksi asunnokseen, kun heidän sydämensä ensin olivat toisensa löytäneet.

Kertomuksestamme näkyy, miten kohtalo ihmeellisellä tavalla saattaa erotetut yhteen. Samoin tässäkin Gayferos, jonka hengestään on kiittäminen metsästäjäin rohkeutta, oli se, jonka avulla tämä iloinen muutos tapahtui. Don Augustin kutsutti hänet luoksensa läheisestä kylästä, jossa hänen odottamaton esiintymisensä oli herättänyt suurta huomiota, ja sai häneltä kuulla metsästäjäin lähteneen Teksasin aavikoille. Samalla kuuli hän, mikä surullinen kohtalo oli tullut don Antonion retkikunnan osaksi. Kun hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan niille miehille, joitten rohkeutta ja uupumattomuutta hänen itsensä ja hänen ainoan lapsensa oli hengestään kiittäminen, ei hän saanut lepoa, ennenkuin tapasi nämä kolme metsästäjää. He saapuivat ja kertoivat hänelle merkilliset kohtalonsa. Nuoren Medianan kreivin ihmeelliset elämän vaiheet herättivät hänessä ja hänen tyttäressään mitä syvintä sääliä ja saivat don Augustinin antamaan tyttärensä käden jalolle nuorukaiselle.

Tämä iloinen tapaus antoi kovan iskun vanhan kanadalaisen mieltymykselle metsäelämään. Ilolla siunasi hän tämän liiton, ja vaikkei hän kokonaan luopunut vapaasta metsäelämästä, niin pian kohosi raivattuun paikkaan metsässä lähellä maatilaa mökki, johon Fabian Mediana nuoren puolisonsa kanssa usein ohjasi kulkunsa ja jossa hän uskollisten ystäväin seurassa nautti todellista iloa ja onnea.