Part 3

Pian kuitenkin nähtiin don Estevanin lähtevän kalliisti sisustetusta huoneestaan ja menevän Cuchillon seurassa puistoon, jonka varjoisia käytäviä valaisivat nousevan kuun säteet. Hetkisen äänetönnä kuljettuaan alkoivat he hiljaa ja kuiskien keskustella. Keskustelun aiheena oli Tiburcio, Marcos Arellanoksen kasvattipoika. Molemmilla näytti, vaikka vast'ikään olivat tuon nuorukaisen seurasta tulleet, olevan joku yhteinen syy vihata häntä, ja he tuumivat keinoja, miten helpoimmin pääsisivät hänestä. Cuchillo, joka epäili salaisuutensa olevan nuorukaisen tiedossa, oli keksinyt keinon tähän ja pyysi don Estevania jättämään asian hänen huolekseen. Tämä ei kuitenkaan vielä itsekään tiennyt, mitä tekisi, ja hän katsoi soveliaammaksi salata rosvolta syyt, jotka saattoivat hänet nuorukaista vihaamaan.

Satunnaisesti ohjasi Tiburciokin samaan aikaan, kun hänen kohtalostaan salaisesti keskusteltiin, askeleensa puistoon, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata jälleen Cuchillo, jonka hän otaksui olevan sisällä talossa. Myöskin häntä käski joku selittämätön tunne karttamaan tuota meksikolaista, joka Cuchillon välityksellä tahtoi häntä palvelukseensa, ja hän juuri ajatteli olevan itselleen edullisinta tarjoutua tilanhaltian palvelukseen vaquerona.

Kun hän näin huolettomana hitaasti kulki pitkin puiston varjoisia käytäviä, kuuli hän äkisti viehättävän naisäänen laulavan. Hän kuunteli, eikä tiennyt menisikö vastaiselle suunnalle, josta ääni kuului, vai jäisikö paikalleen. Tuo lumous ja tuo sisällinen tunne laulussa saattoivat hänet lähestymään. Pian näki hän valonsäteen viiniköynnöksien ympäröimästä ikkunasta. Hän lähestyi ja näki Rosaritan laulavan, kitaralla itseään säestäen. Tiburcio kuunteli hartaana laulua, joka kaikui tytön huulilta, eikä kuullut pensasten kahinaa takanaan, eikä hiljaista kuiskinaa.

Hetken kuluttua vaikeni laulaja ja nousi, aukaistakseen akkunan. Tämän odottamattoman liikkeen vaikutuksesta vetäytyi Tiburcio vähän etäämmälle pensastoon, ollakseen piilossa häneltä. Samassa tuokiossa kahisivat lehdet selvemmin hänen takanaan, ja ennenkuin hän kerkesi taaksensa katsoa, sai hän ankaran töytäyksen selkäänsä, jolloin hän menetti tasapainonsa ja kaatui. Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, kumartui joku henkilö hänen ylitseen, leveä puukko kädessä. Kun hyökkääjä nosti kätensä, iskeäkseen uudelleen, toipui Tiburcio hämmästyksestään ja tempasi tuntemattoman pitkälleen maahan.

Muutamia minuuttia kiertelivät taistelijat maassa sanaakaan sanomatta, ja kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä. Puukko putosi hyökkääjän kädestä, eikä kumpikaan taistelijoista saanut sitä käsiinsä. Lujalla voimainsa ponnistuksella nousi Tiburcio äkisti ylös, painoi polveaan Cuchillon rintaa vasten -- sillä tuo kavala vihollinen ei ollut kukaan muu -- ja koetti saada puukkoansa vyöltään.

Äkkiä hyökkäsi esiin toinen henkilö. Se oli don Estevan, joka tähän asti oli ollut taistelun toimettomana katselijana. Hän näkyi hetkisen epäröivän, mille puolelle hän kävisi, kun eräs ääni huudahti:

-- Pysähtykää, pysähtykää, pyhän neitsyen nimessä! Tuo nuorukainen on isäni vieras, hänen henkensä on pyhä meidän kattomme suojassa.

Se oli Rosarita, joka oli kuullut melun, ja riensi erottamaan taistelijoita.

-- Jumalani! huudahti hän, te olette haavoitettu? Don Estevan, sennor Cuchillo, vetäytykää takaisin!

Tämä väliintulo ratkaisi asian. Tiburcio päästi Cuchillon, joka mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ja sitten don Estevanin kanssa katosi puiden pimeään varjoon.

Tiburcio jäi yksin Rosaritan kanssa. Hän kiitti tyttöä kohteliain sanoin siitä avusta, jonka tyttö oli hänelle antanut, mutta tunsi mielessään, ettei hän enää voinut jäädä haciendaan. Vaikka Rosarita useita kertoja pyysi häntä jäämään, pysyi hän kuitenkin päätöksessään heti lähteä talosta ja sanaa sanomatta kumartaen poistui hän. Tyttö riensi perässä huutaen, että kuolema odotti häntä talon ulkopuolella, mutta turhaan; hän hyppäsi puistoa ympäröivän aitauksen yli ja riensi pois. Minne? Sitä ei tuo nuorukais-raukka tiennyt, mutta sydämessään oli hän vakuutettu, että jumalallinen sallimus, joka jo kerran niin ihmeellisellä tavalla oli hänen henkensä säästänyt, nytkin veisi hänet suojelevan katon alle.

Enemmän hän kuitenkin ajatteli kuluneita hetkiä kuin tulevaisuuttaan. Turhaan koki hän saada selkoa siitä, mikä oli saattanut Cuchillon, joka vasta oli pelastanut hänen henkensä, niin salaa hyökkäämään hänen päällensä; tätä miettiessään vakaantui hänessä yhä enemmän yksi ainoa otaksuminen, se nimittäin, etteivät hänen epäluulonsa Cuchillon suhteen olleet aiheettomia ja että tämä sen vuoksi koki saada häntä tieltä pois. Don Estevaninkin läsnä-olo tuntui hänestä siten selitettävältä, vaikka tämä olikin tahtonut esiintyä enemmän hänen suojelijanaan kuin vihollisenaan.

Kun Tiburcio näihin synkkiin ajatuksiin vaipuneena meni eteenpäin tietä tarkastelematta ja poistui yhä enemmän haciendasta, huomasi hän äkkiä loitolla olevan valon välkkymisen; se pysyi samalla kohdalla, mistä loistikin. Sen tyyni valo tuntui kutsuvan Tiburciota lähemmäksi, ja hän ohjasi matkansa sinne, toivoen ehkä löytävänsä ihmisiä, jotka yöksi soisivat hänelle lepopaikan nuotionsa ääressä ja olisivat hänelle apuna taistelussa Cuchillon kanssa saamansa haavan sitomisessa.

5.

MOLEMMAT TIIKERINPYYTÄJÄT.

Onnellinen todellakin oli se tähti, joka tänä yönä loisti tuolle orvolle nuorukaiselle ja johti hänet paikalle, jossa hän toivoi nauttivansa turvaa.

Metsän rinteelle, vähän matkan päähän haciendasta, oli nimittäin asettunut kaksi henkilöä, jotka eivät huolineet talon vieraanvaraisuudesta. Olemme jo tulleet tuntemaan heidät ja lisäämme, että siinä olivat molemmat pelottomat metsästäjät, jotka pitkästä matkasta väsyneinä olivat levähtämässä.

Kun nämä molemmat usein tulevat huomiomme esineiksi, lienee sopivaa vielä kerran lähemmin tarkastella heitä.

Toisella heistä, joka oli nimittänyt itseään "metsäsissiksi", oli nuttu, joka erittäin hyvin sopi metsäelämään ja joka samalla muistutti intiaanien ja valko-ihoisten pukua. Päässä oli hänellä katkaistun keilan muotoinen ketunnahka-lakki. Nutun alla oli hänellä siniraitanen puuvilla-röijy ja hänen vieressään maassa oli jonkunlainen päällysviitta, villapeitteestä tehty. Hänellä oli nahkasäärykset, mutta mokkasiinien sijasta oli hänellä jaloissaan raudoitetut saappaat, niin tukevat, että ne voivat kestää vuosikausia.

Huolellisesti sileäksi raavittu puhvelin sarvi riippui hänen toiselta olkapäältään. Se oli ruutisarvi; toisella puolen riippuva nahkapussi sisälsi taasen suuren varaston lyijyluotia. Hänen vieressään oleva pitkä pyssy ja kirjavaan villavyöhön pistetty metsästyspuukko täydensi metsästäjän varustuksen. Hänen jättiläismäisestä vartalostaan tunsi hänet Kanadan ensimäisten siirtolaisten rohkeaksi jälkeläiseksi, joka kansan rotu siellä käy yhä harvinaisemmaksi. Hänen hiuksensa alkoivat harmaantua ja tuskin olisi niitä erottanut lakista, ellei leveä, pyöreä arpi, joka ulottui toiselta ohimolta toiselle, olisi ollut kummankin rajalla. Tämä arpi osoitti, että vaikka hänellä vielä olikin hiuksensa tallella, oli hän ollut vaarassa kadottaa ne.

Tämän jättiläisen ahavoituneet kasvot näyttivät olevan pronssista, kun niitä katseli leimuavan tulen valossa. Muuten kajasti hänen kasvoiltaan suopeus, mikä hyvin soveltui hänen jäntereittensä jättiläisvoimiin.

Vaikka hänen toverinsakin oli suurikasvuinen, näytti hän kääpiöltä tämän jättiläisen rinnalla. Hän oli noin viidenviidettä ikäinen, hänen mustat silmänsä olivat rohkean ja kiivaan mielen ilmaisijana. Nähtävästi polveutui hän eteläisemmästä ilmanalasta, sillä hehkuva aurinko oli hänen kasvonsa ahavoittanut.

Vaikka hän oli puettu melkein samalla tavoin kuin toverinsakin, osoitti hänen pukunsa hänen pikemmin olevan ratsastajan kuin jalkamiehen. Hänen rikkinäiset saappaansa kuitenkin todistivat, että hänen oli usein täytynyt tehdä pitkiäkin jalkamatkoja.

Molemmat metsästäjät olivat heittäyneet sammalille nuotion ääreen ja katselivat mielihyvällä lampaan reittä, joka oli pistetty rautatammiseen keppiin hiilille paistumaan, jolloin sen maukas mehu poristen tipahteli tuleen.

Molemmat miehet kertoilivat toisilleen aikaisempia elämänvaiheitansa ja nuorempi kertoi toverilleen ne tapaukset, jotka olemme kertomuksemme alussa maininneet. Todella ei hän ollutkaan kukaan muu kuin sama mies, jonka olemme tulleet tuntemaan José unikeon nimellä Elanchovin lahdelmassa. Hänen omatuntonsa oli käynyt levottomaksi siellä tapahtuneen ilkityön jälkeen, ja kun hän tahtoi tietää sinä yönä sattuneiden tapausten yhteyden, joihin hän itsekin oli ollut osallinen, oli hän haastattanut kapteeninsa, joka oli määrännyt hänet vartioimaan rannikolle, ja syyttänyt häntä osallisuudesta kreivittären murhaan. Lahjomalla tuomarit onnistui kapteenin poistaa syytös itsestään ja saada José lähetetyksi espanjalaiseen alusmaahan, Ceutaan. Monien seikkailujen jälkeen onnistui miesparan paeta Amerikaan ja täällä kohtasi hän metsäsissin, joka tuosta entisestä rajavartiasta oli tehnyt kelpo ampujan ja eleli hänen kanssaan parhaimmassa toveruudessa.

Heidän näin jutellessaan aikaisemmasta elämästään kertoi kanadalainen, että hän oli ollut merimiehenä ja että samallaiset kohtalot kuin Josénkin olivat pakottaneet hänet luopumaan merielämästä. Silloin kuulivat he jonkun lähenevän. Se oli Tiburcio, joka heti äänestä tunsi kanadalaisen; hän läheni metsästäjiä, anoen suojaa.

-- Te olette tervetullut, sanoi kanadalainen, ojentaen kätensä lähenevälle, jonka kasvoja hän jo edellisenä iltana oli mieltymyksellä tarkastellut. José taasen katseli häntä erittäin kummastuneena.

-- Oletteko eksynyt ratsastajista, joiden seurassa teidät eilen illalla näimme? kysyi José Tiburciolta, joka väsyneenä vaipui maahan, ja ettekö tiedä, että neljännestunnin matkan päässä täältä olisitte saaneet paremman vastaanoton? Ehkäpä haciendan omistaja on kieltänyt teiltä yösijan, vai tuletteko sieltä?

-- Sieltä minä tulen, vastasi Tiburcio; en voi moittia don Augustinia puuttuvasta vieraanvaraisuudesta, mutta hänellä on vieraita, joiden kanssa oman turvallisuuteni vuoksi en voi olla saman katon alla.

-- Miten? kysyi José, onko mitään tapahtunut?

Tiburcio aukaisi viittansa ja näytti oikeata kättänsä; hihan oli Cuchillon puukko poikki leikannut ja se oli verinen.

-- Perhana vieköön! sanoi kanadalainen, te olette ollut tekemisissä vakavakätisen roiston kanssa. Jokunen tuuma syrjään, ja henkenne olisi mennyttä! Tyyntykää kuitenkin, jatkoi hän, varovasti irroittaen haavaan kuivaneet vaatteenpalaset, tämä ei ole vaarallinen, nuori ystäväni.

Hän kostutti haavaa vedellä ja käski Josén hankkimaan kourallisen oregamoruohoja. Tämä toi niitä heti, tarkoin täyttäen metsäsissin käskyn. Hän teki kääreen näistä terveellisistä ruohoista, asetti sen haavalle ja sitoi sen Tiburcion omalla vyöllä. Sitten kehoitti hän Tiburciota ottamaan osaa heidän ateriaansa, mutta tämä kiitti ja ilmaisi haluavansa päästä lepäämään muutamaksi tunniksi. Tämä mieluisesti suotiin, ja pian vaipui hän raskaaseen uneen. Kanadalainen katseli häntä jonkun hetken vaiti ollen ja kääntyi sitten Josén puoleen sanoen:

-- Elleivät hänen kasvonsa kokonaan eksytä minua, niin ei meidän tarvitse katua sitä, että otimme tuon nuorukaisraukan huostaamme. Kuinkahan vanha hän lienee? jatkoi hän kasvojen ilmaistessa suurta osanottavaisuutta hänen tätä kysyessään.

-- Hän ei ole neljääkolmatta vuotta vanhempi, se on varma, sanoi entinen rajavartia.

-- Niin minäkin luulen, lausui kanadalainen, puhuen enemmän itsekseen kuin ystävälleen ja surumielinen kajastus saattoi hänen jyrkät kasvonpiirteensä näyttämään lempeämmiltä; juuri sen ikäinen hän on, jos hän vielä elää. Näin lausuessaan pääsi huoahdus hänen leveästä rinnastaan.

-- Mitä tarkoitat? keskeytti hänet äkkiä espanjalainen, jonka sydämessä nämä sanat näkyivät herättävän vastakaiun.

-- Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut, sen sanon sinulle, lisäsi metsäsissi, ja jos joku on pois, on parasta unohtaa hänet. Älkäämme sitä enää ajatelko, yksin olen minä elänyt metsissä, yksin täytyy minun kuolla.

Tähän päättyi heidän keskustelunsa, ja he alottivat ateriansa. Sitten lähti José noutamaan haciendan hevosta; tätä ei hän eikä hänen toverinsa pitänyt rikoksena, näitä eläimiä kun siellä oli kyllin.

Kanadalainen jäi yksin. Taasen katseli hän nukkuvaa Tiburciota, heitti vieläkin kourallisen kuivia oksia tuleen ja laskeutui myöskin nukkumaan.

Nyt kuului vain yötuulen suhina noiden puitten latvoissa, joiden juurella nuo kaksi olentoa lepäsivät aavistamatta, että he kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat levänneet toistensa vieressä valtameren kohinan tuuditellessa heitä uneen, samoin kuin nyt aarniometsän puiden suhinan.

6.

TIBURCION SALAISUUS.

Tiburcion ja kanadalaisen nauttiessa tyyntä lepoa, vallitsi suuri levottomuus haciendaan saapuneiden vieraiden keskuudessa. Don Estevan oli salaisessa neuvottelussa huoneessaan Cuchillon kanssa, ja käski tämän vielä samana yönä ottamaan valtaansa Tiburcion, joka, tietäen kultalaakson salaisuuden, saattoi käydä hänelle vaaralliseksi. Samalla tuntuivat toiset, vieläkin tärkeämmät syyt pakottavan häntä saamaan nuorukaisen haltuunsa; nämä syyt selkenevät kertomuksemme aikana. Tarkoin harkittuaan piti don Estevan asiata niin tärkeänä, että hän päätti vielä samana yönä asettua seuralaistensa etunenään, ajaaksensa paennutta takaa. Onnettomuudeksi oli Cuchillo kuunnellut poistuvan askeleita ja huomannut hänen menevän metsän syrjässä olevaa tulta kohti. Sieltä hän siis toivoi löytävänsä hänet, ja ehkäpä vastarinnatta vangitsevansakin. Kun joukko lähti haciendasta, oli Cuchillo jo hevosellaan mennyt samaan suuntaan.

Saavuttuansa nuotion läheisyyteen sitoi hän hevosensa sumach-puun runkoon, ja hiipi sitten jaguarin tavoin eteenpäin. Kuu valaisi metsää, ja jota enemmän Cuchillo läheni metsän puita, sitä selkeämmin näkyi nuotion tuli. Hän hiipi yhä eteenpäin, kunnes ehti erään mangoliapuun yhteenkasvaneen juurakon luo. Tähän pysähtyi hän, ja ilkeä hymy kuvastui hänen kasvoilleen, kun hän katseli nuotiolle.

José oli juuri palannut saaliineen ja laskeutunut lepäämään, samalla kun kanadalainen, joka oli herännyt, asettui vartioimaan. Metsästäjä meni hiljaa nukkuvan Tiburcion luo, kumartui hänen ylitsensä ja katseli tarkoin hänen kasvojansa. Sitten palasi hän entiselle paikalleen lausuen:

-- Siinä ijässä täytyy hänenkin olla, jos hän vielä on elossa. Mutta kuka voisi kukoistavassa nuorukaisessa tuntea lapsen, joka nelivuotisena ryöstettiin minulta?

Epäilevä hymy ilmestyi metsästäjän tätä hiljaa lausuessa hänen huulillensa, ikäänkuin olisi hän itse käsittänyt tuollaisen otaksumisen mahdottomuuden.

-- Ja kuitenkin, jatkoi hän, olen elänyt kyllin kauan Ja nähnyt paljon, epäilläkseni salliman kaikkivaltaisuutta. Miksi ei nyt sellainen ihme tapahtuisi. Eikö se jo ollut ihme, kun löysin valtamereltä lapsen, joka vilusta ja nälästä kuolemaisillaan lepäsi murhatun äitinsä rinnoilla? Ken tietää? Jumalan tiet ovat käsittämättömät.

Metsäsissi lausui tämän itsekseen, mennen uudelleen katsomaan, eikö hän Tiburcion kasvonpiirteissä keksisi yhtäläisyyttä tuon lapsen kanssa, jonka hän oli pelastanut ja jota hän isän tavoin oli rakastanut. Tarpeetonta lienee enää lukijalta salata, ken oli tuo metsäsissi, sillä hän on varmaan jo itse tuntenut hänet ennen mainituksi merimieheksi, Rosenholziksi.

Tämä läheni siis vielä kerran Tiburciota, kumartui hänen ylitsensä ja katseli kauvan hänen kasvojansa. Huomaten näiden olevan vaaleat ja nuorukaisen tukan tumman, istui hän uudelleen toiveissaan pettyneen näköisenä ja päätti olla häiritsemättä nuorukaisen unta.

Hänen näin istuessaan aarniometsän hiljaisuudessa muisteli hän sitä yötä, jolloin hän -- saman Josén, joka nyt oli hänen metsästys- ja sotatoverinsa, maalitauluna -- oli löytänyt taasen kadottamansa lapsen veneestä, jossa hänen äitinsäkin ruumis oli.

Rosenholz ei kuitenkaan tiennyt, että José unikeko oli sama rajavartia, jonka kehnon ampumisen hän hyvin muisti, sillä José ei ollut milloinkaan maininnut tätä tapausta, kun hän halusta olisi tahtonut elämästänsä poistetuksi sen yön, jolloin hän oli ollut vartiana lahdelmassa. Sangen kummallista oli kuitenkin, että molemmat sittemmin olivat sattuneet yhteen, ja jos Rosenholz tällä hetkellä olisi edes aavistanut, että hänen nykyinen toverinsa oli niin läheisissä suhteissa siihen tapaukseen, jota hän itse juuri niin elävästi muisteli, olisi hän varmaan luottamuksella toivonut toistakin, yhtä kummallista sattumaa. Kuitenkin täytyi hänen vastoin tahtoansakin hymyillä otaksumisellensa, että nuori, hänen edessään nukkuva meksikolainen olisi sama Fabian, jota hän kaipasi.

Rosenholzin ollessa näihin muistelmiin vaipuneena, alkoi yö tuntua jäätävän kylmältä. Aamu läheni, usva tiheni yhä puunlatvojen ympärillä ja alkoi kylmänä kasteena pudota maahan. Vielä oli kuitenkin, huolimatta ajan etenemisestä, aivan hiljaista. Äkkiä hirnahti hevonen, jonka José oli sitonut puuhun, hypähti syrjään, kokien katkaista riimunvartta. Varmaankin joku olento, jota ei vielä voitu nähdä, oli sen peljättänyt.

Tähystellen ja kuunnellen kulki Rosenholz hiljaa eteenpäin. Mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi hänen epäluuloansa herättänyt, istui hän uudelleen ja havaitsi Tiburcion heränneen. Tämä katseli uneksivaisena nuotiota, jonka vieressä hän istui ja kysyi Rosenholzilta sen kolinan syytä, joka oli hänet herättänyt.

-- Ei se mitään ollut, vastasi tämä, vaikka hiljainen ääni, jolla hän sen lausui, vastusti hänen sanojansa; hevonen kai peljästyi, kun vainusi jaguarin, joka hiiviskelee sen paikan ympärillä, johon jätimme sen toverin nahat ja teurastamamme lampaan nahan. Tästä muistuukin mieleeni, ettei teillä kai ole mitään vastaan, että nautitte mitä jäljellä on, ja minkä teille säästin.

Kanadalainen ojensi Tiburciolle kaksi kylmää lihanviipaletta, jotka tämän hyväksi oli pannut erilleen ruohostoon. Tiburciosta maistui liha mainiolta, ja otettuaan tilkan paloviinaa lämpimiksensä tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi.

Nähdessään tuon kanadalaisen metsästäjän, joka niin huolellisesti oli sitonut hänen haavansa, ei hän enää pitänyt itseänsä niin yksinäisenä ja hyljättynä; salaperäinen tunne sanoi hänelle, että hän tuossa hyväntahtoisessa, suorassa miehessä oli löytänyt lujan ystävän, joka jättiläisvoimillaan, pelottomuudellaan ja taitavuudellaan oli kaikkien vihollisten kauhuna. Rosenholzkin hymyili iloisesti katsellessaan Tiburciota ja tunsi sydämensä kiintyvän nuorukaiseen.

-- Kuulkaa, nuori mies, sanoi hän hetken kuluttua, intiaanit kysyvät vasta sitten vieraittensa nimeä ja säätyä, kun ovat yhdessä syöneet. Te olette täällä minun nuotiollani, olette nauttinut ruokaani, rohkenenko siis nyt kysyä teiltä, ken olette ja mitä tapahtui haciendassa, kun teidät siellä tuolla tavoin vastaan otettiin?

-- Aivan mielelläni, vastasi Tiburcio. Syistä, jotka eivät huvittane teitä, olin jättänyt majani, mennäkseni del Venadan haciendaan. Matkalla uupui hevoseni väsymykseen ja janoon, ja sen kuollut ruumis houkutteli puman ja molemmat jaguarit, jotka te ja toverinne niin rohkeasti ja taitavasti tapoitte.

-- Niin, tuumi kanadalainen, eipä tuo urotyö kerskailua kestä. Mutta jatkakaa! Mikäpä oli syynä siihen, että hyökkäsivät teidän ikäisenne nuoren miehen päälle, sillä pidänpä veikkaa, ett'ette ole paljon yli kahdenkymmenen vuoden?

-- Olen neljänkolmatta vuotias, vastasi Tiburcio, mutta jatkanpa kertomustani. Lähellä oli, ettei minun käynyt samoin kuin hevosrukkani, ja kun kohtasimme yösijalla juottopaikan ääressä, ei ollut monta hetkeä kulunut siitä, kun ratsastajat löysivät minut janoon ja kuumeeseen kuolemaisillani. En voi siis selittää, miksi nuo ihmiset pelastivat minut, koettaaksensa heti sen jälkeen murhata minua. Ehkäpä olen kahden heistä tiellä; ehkä epäluulo, joka minulla on yhtä heistä kohtaan, on liiaksikin todenperäinen ja hän aavistaa sen ja pitää sen vuoksi parhaimpana saada minut tieltä pois.

Tämän sanottuaan katseli Tiburcio vaiti eteensä ja vaipui syviin ajatuksiin.

-- Mutta mikä on nimenne? Ettehän ole vielä maininnut nimeänne, lausui metsäsissi hetken kuluttua selvästi nähtävällä osanotolla.

-- Nimeni on Tiburcio Arellanos.

Kanadalainen ei saattanut olla huoahtamatta, kuultuansa tämän nimen, joka tuhosi hänen unelmansa ja vastoin tahtoansakin vei hänet todellisuuteen takaisin.

-- Ehkäpä jokunen muisto liittyy tähän nimeen? sanoi Tiburcio. Isäni... tässä pysähtyi hän äkkiä,... Arellanos retkeili usein erämaissa, jossa saatoitte hänet tavata; hän oli kuuluisin gambucino koko maassa.

-- Ensi kerran kuulen tämän nimen, sanoi Rosenholz, mutta näkönne muistuttaa minulle kauvan sitten tapahtuneita tapauksia.

Metsästäjä vaikeni; Tiburciokin vaikeni, sillä hän muisteli sitä, mikä hänelle oli sattunut haciendassa, ja piti itseänsä onnellisena siitä, että oli kohdannut molemmat metsästäjät. Sen vuoksi päätti hän avata sydämensä kanadalaiselle.

-- Olette sanonut olevanne metsästäjä, ja ellen erehdy, jatkoi Tiburcio, on se vaarallinen ja vähän tuottava ammatti.

-- Se ei ole mikään ammatti, vastasi kanadalainen, se on jalo toimi ja minulle kutsumukseni. Esi-isänikin ovat olleet metsästäjiä, ja minä olen lyhyen väliajan jälkeen antautunut tähän toimeen, jonka olen perintönä saanut. Onnettomuudeksi ei minulla ole poikaa, joka astuisi jälkiäni, ja kuitenkin voin kerskaamatta lausua, että minussa kuolee jalo ja rohkea suku.

-- Ja minä olen kullankaivaja samoin kuin isänikin, sanoi Tiburcio.

-- Niin, te kuulutte niihin ihmisiin, jotka pitävät huolen siitä, ettei maan sisässä oleva kulta jää maailmalta salaan.

-- Isäni ilmaisi minulle salaisuuden, joka koskee erästä ei aivan kaukana tästä olevaa paikkaa, jossa on niin runsaasti kultaa, että minä, jos te ja toverinne tahdotte yhtyä minuun, voin tehdä teidät rikkaammaksi kuin voitte uneksiakaan.

Malttamattomana odotti Tiburcio kanadalaisen vastausta ja oli melkein varma hänen myöntymisestään. Suuri oli siis hänen kummastuksensa, kun kanadalainen sanoi:

-- Minulle tekemänne tarjous varmaankin houkuttelisi ihmisen, jonka sydän on yhteen tai toiseen paikkaan sidottuna. Mutta minulla ei ole mitään kotimaata. Metsä ja erämaat ovat muuttuneet kodikseni, enkä muuta haluakaan; mitäpä siis kulta minua hyödyttäisi? Minulla ei ole ketään, jolle siitä olisi hyötyä. Ei, ei, nuorimies, kiitän teitä, en huoli siitä, lisäsi hän, pitäen käsiään kasvojensa edessä, ikäänkuin olisi tahtonut temmata katseensa tuosta viehättävästä kuvasta, jonka Tiburcio oli esiin loihtinut.

-- Eihän tuo liene viimeinen sananne? vastasi Tiburcio. Eipä hevin työnnetä pois aarretta, jonka saavuttamiseksi tarvitsee vain kumartua.

-- Se on järkähtämätön päätökseni, sieluni ja ruumiini on omistettu toimelle, jossa minun tulee auttaa toveriani, oivaa kymmenvuotis-kumppaniani. Näen, nuorimies, loukkaavani teitä kiellollani, lisäsi kanadalainen nähdessään pilven Tiburcion otsalla.

-- Kuulkaa, rehellinen metsästäjä, sanoi Tiburcio, en tahdo kieltää, että epäämisenne tekee tyhjäksi toiveeni, mutta uskokaa minua, omasta puolestani en valita näiden aarteiden kadottamista, jotka nyt toisille jätämme...

-- Sen uskon, vastasi Rosenholz, sillä kasvonne eivät ilmaise voitonhimoa. Mutta en sillä kokonaan kiellä tahtovani olla teille hyödyksi. Minulla on syytä luulla, että Josékin voipi syyttää yhtä niistä miehistä, jotka ovat teidän vihollisianne; meillä on siis yhteinen asia.

Tämän keskustelun aikana tuntui usein lausuttu "aarre"-sana salaperäisesti vaikuttavan Joséhen; hän kääntyi usein, ikäänkuin ei olisi ollut samaa mieltä toverinsa kanssa.

-- Tuo don Estevan, josta olen kuullut puhuttavan, alkoi kanadalainen uudelleen, on roteva mies, eikö niin? Eikö hän ole tuon matkustajajoukon johtaja, jossa vielä eilen näin teidät?

-- On, vastasi Tiburcio.

-- Sen nimen on hän siis täällä itselleen ottanut, lausui nyt José, nousten istumaan, ottaaksensa osaa keskusteluun.

-- Tunnetteko hänet? kysyi nuorukainen.