Part 29

Heti kun hän kuuli ensimäisen osaston lähestyvän solaa, kiipesi hän seuralaisinensa hiljaa ylös jyrkkää mäenrinnettä, kun apahit toisella puolen mitään epäilemättä odottivat veneen tuloa. Kun he huomaisivat virran mukana tulevat comanhit, ampuivat he, mutta heidät pelotti molemmin puolin jokea kajahtava huuto ja he hyppäsivät jokeen, uidaksensa pakoon. Siinä comanhit tappoivat muutamia heistä. Molemmat päälliköt jäivät paikalleen ja ilmestyivät yhtaikaa rannalle. Tiedämme mitä sitten seurasi. Diazkin selitti nyt kummastusta herättäneen esiytymisensä. Sittenkuin hän, niinkuin ennen olemme kertoneet, oli varoittanut metsästäjiä, koetti hän päästä jokien yhtymäpaikalle. Mutta pian uhkasi häntä sama vihollinen, joka niin kovasti vaivasi metsästäjiäkin, heidän ajaessaan rosvoja takaa. Kauhea nälkä ahdisti häntä. Kun hänen samoin nälistynyt hevosensakin etsi ruohoja maasta, huomasi hän vähän matkan päässä suuren eläimen, jota ensin luuli laumastaan eksyneeksi puhveliksi. Diaz kiitti taivasta, joka näin täytti hänen tarpeensa, kun hän äkkiä kuuli kauhean mörinän ja hänen puhveliksi luulemansa eläin muuttuikin karhuksi. Tämä hyökkäsi häntä kohden ja osoitti kömpelöstä ruumiistaan huolimatta erinomaista nopeutta. Diaz juoksi hevosensa luo ja ampui ennenkuin hyppäsi hevosen selkään, laukauksen petoon. Mutta luoti ei voinut tunkeutua karhun vahvan nahan läpi ja peto suuttui siitä vielä enemmän. Diaz ehti tuskin hypätä satulaan ja nelistää sieltä; rohkea ratsastaja joutui nyt itse karhun takaa-ajettavaksi, ja raskaasti mutta nopeasti samosi peto hänen jäljessään. Tosin pääsi hän edelle, mutta hänen hevosensa väsyi yhä enemmän ja karhu pääsi lähenemään. Vaikka ilta tuli ja tähdet alkoivat tuikkia, ei karhu tauonnut takaa-ajostaan. Ratsastajan hevonen oli vaahdossa, sen askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja epävakaisemmiksi. Kahden tunnin kuluttua ei eläin enää jaksanut kantaa ratsastajaansa, vaan kaatui. Onneksi pääsi Diaz nopeasti jaloillensa ja kiipesi läheisyydessä kasvavaan vaahteraan. Hänen kiivetessään puuhun läheni karhu, nousi takajaloilleen ja tavotti ratsastajan kannuksia.

Diaz istui nyt mukavasti oksalla, ja odotti miekka kädessä pedon hyökkäystä. Siinä hän kuitenkin pettyi. Harmaa karhu, joka ei, toisin kuin sukulaisensa, osaa kiivetä puuhun, nuuski vaahteran ympärillä ja kantoi sitten kaatuneen hevosen puun juurelle syödäksensä sen siinä. Tuon tuostakin katsahti hän seikkailijaan, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa pitävänsä hevosta ainoastaan ennakkomaksuna. Diaz kuunteli kauvan miten luut murskaantuivat karhun hampaissa, kunnes hän nälän ja väsymyksen raukaisemana nukahti. Hänen herätessään olivat karhu ja hevonen kadonneet. Tätä yötä seurasi kamala päivä. Nälkä kiusasi häntä mitä hirveimmin ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa näki joka pensaassa karhun. Varovasti laskeutui hän puusta, joka oli ollut hänen turvapaikkansa, ja riensi sieltä minkä ennätti. Illalla huomasi hän etäällä savupatsaan ja päätti mennä sitä kohti.

Nuotion ääressä istui kuusi intiaania. Kun Diaz näki, ettei heillä ollut mitään syötävää, aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta intiaanien kotkansilmät olivat jo huomanneet hänet, eivätkä he sallineet hänen poistua. Rauhallisesti ottivat he kuitenkin kutsumattoman vieraansa vastaan, kysyivät hänen matkansa määrää ja tarjosivat hänelle piipullisen tupakkaa. Ne olivat Ukkosensäteen soturia, joilla oli sama matka kuin Diazillakin. Pian saattoi hän tyydyttää nälkänsäkin. Intiaanit olivat nimittäin kaivaneet kuopan maahan, ja siinä paistaneet kappaleen rasvaista puhvelin lihaa, joka nyt yhteisesti syötiin. Sitten lähtivät kaikki matkalle ja saapuivat Punaiselle joelle.

Juuri kun Diaz oli lopettanut kertomuksensa, huomasi comanhi savupatsaan veneen edessä ja viittasi Rosenholzille ja Josélle lakkaamaan soutamasta. Samalla saivat rannalla kulkevat vakoojat käskyn lähetä varovasti tätä paikkaa, veneessä olijoiden valmistautuessa ampumaan. Ennenkuin miehistö astui maihin, huomasivat he kaksi miestä ja kuulivat toisen huutavan:

-- Näyttää siltä kuin luulisitte saavanne vetelehtiä. Ettekö kuule? Vene! Olen jo puolen tuntia sitä tarkastellut.

-- Hyvä on, vastasi toinen, en välitä siitä, se on teidän asianne.

Varmaankin on lukija tuntenut nuo molemmat henkilöt; siinä oli englantilainen ja hänen henkivartiansa. Rauhallisina loikoivat he nuotion ääressä, jossa oli kauriin lihaa paistumassa. Vähän matkan päässä oli kolme hevosta, joista yksi, häikäisevän valkoinen, oli sidottu puuhun ja turhaan koki vapautua. Se oli aavikoiden valkea ori, joka vihdoinkin oli joutunut englantilaisen pitkällisten ponnistusten palkkioksi.

47.

ROSARITAN RYÖSTÖ.

Matkailijat katselivat hetkisen tuota rauhallista näkyä, jonka englantilaisen ja hänen toverinsa leiri tarjosi, ja saivat sitten tiedon, että edellisen päivän iltana vene, jossa oli kymmenen intiaania ja molemmat rosvot, oli kulkenut ohi. He eivät tienneet sanoa, oliko Fabian ollut mukana vai ei. He päättivät liittyä sisseihin ja auttaa heitä vangin vapauttamisessa.

Hevoset satuloittiin nopeasti, ja kun valkoinen hevonen oli sidottu riimulla, joka kiinnitettiin amerikalaisen hevosen häntään, lähtivät kaikki nopeasti matkalle, intiaanit ja molemmat ratsastajat pitkin joen rantaa, muut veneellä.

Kun nyt saatamme erota sissien lisääntyneestä parvesta, tahdomme kääntää huomiomme toiseen henkilöön, joka ansaitsee sääliämme.

Jätimme Fabianin silloin kun hän ja intiaani taistellessaan syöksyivät kalliolta alas. Samassa hyökkäsivät piirittäjät esiin ja vangitsivat hänet.

Tapetut intiaanit heitettiin vesiputoukseen. Tämän tapahtuessa palasi yksi niistä neljästä soturista, joitten kimppuun Rosenholz ja José olivat hyökänneet, ja kertoi toveriensa kuoleman.

Fabian kannettiin heti maanalaisessa kanavassa olevaan veneeseen, molemmat rosvot irroittivat sen ja alkoivat soutaa. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli vanki tuntoihinsa ja kummastui suuresti nähdessään olevansa vankina veneessä molempain rosvojen seurassa. Ensimäiseksi kysyi hän luonnollisesti molempia toveriansa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi katsella rosvojen ilkeisiin kasvoihin. Molemmat rosvot puhuivat vilkkaasti englannin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt.

Myrsky raivosi yhä rajusti, ukkonen jyrisi ja sadetta virtasi. Pieni vene kiiti keveästi veden pinnalla kuljettaen vangin yhä kauvemmaksi suojelijoistaan. Fabian makasi veneen pohjalla, ja sade virutti hänen kasvojansa ja kasteli hänen vaatteensa. Vavisten muisteli hän Rosenholzia ja katsahti sitten molempiin rosvoihin, joilta hänellä ei ollut armon toivoa.

Sadetta kesti koko yön. Vasta seuraavana aamuna selkeni taivas, ja rosvot pysähtyivät erääseen paikkaan rannalla, jossa kasvoi puita. Toinen käytti tilaisuutta pyydystääksensä jonkun otuksen läheisyydestä, samalla kuin toinen sytytti nuotion, kuivataksensa märkiä vaatteitansa. Tällaista suopeutta ei kuitenkaan osoitettu Fabianille, vaan hänen täytyi jäädä sidottuna veneeseen. Pian palasi metsästäjä tuoden ammutun kauriin, josta heti paistettiin kappale. Pelko, että heidän vankinsa kuolisi nälkään, saattoi rosvot antamaan hänellekin muutamia lihan viipaleita. He ottivat Fabianin veneestä ja vapauttivat hetkeksi hänen käsivartensa siteistä. Mutta tätä suopeutta ei kauvan kestänyt, sillä pian sidottiin hänet uudelleen ja matkaa jatkettiin. Vasta kun soutajat olivat ehtineet Puhvelisaarelle, pysähtyivät he hetkeksi, nähdäksensä, oliko heidän saarelle kaivamansa asevarasto vielä tallella. Kun näin oli asia, menivät he toiselle rannalle ja piilottivat veneen kahilaan.

Tästä jatkoivat rosvot matkaansa jalkaisin, välttääksensä joen monia mutkia. Matkalla yhtyi heihin kymmenen lipania, jotka he sattumalta kohtasivat; tämä intiaaniheimo oli liitossa apahien kanssa. Vielä onnistui heidän saada vangiksi eräs Ukkosensäteen vakooja, jonka kuitenkin päästivät irroilleen; rosvot tahtoivat näin luulotella nuorelle comanhille, että he olivat hänen ystäviänsä. Samalla kutsuivat he vapaaksi lasketun intiaanin kautta häntä heidän nuotiollensa ja ateriallensa. Mutta comanhi varoi tätä kutsua noudattamasta.

Saman päivän iltana astui koko intiaanien joukko sotaveneeseen, joka oli kyllin tilava kantaaksensa enempikin. Vaikka Fabian yhä oli sidottuna ja ankarasti vartioituna, kävi matka hänelle helpommaksi, sillä hän tiesi, että muuan rosvojen vihollinen oli hänet nähnyt, comanhi nimittäin, jonka päällikkö saattoi kohdata Rosenholzin ja Josén. Tämä toivo ei pettänytkään. Molemmat metsästäjät saivat täten varmoja tietoja hänestä ja Ukkosensäteestä liittolaisen, jota paitsi he varmaankin olisivat menehtyneet äsken kerrotussa taistelussa.

Kun vene oli raskaskulkuinen ja intiaanit juopuivat tulivedestä (viinasta), saapuivat he vasta seuraavana aamuna matkansa perille ja astuivat maihin oikealle rannalle, siihen missä Punainen joki yhtyy Gilajokeen.

Niinkuin ennen on mainittu, oli tämä se paikka, jossa Mustanlinnun piti kohtaaman rosvot. Seutu oli autio ja harvoin siellä ihmisiä liikkui, Molemmin puolin oli korkeita vuoristoja, joitten kukkulat olivat lumen peitossa. Jokien ympäröimä seutu oli soinen ja melkein läpipääsemättömän viidakon peittämä. Punaisenjoen toisella rannalla oli ruoho-aavikko, joka ulottui aina Puhvelijärven rannalla olevaan metsikköön asti.

Tähän yksinäiseen ja syvällä olevaan laaksoon menivät siis molemmat rosvot maihin. Mestitsin käskystä vietiin Fabian toiselle rannalle. Punakäsi vei vangin, maihin tiheän viidakon taakse vähän matkaa rannasta. Hän itse ja eräs intiaani jäivät häntä vartioimaan, muut soturit soutivat uudelleen joen yli liittyen mestitsiin ja kätkivät veneen huolellisesti korkeaan kaislaan. Pian havaittiinkin, että mestitsillä oli toinen tuuma mielessä. Hän asetti kaksi intiaania rannalle vartiaksi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa Fabian oli, ja sitten asetti hän vartioita aavikolle, käskien heitä odottamaan Mustanlinnun tuloa. Sitten irroitti hän punaiset nauhat hiuksistaan, pesi kasvoiltaan maalin ja puki itsensä valkoisten pukuun, otti pyssyn olalleen ja lähti Puhvelijärvelle.

Kuljettuaan aavikon poikki ja saavuttuaan metsänrinteeseen, kuuli hän ihmisääniä ja hevosen hirnumista. Tähän asti oli hän hiipinyt eteenpäin hiljaa ja varovasti kuin kissa, mutta nyt hän otti vapaamman ryhdin. Tahtomatta enää pitää salassa tuloansa läheni hän viheltäen ja vakavin askelin sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän saavutti harvemman paikan metsässä, ja harmikseen näki hän siellä puolitusinaa ratsuja, mikä osoitti kartanon isännän ja hänen tyttärensä matkustavan pois. Pian toki kirkastuivat mestitsin kasvot. Donna Rosaritan ja hänen isänsä teltat olivat vielä pystyssä, kuormahevoset söivät rauhallisina vähän matkan päässä ja kuormasatulat olivat maassa. Nyt ilmestyikin tyttö isänsä kutsumuksesta. Tuon lempeän olennon nähdessään kiiluivat mestitsin petomaiset silmät hänen mustien silmäripsiensä alta, ja pirullinen ilo kajasti hänen kasvoiltaan. Hän vetäytyi hiljaa takaisin ja heittäytyi ruohostoon kuuntelemaan, mitä tekeillä oli.

Don Augustin ja hänen tyttärensä astuivat nyt ratsaille. Encinaan ja kolmen palvelijan seuraamina he menivät aavikon yli joelle. Siinä erosi Encinas heistä näytettyänsä heille kahlaamon alempana joessa ja tien majavansululle, tyttökin halusi nimittäin nähdä näitten eläinten merkillisiä rakennuksia. Nyt huomautti eräs palvelija, että ruoho liikkui aaltomaisesti heidän edessään. Tämä ei don Augustinista tuntunut epäiltävältä, sillä hän luuli siellä liikkuvan hirven, jonka ratsastajat olivat makuusijoiltaan pelottaneet. Ratsastajat kulkivat hitaasti ja saapuivat vihdoin Encinaan osoittamalle paikalle. Kun don Augustin katseli leveätä virran uomaa ja vesi tuntui hänestä syvältä, luuli hän Encinaan erehtyneen ja sanoi:

-- Näen tuolla ihmisen, valkoisen miehen; ehkäpä saamme häneltä tiedon, olemmeko oikealla paikalla. Mene Francisko ja kutsu hänet tänne.

Palvelija totteli ja palasi miehen kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin mestitsi.

-- Anteeksi, sennor, sanoi tämä lähestyen alasriippuvin käsin, kömpelösti käyden ja välinpitämättömän näköisenä, mutta yksinäisen metsästäjän täytyy tietää, kenen puoleen hän kääntyy. Kysytte siis Punaisen joen kahlaamoa?

-- Niin ystäväni, vastasi kartanon omistaja, epäluuloisesti katsellen vierasta, joka pysyi näennäisessä välinpitämättömyydessään.

-- Aijotteko majavan sululle?

-- Aijomme, vastasi don Augustin, tyttäreni haluaa nähdä näitten eläinten rakennuksia.

-- Hm, sanoi vieras, minun pyydykseni ovat siellä ja pyydykset ovat köyhän metsästäjän ainoa omaisuus. Kuitenkin saatan teidät yhdellä ehdolla sinne.

Don Augustin katseli yhä terävästi outoa, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta.

-- Varmaan, sanoi tämä, ette ennen ole nähnyt metsästäjää, kun niin tarkoin minua katselette. Kuitenkin tahdon saattaa teidät majavan suluille, jos lupaatte, ettette koske siellä mihinkään, ettekä ammu. Kahlaamo on vasemmalla.

-- Vasemmalla? kysyi don Augustin, meille on kerrottu, että se on toisella puolen.

-- Loruja! sanoi mestitsi, teille on kerrottu väärin. Muuten, ellette luota sanoihini, niin hyvästi!

Näin sanoen poistui hän välinpitämättömänä, mutta don Augustin huusi hänet takaisin ja ratsastajat seurasivat häntä, kun hän johti heitä joenrantaa ylöspäin. Matkalla heräsi don Augustinissa epäluulo; hänestä tuntui kuin hän ennenkin olisi nähnyt tuon miehen, mutta ei voinut muistaa, missä.

-- Majavat, sanoi opas, huomatessaan seurueen käyvän levottomaksi matkan pituuden tähden, ovat kekseliäitä eläimiä; olen usein ja kauvan tarkastellut niitä yksinäisillä retkilläni. Usein on erämaan hiljaisuudessa se kolina, joka syntyy kun he hännällään rakentavat huoneitansa puunkappaleista ja savesta, muistuttanut minulle pesijättärien kurikoiden ääntä Illinoisin rannoilla, etäisellä kotipaikallani.

-- Oletteko niin etäältä kotoisin? kysyi Rosarita säälivästi.

Minä olen Illinoisista, vastasi metsästäjä vakavasti, jatkaen kulkuansa.

-- Kuulkaa, kuuletteko? sanoi hän hetken kuluttua, kuuletteko majavain kolinaa?

Matkustajat kuuntelivat ja kuulivat etäisen äänen, joka tuntui pesijättärien kurikoimiselta.

-- Mutta, jatkoi metsästäjä, kun he ovat työssään, eivät he mene ansoihin, ja sentähden pelotan niitä.

Tämän sanottuaan päästi hän kauhean kiljunnan, joka saattoi hänen seuralaisensa vasten tahtoaankin kauhistumaan. Olisi luullut sitä Amerikan leijonan kiljumiseksi. Majavan sululla vaikeni ääni äkkiä, ja metsästäjä nauroi ratsastajain hämmästykselle.

He olivat saapuneet sille paikalle, jossa Punaisen joen molemmat haarat yhtyvät; rannat olivat korkean ruohon peitossa.

-- Joki näyttää minusta syvältä tässä kohdin, sanoi don Augustin.

-- Vesi on sekaista, eikä matalikkoa siis voi nähdä, vastasi metsästäjä. Sallikaa minun istua jonkun palvelijanne taakse hevosen selkään ja ratsastaa edellä, lisäsi hän, kömpelösti nousten hevosen selkään. Mutta hevonen ei tahtonut kulkea kaksi ratsastajaa selässään ja se saatiin liikkeelle vasta kun toinen hevonen tuotiin sen rinnalle.

Äkkiä kuului ruohostosta ratsastajain takaa kiljunta, samallainen kuin metsästäjäinkin. Tämän herättämä hämmästys muuttui pian kauhuksi. Mestitsi päästi samallaisen huudon ja iski puukkonsa onnettoman Franciskon hartioihin. Voimakkaalla kädellä nosti hän hänet satulasta ja heitti jokeen, istuen itse satulaan. Hän heitti pyssynsä taaksensa ruohostoon, tarttui rinnalla olevan hevosen suitsiin ja survaisi senkin ratsastajan jokeen.

Ennenkuin kukaan tuli tajuihinsa, hyökkäsi kahdeksan intiaania ruohostosta, tempasi toiset ratsailta alas ja kantoi ruohostoon. Ei kukaan päässyt pakoon, sillä senkin, joka oli joessa, ampui mestitsi ja intiaanit ottivat hevosen kiinni.

Kun Rosarita huomasi tuon petomaisen mestitsin kuljettavan pois itseänsä, päästi hän sydäntä särkevän huudon ja meni tainnuksiin. Juuri tällöin luuli hän kuulevansa rakkaan äänen lausuvan nimensä viimeiset kirjaimet. Se oli onnettoman Fabianin ääni, jonka huudon tuuli toi joen yli.

48.

METSÄSTÄJÄT TULEVAT AVUKSI.

Kun vangit oli viety korkeaan ruohostoon ja Rosarita laskettu isänsä viereen, osoitti muuan intiaani suurta tomupilveä ylempänä joen rannalla. Keihäissä liehuvat päänahat, puhvelinnahkaiset viitat, jotka näkyivät tomupilvestä ja hevosten hirnuminen, tuo kaikki ilmaisi Mustanlinnun ja hänen joukkonsa tuloa. Huutaen ja mielipuolen tapaisin liikkein nelistivät ratsastajat esiin, ja kaikkialta kaikui huutoja: Mustalintu! Mestitsi! Punakäsi!

Sitten hyppäsivät he reippaasti alas ratsuiltaan. Syvä hiljaisuus seurasi tuota kovaa melua. Mestitsillä oli vielä pukunsa, ja askeltakaan eteenpäin astumatta odotti hän Mustaalintua. Tämä istui vakavana ja suorana ratsullaan, vaikka hänen haavansa kipu vielä kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän lähestyi mestitsiä, jonka hän tämän muutetusta puvusta huolimatta tunsi, ja ojensi hänelle kätensä tyynen ja arvokkaan näköisenä.

-- Intiaani, valkoisen poika odotti liittolaistansa, sanoi mestitsi.

-- Eikö nyt ole kolmas päivä? vastasi Mustalintu. Mestitsi on aikansa hyvin käyttänyt, lisäsi hän vankeihin viitaten.

-- Nämä eivät ole ainoat, vaan tuolla on vielä yksi valkoisista, Lumivuorten kotkan poika.

-- Entä Kotka ja Matkijalintu, mihin he ovat joutuneet? Minä annoin veljelleni yksitoista soturia, missä ne ovat? huudahti päällikkö ankarasti, tukahduttaen riemun liikkeen, jonka Fabianin vangitseminen oli hänessä herättänyt.

-- Yhdeksän on kaatunut, vastasi mestitsi. Miksi rypistää päällikkö otsaansa? Kolme vuorokautta piiritti hän valkoisia Gilajoen saarella; missä ovat hänen soturinsa, jotka joen kalat ovat syöneet? Mestitsi on kahdentoista tunnin kuluessa ottanut vangiksi etelän nuoren soturin ja riistänyt Kotkan ja Matkijalinnun aseet, niin että erämaan pedot nyt pilkkaavat heitä.

-- Kotka ja Matkijalintu ovat meidän jäljillämme, he ovat saaneet uusia aseita ja täyttäneet tiensä soturiemme ruumiilla.

Päällikkö kertoi nyt mestitsille, mitä tämä ei vielä tiennyt. Sillä välin saapui kuusi soturia, Antiloopin joukon jäännökset. Heidän kertomuksensa kiihoitti vielä enemmän intiaanien vihaa Fabian-raukkaa kohtaan, jota heti päätettiin kiduttaa. Mestitsi päätti heti lähteä viemään saalistansa turvapaikkaan, ennenkuin taistelu alkaisi. Mutta Mustalintu muistutti häntä lupauksesta jättää Ukkosensäde ja molemmat metsästäjät hänelle ja mestitsin täytyi vasten tahtoansa pysähtyä.

Mustanlinnun joukossa oli vielä hänen kärsimistään häviöistä huolimatta neljäkymmentä ratsastajaa. Kymmenen intiaania oli molempien rosvojen seurassa ja nyt oli heihin yhtynyt kuusi; apahit olivat siis kyllin lukuisia menestyksellä hyökkäämään paimenten kimppuun, vaikkapa comanhi liittolaisineen ehtisikin ajoissa. Ei kuitenkaan ollut pelkoa että se tapahtuisi ennen yön tuloa.

Yksimielisesti päätettiin sillä välin huvitella Fabiania piinaamalla. Tätä valmistettaessa tointui Rosarita pitkällisestä taintumuksestaan, mutta ummisti heti uudelleen silmänsä nähdessään mestitsin hehkuvin silmäyksin katselevan häntä.

Aivan samoin kuin joku päivä aikaisemminkin don Antonion viimeiset hetket olivat lasketut auringon mukaan, merkitsi nytkin joka askel sen painumisessa länteen hetken lyhennystä Fabianin elämässä. Vielä jokunen hetki, eivätkä hänen ystävänsä voisi muuta kuin kostaa hänen kuolemansa.

Mutta kohtalo oli tosin päättänyt. Punakäsi oli juuri vapautunut vangin siteistään, jotta tämä voisi nousta ja kävellä sille paikalle, johon kidutuspaalu oli pystytetty, kun tuskanhuudahdus kuului rannalta majavan sulun luota. Fabian vastasi huutoon; nyt kajahti toinen samanlainen jättiläismetsästäjän kurkusta ja Josén ääni kuului samoin.

-- Koira! karjasi Punakäsi ja kohotti puukkonsa iskeäksensä. Mutta Fabian väisti iskun ja tarttui vastustajansa käteen. Varmaan olisi tämä pelottava vihollinen suuremmalla voimallaan iskenyt hänet maahan, ellei äkkiä, samalla kuin metsästäjäin huuto kuului, kaikkialta olisi kajahtanut ulvonta. Tämän melun ohella kuultiin äkäisen koiran haukuntaa, ikäänkuin kahleistaan irti päässeen karhun vihaista murinaa.

Ponnistellessaan Punakäden puukon pysyttämiseksi etäällä itsestään kaatui Fabian, joka oli niin heikko, että vaivoin pysyi jaloillaan, ja tämä pelasti hänen henkensä sillä hetkellä. Karttuva melu tuossa äsken niin rauhallisessa laaksossa käänsi Punakäden huomion hänestä. Rosvo tuumi, että vangin henki oli Mustanlinnun omaisuutta, ja koetti nähdä heitä uhkaavia vihollisia. Tiheä viidakko oli kuitenkin esteenä. Paikaltaan voi hän nähdä ainoastaan muutamia intiaania, jotka nopeasti olivat menneet ratsuillensa, ja liikettä ruohostossa, joka puoleksi peitti ratsastajain peljästyneet kasvot; olisi voinut luulla puhvelilauman lähestyvän. Samassa pamahti viisi laukausta, toiset vasemmalta, toiset oikealta, ja äsken ratsaille nousseet kaatuivat satuloistaan.

Kaikki apahit lähtivät pakoon, vaikka mestitsi isänsä kanssa koki heitä pysähdyttää. Kaikki riensivät joelle, sillä heidän takaansa nousi paksu savu, ja liekit nuoleskelivat korkeata ruohostoa.

-- Pelkuri-soturit, joilla on naisen sydän, raukat! kirkui mestitsi raivoissaan ja koki turhaan estää apahien pakoa. Mutta pysähtymistä ei ollut ajattelemistakaan; tuulen ajama savu, palavan ruohon rätinä ja äkillinen pelko, jonka näkymättömän vihollisen läsnäolo oli herättänyt, olivat liian valtavia.

Punakäden turhaan etsiessä maalia pyssylleen, hyppäsi mestitsi, Rosarita sylissään, satulaan ja ui joen yli. Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei kukaan hyökkääjistä ehtinyt estää sitä. Musta savupilvi peitti heidät hyökkääjiltä; savun seasta kuului ääniä.

-- Tännepäin, Rosenholz! huudahti äkkiä José kovalla äänellä. Kuulen tuon mestitsi-koiran ulvovan. Missä olet?

-- Auttakaa, kaikkien pyhimysten nimessä! huusi kartanon omistaja, jonka mestitsi oli jättänyt sidottuna makaamaan savun keskelle. Samassa kuului englantilaisen ääni. Hän oli kuullut don Augustinin avunhuudon ja riensi seuralaisineen pelastamaan häntä. Tuskin olivat siteet katkaistut, kun hän hyökkäsi joen rannalle. Täällä näki hän sekanaisen joukon hevosia ja ratsastajia, jotka taistelivat kovan virran kanssa ja estivät toisiansa eteenpäin pääsemästä; sitten huomasi hän mestitsin, mutta tämä katosi saaliineen korkeaan ruohostoon. Onneton isä seisoi siinä kauhusta sanatonna, kun voimakas isku kaatoi hänet maahan, ja hän kuuli luodin suhahtavan ylitsensä.

-- Kiittäkää Jumalaa, että vielä kerran pääsitte hengissä! sanoi eräs ääni ja esiin astui Wilson, amerikalainen, jonka jo olemme tulleet tuntemaan ja joka oli hiipinyt kartanonomistajan taakse ja kaatanut hänet maahan, kun Punakäsi tähtäsi häneen.

-- Kas, sanoi Wilson, tuolla se roisto pakenee häpeissään, kun ampui harhaan. Voi, jospa olisin ehtinyt uudelleen ladata pyssyni! Mutta tahdoin vain estää ensin, ettette elävältä paistuisi ja sitten ettei luoti lävistäisi päätänne.

Sillä välin oli viimeinenkin intiaaniratsastaja ehtinyt rannalle ja Punakäsi katosi samoin Fabianin kanssa, jota kaksi intiaania raahasi hänen perässään.

-- Luottakaa Jumalaan! sanoi ennen mainittu seikkailuhaluinen englantilainen, sir Frederick, joka oli tullut rannalle, jossa kulo sammui kosteaan maahan. Olemme kaikilta tahoilta saartaneet ne koirat eikä yksikään pääse pakoon. Kas, tuolla ovat paimenenne, ja tässä uskollisia, rohkeita liittolaisia.

Näin sanoen viittasi englantilainen ratsastaviin paimeniin, jotka olivat rannalla ja sitten näytti hän Joséta ja Diazia, jotka ratsastivat jokeen sekä viittä miestä veneessä, joka vähän matkan päässä kulki jokea alaspäin. Don Augustin tunsi heti puhvelin pyydystäjät, mutta ken oli viides, jonka jättiläisvartalon rinnalla Encinaskin näytti pieneltä ja heikolta, sitä hän ei tiennyt.

-- Se on Rosenholz, sanoi sir Frederick, kanadalainen metsäsissi, jolta, samoinkuin teiltäkin, don Augustin, toivorikas lapsi on ryöstetty. Majavan sulun luona on vielä nuori, rohkea comanhiliittolaisenne, ja kaikki minkä nämä voivat tehdä, tulee tehdyksi.

Metsäsissi ja José huomasivat nyt toisensa ja viittasivat kädellään toisilleen, vaikka heidät erottava välimatka olikin pitkä. Tästäkin käsittivät he toisensa.