Part 28

-- Ja, lisäsi José, eiköhän tuosta puhvelin harjasta, joka koristaa tuon intiaanin päätä, voi päättää, että se on sama, joka oli vartiana rannalla kun uiva saaremme kulki virran mukana? Se on sellainen tapaus seikkailuelämässämme, jonka aina muistan. Minusta voipi panna sata yhtä vastaan, että nuo roistot ovat samoja, jotka piirittivät meitä, ja että he ovat löytäneet jälkemme siinä, jossa astuimme maihin lähteäksemme kultalaaksoon.

-- Samaa minäkin melkein luulen, vastasi huoaten Rosenholz, jolle nämä tapaukset muistuttivat Fabianin katoamista.

Noin kolmannes matkasta oli nyt kuljettu. Vene oli siis tullut lähemmäksi intiaaneja ja jos metsästäjäin pyssyt vain kantoivat niin etäälle, saattoivat he ampua jonkun.

Vaikka vene kulki nopeasti, oli sen kulku kuitenkin niin tasaista, että ampuja saattoi tähdätä.

Rosenholz ja José, joitten taito oli ollut niin monen intiaanin turmioksi, tähtäsivät ja ampuivat.

-- Nuo kaksi eivät enää seuraa kenenkään jälkiä, sanoi José; takaan että he eivät meitä enää hauku.

-- Ehkä he ovat ainoastaan haavoitettuja, arveli Gayferos, joka hämmästyksekseen ja ilokseen huomasi voivan osata niin etäältä viholliseen, vieläpä pimeässäkin.

-- Sitä epäilen, vastasi Rosenholz. Mutta he eivät voi enää ainakaan vahingoittaa meitä; kuitenkaan emme voi estää noita toisia ennen meitä asettumasta pensaitten taakse.

-- Riittää! huusi intiaani, viitaten kädellään soutajille lakkaamaan soutamasta.

Viimeisetkin intiaaniratsastajat olivat kadonneet pensastoon; kuitenkin oli comanhin pyssy, jonka hän äkkiä laukaisi, tappanut vielä yhden.

Pian tervehtivät venettä kiväärin laukaukset. Onneksi ne eivät vaikuttaneet tuhoavasti; toisen soutajan käsivarsi haavoittui, eräs luoti läpäisi taasen veneen, mutta vedenpinnan yläpuolelta. Comanhi koetteli terveellä kädellään haavaa; kyynärluu ei ollut vahingoittunut, luoti oli vain lävistänyt lihan. Kanadalainen tarttui nyt airoon hänen sijastaan ja souti taaksepäin pieneen lahdelmaan, jota tiheä kaislavyö suojeli. Se oli varmin turvapaikka, mitä lähistöllä oli.

Matkustajat käsittivät, että olisivat menettäneet kallista aikaa, ehkäpä henkensäkin, jos olisivat väkisin tahtoneet kulkea jokea myöten tai ajaa intiaanit edullisesta asemasta, josta he vallitsivat jokea.

Täytyi siis päättää joko jättää vene ja samalla siis luopua arvokkaasta apuneuvosta, tai kantaa vene kiertoteitse intiaanien anastaman paikan ohitse.

Tuskin olivat matkustajat varovasti ehtineet nousta maihin, kun siltä paikalta, johon apahit olivat asettuneet, kirkas leimu valaisi joen ja sen rannat. Samassa myöskin suhahti muutamia luotia läheltä venettä läpi kaisliston. Tulen leimu oli varmaankin merkki, jonka intiaanit antoivat etäämpänä oleville tovereillensa.

Vihollisten aavikolta keräämä kuiva ruoho levitti kirkkaan, mutta lyhytaikaisen valon. Tuossa punertavassa loimussa näkivät apahit kuitenkin aivan selvästi kanadalaisen jättiläisvartalon ja samoin toisenkin, helposti tunnettavan, nimittäin Josén.

Huudot: Lumivuorten kotka! Matkijalintu! Verinen pääkallo! -- joilla nimillä intiaanit nimittivät Rosenholzia, Joséta ja Gayferosta, ilmaisivat, että heidät oli tunnettu.

-- Miksi nimittää valkonaamainen suuri metsästäjä itseänsä kotkaksi, kuului pilkallinen ääni, kun hän ei ole voinut salata jälkiänsä Sumuvuorelta ja Gilajoelta Punaisen joen rannoille?

-- Älä vastaa, José! sanoi kanadalainen, suusota on kyllä hyvä, kun on runsaasti aikaa, niinkuin meillä oli saarella; mutta tässä on toimiminen, eikä puhuminen. No, Ukkosensäde, eikö intiaanien keksintökyky ole teille ilmaissut mitään sotajuonta, minkä avulla pääsisimme täältä?

-- Mitäpä meidän tarvitsee sotajuonia tuumailla? vastasi comanhi. Yksinkertaisin ja parhain keino on kantaa vene tästä parin pyssynkantaman päähän.

Juuri kun nuoren päällikön kolme soturia, kantaen kevyttä venettä, aikoi aavikolle päin, päästi eräs heistä heikon huudahduksen.

Vaikkei kuu vielä ollut noussut, valaisivat tähdet niin paljon että saattoi nähdä toisen, noin parinkymmenen miehen suuruisen intiaaniparven. Kolme tai neljä oli ratsain, mutta nämäkin ajoivat yhtä hitaasti kuin kävelevät toverinsa.

-- Vaikka Ukkosensäteen sydän onkin rohkea, ei pyssy ole niin varma hänen käsissään kuin minun ja Josén, sanoi Rosenholz. Nuori päällikkö ja Gayferos auttavat veneen kantamisessa, että ehdittäisiin nopeasti, minä ja José suojelemme teitä kaikkia, kun ette voi itse puolustaa itseänne.

-- Hyvä! sanoi intiaani, soturi voipi olla hyödyksi muullakin tavoin kuin sotimalla.

Comanhi ja Gayferos noudattivat Rosenholzin kehoitusta. Tämä asettui kantajain toiselle puolen, José toiselle, ja eteenpäin riennettiin niin nopeasti kuin mahdollista oli.

Ei mikään osoittanut että lähenevät intiaanit olisivat huomanneet tuon pienen joukon. Niin ei kuitenkaan ollut niitten vihollisten laita, jotka olivat väijyksissä pensastossa. He päästivät kamalan kiljunnan, mikä ilmaisi heidän vimmansa.

-- Jos vain selvästi erottaisin jonkun noista! sanoi José, joka käveli veneen ja joen välillä.

-- Tarkasta, José, pikemmin noita, jotka lähenevät tuolta, vastasi Rosenholz. Ai, nyt huomasivat hekin meidät, kuule, kuinka he ulvovat! Mutta älköön yksikään lähestykö pyssyn kantaman päähän! Näes, José, sanottakoon mitä tahansa, niin jalkaväki on edullisempaa aavikolla taisteltaessa, samoin kuin ratsuväki sivistyneitten kansain sodissa. Ennenkuin yksikään noista ratsastajista -- ellei hän tahdo turhaan ampua -- saa hevosensa pysähtymään, niin että hän voi oikein tähdätä, niin minä...

Näin sanoen pysähtyi Rosenholz ja näytti kuin maahan kiinni kasvaneelta.

-- Kyllä tiedän, mitä hän aikoi sanoa, sanoi José puoliääneen kulkeissaan eteenpäin. Hän aikoi sanoa: niin minä pysähdyn, tähtään ja...

Vanhan metsästäjän pyssyn pamaus keskeytti hänet.

-- Ja, alotti hän uudelleen, intiaani putoo hevosen selästä kuin kypsynyt omena puusta...

-- Joutuin pois! huusi Rosenholz, joka viime urhotyönsä jälkeen tuli juosten samalla kuin aavikolta, jossa hänen luotinsa etäisyydestä huolimatta oli uhriin sattunut, kaksi laukausta kuului vastaukseksi.

-- Näette, Ukkosensäde, että kelpo ampujan käsissä tavallinen pyssy näyttää kantavan kahta vertaa kauvemmaksi kuin toinen, vaikka entisen pyssyni luodit ovatkin liian pieniä tähän, mikä vähentää paljon niitten voimaa.

Tähän asti olivat vasemman rannan, jota he kulkivat, kukkulat jotenkin hyvin suojelleet heitä oikealla rannalla pensastossa olevien intiaanien tulelta, mutta nyt saapuivat he paikalle, jossa molemmat rannat olivat yhtä tasan. Tämä oli vaarallisin paikka, mikä heillä oli kuljettavana, ja huolimatta Rosenholzin ja Josén tarkkaavaisuudesta, kun he pensastossa koettivat etsiä maalia, mihin ampuisivat, tervehti matkuetta näkymättömäin vihollisten suuntaama tuli.

Yksi veneen kantajista kaatui hengenvaarallisesti haavoittuneena, voimatta enää nousta. Hänen toverinsa tulivat hänen avukseen. Jotta eivät joutuisi noitten kahden valkoisen metsästäjän ammuttaviksi, joitten erinomaista osumatarkkuutta he olivat jo saaneet kokea, olivat intiaanit varoneet paljastamasta itseänsä ja ampuneet arviokaupalla pensastosta. Paitsi erästä luotia, joka kosketti Josén käteen ja repäsi kappaleen hänen takkinsa hiasta, ei tuli heitä vahingoittanut.

Kun oli enää vain kaksi kantamassa venettä, nimittäin Ukkosensäde ja Gayferos, eivät he voineet kulkea yhtä nopeasti. Kuolevan toverinsa kantaminen hidastutti intiaanienkin kulkua, ja tuo apahijoukko, jota oli enin pelkääminen, se kun oli lukuisin ja samalla rannalla kuin hekin, alkoi tuntuvasti lähetä. Kahdesti pysähtyivät pelottomat metsästäjät, jotka yksin olivat tuon pienen joukon taistelijoita, ehkäistäksensä vihollista ja kummallakin kerralla putosi kaksi intiaania ratsailta.

Tämän peräytymisen kestäessä kävelivät molemmat metsästäjät, joita kiihdytti heidän oma ampumisensa ja heidän ympärillään suhisevat luodit ja nuolet, takaperin. Heidän toverinsa, jotka jo olivat ehtineet suojaan toisen rannan tulelta, olivat paljon edellä, ja laskivat venettä vesille. Rosenholz ja José, joitten kasvot olivat käännetyt aavikolta läheneviin intiaaneihin ja selkä jokeen päin, eivät huomanneet, että intiaaniratsastajat lähtivät pensastosta ja kiiruhtivat joelle katkaistaksensa heiltä tien.

Ukkosensäteen äänekäs huudahdus ja pyssynlaukaus ilmaisi heille, missä vaarassa he olivat, paukaus haavoitti kuolettavasti yhden joen yli uivista hevosista, joka kaatui keskellä virtaa, mikä vei sen mukanaan.

José kääntyi nopeasti, huomasi vaaran suuruuden ja antoi Rosenholzin pelätyllä aseellaan pitää etenevän vihollisen loitolla.

Itse hiipi hän kumarruksissaan ja pyssy valmiina pitkin rantaa, huutaen Rosenholzille:

-- Peräydy takaisin veneeseen; minä tulen perässä heti, kun olen ampunut yhden noista.

Nyt pamahti. José kaatui kiroten ja katosi ruohostoon. Kanadalainen päästi tuskan huudahduksen nähdessään sen miehen kaatuvan, joka oli ollut osallisena kaikkiin hänen vaaroihinsa ja iloihinsa; vanha metsästäjä tunsi nyt kadottaneensa veljen, kadotettuaan ensin poikansa.

Kanadalaisen ankara mielenliikutus esti hänet huomaamasta, että eräs apahi-ratsastaja pääsi rannalle, lähelle sitä paikkaa, johon José oli kadonnut. Hetkinen vielä ja hämmästyneen Rosenholzin loppu olisi tullut. Onneksi nyt, ikäänkuin ihmetyö, leimahti salama maasta, eikä sitä seuraava pamaus ollut vielä tauonnut kuulumasta, kun intiaani kaatui satulasta jokeen. Samassa näkyi maan tasalla Josén pää, puoliksi äkäisen puoliksi ivallisen näköisenä. Hän näytti aivan vahingoittumattomalta.

-- Tule tänne, Rosenholz! huusi hän, pujahda tällaiseen kuoppaan, johon kohtalo salli minun langeta. Tässä on valloittamaton asema eikä ainoakaan noista roistoista pääse rankaisematta lähenemään meitä. Kahdella hyppäyksellä seisoi Rosenholz Josén vieressä. Hänkin katosi tuollaiseen luonnon tekemään kuoppaan, jollaisia usein tavataan aavikoilla ja joita tiheä ruoho peittää. José ja Rosenholz, joita intiaanit turhaan etsivät, seisoivat selkä selkää vastaan, edellinen vartioiden aavikkoa, jälkimäinen joen rantaa.

José oli taasen ladannut pyssynsä ja molemmat metsäsissit, joitten päät olivat maan tasalla, seurasivat säihkyvin silmin intiaanien liikkeitä. He uivat takaisin hirnuvine hevosineen, ja se, jonka hevosen Ukkosensäde oli ampunut, seurasi perässä.

-- Nyt, Rosenholz, sanoi José, saatamme uudelleen astua veneeseen, joka odottaa meitä. Kas vaan noita roistoja, ne nousevat joesta märkinä ja noloina kuin selkäsaunan saaneet koirat. Täältä päin ei vaara enää uhkaa, veneeseen siis!

-- Odota, odota, José! huudahti innostunut kanadalainen; jota useampi noista roistoista tänään kaatuu, sitä vähemmän vihollisia meillä on. Kun olet puhdistanut joen, niin käänny tännepäin; täällä meillä on tekemistä.

Aavikolle hajautuneet intiaanit, jotka kaikkialta etsivät molempia vihollisiansa, joitten olivat nähneet katoavan, lähenivät nyt metsästäjiä.

-- Ampukaamme ensin ratsastajat, se on varminta, sanoi Rosenholz, ammutaan yht'aikaa. Sitten emme ehdi lataamaan. Oletko valmis?

-- Olen, ammu sinä oikeanpuolinen, kyllä minä vasemmasta huolen pidän.

Kaksi ruohostosta leimahtavaa salamaa välähti. Taasen kaatui kaksi ratsastajaa. Rosenholz ja José ehtivät tuskin kumartua alas, kun luoti- ja nuolisade peitti maan.

-- Nopeasti! sanoi José, nyt on aika. Ennenkuin hän ehti loppuun sanoakaan, olivat he jo matkalla.

Viholliset epäröivät hetken, mutta sitten hyökkäsivät he puukko ja tappara kädessä eteenpäin.

Gayferos, Ukkosensäde ja molemmat intiaanit, jotka olivat kumartuneet veneen taakse, ammuskelivat yhtä mittaa toisen rannan pensastossa olevia intiaaneja.

Comanhin yhtämittainen kiljunta ja alituinen ampuminen, josta päättäen he luulivat vastustajia olevan lukuisastikin, herätti aavikollakin olevissa apaheissa levottomuutta.

Tämä heidän epäröimisensä oli molempien metsäsissien onneksi; Ukkosensäteen ja hänen toveriensa tulen suojelemina saattoivat he juosta pitkin avonaista rantaa ja ehtiä veneeseen.

Vasemmalla rannalla olevat apahit näkivät, silloin kun tuo pieni joukko astui veneeseen, kuinka vähän heitä oli, ja alottivat uudelleen takaa-ajon. Mutta se oli myöhäistä; vene oli jo keskellä jokea. Ratsastajat ainoastaan olisivat voineet saavuttaa veneen, mutta heitä pidätti noitten varmasti sattuvien luotien pelko.

-- Anna minulle kätesi, José! huudahti Rosenholz vilkkaasti, istuessaan Josén vieressä veneen perässä, joka kulki nopeasti virtaa myöten. Perhana vieköön, kuinka pelästyin sinun kaatuessasi. Luulin tosiaankin sinun kuolleen. Jumalan kiitos, ettei näin onnettomasti sattunut!

-- Kaatumiseni juuri pelastikin minut kuolemasta, sanoi José, vastaten yhtä lämpimästi, vaikkei yhtä voimakkaasti kanadalaisen kädenpuristukseen.

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä onnentoivotuksia; molemmat metsästäjät tunsivat itsensä onnellisiksi, kun saivat veneen kiitäessä vielä kerran kuunnella erämaan öisiä ääniä, jotka niin usein olivat heitä ihastuttaneet -- puhvelin kaukaista mylvintää, pöllön huutoja, tuulen huminaa ja aaltojen loisketta.

Vaarasta he eivät vielä olleet päässeet. Kun he vielä kulkivat matalien hiekkaisten rantain välillä, jossa eivät pensaat estäneet katsetta ulottumasta aavikolle, soutivat he vain hiljakseen. Mutta ehdittyänsä etemmäksi, missä rannat olivat korkeita ja pensaston peittämiä, siten tarjoten vihollisille väjymyspaikkoja, muuttuivat he levottomiksi ja molemmat metsästäjät tähystelivät epäluuloisin silmäyksin pensastoon.

José ei ollut erehtynyt väittäessään, että pajupensaston takana olevat intiaanit, joihin osa Mustanlinnun joukosta oli yhtynyt, olivat samoja, jotka heitä olivat saarella piirittäneet.

Se olikin sama pieni osasto, joka lähti meksikolaisten palavasta leiristä etsimään noitten kolmen pakoon päässeen metsästäjän jälkiä.

Tarkka tutkimus, jota vaikeutti uivan lautan hajottaminen ja johon kului kaksi päivää, oli johtanut Antiloopin Gilajoelta kultalaaksoon ja Punasen joen rannoille, sekä vihdoin sille paikalle, jossa Rosenholz, José ja Gayferos olivat astuneet comanhin veneeseen. Ei siis ollut luultavaa, että Antilooppi pelästyisi kärsimästään tappiosta, varsinkaan kun oli päässyt yhtymään Mustanlinnun lukuisaan joukkoon.

Joki juoksi tiheän metsän läpi ja matka kävi pimeän tähden vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun intiaanit saattoivat olla väijyksissä rannoilla; siksi ehtivätkin he kahdessa tunnissa ainoastaan yhden penikulman.

Vihdoinkin nousi kuu, hopeoiden vuorten kukkulat; siellä täällä lankesi vaalea viiru jokeenkin, joka oli pimeän peitossa. Kun se ei voinut valaista jokea, tarttuivat airot usein rannalla oleviin puihin, tai kolahtivat vedenalaisiin liekoihin. -- Molemmat metsästäjät juttelivat hiljaa keskenänsä, luoden tarkastelevia silmäyksiä molemmille rannoille.

-- Jos nuo roistot, joille äsken annoimme niin veriset tervetuliaiset, tajuaisivat asian, niin he voisivat tässä, kun puunrungot estävät kulkua, loistavasti kostaa, sanoi José levottomana puistaen päätänsä. Tämä joki on tosiaankin ainoa, mitä olen kulkenut, jonka voi verrata Arkansasin jokeen. Tultuamme tänne metsään olemme kulkeneet tuskin penikulmaakaan ja samoin oli tuskin penikulman matka siitä, missä metsä alkoi, sille paikalle, jossa taistelimme; kolmessa tunnissa emme ehtineet siis kahtakaan penikulmaa. Jos nyt nuo roistot olisivat oikein oivaltaneet, niin olisi jokainen ratsastaja ottanut jalkamiehen taaksensa hevosen selkään, ja siten olisivat he ehtineet tänne väijyksiin.

-- Samaa minäkin arvelen, vastasi Rosenholz. Varmaa ainakin on, että nuo pimeät rannat ovat omiansa salaamaan väijyksissä olevan vihollisen ja minun mielestäni tulisi meidän valaista jokea, voidaksemme kulkea nopeammin. Tahdon puhua siitä comanhin kanssa.

Lyhyen neuvottelun seurauksena oli, että vene soudettiin rantaan. Intiaanit kaivoivat turpeen, joka pantiin poikkipuolin veneen kokkaan. Tämän turpeen päälle pantiin seedripuun oksia, jotka sytytettiin. Tästä syntyi kirkas valo, jonka avulla oli helppo venettä ohjata.

46.

APAHIT AJETAAN PAKOON.

Tuon tuostakin tarkasti kanadalainen palavan puunoksan avulla jokea, jonka pintaa tämä tuohus valaisi.

Mikään ei häirinnyt yön hiljaisuutta; kuului vain aluksen pohjalta haavoitetun comanhin raskaat henkäykset; hänen sielunsa oli ruumiista eroamaisillaan.

Hiljaa lauloi hän kuolinvirttään, jota säestivät tahdikkaat airon vedot, ja sitten kuoli hän valitustakaan huuliltaan päästämättä nuoren päällikön syliin. Vene jatkoi vielä hetkisen matkaansa, mutta soudettiin sitten maihin; intiaanit täyttivät vainajan viitan raskailla kivillä; ja sitten lykättiin vene uudelleen vesille. Viitta kiedottiin ruumiin ympäri ja laskettiin kivien painolla joen pohjaan, jossa ruumis oli suojassa häväistyksiltä.

Soutajat tarttuivat airoihin, ja kevyt vene kiiti eteenpäin. Rosenholz tarkasteli tulisoihdullaan joen pintaa ja huomasi kummastuksekseen oksia ja runkoja. Heti arvasi hän tässä piilevän jonkun intiaanien viekkauden ja ryhtyi toimenpiteisiin sen välttämiseksi. Päätettiin poistua joelta ja kiertää metsän kautta vihollisen hyökkäyksen välttämiseksi. He vetivät veneen maalle ja piilottivat sen puun oksien alle. Otettuaan mukaansa sen verran muonavaroja kuin kukin helposti saattoi viedä mukanaan, lähtivät he kulkemaan.

Pian oivalsivat he, kuinka tarpeen tämä varovaisuus oli. He olivat kulkeneet jonkun tuhat kyynärää metsässä, jonka tiheät viidakot ja köynnökset hidastuttivat heitä, kun he raikkaista tuulenhenkäyksistä huomasivat, ettei joki ollut etäällä. Veden kovemmasta kohinasta tiesivät he lähenevänsä paikkaa, jossa joki juoksi ahtaiden ja jyrkkien rantojen välitse, joita varjosti tiheä metsä. Siinä oli siis jonkunlainen sola, jossa viholliset varmaan olivat väijyksissä. Kun tässä vaadittiin mitä suurinta varovaisuutta, kehoitti etunenässä kulkeva Ukkosensäde toisia hetkeksi pysähtymään; sitten poistui hän tovereinensa pyytäen metsästäjiä odottamaan samalla paikalla.

Päivä alkoi koittaa heidän siinä odottaessaan. Etäältä kuulivat he pöllön surullisen äänen, johon vastasi toinen. Vaikka ääni tuntui aivan luonnolliselta, epäili Rosenholz, joka hyvin tunsi intiaanien viekkauden, jonkun juonen olevan tekeillä, kun äkkiä pyssyn pamaus kajahti hänen korviinsa. Heti lähtivät metsästäjät sille taholle, josta pamaus kuului. Pitkältä he eivät ehtineet, kun jo lukivat kolmetoista laukausta, mikä todisti, että siellä oli kova ottelu. Heti muodostivat he jonkunlaisen ampumaketjun ja riensivät mitä nopeimmin sille suunnalle, josta ampuminen kuului, matkien tuon tuostakin sakaalin ääntä, etteivät eksyisi kovin loitolle toisistaan.

Rosenholz ehti ensimäisenä joen rannalle. Pensaiden ja viidakon läpi näki hän välkkyvän vedenpinnan, jossa uivat siihen heitetyt puut. Siitä päätti hän, että oteltiin joella tai sen rannoilla, ja veden pinnalta kuvastava ampumisen välähdys vahvisti tätä luuloa. Heti kutsui hän luoksensa molemmat toverinsa, rientääksensä sinne, mistä comanhien sotahuuto kuului.

Samassa kun hän huusi Gayferosta ja Joséta, tarttui kaksi kättä hänen kurkkuunsa ja mustia olentoja sukelsi esiin hänen vierestänsä; puukot välkkyivät hänen silmissään. Hetkenkin pelko -- ja kelpo metsäsissin loppu olisi tullut.

Mutta Rosenholz ei menettänyt malttiaan; hänen ensimäinen liikkeensä oli voimakas taaksepäin hyppäys, joten hän tempasi mukaansa intiaanin, joka uhkasi kuristaa hänet. Vasemmalla kädellä pitäen pyssyänsä etäällä, oikealla tarttuen vihollisensa kurkkuun ja kuristaen hänet kuoliaaksi -- tuo kaikki oli silmänräpäyksen työ jättiläiselle. Sitten vetäisi hän henkeänsä ja huusi tovereitansa avuksi. Samalla murti hänen raskas pyssynsä perä toisen, edellisen vieressä seisoneen, intiaanin pään. Samassa tuli José pensastosta.

Pari sanaa riitti selittämään äskeisen tapauksen, ja sitten kohdistivat he pyssynsä kolmanteen intiaaniin, joka pakeni metsään, ennenkuin ehtivät ampua. Kun metsästäjät syöksyivät hänen peräänsä, hyppäsi metsästä kolme tummaa ruumista jokeen ja katosi uivien runkojen alle.

Comanhien sotahuuto kaikui yhä kovemmin heidän korviinsa. Molemmat ystävät vastasivat siihen ja riensivät joen taipeeseen, jossa omituinen näky oli heidän vastassansa.

Joki juoksi tässä vuoren rotkon läpi. Kuohuen kiisi vesi ahtaassa kanavassa, korkeitten, toistensa lähellä olevien äyräitten välissä. Kummaltakin puolen koki eräs soturi hypätä yli kuilun, joka erotti heidät toisistaan. Juuri kun comanhi oli hyppäämäisillään, pidätti häntä kanadalaisen huudahdus, joka kehoitti hänet odottamaan, kunnes hän -- Rosenholz -- oli ehtinyt ladata pyssynsä. Samassa hyppäsi toinen huutaen: Antilooppi voi hypätä kauvemmaksi! ja tarttui Ukkosensäteesen. Rosenholz aikoi ampua, mutta hän tovereinensa saattoi ainoastaan katsella molempien taistelevien ponnistuksia. Kummatkin koettivat heittää toisensa jokeen ja molemmat syöksähtivät sinne, ennenkuin Rosenholz ehti tähdätä apahiin.

Juuri kun vesi loiskahti korkealle näiden taistelijoiden yli, hyppäsi eri kohdilta rannasta puoli tusinaa mustia olentoja jokeen. Valkoiset metsästäjät seisoivat kummastuneina ja katselivat uteliaina jokeen, jonka pinnalla taistelu taisteltiin. Pian näkivät he sukeltaneitten uudelleen tulevan puun runkojen joukkoon ja alkavan taistella keskenään joessa.

Uuden henkilön ilmestyminen enensi metsästäjäin kummastusta. Se oli Pedro Diaz, joka tuli esille piilopaikasta, jossa hän tähän asti oli ollut; hän viittasi miekallaan molempiin taistelijoihin, jotka toisinaan olivat pinnalla, toisinaan sukelsivat.

Lausumatta ilmi iloansa, minkä heissä herätti seikkailijan esiintyminen niin ratkaisevalla hetkellä, seurasivat molemmat metsästäjät hänen miekkansa suuntaa ja näkivät kolmen uijan lähestyvän taistelevia ja puukoillansa lävistävän toisen. Tämä levitti kätensä ja vaipui veteen, toinen vedettiin liikkumattomana rannalle. Se oli nuori comanhi, joka väsyneenä tuosta kovasta taistelusta vasta vähitellen virkistyi; hän ei ollut saanut pahempaa haavaa. Nyt vasta saatettiin tervehtiä toisia ja levätä hetkinen rannalla. Nuori comanhi oli menettänyt kolme soturiansa, hänellä oli siis seitsemän jäljellä, joten valkoisten ja comanhien yhtynyt voima nousi kahteentoista mieheen.

Kun apahit paostaan huolimatta uudelleen voivat yhtyä, päättivät tuon pienen, mutta rohkean joukon johtajat jatkaa matkaa veneellä. Pian oli palattu sille paikalle, jossa vene oli kätkössä. Se työnnettiin heti vesille. Kaksi intiaania kulki vakoojina joen kummallakin rannalla, samalla kuin muut nopeasti kiitivät pitkin jokea Josén ja Rosenholzin soutaessa. Ainoastaan siinä, missä joki juoksi vuoren seinämien lomitse, täytyi heidän uudelleen vetää vene maihin, kun uiva metsä oli pysähtynyt siihen ja esti kulun. Siitä kulkiessaan näkivät he, missä vaarassa olisivat olleet, jos vene olisi joutunut virran ajamien puun runkojen väliin. Samalla saivat he kuulla, miten Ukkosensäteen oli onnistunut liittyä tovereihinsa ja pettää apahit.

Erottuansa valkoisista metsästäjistä oli hän löytänyt tuoreet jäljet, joita oli seurannut. Sitten oli hän apahien väijymäpaikan lähellä löytänyt äsken tallattuja kuivia oksia. Päästäkseen liittymään omiin sotureihinsa, joitten hän luuli olevan lähistöllä, oli hän matkinut pöllön ääntä, joka heille oli merkkinä päällikön tulosta. Tämän merkin kuultuaan yhtyi intiaaneja hänen seuraansa, ja Ukkosensäde jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Ensimäisen osaston lähetti hän joelle, käskien heidän asettua virtaa myöten kulkevien puiden päälle ja seurata niitä mainittuun solaan. Toisen osaston kanssa ui hän joen yli ja asettui väijyksiin tuon ahtaan solan luo. Neljä comanhia kätkeytyi vastaiselle rannalle.