Part 27

Joen vesi muuttui melkein mustaksi, sillä rannat lähenivät toisiaan, muodostaen kapean kanavan, jota varjosti tiheä metsikkö. Viimeinen laskeuvan auringon purppurasäde heitti pitkän valonsäteen tuon viheriän lehdikön alle, sekaantuen tummiin varjoihin, jotka häilyivät veden pinnalla.

Ennenkuin soudettiin tuohon pimeään kanavaan, antoi Ukkosensäde vieressään istuvalle sotilaalle merkin, ja molemmat tarttuivat jälleen airoihin metsästäjäin käydessä käsiksi pyssyihinsä. Heti sen jälkeen antoivat intiaanit kuulua tukahutetun huudahduksen, joka oli veden pinnalla leijailevien pääskysien viserryksen kaltainen. Jonkun hetken perästä liukui vene puiden varjossa. Viimeinen auringon säde oli ikäänkuin sammunut jokeen, ja pimeässä saattoi tuskin nähdä veneen perästä sen kokkaan.

-- Jos pimeys joskus ei synnyttäisi harvinaisia näköhairahduksia, sanoi kanadalainen, niin melkeinpä vannoisin näkeväni ihmisolennon tuon haavan oksalla, joka nojautuu veteen.

Nuori comanhi hillitsi kanadalaista, joka jo varustausi ampumaan.

-- Kotka ja Matkijalintu eivät ole täällä vihollismaassa, sanoi hän; sotilaat ovat vartioina pitkin jokea, tehdäkseen sen varmaksi.

Näin sanoen käski Ukkosensäde intiaanin heretä hetkeksi soutamasta samalla kuin itse huopasi, ja vene liukui silloin tuon nojaavan puun alle, jota kanadalainen oli näyttänyt.

Ennenkuin José ja Rosenholz selkesivät hämmennyksestään, pudottautui musta ruumis puusta. Vene sai sysäyksen, joka saattoi sen vapisemaan, ja muuan intiaani istui Ukkosensäteen viereen. Vastatullut kertoi lyhyesti jotakin, jota metsästäjät eivät ymmärtäneet, veneen jatkaessa pimeässä matkaansa.

Pian vaikeni vastatullut yhtä äänettömäksi kuin toisetkin matkailijat. Kun he näin äänettöminä olivat kulkeneet tunnin ajan, uudistui äskeinen tapaus. Eräs toinen intiaani tuli samalla tavalla veneeseen, joka oli liian pieni, jos matkailijani luku näin joka hetki lisääntyisi. Myöskin viimeksi tullut lausui muutamia sanoja comanhien kielellä Ukkosensäteelle. Nyt nostivat molemmat intiaanit aironsa ylös, ja antoivat veneen jonkun aikaa mennä virran viemänä. Kaukainen kohina alkoi kuulua, ikäänkuin vesi syöksyisi kivien yli tahi matalikkoon, mutta pimeässä taisi tuskin nähdä veneen mittaa eteensä. Nyt alkoi tuo heikko alus kieppua ympäri, eivätkä intiaanit yrittäneetkään sitä ohjata. Sitten kulki se vähän aikaa sivuttain, ja vihdoin liukui se eteenpäin tuimaa myötävirtaa. Pian tuli nopeus niin suureksi, että vene kulki kuin nuoli veden pintaa, joka tuntui olevan kalteva. He olivat koskessa, ja intiaanit, kun eivät nähneet ohjata venettä, antoivat sen kulkea omin päin. Hetkisen kiehui ja kohisi vesi tuon kehnon aluksen alla, joka hyrskyjen läpi syöksyi edelleen.

Äkkiä sai se ankaran sysäyksen, ja tuntui melkein kuin olisi se haljennut ja tullut vettä täyteen; sitten se pysähtyi. Onnellisesti oli tultu vaarallisen paikan ohi ja Ukkosensäde tovereinensa, jotka olivat levänneet, tarttuivat uudelleen airoihin ja alkoivat soutaa.

Kun matkustajat olivat päässeet koskesta, tulivat he pian tuosta pimeästä kanavasta, joka oli useiden penikulmien pituinen. Täytyi nyt mennä maihin tarkastamaan venettä, joka oli saanut pienen reijän. Aukea aavikko levisi tässä matkustajain silmien eteen; muutamia puuvillapensaita kasvoi joen rannoilla.

-- Kotka ja Matkijalintu saavat nukkua hetken sillä aikaa kun minä sotureineni sytytän nuotion paikataksemme veneen, sanoi Ukkosensäde.

-- Jos sallitte, nuori ystäväni, vastasi José, niin syön ensin hiukkasen ja panen vasta sitten nukkumaan.

Pian olivat intiaanit sytyttäneet nuotion, jonka ääreen he ja metsästäjät asettuivat; puhvelin tähteistä saivat nuo seitsemän miestä aterian, joka maistui yhtä hyvältä kuin Puhvelisaarella syöty. Kun he olivat kääntäneet veneen, etsiäksensä reikää, huomasi Ukkosensäde veneen ratkenneen neulomuksen kohdalta. Oltiin juuri ryhtymäisillään reijän paikkaamiseen puhvelin rasvalla ja tuhkalla, kun Ukkosensäde alkoi kuunnella.

-- Kuuletteko mitään epäiltävää? kysyi José.

-- Ukkosensäde kuuntelee ennustavien susien ulvontaa.

-- Hyvä nuori ystäväni, teillä on hieno kuulo, siitä voitte ylpeillä. Mitä sitten ennustaa tuon pienen aavikkosuden ulvonta, joka minun mielestäni todistaa sen vain olevan nälissään?

-- Kun intiaanit ovat metsästämässä, sanoi comanhi vakavasti, seuraavat sudet heitä äänettöminä, ollen varmoja saavansa osan saaliista; pienet ja heikommat sudet seuraavat ulvoen suurempia, toivoen hekin osaansa. Olen kuullut ennustavien susien äänen pohjoisesta; Mustanlinnun joukko on idässä. Kolmas joukko, jota vakoojamme eivät ole huomanneet, on siis pohjoisessa; puhvelit pakenevat niitä, isäni voi kuulla sen.

Etäältä kuului todellakin kumeaa ja epämääräistä melua.

Comanhi otti kekäleen ja tarkasteli sen valossa nuotion viereistä maata. Leveä, kovaksi sotkettu tie vei joelta aavikolle.

-- Tästä kulkevat puhvelit ohi, huudahti hän; tämä on vaarallinen paikka, josta meidän täytyy lähteä heti, jos ehdimmekään enää. Lauma lähestyy tätä tietä.

Pian kuului etäältä mylvintää, samalla kuin maa tärisi.

Ukkosensäde lausui muutaman sanan kolmelle soturilleen, jotka nopeasti sammuttivat nuotion, paitsi sitä kekälettä, joka oli päälliköllä. Ukkosensäde kulki edellä, häntä seurasivat intiaanit, kantaen metsästäjäin avulla venettä. Nuori päällikkö pysähtyi eräälle pienelle kukkulalle, jollaisia seudulla oli runsaasti. Siellä sytytettiin nuotio uudelleen ja intiaanit jatkoivat veneen paikkaamista. Tuskin olivat he alottaneet työnsä, kun joen toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, josta he olivat lähteneet, näkyi joukko puhvelia. Puuvillapensaat taipuivat rätisten ikäänkuin ruohon korret noitten suurien eläinten kulkiessa. Kauhea mylvintä kuului laumasta, kun se alkoi uida joen yli. Nyt loiskahti vesi, kun puhvelit syöksyivät jokeen, joka nousi yli äyräittensä. Lauma oli päässyt joen poikki. Vesi oli vielä vaahdossa, kun pois rientävien puhvelien melu vähitellen taukosi aavikolla.

44.

SEIKKAILUJA JOELLA.

-- Poikani luottaa siis uniin ja enteisiin? sanoi Rosenholz intiaanille.

-- Ennustavan suden ulvonta ei milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde niin vakavalla muodolla, ettei kanadalainen saattanut olla hymyilemättä. Samoin eivät petä nekään unet, jotka suuri henki lähettää nukkuvalle soturille. Luuleeko Lumivuorten kotka, että puhvelit tähän aikaan yöstä luopuisivat makuusijoiltaan korkeassa ruohostossa lähteäksensä viileään yöhön.

-- Se ei ole luultavaa; Jumala suo yöllä unta eläimille samoin kuin meillekin. Puhvelit eivät ole susia eivätkä tiikeriä, jotka retkeilevät pimeässä ja makaavat päivällä; varmaankin ovat intiaanit pelottaneet tästä ohikulkeneet eläimet.

-- Unet ovat sielulleni kuin ennustavien susien ulvonta korvilleni ja puhvelien yöllinen pako silmilleni varmana merkkinä, että vaarat uhkaavat meitä.

-- Jos te, kuten luulen, puhutte totta, sanoi Rosenholz, niin minun mielestäni tulisi meidän mitä pikimmin jatkaa matkaamme.

-- Vene on jo paikattu, mutta ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin. Näitten kukkuloitten taakse sytytämme kuusi nuotiota vähän matkan päähän toisistansa. Siltä paikalta, johon Mustalintu on pysähtynyt, näkevät apahit nuotiot erottamatta, onko niitten ympärillä vartioivia soturia, ja kun he kuluttavat aikaansa miettimällä, miten huomaamatta voisivat lähestyä, pääsevät Ukkosensäde, Kotka ja Mustalintu vihollistensa edelle.

Rosenholz ja José oivalsivat, mitä hyötyä tästä olisi.

Nuotioita sytytettiin pensaitten ja kukkulain taakse siten, että ainoastaan niitten kajastus näkyi etäälle. Sitten sysättiin vene joelle ja pieni joukko alotti matkansa parin tunnin keskeytyksen jälkeen.

Metsästäjät, jotka täydellisesti luottivat comanheihin, jotka vuorotellen soutivat ja lepäsivät, laskeutuivat veneen pohjalle nukkuaksensa hetkisen. Heidän näin kulkiessaan tunsivat Rosenholz ja José voittavansa menettäneensä ajan ja tämän rauhoittavan tunteen lohduttamina antautuivat he heitä raskauttavan unen helmoihin.

Nuotiot, jotka he olivat rannalle sytyttäneet vihollisia pettääksensä, katosivat pian näkyvistä.

Äänettöminä soutivat intiaanit, eikä nuori comanhi, joka liikkumattomana istui veneen perässä, lakannut tähystelemästä aavikolle. Pian kiinnitti hänen huomiotansa kumea mörinä, joka kuului joelta. Hän viittasi intiaaneja lakkaamaan soutamasta, kumartui sitten kanadalaisen puoleen, joka tuntien olkapäähänsä koskettavan heti avasi silmänsä katsahtaen ympärilleen. Hän huomasi intiaanien lakanneen soutamasta ja arvasi jonkun salaisen vaaran heitä uhkaavan. Tässä juoksi joki korkeitten äyräiden välillä.

-- Herätänkö Josén? kysyi Rosenholz.

-- Antaa hänen nukkua, vastasi comanhi, herätämme hänet sitten, jos tarve vaatii. Olen kuullut sanottavan, että Kotkan luoti aina sattuu määräpaikkaan.

-- Kyllä, poikani, niin olikin silloin, kun minulla oli se pyssy, joka vihdoin käsistäni särjettiin, mutta tällä en voi taata ensimäistä laukausta, kun en ole vielä koetellut. Mutta miksi herätitte minut.

Kumea mörinä, joka tuntui pitkään vedettyjen palkeitten puhallukselta, vastasi intiaanin puolesta.

-- Hyvä, sanoi Rosenholz, enempää ei minun tarvitse tietää. Toimikaamme niin, että pääsemme paikan ohi, ja sallikaa minun sitten nukkua, ellette ole väsyksissä soutamisesta.

-- Karhun luvatta emme paikan ohi pääse. Tuon käänteen takana on joki kapea, ja karhu on pienellä, keskellä jokea olevalla saarella. Mitä Ukkosensäde kerran on nähnyt, sitä hän ei milloinkaan unohda. Hän tuntee Punaisen joen jokaisen pienimmänkin mutkan.

Vene liukui kuitenkin eteenpäin, kääntyen ympäri. Mutta kun täytyi jotain päättää, ennenkuin vaaran paikalle uskallettiin, tarttui Rosenholz airoihin ja souti vähän matkaa taaksepäin.

-- Emme tosiaankaan saa, sanoi hän, pidättäen venettä soudettuansa jonkun sylen, tuhlata laukauksia täällä erämaassa, jossa viholliset voivat olla aivan lähellämme, ellemme tahdo läsnäoloamme ilmaista. Yksikin laukaus riittää tuomaan ne kimppuumme. Minun mielipiteeni on, että pitemmittä mutkitta ja syrjäyttäen itserakkautemme menemme maihin ja otamme veneen selkäämme väistääksemme tuota kirottua eläintä. Hieman alempana lykkäämme veneen taasen vesille.

-- Kolmella intiaanilla on tukevat käsivarret ja terävät kirveet; valkoisilla sotureilla on pitkät, terävät puukot, sanoi intiaani.

-- Nuorukaisen itserakkaus ei tahtoisi kuulla paosta puhuttavan, sen tiedän. Tahtoisitteko mieluummin, että veneemme ajaisi karille, mikä ei niin pahoin olisikaan, kun sitä oikein ajattelen, vai tahdotteko, että karhu repisi sen rikki? Se olisi korvaamaton vahinko. Ukkosensäde, kuulkaa minua. Luopukaa tuosta pienestä kunniasta isän tähden, joka kokee vapauttaa poikaansa, jonka hetket ovat luetut. Harmaahapsinen ukko, jonka sydän on surua täynnä, pyytää sitä teiltä, nuorukaiselta.

-- Lumpeenkukka, sanoi intiaani, joka ei voinut salata nuoren sydämensä tunteita, olisi pelännyt ja vavissut kun hän olisi nähnyt tuon kauhean eläimen nahan; hän olisi ystävällisesti hymyillyt sille nuorelle soturille, joka hänelle olisi nahan lahjoittanut. Ukkosensäteen sydän olisi riemuinnut.

-- Niinpä niinkin, ystäväni, sen kyllä uskon; mutta suloista on myöskin auttaa vanhusta, joka on levoton poikansa tähden; suuri henki on aina siunaava teitä.

Comanhi ei enempää väitellyt.

Herätettiin José ja Gayferos ja ilmoitettiin heille, että harmaa aavikkokarhu vartioi ahdasta paikkaa joessa, josta he eivät voineet päästä ohi antaumatta taisteluun eläimen kanssa; oli siis välttämätöntä, että kierrettäisiin maitse vaarallisen melun välttämiseksi, joka syttyisi taisteltaessa saaren kauhean vartian kanssa.

Tämä ilmoitus sai Josén huonolle tuulelle.

-- Piru tuon kurjan itikan niskat nurin vääntäköön, sanoi hän haukotellen. Harmissaan käytti hän aavikoiden suurimmasta ja pelottavimmasta eläimestä halveksivaa lausetta. Sitte lisäsi hän: Minä nukuin niin rauhallisesti.

Kanadalainen oli sillä välin soutanut toiselle rannalle. Siellä päätti vanhus tavallisella varovaisuudellaan luoda silmäyksen aavikolle, ennenkuin kaikki nousisivat maalle. Hitaasti kapusi hän jyrkkää äyrästä ylös. Korkeaa ruohoa kasvoi äyräällä, estäen näköalan. Pyssy kädessä hiipii hän varovasti ruohostoon ja katosi hetkeksi. Veneeseen jääneet olivat varuillaan; voi sattua, että karhu, jota koetettiin väistää, hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Oli selvää, että karhu vainusi ihmisiä läheisyydessään eikä enää tuntenut olevansa yksin valtakunnassaan. Syystä kyllä pelkäsivät matkustajat, että se, samoin kuin muinaisaikana nuo pelottavat linnanherrat, jotka kalliolinnoistaan hallitsivat ympäristöä, vaatisi itselleen veroksi metsästäjän tai intiaanin, jos se joskus ennen olisi päässyt ihmislihan makuun. Sen sieramien nopeaan huokumiseen sekaantui toisinaan hampaitten kiristeleminen ja jalan raapiminen, kun se kynsillään kaapi kiviä. Samassa palasi kanadalainen juosten takaisin.

-- Pois, pois! sanoi hän matalalla äänellä veneeseen ehdittyänsä. Tusinan verta ratsastavia intiaania on aavikolla.

-- Ennustavat sudet eivät milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde. Mistä päin tulevat nuo apahikoirat?

-- Ne näyttävät tulevan siltä taholta, johon sytytimme nuotiot. Niin, Ukkosensäde, nyt ei auta epäileminen enää, meidän täytyy kirveillä ja puukoilla puolustaa itseämme.

-- Olkoon kuinka tahansa, emme saa viipyä täällä. Joka hetki saattaa jokunen ratsastaja tulla joelle.

Vene soudettiin uudelleen keskelle jokea, huolimatta karhun pelottavasta mörinästä. Muulloin olisivat matkustajat, perustamatta tuon kulkuväylää vartioivan karhun voimasta ja raivosta, sangen vähän välittäneet sen kohtaamisesta. Kaikki, paitsi Gayferos, olivat ikänsä viettäneet erämaassa ja tottuneet sen vaaroja vastaan taistelemaan. Ei Gayferoskaan näyttänyt pelkäävän enempää kuin toverinsakaan; se tuli siitä, ettei hän tiennyt, millaisen vihollisen kanssa oltiin tekemisissä. Mutta molemmat metsästäjät ja intiaanit tiesivät sen, ja he käsittivät kuinka paljon apahien lähellä olo enensi taistelun muutenkin suurta vaaraa. Ellei eläin antaisi heidän rauhassa kulkea ohi, voitiin ainoastaan teräaseita käyttää taistelussa. Karhun vahva nahka teki kuitenkin sellaisen taistelun päättymisen epäiltäväksi. Jos karhu tuli ainoastaan haavoitetuksi, voisi sen ääni houkutella sinne metsästyshaluiset intiaanit; heti kun karhu terävillä kynsillään iski veneeseen, oli se rikki revitty; veneen täytyi kaatua. Varmuuden vuoksi ja estääksensä comanhin hyökkäämästä karhun kimppuun, pyysi Rosenholz Ukkosensädettä tarttumaan toiseen airoon. Itse tarttui hän toiseen ajattelematta, mihinkä vaaraan hän antautui, sillä hän istui samalla puolen, jossa eläinkin oli.

Pian oli vene ehtinyt samalle paikalle, josta kanadalainen alkoi soutaa sitä takaisin. Oli vakava hetki, kun vene kulki jokeen pistävän niemen ohi. Kokassa seisoivat intiaanit kirveet kädessä valmiina iskemään jättiläiseen, perässä seisoivat José ja Gayferos puukoilla varustettuina. Äänetönnä solui tuo pieni alus vedenpinnalla, ja keskeltä jokea kuului kumea huokuminen, ikäänkuin veden hirviö olisi hiekkasärkälle ajautunut.

Tummalla veden pinnalla näkyi saari, jolla saattoi erottaa suuren mustan möhkäleen.

-- Jesus Maria! sanoi hiljaa Gayferos, suuresti peljästyen nähdessään vihollisen, jonka jättiläiskoosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

-- Luottakaa enemmän puukkoonne kuin rukoukseen! kuiskasi José vilkkaasti.

Hitaasti kulki vene eteenpäin, ja nähdessään ihmiset päästi karhu kauhean mörinän. Ojentaen toisen äärettömistä käpälistään sai se koko hiekkavyöryn vierimään jokeen. Sitten alkoi peto hitaasti nousta takajaloilleen. Vene oli tuon vaarallisen paikan lähellä. Soutajat olivat valmiina.

-- Kas nyt comanhi, pari voimakasta airon vetoa! Seitsemän ihmisen henki riippuu siitä, huudahti Rosenholz.

Ja peloton metsäsissi koetti parastansa saadaksensa veneen kiitämään niin nopeasti kuin mahdollista pedon ohi, joka seisoi takajaloillaan ja näytti epäilevän, hyökkäisikö vai ei. Intiaani auttoi voimakkaasti metsästäjää ja vene kiiti nuolen nopeudella tuskin sylenkään päästä saaren jättiläisvartian ohi.

Karhu näytti vielä epäilevän, hyökkäisikö veneeseen, ja Rosenholz toivoi jo heidän pääsevän vaarallisen paikan ohi. Tällä hetkellä ja niin nopeasti, ettei metsästäjä ennättänyt sitä estää, ampui eräs comanhi nuolen, joka tunkeutui syvälle karhun ruumiiseen. Rosenholz ei voinut olla päästämättä kiukun huudahdusta. Haavoitettu eläin päästi äreän mörinän, puri yhteen kauheita hampaitansa ja syöksähti veteen.

Molemmat soutajat ponnistivat voimiansa äärimmäiseen asti ja heidän voimakkaat aironvetonsa saivat veneen melkein lentämään joen pinnalla. Karhu myöhästyi, se iski käpälänsä veteen kohtaamatta venettä.

-- Hurraa! huudahti José korkealle loiskuvan vaahdon puoliksi tukahuttamana, kestä Rosenholz, kestäkää comanhi! Te olette tehneet tehtävänne kuin kelpo merimiehet. Kuulkaa siellä, pitäkää tapparanne valmiina, ellette halua, että tuo peto saattaa meidät haaksirikkoon.

Intiaanit hiipivät nopeasti soutajien välitse ja samalla kun peto raivosta läähättäen oli jalan päässä veneestä, joka hyppeli joen levottomilla aalloilla, seisoivat he kirveet iskuun valmiina perässä.

-- Iskekää! karjasi José.

Intiaanit eivät tarvinneet hänen kehoitustaan, jota he eivät ymmärtäneetkään, sillä kolme kirvestä putosi yhtä aikaa jättiläisen päähän kuin vasarat alasimeen.

-- Vielä kerran! huusi José.

-- Hiljaa, hiljaa Jumalan tähden! huudahti Rosenholz.

-- Intiaanit eivät...

Äkkiä leimahti pyssyn tuli veren punaamalla joella.

Uudelleen haavoitetun karhun ulvonta sekaantui laukaukseen, ja veneen perässä olevista tuntui kuin tuomiopasuuna olisi heidän ylitsensä kaikunut.

-- Piru vieköön! huudahti José, nähdessään ruumiin vyöryvän rannalle ja putoavan eläimen lähelle veteen.

-- Mikä se oli? lisäsi hän.

-- Mikä on veteen putoava apahi? Uppoava nälkäinen koira, vastasi Ukkosensäde.

Nyt kuului korkeitten äyräitten peittämältä aavikolta pelottava ulvonta, ja comanhit vastasivat siihen; kauheaa oli kuulla ihmisääniä sekaantuvan karhun mörinään.

Pedon ruumiisen tunkeutunut nuoli ja nuo kolme sen päähän sattunutta kirveeniskua näkyivät kiihoittaneen sen raivoa.

-- Souda, Rosenholz, souda! huusi José, ollen polvillaan veneen perässä ja intiaanien kanssa pitäen varalla karhun liikkeitä. Peto ui nopeasti veneen perässä ja joka hetki olivat suuret käpälät musertamaisillaan aluksen. -- Taivaan nimessä, olemme tuskin ehtineet alta pois, jatkoi José, kun uusi vaahtosade kasteli hänet. Souda kovasti, comanhi, vielä hetkinen, sitten olemme pelastetut. Sinäkö Rosenholz ammuit äsken?

-- Niin, vastasi kanadalainen soutaessaan, ja pyssy käy hyvin. Ammu nyt sinäkin tuota kirottua karhua ja tähtää kuonoon.

Nyt ei enää ollut varovaisuus tarpeen. Intiaanit tiesivät pakolaisten läsnäolon ja oli aika vapautua perässä uivasta vihollisesta, jotta saatettaisiin vastustaa aavikolta tulevien vihollisten hyökkäystä.

-- Hyvä! Oletteko valmis Gayferos? Kuulitteko, mitä Rosenholz sanoi? Täytyy tähdätä pedon kuonoin.

-- Tehdään niin! vastasi tämä.

Nyt kajahti joelta kaksi laukausta; mutta vene kieppui kovassa virrassa niin, etteivät luodit sattuneet. Peto puisti vain suurta päätään, josta kuitenkin vuosi verta.

-- Perhanan otus! huudahti José suuttuneena.

Vielä hetkisen kesti tätä kamalaa, yöllistä taistelua karhun ja pakenevan veneen välillä. Ihmiset olivat äänettömiä, mutta peto ulvoi kauheasti. José ja Gayferos latasivat uudelleen pyssynsä ampuakseen vielä kerran. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vene keinui kovasti aalloissa. Ampujat asettuivat kuitenkin varuilleen; veneen ja pedon väli eneni, ja tämä oli merkkinä siitä, että se alkoi väsyä.

-- Soutakaa vaan! huusi José, peto alkaa jäädä jälelle.

Soutajat ponnistivat vieläkin kovemmin ja välimatka eneni yhä.

-- Älkää väsykö! Älkää väsykö! Hyvä! Pidättäkää hetkeksi, jos mahdollista on, sillä vene ei keinu enää niin kovasti, joten voin tarkemmin tähdätä tuota pirua. Koetan satuttaa sen mustaan kuonoon, jonka näen tuolta pistäytyvän esiin.

-- Älä suinkaan! sanoi Rosenholz vilkkaasti soutaessaan, tottelematta toverinsa kehoitusta. Säästä luotisi tuolta läheneville intiaaneille.

Rannat olivat tässä kohden matalammat, joten matkustajat saattoivat nähdä aavikolle. Korkeassa ruohossa liikkui tummia olentoja -- ratsastavia intiaaneja.

Toinenkin välitön vaara teki matkustajain tilan arveluttavaksi. Karhu oli tosin vähentänyt ponnistuksiansa, mutta tämä tapahtui sentähden, että se voisi hyökätä toiselta taholta. Se ui vinoon oikeanpuolista rantaa kohti.

-- Maihin, Rosenholz! huusi José, joka seurasi karhun liikkeitä, muuten katkaisee peto tiemme ja hyökkää edestä.

Ukkosensäde katsahti sinnepäin ja näki karhun lähellä rantaa. Rosenholzin auttamana souti hänkin oikealle rannalle.

Vene kiiti viistoon rantaa kohti, ja samalla kuin karhukin nousi maalle, hyppäsi nuori comanhikin pyssy aseena rannalle.

-- Survaiskaa vene ulos rannalta. Lumivuorten kotka saa nyt nähdä, miten peloton soturi menettelee.

Intiaani ja karhu olivat samalla rannalla noin kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Comanhi ei pitkältä valmistellut. Karhun lähetessä istahti Ukkosensäde tyynesti, mikä herätti kanadalaisessakin ihmettelyä, ikäänkuin väsynyt levähtävä matkustaja; hän tähtäsi ja odotti liikkumattomana. Tuo puhvelin kokoinen raivokas peto, aavikoiden kauhu, riensi eteenpäin. Sen kauheat hampaat näkyivät veristen huulien välistä, leimuavat silmät näyttivät tulipalloilta.

Comanhin pyssy seurasi pedon kaikkia liikkeitä ja kun pyssy melkein kosketti karhun päähän, pamahti laukaus. Jättiläinen vaipui alas; painollaan olisi se kuitenkin musertanut intiaanin, ellei tämä ammuttuansa olisi väistynyt syrjään hämmästyttävällä nopeudella ja pysähtynyt puukko kädessä kuuden askeleen päähän.

Intiaani loi ylpeän katseen verisellä hiekalla makaavaan viholliseen. Nopeasti ja taitavan metsästäjän ketteryydellä leikkasi hän yhden karhun käpälistä ja astui sitten veneeseen.

-- Ukkosensäde on päällikön vertainen urhoollisuudessa, sanoi Rosenholz, pusertaen comanhin kättä. Kotka ja Matkijalintu ylpeilevät nuoresta ystävästään. Hänen sydämensä voipi iloita, sillä lumpeenkukka hymyilee, kun hän näkee tämän merkin hänen urhoollisuudestaan.

Nuoren comanhin silmät hehkuivat ylpeydestä, jonka kanadalaisen mairittelevat sanat, mutta varsinkin toivo olla Rosaritan mieliksi herättivät. Hän huudahti lujasti ja alkoi taasen soutaa, sillä aavikolla nelistävät apahit näyttivät, samoinkuin karhukin, tahtovan katkaista heidän matkansa.

45.

MATKAN JATKAMINEN.

Sillä paikalla, jonne intiaanit näyttivät aikovan mennä odottamaan venettä, kasvoi runsaasti leppiä ja pajupensaita, joitten suojassa he helposti, itse olematta vaarassa, saattoivat ahdistaa joella olevia. Täytyi sen vuoksi ponnistaa kaikki voimat ehtiäksensä sinne ennen apahia. Jos näiden kuitenkin onnistui päästä sinne ensin, täytyi tuota vaaran paikkaa karttaa.

Kaksi comanhia oli ruvennut Rosenholzin ja Ukkosensäteen sijasta soutamaan; Gayferoksen ja Josén kanssa nämä taasen pyssy kädessä suojelivat molempia soutajia. Apahien täytyi ratsastaa suuri kierros ollakseen pyssyn kantaman ulkopuolella. Vene sitävastoin kulki suoraan.

-- Sanoessani, että aavikon intiaanit kulkevat tuulen siivillä kuin heinäsirkat, olen oikeassa, sanoi tämän uuden esteen johdosta suuttunut Rosenholz.

-- Ellen erehdy, lausui José, ovat nämä apahit, joitten kanssa nyt olemme tekemisissä, samoja, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Katso tuota hevosta, jonka värin pimeässäkin voi erottaa, ja joka juoksee ilman ratsastajaa; eikö sinustakin tunnu, että näimme sen ollessamme Gilajoen saarella?

-- Minulla puolestani on kylläkin syytä muistella sitä, lisäsi Gayferos. Se intiaani, joka ensin heitti lassonsa minuun, ratsasti samallaisella.