Part 26

Näin sanoen otti José puhvelin toisen etujalan, heilutti sitä päänsä ympäri ja heitti sen voimakkaalla kädellä joen yli.

Lihapala putosi muutaman kyynärän päähän rannasta ja molemmat nälistyneet pedot syöksyivät jokeen sitä etsimään.

-- Tämän saavat he ja heidän toverinsa sitten, sanoi Rosenholz, kun parhaat palat, nimittäin kyttyrä, joka on mehukkain osa tätä hienosta maustaan kiitettyä lihaa, ja pitkiin, ohuisiin viilekkeisin leikatut reisikappaleet olemme itsellemme tallentaneet; nyt alamme valmistaa ateriaamme.

Mutkainen, kellertävä viiru joessa osoitti siinä olevan kahlamon ja se erosi suuresti veden muuten taivaansinisestä väristä; metsästäjät päättivät varmuuden vuoksi kahlata siitä yli mennäksensä korkeita puita kasvavaan saaren osaan ja siellä sytyttääksensä tulensa sekä valmistaaksensa ateriansa puitten siimeksessä. Kun tuo pieni joukko kahlasi joessa, lakkasivat sudet kaivamasta maata ja toinen niistä kantoi nopeasti pois Josén heittämän lihapalan. Toinen susi seurasi ulvoen. Tuskin olivat metsästäjät päässeet saarelle, kun he vähän matkaa rannalta näkivät muutaman tuuman syvyisen kolon, jonka sudet olivat kaivaneet.

-- Varmaankin on siellä ruumis haudattuna, sanoi José, joka ei juuri hevin luopunut kerran otaksumastaan mielipiteestä; eikä ruoho sentään näytä, että maata olisi äskettäin kaivettu.

Lähemmin tarkastaessaan näytti eräs seikka Josésta kummastuttavalta, se nimittäin, että maa sillä paikalla, jossa sudet olivat ruohoa kaivaneet, tuntui puutarha-aseella muokatulta. Kanadalaisen ääni, joka kutsui Joséta avuksi ruoan laittoon, sai hänet luopumaan tarkastuksesta; hän päätti kuitenkin palata lähemmin tarkastelemaan paikkaa heti kun hänen nälkänsä oli sammutettu.

Vaikka sade tuona onnettomana yönä, jolloin Fabian oli ryöstetty, oli pilannut metsästäjäin ruudin, oli se kuitenkin niin kuivaa, että he sillä saattoivat sytyttää tulen ruoan valmistamiseksi. Polttopuista ei saarella ollut puutetta ja pian saattoivat metsästäjät ryhtyä odottamaan hetkeä, jolloin vihdoinkin saisivat sammuttaa nälkänsä, ja sillä aikaa nauttivat he tuota suloista tuoksua, jonka puhvelin liha levitti, kun se oli paistumassa hiilustalla.

Ainakin parikymmentä kertaa täytyi kanadalaisen, joka saattoi hillitä itseänsä paremmin kuin toverinsa, estää heitä käymästä käsiksi veriseen lihaan. Vihdoinkin tuli hetki, jolloin heidän ei enää tarvinnut hillitä kiihkeää kärsimättömyyttään. Sanomattomalla mielihalulla nauttivat he kelpo ateriansa, säästäen ainoastaan pienen osan. Sitten laskeutuivat Rosenholz ja Gayferos levolle. José taasen meni uudelleen sille paikalle, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Uudelleen tarkasti hän huolellisesti paikan ja tuli pian vakuutetuksi ettei mikään eläin ollut maata muokannut.

Hän oli huomaavinansa veitsen tekemän uurroksen maassa. Heti otti hän oman puukkonsa ja pisti sen uurrokseen, jonka syntyä hän ei voinut selittää. Puukon terä meni helposti maahan ja kun hän kuljetti sitä eteenpäin, teki se suuren ympyrän. Hän aavisti löytäneensä tuollaisen salaisen piilopaikan, jollaisia metsästäjät usein kaivavat itselleen erämaahan; varmaan oli siellä majavan nahkoja ja aseita. Tiedämme, että nämä hänen toiveensa tulivat toteutetuiksi. Puukollaan ja kynsillään kaivoi hän innokkaasti. Mitäpä löytyisikään tästä salaisesta piilopaikasta? Kapineita, joita hän ei voisi käyttää -- ehkäpä aseita, jotka pelastaisivat Fabianin hengen ja vapauden?

Tuskan valtaamana pidätti hän hetkeksi työnsä ja jatkoi sitten taasen uudella innolla. Pian tunsi hän maassa nahan, joka oli tavaroiden päälle levitetty. Hän otti sen pois ja näki joukon suurempia ja pienempiä pyssyjä ruutisarvineen.

Ensi kerran pitkistä ajoista laskeutui José polvilleen, rukoili hartaasti sekä riensi sitten mielipuolen tavoin Rosenholzin luo.

-- Mitä nyt, José? kysyi tämä, jonka toverinsa askeleet olivat herättäneet.

-- Mukaan, Rosenholz! Mukaan, Gayferos! huusi José iloissaan, jalallaan tyrkäten nukkuvaa.

Sitten riensi hän takaisin piilopaikalle toveriensa seurassa, jotka turhaan häneltä kyselivät.

-- Aseita! Aseita koko varasto! huusi hän vihdoin. Kas täällä! Täällä!

Näin sanoen pisti hän kätensä kuoppaan ja otti sieltä pyssyn, jonka heitti kummastuneelle Rosenholzille.

-- Kiittäkäämme Jumalaa, José! huudahti kanadalainen. Hän antaa meille takasin voiman ja vallan, jonka meiltä otti.

Kukin valitsi pyssyn itselleen. Rosenholz otti Fabianille neljännen, sillä siitä asti, kun heidän oli onnistunut saavuttaa puhveli ja kun he nyt olivat keksineet tämän odottamattoman aarteen, oli toivo uudelleen vallannut vanhan metsästäjän sydämen.

-- Peittäkäämme loput sinne takaisin, José, sanoi kanadalainen; emmehän tahdo riistää näitten omistajalta hänen tänne kätkemiänsä kalliita apulähteitä. Se olisi kiittämättömyyttä taivasta kohtaan.

Pian olivat he uudelleen täyttäneet kuopan ja mahdollisuuden mukaan salanneet sen ihmissilmiltä, aavistamatta suojelevansa kuolinvihollistensa omaisuutta.

-- Nyt matkalle! jatkoi Rosenholz. Kuljemme nyt yötä päivää, eikö niin José?

-- Tietysti, sillä kolme soturia on rosvojen jäljillä ja don Fabian...

José ei lausunut enempää. Rosenholz ja Gayferos huomasivat hänen äkillisen äänettömyytensä syyn. Vastaisella rannalla oli intiaanisoturi, huolellisesti maalattuna ikäänkuin taistelun varalle; tarkoin katseli hän rannalla olevaa puhvelia. Vaikka intiaanin oli täytynyt huomata saarella olijat, oli hän ikäänkuin ei ensinkään niistä tietäisi.

-- Haa! huudahti José, jahka annan hänelle laukauksen koetellakseni, mihin uusi pyssyni kelpaa.

-- Älä tee sitä, José! Kuinka urhoollinen tuo intiaani on, todistaa hänen tyyneytensä, ettei hän ole yksin, sillä hän näkee meidät olematta huomaavinaan meitä.

Intiaani jatkoikin tarkastustaan kylmäverisyydellä, joka ilmaisi järkähtämätöntä rohkeutta. Hänen seljässään oleva pyssy näytti oikeammin olevan kaunistuksena kuin hyökkäysaseena.

-- Se on comanhi, jatkoi Rosenholz. Näen sen hänen päähineestään ja hänen viittansa koristeista. Comanhit ovat apahien kuolinvihollisia. Tuo nuorukainen on sotapolulla, niinkuin he sanovat. Tahdon huutaa hänelle, sillä hetket ovat liian kalliita viekkauden käyttämiseksi; täytyy kulkea suoraan.

Kanadalainen ryhtyi heti aikeensa täyttämiseen. Vakavin askelin meni hän rannalle yhtä valmiina taisteluun -- jos kohtalo olisi tuonut vihollisen heidän eteensä -- kuin yhtymään liittoonkin intiaanin kanssa, jos nuori soturi olisi ystävä.

-- Huuda hänelle espanjan kielellä, Rosenholz! sanoi José. Siten saamme pikemmin tiedon, kuinka asiat ovat.

Kanadalainen nosti pyssyänsä, kun intiaani vielä katseli puhvelin raatoa ja sen vieressä olevia jälkiä.

-- Kolme soturia oli nälkään kuolemaisillaan, kun suuri henki lähetti heille haavoitetun puhvelin, huusi hän. Poikani tutkii varmaan, onko se hänen peitsensä satuttama. Tahtooko hän ottaa sen osan, jonka olemme hänelle jättäneet? Täten osoittaisi hän valkoisille sotureille, että hän on heidän ystävänsä. Vihdoinkin kohotti intiaani päätään.

-- Comanhi ei ole kaikkien kohtaamiensa valkoisten ystävä, vastasi hän. Ennenkuin hän istuu heidän nuotionsa ääreen, täytyy hänen tietää, mistä he tulevat, mihin menevät, mikä heidän nimensä on?

-- Caramba! sanoi José puoliääneen, tuo veitikka on ylpeä kuin mikäkin päällikkö.

-- Poikani puhuu päällikön ylpeydellä, sanoi Rosenholz kohteliaammin toistaen Josén sanat. Varmaan on hänellä päällikön rohkeuskin, mutta hän on liian nuori johtamaan soturia sotapolulla. Vastaan kuitenkin hänelle kuin olisi hän heimon päällikkö. Me olemme retkeilleet halki apahien maan ja olemme seuranneet kahden rosvon jälkiä aina Punaiselle joelle saakka. Tässä on José, unikeko, tässä se kullanetsijä, jonka päänahan intiaanit nylkivät, ja minä olen metsäsissi Kanadasta.

Vakavana kuunteli intiaani kanadalaisen sanoja.

-- Isäni, vastasi hän, omaa päällikön viisauden ja ijän, mutta hän ei voi tehdä comanhisoturia kuuroksi eikä sokeaksi. Kolmen valkoisen soturin joukossa on kaksi, joitten nimet ovat hänen muistossaan pysyneet, mutta ne eivät ole samat nimet, jotka hän äsken kuuli.

-- Hitto vieköön, sanoi Rosenholz vilkkaasti, tuo on kohtelias tapa sanoa minua valehtelijaksi, mutta minä en ole milloinkaan valehdellut pelosta enkä ystävyydestä.

Sitten jatkoi hän suuttuneena:

-- Joka syyttää Rosenholzia valheesta, muuttuu hänen viholliseksensa. Takaisin siis, comanhi, älkääkä tulko enää näkyviin! Erämaa on tästä alkaen liian ahdas meille molemmille.

Tätä sanoessaan veti hän pyssynsä vireesen, mutta intiaani pysyi yhtä tyynenä ja viittasi kädellään.

-- Ukkosensäde, huusi hän lyöden ylpeästi rintaansa, etsii Punaisen joen varsilta Lumivuorten kotkaa ja Matkijalintua. Hän luuli niitten etsivän poikaa, jonka apahikoirat ryöstivät heiltä.

-- Kotka? Matkijalintu? huudahti Rosenholz kummastuneena. Niin, totta kyllä, minä unohdin... Mutta sanokaa minulle, nuori ystäväni, jatkoi vanha metsästäjä vilkkaasti, oletteko nähneet Fabianiani, oletteko nähneet etsimääni poikaa?

Ja äkkiä riensi hän joelle ja kahlasi jättiläisaskeleilla sen yli.

-- Niin, niin, Kotka ja Matkijalintu, me olemme samat, niin nimittivät apahit meitä, mutta en sitä muistanut, jatkoi kanadalainen kahlatessaan vedessä, joka loiskui korkealle. Odottakaa. Ukkosensäde, odottakaa, tästä lähin olen teille, mitä rauta on nuolelle, terä varrelle... ystävänne elämässä ja kuolemassa.

Nuori intiaani hymyili odottaessaan metsäsissiä, joka pian ehti rannalle.

Ehdittyänsä sinne ojensi kelpo kanadalainen suuren kätensä intiaanisoturille ja epäröimättä tarttui tämä siihen.

-- Oletteko siis, huudahti kanadalainen, joka töin tuskin saattoi hillitä haluansa sulkea nuolen intiaanin syliinsä, oletteko siis Punakäden ja mestitsin vihollinen. Kuka on ilmaissut meidän nimemme soturille, jota hänen heimonsa syystä nimittää Ukkosensäteeksi, sillä minusta näyttää hän yhtä uhkaavalta kuin ne tulikielekkeet, jotka välähtelevät pilvistä.

-- Tubac-linnoituksesta aina Puhvelijärvelle saakka, jossa Lumpeenkukka kuvastelee vedessä, vastasi intiaani, viitaten donna Rosaritaan -- Puhvelijärveltä Sumuvuorille ja noilta synkiltä vuorilta siihen salaiseen piilopaikkaan saakka, jonka he tänne ovat tehneet, on Ukkosensäde seurannut niitten jälkiä, jotka solvasivat hänen kunniaansa.

-- Nuoko perkeleet... Mutta jatkakaa, Ukkosensäde!

-- Rosvot, jatkoi intiaani, eivät ole voineet pitää mitään salassa häneltä ja heidän kertomuksensa mukaan on comanhi tuntenut Puhvelisaarella olevat valkoiset soturit. Ovatko nämä kaksi valkoista soturia niin urhoollisia kuin sanotaan? kysyi hän katsahtaen taivaan rannalle.

-- Miksi niin kysytte? sanoi Rosenholz hymyllä, joka ilmaisi enemmän kuin vakuutukset.

-- Kysyn, vastasi intiaani tyynesti, kun tästä näen idässä savun Mustanlinnun ja hänen kolmenkymmenen soturinsa nuotiosta, lännessä savun kahden rosvon nuotiosta ja pohjoisessa savun kymmenen apahin nuotiosta; comanhi ja valkoiset ovat siis kolmelta taholta vihollisien keskellä.

-- Taivaan nimessä, se on totta! Nuo intiaanit näkevät paljon paremmin kuin me, huudahti kanadalainen, luoden kysyvän silmäyksen comanhiin ja tähystäen etäistä ohutta savupatsasta, joka osoitti siellä olevan intiaaneja.

43.

UUSIA LIITTOLAISIA.

Nuori comanhi käsitti täydellisesti kanadalaisen silmäyksen merkityksen.

-- Vielä on vaara kaukana, vastasi hän, viitaten itään, jossa melkein näkymätön savupatsas kohosi intiaanien leiristä. Comanhi seuraa ystäväänsä Puhvelisaarelle, he sytyttävät neuvottelunuotion päättääksensä, mitä on tehtävä. Menkäämme!

Metsäsissi ja intiaani kahlasivat joen poikki yhtyäksensä Gayferokseen ja Joséhen, jotka sitä levottomampina odottivat keskustelun päättymistä, kun he eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet.

Juhlallisesti puristi intiaani molempien valkoisten kättä ja kaikki neljä menivät nuotion ääreen, jossa valkoiset äsken olivat ateriansa valmistaneet. Nyt he olivat aivan toisessa mielentilassa. Ateria oli heidän uupuneisiin jäseniinsä tuottanut uutta eloa ja voimaa, uusien aseiden omistaminen oli herättänyt heidän sydämessänsä, jonka alakuloisuus oli vallannut, uutta luottamusta.

Nuori intiaani söi nopeasti kappaleen puhvelin lihaa; hän sanoi erään mestitsin joukkoon kuuluvan intiaanin haavoittaneen eläimen. Rosenholz kertoi tovereillensa, mitä hän äsken oli kuullut.

-- Nuo ovat huolestuttavia ja vakavia seikkoja, sanoi hän lopuksi. Tulee vaikeaksi vihollisen takaa-ajaminen, kun itsekin on takaa-ajettuna.

-- Niinpä niinkin, vastasi José, mutta nyt kun olemme soturin aseilla varustettuina, on meidän helpompi päästä tarkoituksemme perille kuin silloin, kun apahien saartamina ajoimme takaa don Antoniota.

Kanadalainen, samoin kuin Josékin, luottivat järkähtämättömästi itseensä ja sillä he voivatkin tehdä ihmeitä. He oivalsivat, ettei tehtävä menisi yli heidän voimiensa.

-- Olkoon miten tahansa, huudahti kostonhimoinen José, minä tyhjennän uudelleen tuon kirotun mestitsin kätkön, jonka äsken niin suurella vaivalla peitimme. Tulkaa, Gayferos! Sillä aikaa kun Rosenholz neuvottelee tämän nuoren soturin kanssa, heitämme me noitten kyykäärmeiden muun saaliin, paitsi pyssyt, jokeen.

Suuttunut José poistui Gayferoksen kanssa. Kun intiaani oli syönyt, sanoi kanadalainen:

-- Tahtooko poikani nyt sanoa minulle, mitä varten hän yksin, ja näin etäällä heimostaan retkeilee apahien mailla?

Comanhi kertoi Rosenholzille kaikki lukijan tuntemat tapaukset; molempien rosvojen tulon Puhvelijärven seuduille ja oman kulkunsa Puhvelisaarelle, jonka luona hän oli heidän toimiaan väijynyt.

Pian palasivat Gayferos ja José. He olivat heittäneet kaikki jokeen, paitsi pyssyjä, joita raahasivat mukanaan.

-- Hyvä, sanoi comanhi, heimoni soturit saavat nämä pyssyt, sillä heillä on nyt vain jousia ja nuolia. Niin saavat he omakseen valkoisten ukkosen.

Ukkosensäde jatkoi nyt kertomustansa ja tarkoin kuuntelivat metsästäjät. Comanhi oli lähtenyt Puhvelisaarelta, toivoen ehtivänsä sinne takaisin ajoissa kohdataksensa rosvot, jotka varmaan piankin palaisivat sille paikalle, johon intiaanin sanojen mukaan olivat sielunsa haudanneet. Mutta aika, mikä hänellä oli kulunut käydessänsä heimonsa etäisessä leirissä, sekä mestitsin ja Punakäden nopeat liikkeet olivat nämä hänen toivonsa pettäneet.

Kun hän kymmenen soturin johtajana, jotka hänen heimonsa päällikkö oli uskonut hänen haltuunsa, palasi Punaiselle joelle, oli hän asettanut vakoojia joen rannalle. Nämä ilmoittivat, että molemmat hänen takaa-ajamansa rosvot olivat jo lähteneet Puhvelisaarelta, jossa hän oli toivonut saartavansa heidät ja että he joelta lähdettyänsä olivat jalkaisin menneet Puhvelijärvelle. Comanhi sotureinensa kulki veneellä, mutta kun heidän oli soutaminen kovaa vastavirtaa, eivät he ehtineet ajoissa saavuttaaksensa rosvot.

Se olikin ehkä hänen onneksensa, sillä rosvojen joukko oli lisääntynyt siihen yhtyneitten, harhailevien intiaanien kautta, joita usein kohtaa aavikolla.

Tästä oli Ukkosensäde saanut tiedon eräältä vakoojaltaan, ja sitten oli toinen intiaani kertonut hänelle seuraavaa. Hän oli joutunut liian lähelle mestitsin leiriä ja tullut vangituksi. Hän oli ollut lähes puolen päivää mestitsin ja tämän isän luona ja silloin, kun hän luuli viimeisen hetkensä tulleen, oli mestitsi lähettänyt hänet takaisin vakuuttaen rauhaa ja ystävyyttä sekä käskenyt ilmoittamaan nuorelle päällikölle, että tämä otettaisiin ystävällisesti vastaan. Mutta comanhi varoi luottamasta siihen. Tältä irtipäästetyltä vangilta oli Ukkosensäde saanut kuulla ne nimet, joilla intiaanit nimittivät molempia valkoisia soturia, ja oli tuntenut heidät Puhvelisaarella sen kuvauksen mukaan, jonka vanki oli heistä antanut.

-- Ukkosensäde, lisäsi intiaani kertomuksensa lopettaen, ei halua muuta vihollisiltansa kuin heidän verensä, pestäksensä puhtaaksi kunniansa, ja heidän päänahkansa, koristaaksensa niillä majansa. Hän on apahien, jotka kerran olivat hänen veljiänsä, kuolinvihollinen.

-- Kyllä me voimaimme mukaan autamme teitä, sanoi José, nähdessään comanhin silmäin hehkuvan vihasta entistä heimoansa kohtaan. Veljeni, lisäsi hän, ei siis olekaan syntyjään comanhi?

-- Ukkosensäde, vastasi intiaani, ei muista enää, että hän on syntyisin apahi, kun Mustalintu hänen kunniaansa solvasi ja häpäisi.

Tuo yhteinen viha intiaanipäällikköä kohtaan kiinnitti vieläkin lujemmaksi uuden ystävyyden siteet comanhin ja metsästäjäin välillä. Päätettiin käyttää loppu päivästä matkan jatkamiseksi, jotta pikemmin päästäisiin perille.

-- Ovatko soturinne täältä etäällä? kysyi Rosenholz.

-- Yksi heistä vartioi venettämme Puhvelisaaren äärimmäisessä nenässä; toiset ovat väijyksissä siellä täällä joen vasemmalla rannalla, samalla kuin mestitsi ja Punakäsi ovat oikealla. Kahden pyssynkantaman päässä tiestään olisivat Kotka ja Matkijalintu löytäneet heidän jälkensä.

-- Emme tosin niitä keksineet, lausui Rosenholz, mutta sen sijaan olemme saaneet muonavaroja sekä rehellisen ja urhoollisen liittolaisen.

José ja Gayferos ottivat kantaakseen muonavaroja ja ampuma-aseita ja kaikki, innostuneina tähän-astisesta menestyksestä, seurasivat comanhia niemelle, jossa venettä vartioiva soturi oli piilossa.

Vene oli intiaanein tavallisia aluksia. Sen omituinen tekotapa kaipaa lähempää selitystä. Se oli tehty kahdesta puhvelin nahasta, jotka olivat neulotut yhteen ja tammikaarille kiinnitetyt. Neulomus oli talilla ja tuhalla tehty vedenpitäväksi. Tuo hatara alus oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kolme ja puoli leveä. Kokka ja perä olivat suippoja ja aluksen pyöreä muoto muistutti nahkaista juoma-astiaa.

Sellaisilla aluksilla tekevät intiaanit kuitenkin pitkiä matkoja joilla, joissa on runsaasti vesiputouksia, hiekkasärkkiä ja kiviä, ja vaikkeivät nämä alukset olekaan kestäviä, täytyy kummastella että ne niinkin kauvan sietävät kolauksia, joita ne saavat, ja väkevää virtaa, jota niillä kuljetaan. Muuten niitten kevyt rakennelma suojelee niitä monista tapaturmista, jotka olisivat turmiollisia vahvemmalle aluksille, ja samoin jaksavat soutajat suuremmitta ponnistuksitta kantaa ne vaarallisten paikkojen ohi.

Sellaiseen alukseen astui tuo pieni joukko. Comanhi survasi sen airollaan vesille ja pian kuljetti väkevä virta sen keskelle uomaa. Intiaani ohjasi veneen vasemmalle rannalle ja kuljetti venettä niin lähellä rantaa kuin mahdollista oli, puitten varjossa.

-- Pitkältäkö luulette olevan jokien yhtymäpaikalle? kysyi kanadalainen, josta meno tuntui hitaalta, vaikka vene kulkikin nopeasti.

-- Jos soudamme koko yön, ehdimme sinne huomen-illalla, kun aurinko on yhtä lähellä taivaan rantaa kuin nytkin, vastasi intiaani.

Täytyi siis soutaa puolen vuorokautta. Oli tuskin luultavaa, ettei jokunen heidän vihollisistansa keksisi heitä.

Samalla kuin Rosenholz huolellisesti tarkasteli molempia rantoja -- sillä mestitsi joukkoineen oli varmaan jommallakummalla, mietti hän comanhin kertomuksen yksityiskohtia arvostellaksensa kuinka pian saavuttaisi mestitsin.

Ukkosensäteen kertomus ei tuntunut hänestä tyydyttävältä ja levottomana ajatteli hän, mikä kohtalo tulisi Fabianille.

-- Ken väestänne oli Punakäden leirissä? kysyi hän.

Intiaani näytti vieressään soutavaa intiaania.

-- Voih! huudahti metsäsissi vavisten, miksi ette sitä heti sanonut? Comanhi, jatkoi hän liikutetulla äänellä, kääntyen soutajaan, olette nähneet tuon nuoren etelän soturin, joksi Fabiania nimitätte, oletteko jutelleet hänen kanssaan? Mitä hän teki? Oliko hän rauhallinen? Käänsikö hän usein silmänsä taivaan rannalle pilvistä etsiäksensä Lumivuorten kotkaa, jota teidän tulisi nimittää Merikotkaksi? Puhukaa, comanhi, isän korvat ovat avoinna kuulemaan jotain rakkaasta pojastaan.

Mutta soturi ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, sillä hän ei ymmärtänyt espanjan kieltä, eikä kanadalainen osannut comanhien kieltä.

Ukkosensäde käänsi kanadalaisen kysymykset ja intiaanin vastaukset.

-- Nuori etelän soturi, vastasi hän, oli levollinen ja surumielinen, ikäänkuin illan puhde vuoristossa, silloin kun satakieli alkaa laulunsa.

-- Kuuletko José, huudahti kanadalainen kyynelsilmin.

-- Hänen kasvonsa, jatkoi tulkki, kääntäen sanasta sanaan, olivat vaaleat, ikäänkuin kuun säteet järvellä; mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin kiiltomato aavikon ruohikossa yön tultua.

-- Niin, niin, sanoi kanadalainen, saadakseen tietää, onko joku urhoollinen, ei pidä katsoa häntä kasvoihin, vaan hänen silmiinsä.

-- Mutta, jatkoi tulkki, mitä osoittavatkaan nuoren soturin vaaleat kasvot ja tuli hänen silmissään? Niin, hän kärsii nälästä, mutta hänen ruumiillinen tuskansa ei ole tunkeunut hänen sieluunsa. Sotilaan sielu ei milloinkaan kärsi ruumiin tuskista. Vanha metsästäjä oli elänyt intiaanein parissa tarpeeksi kauvan, ettei asettanut järkähtämätöntä rohkeutta kaikkea muuta korkeammaksi; hurja ilo loisti hänen silmistään kuullessaan intiaanin ylistävän hänen kasvattipoikaansa.

-- Etelän nuori soturi, alkoi intiaani uudelleen, joka kenties lainasi Fabianille omat tunteensa, ei yrittänytkään etsiä Kotkaa pilvien joukosta; hän katsoi omaa sydäntänsä, ja niiden vihollisien kuolinhuuto, jotka hän oli saattanut hengiltä, kaikui ihanalta hänen korvissaan, kun hän hymyili kuoloa vastaan.

-- Ole huoletta comanhi, nuorukainen ei virkkanut mitä ajatteli. Hän tietää kyllä, että vanha Rosenholzinsa... Mutta, jatkoi kanadalainen äänellä, jota turhaan koetti saada vakavaksi, tietääkö comanhi, milloin... milloin... tuo nuori soturi teloitetaan?

-- Kun suuri, Mustaksilinnuksi nimitetty päällikkö yhtyy mestitsiin jokien haarassa.

-- Olette nyt molemmat väsyneitä, sallikaa Josén ja minun nyt soutaa, sanoi kanadalainen leimuavin silmin. Kotka on korppien jäljillä.

Vene liukui sukkelammin veden pintaa myöten kahden uuden soutajan voimakkaista aironvedoista.

Suuri kuorma oli poistettu kanadalaisen sydämestä; hän tiesi Fabianin elävän ja että hänen teloituksensa oli lykätty siksi, kunnes Mustalintu kohtaisi mestitsin; hän tiesi sen lisäksi Mustanlinnun joukon olevan heidän jäljessänsä ja että hän olisi saapuva ennen tätä nimitetylle paikalle.

Mutta mestitsi voi mahdollisesti muuttaa olopaikkaansa tahi olla viipymättä siellä niin kauvan, että kanadalainen saisi tilaisuuden menestymisen toiveella hyökätä hänen kimppuunsa.

-- Onko jokien yhtymäpaikka etäälläkin Puhvelijärvestä? kysyi kanadalainen Ukkosensäteeltä.

-- Noin puolen penikulmaa.

-- Ja mitä tekee mestitsi Puhvelijärvellä, jossa olette löytäneet hänen jälkensä? Tietääkö poikani siitä?

-- Hän aikoo ryöstää lumpeenkukan, joka asuu taivaansinisessä majassa, sanoi intiaani leimuavin silmäyksin.

-- En ymmärrä teitä, Ukkosensäde.

-- Lumpeenkukka, selitti comanhi, koettaen salata silmiensä loistoa, on valkoisten tytär; hän on niin valkoinen ja kaunis kuin magnoliapuun kukat, jotka ovat puoleksi avoinna aamulla ja täysin puhjenneina päivällä; hän loistaa selkeämmin kuin aamutähti, joka sotilaan silmissä on kauniimpi kuin kaikki intiaanitytöt.

-- Ja mitä tekee tyttö siellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista? jatkoi Rosenholz.

-- Hänen isänsä ja kaksineljättä metsästäjää hevosineen ovat lumpeenkukan seurassa.

-- Kaksineljättä metsästäjää! Oi! huudahti Rosenholz iloiten, sitähän juuri Pedro Diaz aikoi meille sanoa. Siellä niinmuodoin kohtaamme hänet, ja silloin on syntyvä ankara taistelu: kuusikymmentä intiaania toisella puolen ja toisella neljä-, viisikymmentä valkoista ja intiaania, jatkoi metsästäjä, jonka kasvot elpyivät rohkeudesta; Punainen joki on näkevä veren virtoinaan juoksevan. Me pelastamme taistelun tuoksinassa Fabianin ja sitten muserramme pyssyn tukeillamme molempien rosvojen päät.

-- Me ristiinnaulitsemme heidät, Rosenholz! huudahti José, antautuen tuon hurjan kiihkon valtaan, jonka hänen vihansa Punakättä ja mestitsiä kohtaan herätti. Tuo tiikeripari ei ansaitse parempaa kohtaloa.

Tuo rehellinen metsästäjä, joka paremmin osasi rakastaa kuin vihata, ja tuo leppymätön espanjalainen, joka taisi sekä vihata että rakastaa, soutivat vielä innokkaammin.