Part 25

-- Noita viimeksi mainittuja ei ole Fabianin jalka jättänyt, lausui Rosenholz. Etkö muista niitä jälkiä, joita joku päivä sitten seurasimme, kun lapsiraukka meitä innokkaampana riensi edellä ajaen takaa viimeksi tappamaamme kaurista. Toivoni on Jumalassa, mutta mikään ei todista, että Fabian on hengissä. -- Epäilettekö sitä? kysyi Gayferos säälivästi. Ensi kerran gambusinon yhdyttyä heihin loi Rosenholz ystävällisen katseen häneen. Hän hämmästyi muutosta, minkä kahden päivän melkein täydellinen paastoaminen ja haavan kipu olivat tuon miehen ulkomuodossa vaikuttaneet.

-- Epäilemmekö sitä? huudahti José, tietysti! Olimme vain hetkeksi jättäneet hänet, emmekä sitten ole häntä löytäneet. Mutta mitä lausuitte äsken pelkäämästänne onnettomuudesta?

-- Eilen illalla, sanoi Gayferos, päätin itse auttaa itseäni, kun ette lupauksenne mukaan palanneet ja kun jättämänne ruokavarat olivat lopussa. Voi, kauheata on olla niin avutonna, kuoleman vaaran alaisena. Seurasin jälkiänne pitkän matkan, mutta kadotin ne täällä vuoristossa. Yön lähetessä harhailin ympäri ja saavuin vihdoin suurelle joelle; näin siellä olkihatun, jonka tunsin Fabianin omaksi.

-- Missä sitten? lausui Rosenholz, päästäen ilon huudahduksen. José, vanha ystäväni, olemme rosvojen jäljillä. Näkemäni vene oli varmaan heidän. Viekää heti meidät sille paikalle!

Ilo valtasi vanhan metsästäjän, ja Gayferoksen opastaessa kysyi Rosenholz ystävällisesti, oliko mitään tapahtunut heidän poissa ollessaan.

-- Ei minulle mitään sattunut, vastasi tämä. Jumalan armosta kasvoi lähistöllä runsaasti tuota kummallista ruohoa, jota kotiseudullani nimitetään apahiruohoksi ja jonka mehu nopeasti parantaa haavoja. Survottuani kahden kiven välissä tätä ruohoa tein siitä siteen päähäni; ja muutaman tunnin kuluttua tunsin itseni niin virkistyneeksi, että olin nälissäni ja söin jättämänne muonavarat.

-- Ja tänne tullessanne näitte Fabianin hatun? kysyi José.

-- Niin, ja se saattoi minut aavistamaan onnettomuutta, jonka surukseni huomaan tapahtuneenkin.

José kertoi lyhyesti uudelle toverilleen, mitä oli tapahtunut, piirityksen ja sen surkean lopun.

-- Ja keitä ovat nuo rohkeat miehet, jotka ovat olleet teitä urhoollisempia ja taitavampia? kysyi Gayferos kummastuksella, joka selvästi osoitti, kuinka suureksi hän arvosteli vapauttajainsa voiman ja rohkeuden.

-- Roistoja, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä perkeleitä, ja joille aijomme kovasti kostaa, vastasi José, mainiten nuo kaksi vaarallista vastustajaa, joiden kanssa he onnettomuudeksi olivat toisen kerran sattuneet yhteen. Mutta kyllä vielä kohtaamme heidät, lisäsi hän.

Tällä hetkellä saapuivat kulkijat tehtyänsä monta kierrosta, joihin oli syynä Gayferoksen huono muisti, sille paikalle, jonka hän oli maininnut. Samalta paikalta oli Barajakin nähnyt ruuhen molempine rosvoineen katoavan maanalaiseen kanavaan.

Suurista vaikeuksista huolimatta onnistui heidän laskeutua alas jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät sitä joen haaraa, jonka rannoilla metsästäjät toivoivat löytävänsä uusia jälkiä, jotka johtaisivat heidät oikeaan.

41.

UUSIA VAIVOJA.

Kun molemmat metsästäjät sekä gambusino olivat saapuneet joen rannalle, huomasivat he lyhyen matkan päässä siitä paikasta, jossa olivat, polun, joka kiemurteli vuorelta rannalle.

-- Varmaan on tämä sama tie, jota nuo roistot vankineen kulkivat, sanoi José, ja meidän tulee etsiä heidän jälkiänsä polulta.

-- Kummastelen vain yhtä seikkaa, sanoi Rosenholz, tarkoin tarkastellessaan polkua, sitä näet, että kiivasluontoinen Fabian on niin rauhallisena ja tyynenä kulkenut mukana. Nuo pensaat, nuo koiruohot eivät osoita hänen tehneen vähintäkään vastarintaa.

-- Olisitko mieluummin tahtonut, että hän vartiainsa kanssa olisi syössyt alas tuolta vuorelta?

-- En suinkaan, José, vastasi Rosenholz, mutta näithän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka hän henkensä uhalla syöksähti vesiputoukseen; tuo hänen rauhallisuutensa saattaa minut levottomaksi. Varmaan oli hän haavoitettu, ehkäpä tainnuksissa, ja se selittää...

-- Se on kyllä todennäköistä, keskeytti José. Sinun luulosi on kylläkin otaksuttava.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti Rosenholz huolestuneena, miksikä tämä rajuilma huuhtoi pois jokaisen veripilkun, jokaisen jalan jäljen? Muuten olisi ollut helppoa löytää ne; se olisi selittänyt paljon mistä haluamme tietoa. Ettekö nähnyt, Gayferos, oliko veden pinnalla uiva hattu verinen?

-- Sitä en saattanut nähdä, vastasi tämä, olin liian etäällä; kallio, jolla seisoin, oli korkealla, ja oli jo melkein pimeä.

-- Jos otaksutaan, ettei hän voinut tehdä vastarintaa, niin eikö se todista, että nuo roistot toivovat runsaita lunnaita Fabianista? Vai miksikä olivat vaivautuneet kantamaan hänet ruuheen?

Kiitollinen silmäys oli kanadalaisen vastauksena näihin Josén lohduttaviin sanoihin.

Todellakin oli Fabian kannettu veneeseen pitkän tainnoksissa-olonsa aikana, joka tuli siitä, että hän alas pudotessaan löi päänsä kiveen. Muuan intiaani oli ottanut hänen hattunsa, mutta kun se oli niin kehno, heittänyt sen veteen.

Tähän asti eivät metsästäjät olleet erehtyneet otaksumisissaan ja tietämättänsä olivat he arvanneet melkein koko asian; uudella innolla jatkoivat he tarkastuksiaan.

Heti he eivät lähteneet jokea pitkin, vaan tutkivat ympäristön. Tällä paikalla ei vesi ollut jalkaa syvempää ja kaikkialla kasvoi kaislaa.

Äkkiä juolahti Rosenholzin mieleen jotain; hän riensi ahtaaseen kanavaan ja katosi pimeään käytävään.

Sillä välin tutkivat José ja Gayferos rantaa, pensaita, vieläpä veden pinnankin, mutta mikään ei osottanut ihmisten täällä liikkuneen. Nyt kuului kanadalaisen ukkosääni maanalaisesta käytävästä ja hänen ilohuutojensa johdosta riensivät molemmat hänen luoksensa. Rosenholz ei ollut turhaan ilosta huudahtanut. Syviä, selviä jalanjälkiä kosteassa maassa -- toiset niistä olivat vettä täynnä -- niitä näkivät metsästäjät ja Gayferos. Tässä oli ollut Punakäden ja mestitsin vene.

-- Voi! huudahti Rosenholz, nyt ei meidän tarvitse ummessa silmin harhailla! Jumalan tähden! Mitä tuolla kaislassa on? Onko se nahan liuska -- tai mikä! Katso sinä, José, ilo saattaa pääni höperöksi.

José astui muutaman askeleen veteen ja otti esineen, jota näytti vanhalle metsästäjälle.

-- Siinä on palanen siitä hihnasta, jolla vene oli kiinni tässä kivessä, ja jonka roistot ovat leikanneet poikki, irroittamatta sitä, sanoi José. Ollessani täällä tahdon mennä etemmäksi käytävään, sillä luulen näkeväni harmaahkon valonsäteen tuolla veden pinnalla.

José kahlasi matalassa vedessä varovasti eteenpäin sille paikalle, jossa maanalaisen käytävän päässä näkyi heikkoa valoa. Kuinka suuresti kummastui hän, kun hän, taivutettuansa kaislan syrjään, näki tutun järven. Se oli sama käytävä, joka vuorien alitse oli yhteydessä kultalaakson järven kanssa.

José palasi kanadalaisen luo ilmoittamaan löydöstänsä, vaikka se ei erittäin tärkeä ollutkaan. Rosenholz ei kuitenkaan saattanut olla harmiansa ja mielipahaansa ilmaisematta muistaessaan ampumansa intiaanin paljastaneen käytävän suun ja siten näyttäneen hänelle pakotien, vaikka hän ei tullut sitä käyttäneeksi.

-- Jos olisimme tämän tienneet, sanoi hän, lyöden nyrkillään otsaansa, niin olisimme löytäneet veneen ja päässeet tästä vuoristosta. Meidän olisi vain ollut seuraaminen veden juoksua.

-- Lähtekäämme jalkaisin kulkemaan pitkin joen vartta, sanoi José, niin pääsemme tuon kirotun mestitsin jäljille.

-- Käyttäkäämme siis näitä hetkiä, jolloin ei nälkä vielä uuvuta jalkojamme eikä heikonna näköämme. Ja ennen auringon laskua olemme ehtineet hyvän matkan.

Näin sanoen alotti Rosenholz reippaana matkan. Hänen toverinsa seurasivat. Vaivaloista oli heidän tiensä, kun heidän täytyi kulkea pitkin jyrkkiä joen rantoja ja kiivetä yli kallioitten.

Yksi ainoa tärkeä tapaus sattui matkalla. He löysivät nimittäin Fabianin hatun, joka oli kulkenut virran mukana ja tarttunut kiinni rannalla kasvavan pensaan oksiin. Kyynelsilmin katseli Rosenholz tätä esinettä, joka oli ollut hänen kasvattinsa oma. Veripilkkuja ei voinut hatussa nähdä.

Kanadalainen ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin pyhiinvaeltaja säilyttää kallista pyhäin jäännöstä. Sitten jatkoivat he matkaansa.

-- Tämä on hyvä enne, sanoi José, kokien vapautua hänet vallanneesta surumielisyydestä; me olemme löytäneet hänen puukkonsa ja hattunsa. Jumala suo meidän löytää hänet itsensäkin.

Päivä rupesi vähitellen pimenemään, kun matkustajat saapuivat paikalle, jossa vesi muodosti pyörteen, mikä Rosenholzin vakuutuksen mukaan syntyi siitä, että vähän matkan päässä toinen joen haara yhtyi tähän.

Rosenholz ei ollut kokonaan erehtynyt, mutta yhden joen haaran sijasta olikin kaksi, ja se joki, jonka vartta he tähän saakka olivat kulkeneet, oli ainoastaan salvattua vettä, joka ulottui aina kultalaakson järveen asti.

Matkue pysähtyi tähän. Uusi pulma ilmestyi. Mitä tietä vene oli kulkenut? Itäistäkö vai läntistä haaraa? Matkustajat aprikoivat pääsemättä varmuuteen. He etsivät jälkiä, jotka olisivat johdoksi. Mutta ei veden synkällä pinnalla, eikä kaislassa huomannut mitään. Synkkä ja pimeä, tiheän sumun seuraama yö tuli; tähtiä ei näkynyt.

Täytyi jättää seuraavaan päivään takaa-ajo ja jäädä tänne, jotta ei eksyttäisi väärälle tielle. Väsymyskin esti heitä etemmäksi kulkemasta ja vaikkei kukaan matkustajista sitä myöntänytkään, vaivasi nälkä yhä enemmän jokaista. Äänetönnä laskeutuivat he ruohostolle, mutta turhaan heidän väsyneet silmänsä unta halusivat. Vasta pitkän ajan kuluttua saattoivat he hetkeksi nukahtaa, ja hiljaisuutta häiritsivät silloin valitukset, joita he unissaan; päästivät.

Oli vielä aivan pimeä, kun Rosenholz hiljaa nousi ylös. Kalvavasta nälästään huolimatta tunsi tuo jättiläinen voimainsa olevan heikentymättä, ja hetket olivat kalliita. Hän loi surullisen katseen ympärillä olevaan synkkään seutuun, autioihin vuoriin, joilla ei näkynyt elävää olentoa, ja joen mustaan veteen, jossa kalat uiskentelivat. Vakuutettuna siitä, että nälkä oli ainoa vieras täällä, herätti hän Josén.

-- Sinäkö se olet, Rosenholz, sanoi José, silmänsä avaten, onko sinulla mitään syötävää minulle uneksimani aterian sijaan, jonka tuhosit? Minä uneksuin...

-- Kun ollaan sellaisella retkellä kuin mekin, ovat hetket liian kalliita niitä nukkuen tuhlata, sanoi Rosenholz juhlallisesti. Me emme saa häiritä tämän miehen unta, lisäsi hän Gayferokseen viitaten; hänellä ei ole poikaa pelastettavana, mutta meidän täytyy kulkea eteenpäin yöt päivät.

-- Se on kyllä totta, mutta minne lähdemme?

-- Kumpikin menee omaa tietänsä; sinä kuljet joen toista haaraa myöten, minä toista ja päivän koittaessa palaamme tänne; niin tulee meidän tehdä.

-- Kuinka autiolta tämä seutu näyttää, sanoi José hiljaa, samalla kuin rohkeuden puute ensi kerran valtasi hänet. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa? lisäsi hän nopeasti.

-- On; ensi kerran nähdessäni ruuhen luulin sen uivaksi puunrungoksi; se kulki luodetta kohti tuon vuoren ympäri. Varmaan on se palannut samaa tietä takaisin. Jos olisin sumussa voinut erottaa, mille suunnalle aurinko laski, olisin heti päässyt jäljille, mutta ei edes pohjantähti tuiki taivaalla. Ellet siis tunnin kuluttua pääse aavikolle, niin tule tänne kohtaamaan minua; minä varmaan olen sen löytänyt.

Molemmat metsästäjät poistuivat eri suunnille. Pian katosivat he toistensa näkyvistä. Nyljetty gambusino nukkui vielä ja kun hän vihdoin heräsi, huomasi hän olevansa yksin. Hänen levoton kummastuksensa ei kuitenkaan ollut pitkä-aikainen, sillä José palasi pian. Aamuruskon ensi säteet varmaankin jo aavikolla loistivat, vaikka vuoriston sumussa tuskin huomasikaan päivän koittoa.

Oli vain saatava selville, oliko Rosenholz onnistunut paremmin. Pian palasi hän.

-- Ylös! huudahti hän, nähtyään molemmat toverinsa. Minä olen löytänyt jäljet, ainoat oikeat jäljet.

-- Jumalalle kiitos ja kunnia! huudahti José. Sen enempää kyselemättä seurasi hän niin nopeasti kuin voi, vaikka tunsikin itsensä uupuneeksi.

Aurinko nousi samalla kuin matkue näki joen levenevän ja juoksevan äärettömän tasangon kautta. Rosenholz kulki edellä, näköjään nälän tuskista välinpitämättömänä, vaikka ne eivät säästäneet häntä enempää kuin hänen toveriansakaan. Nämä seurasivat häntä vähän matkan päässä, edellä José, joka nälkäänsä sammuttaaksensa turhaan koki viheltää marssia, ja kahdenkymmenen askeleen päässä Gayferos tuskiaan tukahuttaen.

Hetken kuluttua kutsui Rosenholz Josén luoksensa. Hän oli pysähtynyt suuren puun alle, jossa kasvoi niin korkeaa ruohoa, että se ulottui melkein jättiläisen rintaan.

-- Tule pian tänne, sanoi Rosenholz lempeästi moittien, saattaisipa luulla sinun jättäneen jalkasi vuoristoon!

-- Tosiaan ne ovatkin täydessä kapinassa, vastasi José, kiirehtien kulkuansa.

Hän näki kanadalaisen kumartuvan ja katoavan ruohostoon. Perille ehdittyänsä näki hän Rosenholzin polvillaan mitä huolellisimmin tarkastelemassa lukuisia jalan jälkiä, joita näkyi sammuneen nuotion ympärillä.

-- Kova sade, joka huuhtoi jäljet vuoristossa, ei ole voinut näitä sotkea, kun ne ovat vasta sateen jälkeen painuneet. Katso näitä auringon kuivaamia jälkiä, eikö siinä ole Punakäden, mestitsin ja intiaanein?

-- On tosiaankin. Illinoisin rosvolla on oikeat puhvelin jalat, jotka tuntee satojen joukosta; mutta en näe Fabian-raukan jälkiä.

-- Kiitän sentään taivasta, joka johti meidät tänne. Emme ole missään löytäneet kidutuspylvästä emmekä murhan merkkejä. Luuletko, että nuo rosvot, joitten vankina Fabian on, välittävät siitä, vaikka antoivatkin hänen maata yönsä sidottuna veneessä. Siksi emme näekään tässä hänen jälkiään.

-- Se on totta, Rosenholz, luulenpa nälän hämmentävän pääni. Voi noita roistoja, noita roistoja! huusi José äkillisen raivon valtaamana, mikä sai Rosenholzin vapisemaan.

-- He ovat syöneet -- täyttäneet mahansa hirven lihalla, samalla kun meidän laiset kristityt eivät saa kalvaa edes luita, ellemme tyydy koirien hyljeksimän.

José näin kirotessaan potkasi halveksivasti ja kateellisesti syrjään muutamia luita, joissa vielä oli lihan viipaleita. Tällä hetkellä saapui Gayferos ja vähemmän ylpeänä kuin toverinsa hyökkäsi hän ahnaasti näiden jäännösten kimppuun.

-- Hän on todellakin oikeassa, sanoi kanadalainen, ja meidän ylpeytemme on naurettavaa.

-- Mahdollista kyllä, mutta mieluummin kuolen kuin kiitän henkeäni niistä muruista, joita nuo pedot ovat jättäneet.

Takaa-ajonsa menestymisen lohduttamina etsivät molemmat metsästäjät ruohoja, joilla hetkeksi voisivat nälkäänsä hillitä. Pian lähti taasen tuo pieni joukko liikkeelle. Puhvelin jälkiä näkyi kaikkialla, pikkulintu- ja hanhiparvia oli matkalla pohjoiseen, ja niiden höyhenet loistivat auringossa. Toisinaan juoksi hirvi tai peura jonkun matkan päässä ohitse; sanalla sanoen taivas, maa ja vesi levitti antimensa nälkäisten matkustajain silmien eteen, jotta he sitä paremmin tuntisivat tuliaseittensa kadottamisen vahingon. Nämä tuskat uudistuivat joka hetki.

-- Älä käy niin nopeasti! sanoi José kanadalaiselle; suo minulle aikaa miettiä, miten voisimme pyydystää tuon komean puhvelin, joka näkyy tuolla etäällä.

-- Ensin täytyy meidän temmata aseet niiltä rosvoilta, joitten hallussa Fabian on, vastasi Rosenholz. Nälkä kiihottaa urhouttamme ja toiveemme toteutuvat. Rientäkäämme siis nopeasti!

Vielä ei ollut nälkä heitä kokonaan uuvuttanut ja he kulkivat koko päivän. Vasta illalla pysähtyivät he väsyneinä Punaisen joen rannalle, jota he koko päivän olivat seuranneet. Vastapäätä heitä oli pieni saari, jollaisia joessa on runsaasti.

Se oli tuollainen suojaava paikka, johon aavikon matkustaja haluaa sytyttääksensä nuotion, jonka ääressä hän ateriansa valmistaa, sekä nälkänsä tyydytettyänsä toivoo vielä saavansa nauttia untakin voimainsa virkistämiseksi.

Molemmat metsästäjät olivat neljäkolmatta tuntia sitten syöneet kourallisen maissijauhoja ja olivat nyt kulkeneet kaksi päivää melkein paastoten. Hieman tuon intiaanien nuotion äärestä löytämänsä laihan aterian virkistämänä ei Gayferos vielä ollut menettänyt kaikkea rohkeuttaan, eikä Josékaan, vaikka hänen voimansa alkoivat uupua. Kun Rosenholz näki ystävänsä nälän niin arveluttavalla tavalla enenevän, aikoi hän vasta tunnin levähdyksen jälkeen kehoittaa häntä eteenpäin lähtemään. Se oli turhaa. Nälkä hämmensi Josén niin, että hän tuskin saattoi nähdä, vaikka hänellä oli terävät silmät kuin haukalla.

-- Jaloissani ja käsissäni ei ole enää voimaa, vastasi hän kanadalaisen kehoituksiin; kaikki näyttää pyörivän ympäri. Näen kaikkialla kaloja, jotka hyppivät vedessä, hirviä, jotka pysähtyvät minua katselemaan, mutta mitä, lisäsi hän, luulet metsästäjän voivan pyssytönnä? Puhvelit ja hirvet saavat pilkata meitä!

Sitten heittäytyi hän maahan, ikäänkuin hurttakoiran väsyneeksi ajama jänis, joka odottaa tappavaa laukausta. Kanadalainen katseli häntä tukahduttaen huokauksen.

-- Voi, lausui hän katkerasti, mutta hiljaa, mitäpä voi vahvinkaan mies, kun nälkä häntä ahdistaa!

-- Todistukseksi siitä, että näen olentoja aavikolla, joita te ette näe, jatkoi José, sanon etäällä näkeväni puhvelin, joka tulee meitä kohti.

Kanadalainen katsahti surullisena ystäväänsä, jonka järki näytti katoavan nälän vaikutuksesta. Hän näki Josén tuijottavan eteensä.

-- Sinä et sitä näe, eikö niin? kysyi José kumealla äänellä.

Rosenholz ei viitsinyt kääntyäkään.

-- Mutta minä näen sen, tuon haavoitetun puhvelin, näen sen tulevan vastaani veren virratessa siitä; sen veri on punaista, heleämpää kuin iltaruskon purppura; tuntuu ikäänkuin Jumala lähettäisi sen tänne pelastaaksensa minut kuolemasta, jatkoi hän kiiluvin silmin.

Äkkiä päästi hän kamalan kiljahduksen, hypähti ylös ja riensi nopeasti pois.

Rosenholz ei voinut hänen pakoansa estää, niin nopeasti se kävi. Pelon valtaamana ajatellessaan, että José oli tullut mielipuoleksi, kääntyi hän katsomaan. Mutta silloin päästi hänkin äänekkään huudon. Komea puhveli, kesyä härkää suurempi, juoksi aavikolla, jota verellään värjäsi punaiseksi; se pudisti pitkää mustaa harjaansa, pieksi hännällään kylkiänsä, sen leimuavat silmät pyörivät kuin tulipallot. José riensi nälkäisen pedon tavoin haavoitetun puhvelin perässä.

42.

ONNELLINEN LÖYTÖ.

Järkähtämättä päättäen käyttää hyväksensä tätä odottamatonta armoa, jonka kohtalo soi heille, riensi Rosenholz Josén perässä. Ei Gayferoskaan vitkastellut, sillä hän käsitti yhtä hyvin kuin metsästäjätkin, että heidän henkensä riippui ajon menestymisestä. Oli estettävä nälkäkuolema kaikkine tuskineen; täytyi lihaa syövien eläinten tavoin ajaa saalista verisin silmin, läähättävin rinnoin, nälästä kurnivin vatsoin. Mutta näitten miesten, joilla ei ollut muita aseita kuin puukot, täytyi äärettömällä tasangolla ajaa takaa eläintä, jonka nopeus teki heidän ponnistuksensa mitättömiksi, samalla kuin se muutoinkin oli niin pelottava, ettei sitä voinut rankaisematta lähetä. Nähdessään vihollisensa seisahtui härkä hetkeksi, kaapi vihoissaan kiviä ja ruohoa, pieksi kylkiään hännällään, laahasi maata harjallaan ja odotti mylvien sekä alaspäin taivutetuin sarvin hyökkääjiä.

-- Mene eläimen taakse, José! huusi kanadalainen äänellä, joka oli yhtä pelottava kuin härän mylvintä. Gayferos, oikealle, meidän täytyy saartaa se.

José oli kaikkien edellä. Hän täytti kanadalaisen käskyn nopeudella, johon tuskin luuli hänen väsyneitten jalkojensa kykenevän; Gayferos riensi oikealle, samalla kuin Rosenholz juoksi vasemmalle.

Pian olivat he saartaneet haavoitetun eläimen.

-- Nyt eteenpäin yht'aikaa! Hurraa! hurraa! huusi José, hyökätessään puukko kädessä puhvelia kohti ja ahnain silmin imien verta, joka eläimestä virtaili.

-- Älä taivaan nimessä niin kiirehdi! huusi kanadalainen, pelästyen nälkäisen Josén intoa. Meidän täytyy joutua yht'aikaa eläimen luo.

Mutta José ei häntä kuullut; leimuavin silmin hammastaan purren hyökkäsi hän. Missä Rosenholz näki vaaran, näki hän vain saaliin ja oli jo koskettamaisillaan puhveliin, joka ahdistajainsa pelottamana väistyi syrjään ja lähti pakoon samalla hetkellä kun José kohotti käsivartensa iskeäksensä.

José ei enää voinut pidättää itseään; käsi iski vain tyhjään ilmaan, ja tasapainonsa kadottaen kaatui hän kumoon.

Kun hän raivosta huudahtaen nousi ylös, oli puhveli jo loitolla; Rosenholz ja Gayferos olivat edellä.

-- Estä se pääsemästä joelle, Rosenholz! huusi José, nähdessään sen menevän sinne päin.

-- Emme Fabianin tähden saa päästää sitä pakoon! Kaikkien meidän henkemme on vaarassa!

Josén ei olisi tarvinnut kehoittaa Rosenholzia seuraamaan puhvelin liikkeitä. Kun tämä näki, että hänen toiveensa henkensä säilyttämisestä katosi eläimen mukana, riensi hän epätoivoissaan metsäkoiran tavoin joen rannalle ja ehdittyänsä puhvelin eteen hyökkäsi hän huutaen sitä kohti. Eläin kääntyi vastaiselle suunnalle, mutta siellä oli Gayferos vastassa ja nyt se hyökkäsi suoraan Joséta kohti.

Taitavina metsästäjinä jatkoivat kanadalainen ja Gayferos takaa-ajoaan kirkuen entistä kovemmin, samalla kuin José äänetönnä, kumartuneessa asennossa odotti eläintä. Pian saattoi huomata härän heikontuvan veren vuodosta, jota tuli yhä suuresta haavasta lanteiden välissä. Sen liikkeet osoittivat sen voimien vähenevän, veristä vaahtoa valui sen suurista, mustista sieramista, sen käheä katkonainen mylvintä todisti väsymystä. Sen silmät tuntuivat himmenevän, sillä juosten sille suunnalle täytyi sen tavata väijyksissä olija ja kuitenkin juoksi se suoraan sitä kohti.

José tarttui toisella kädellänsä puhvelin sarviin, toisella iski hän puukkonsa kaksi kertaa vartta myöten sen kylkeen.

Eläin vaipui polvilleen, mutta nousi pian ylös, raastaen Josén mukanaan. Tämä oli hypännyt sen selkään ja tarttunut sen suureen harjaan.

Rosenholz ja Gayferos riensivät eteenpäin ja näkivät miten nälän ahdistama ratsastaja käärmeen tavoin oli kietoutunut saaliiseensa toisinaan kohottaen kättänsä iskeäksensä, toisinaan kumartuen alaspäin imeäksensä ahnain huulin verta, jota purskahti ulos joka puukon iskulla. Nälkä oli muuttanut ihmisen pedoksi. José ei enää välittänyt, minne kuoleman kanssa kamppaileva eläin meni, hän yhä joi lämmintä verta, joka hänelle antoi voimaa, hän huusi, iski ja antoi kuljettaa itseään.

-- Piru vieköön! huusi Rosenholz läähättäen ja nälän tuskissa, jotka hän jo kauvan oli tukahuttanut; tapa se, José, älä päästä sitä joelle pakenemaan.

José jatkoi huutojaan ja iskujaan, huomaamatta, että puhveli riensi joelle vapautuaksensa selässään olevasta vihollisesta. Samalla hetkellä kun Rosenholz päästi uuden raivon huudahduksen, keräsi haavoitettu eläin kaikki voimansa ja hyökkäsi ahdistetun hirven tavoin jokeen. Mies ja puhveli katosivat tyrsky vaahtoon. Mutta aavikoiden jättiläinen oli kuollut, se jäi liikkumattomana kuin suuri kivimöhkäle makaamaan matalaan veteen. Samalla hetkellä kun José nousi ylös, syöksyivät Rosenholz ja Gayferos jokeen.

-- Taitamaton teurastaja, huusi kanadalainen Josélle; onko milloinkaan nähty niin jaloa eläintä noin teurastettavan ja nyljettävän.

-- Entäpä sitten, vastasi José, ilman minua olisitte menettäneet tuon jalon eläimen, mutta siinä se nyt on, siitä kiitos taitamattomuudelleni.

Tämän lausui hän saavuttaen jälleen iloisen mielenlaatunsa, ja juoksi riemuissaan vedessä olevan eläimen ympäri. Tuskin voivat nuo kolme yhdistynein voimin saada tuon suuren ruumiin rannalle. Kun se vihdoin onnistui, ryhtyivät he heti eläimen paloittelemiseen.

-- Muonavaroja koko komppanialle! huudahti José kymmenennen kerran, jättiläisateria ja sitten levähdys noiden tuuheiden puitten siimeksessä, jatkoi hän, viitaten vastapäätä olevaan saareen.

-- Ateria, jonka nautimme yhtä nopeasti kuin sotilaat sodassa, tunnin lepo ja sitten intiaanien perään, sanoi Rosenholz vakavasti.

-- Sitä en unohtanut, mutta me olemme saaneet kärsiä nälkää.

Velvollisuuden tunteensa johtamina jatkoivat metsästäjät tyynempinä työtänsä, kunnes heidät keskeytti valittava ulvonta.

-- Kas vaan, sanoi José, viitaten saaren rannalle, jossa nähtiin kaksi sutta, jotka nälissään ulvoivat ja loivat heihin ahnaita katseita, tuossa on kaksi nälkäistä raukkaa, jotka haluavat osaansa saaliista ja sen he saavatkin.