Part 24

Pian rytisi pensasto ja metsä hevosten lähestyessä; niitten äänekkäät hirnunnat ja yhä lähenevien paimenten kovat huudot sekaantuivat maanalaisten luolien ukkosenkaltaiseen kuminaan. Saattoipa tuo lintujen kirkuminen, miesten huudot, hevosten hirnunta, puitten rytinä ja maan töminä, kuulijan luulemaan tuon hurjan ajon syöksähtävän metsästä hänen ylitseen. Vaillinaisesti vain voimme kuvailla nyt seuraavan näytelmän. Alassyöksyvä, jyrisevä lumivyöry, sulkunsa murtava virta, äkkiä tulvinut puro, joka vuorilta syöksyy alas -- tuo kaikki ei riitä antamaan täydellistä käsitystä kauheasta melusta sillä hetkellä, kun lehdikko sadoista paikoista revähti rikki. Jokaisesta aukosta nähtiin kesyttömien hevosten päitä pelosta leimuavine silmineen, punaisine sieramineen ja liehuvine harjoineen pistäyvän esiin. Sitten yhtyi tuo päiden joukko muodostamaan myrskyisen meren, jossa liehuvat harjat, häilyvät hännät liikkuivat samalla kuin paimenet ratsastivat edestakaisin lassojaan heilutellen.

Nyt tuli hetki, jolloin tuo kesytön parvi hajoisi, epäröiden minne päin lähtisi.

Ja nyt juoksi kaksitoista miestä, hattujaan heiluttaen, kovasti huutaen, hevosia kohti, huolimatta vaarasta joutua parinsadan hevosen tallattaviksi. Edestä ja takaa lukuisien, meluavien vihollisten ahdistamina pysähtyivät hevoset hetkeksi, ja silloin uskallettiin tuskin hengittää. Jos hevoset lähtisivät oikealle tai vasemmalle, niin sekä ratsastavat että jalkaisin olevat paimenet tulisivat muserretuiksi kuin tähkät varstojen alla. Eteenpäin, lapseni! huusi don Augustin innoissaan juosten esiin ja päästäen korkeita huutoja. Kauhea ulvonta ajomiesten joukosta oli hänen kehoitukseensa vastauksena.

Nyt parven etunenässä oleva, joka jo oli luonut tuliset silmäyksensä lehtikerppujen peittämään aituukseen ja siinä olevaan aukkoon, lähti nelistämään sitä kohti. Koko parvi seurasi perässä, syöksyen sisään kuin raivokkaasti vyöryvä virta. Tällä hetkellä kuului kaikilta tahoilta ilon huudahdus, kun Encinas tovereineen, jotka hetkeksi olivat kadonneet tuon riehuvan vyöryn sekaan, hiipivät pylväiden välisestä ahtaasta aukosta.

Kului hetkinen, ennenkuin metsän ylpeät otukset huomasivat vankeutensa, mutta kun ne ensi kerran eläissään olivat ahdistetut aituukseen, joka ulottui korkeimman pään tasalle, päästivät ne raivon ja tuskan hirnunnan. Oli komea näytelmä, tuo parvi raivoisia eläimiä, jotka syöksyivät toistensa ohi ja hyppelivät korkealle, samalla kuin niiden hirnuntaa ja korskumista saattoi verrata myrskytuulen suhinaan; nuo päät, jotka peljästyneinä liikkuivat edestakaisin silmien leimutessa tulta ja vaahdon pärskyessä suusta.

Hevosten raivoaviin hirnahduksiin vastasivat paimenet riemun huudahduksilla.

-- Se on siellä! Se on siellä! huudahti Encinas.

-- Mikä on siellä? huusi parikymmentä ääntä.

-- Aavikoiden valkoinen ori! vastasi metsästäjä.

Komein ja jaloin näistä aavikoiden kauniista ja jaloista hevosista, hurjin ja nopein kaikista, heloittavan valkoinen ori, yhtä valkoinen kuin lumpeenkukka, oli aituuksessa. Se oli sama eläin, jota edellisenä päivänä oli turhaan ajettu takaa. Tuo komea tulisilmäinen eläin hyppi aituuksen toisesta päästä toiseen vimmoissaan sysäten kumoon tiellä olevat onnettomuustoverinsa. Siten sai se tilaa juostaksensa vapaasti ympäri; sen hirnunta kuului valittavalta, sen harja liehui edestakaisin.

-- Joutuin tuonne! huusi Encinas ja riensi sille kohdalle, josta ori aikoi hypätä aituuksen yli. Mutta tämän estäminen oli myöhästä. Tila, jonka ori oli hankkinut, antoi sille tilaisuuden vauhdin ottamiseen ja metsästäjät näkivät valkean viirun nuolen nopeudella halkaisevan ilman.

Hevonen putosi jaloilleen aituuksen ulkopuolelle ja katosi toisen kerran metsään. Sen paetessa päästivät miehet suuttumuksen huudahduksen. Parisataa hevosta oli kuitenkin aituuksessa ja se riitti korvaamaan kauneimman menettämisen.

-- No, vieläkö epäilette, ettei tällä hevosella ole yliluonnollisia voimia? kysyi Encinas.

Ei kukaan vastannut, kaikki olivat vakuutettuja.

Vangitut hevoset voivat juostessaan edestakaisin vahingoittaa ainoastaan itseänsä; ne muodostivat parven, joka alituisesti liikkui edestakaisin. Tuon tuostakin hyökkäsi joukko aituusta vastaan, mutta se oli tehty tukevista pylväistä, jotka eivät antaneet perään. Eläimet olivat tomupilven verhoamia; muutamat pureskelivat raivoissaan pylväitä, toiset kuopivat kavioillaan maata, muutamat kaatuivat niissä hehkuvan raivon valtaamina maahan, josta eivät enää nousseet. Ikäänkuin hehkuva, vähitellen jäähtyvä laavavirta, taukosi hurja joukko vähitellen hyökkäyksistään pylväitä vastaan. Hämmästys seurasi raivoa ja synkkä liikkumattomuus vimmattuja hyppyjä. Metsän hurjat asukkaat olivat voitetut.

Joskus sattuu kuitenkin, että huonosti tehty aituus parin kolmensadan samalla kertaa syöksähtävän hevosen sysäyksistä kaatuu. Silloin syöksähtävät eläimet ulos kuin laavavirta, jota ei mikään voi pidättää, eivät edes tuhannen metsästäjän huudot, ponnistukset eivätkä lassot. Hevoset tallaavat maahan kaikki mitä eteen sattuu. Hämmästyneet vimmatut eläimet pakenevat tuulen nopeudella; melu ja jyry on niin kauhea, että luulisi koko metsän kaatuvan tahi vuorien syöksyvän kumoon. Paksu tomupilvi kohoaa hevosten jälkeen ja melua seuraava hiljaisuus todistaa, että eläimet pian ovat takaa-ajajansa jättäneet.

Näin sattuu ja metsästäjät saavat pitää itsensä onnellisina, jos ei kukaan heistä muserru tai haavoitu hevosten jaloissa.

Nyt olivat ne voitetut, nyt tuli vain niiden kesyttäminen nälällä, ennenkuin ne kesyjen tammojen avulla vietiin laitumelle. Vielä kuluisi viisi, kuusi päivää, ennenkuin nälkä, joka ainoastaan voi totuttaa ne ihmisiin, olisi ne kesyttänyt. Yö taasen levitti luontoon synkän vaippansa. Riemuitsevat paimenet, jotka olivat tehneet urotyön, josta kauan puhutaan, viettivät juhlaa. Don Augustin jakoi viiniä ja viinaa väelleen suuren nuotion ääressä; siinä paistettiin kaurista ja siinä miehet vielä puoliyön aikaan kertoivat seikkailujaan.

Mutta älkäämme unohtako monien muiden kertomuksemme henkilöiden vaativan huomiotamme. Diaz on vielä harhailemassa aavikolla, comanhi seuraa rosvoja, Rosenholz itkee ryöstettyä kasvattiansa. Luokaamme vielä kuitenkin silmäys Puhvelijärven rannalle. Kauvan kajahteli metsässä metsästäjäin iloinen nauru, johon sekaantui aitauksessa olevain hevosten valittava hirnunta. Kun viimeiset viinipullot olivat tyhjennetyt ja kauriista jäljellä vain luut, joita metsästäjän koira kalvoi, raukesi keskustelu ja taukosi vihdoin. Paimenet heittivät uusia puita nuotioon, ja ojentuivat vaippoihin kääriytyneinä nurmelle.

He antautuivat hyvin ansaitun unen valtaan, muistamatta että metsässä oli nähty epäiltäviä jälkiä.

Yön hiljaisuudessa, jota vain keskeyttivät vangitut eläimet, jotka pian saisivat nöyrtyä piiskan ja kannuksien alla, loi kuu vaalean valonsa punertavaan nuotioon. Kuun säteet ja nuotio valaisivat telttoja ja nurmikolla makaavia metsästäjiä. Milloinkaan ei oltu järven rannalla nähty niin maalaamista ansaitsevaa ja tyyntä näkyä kuin nyt.

40.

TAKAA-AJO.

Kaksi päivää oli kulunut kesyttömien hevosien pyynnistä, kun viisi henkeä eri joukoissa kulki Punaista jokea ylöspäin.

Siltä paikalta, jossa nämä noin puolen penikulman erottamat henkilöt olivat, oli päivän matka kultalaaksoon ja kolmen Puhvelijärvelle.

Muutamia päiviä ennen kuin ystävykset piiritettiin kultalaaksoon, kulki kaksi henkilöä kevyellä, ruuhella Gilajokea ylöspäin. Ruuhi oli niin täyteen ahdettu kaikenlaisia esineitä -- satuloita, viittoja, tavarakääröjä ja aseita -- että sen reunat olivat melkein veden pinnan tasalla. Soutajina olivat vanha rosvo ja hänen poikansa, jotka eräältä Tubac-linnoituksen kauppiaalta olivat ryöstäneet nämä tavarat ja tappaneet hänet. Kun tämä murha oli saanut liikkeelle koko seudun, olivat molemmat rosvot paenneet nopeasti saaliinensa ja, jotta heitä ei tunnettaisi, pukeutuneet papagos-intiaanien pukuun. Silloin kohtasi don Augustin tyttärineen heidät matkalla Puhvelijärvelle.

Rosaritan nähdessään oli mestitsissä herännyt halu hänet ryöstää, mutta kun hän ei uskaltanut yksin ryhtyä tähän, eikä aikakaan tuntunut hänestä suotuisalta, päätti hän ensin viedä kätköön rosvoamansa tavarat ja sitten yhtyä apaheihin, toteuttaaksensa heidän avullaan tuumansa.

Senpätähden hän, niinkuin jo tiedämme, etsi intiaanit, heidän anastettuaan kullanetsijäin leirin, ja auttoi heitä ystävyksiä saarrettaessa. Samalla sopi hän Mustanlinnun kanssa, että he määrättynä päivänä kohtaisivat toisensa jokien yhtymäpaikalla. Siellä aikoi hän panna toimeen pirullisen tuumansa ja anastaa Rosaritan.

Nyt hän isänsä kanssa souti tuota kovassa lastissa olevaa ruuhta. Vaikka virta oli jotensakin väkevä, saivat molemmat tottuneet soutajat ruuhen kulkemaan nopeasti. Pian näkyi etäällä pieni, viheriä saari, jonka nähtyään soutajat enensivät ponnistuksiaan. Se oli keskellä Gilajokea oleva pieni Puhvelisaari.

Molempien rosvojen ohjatessa matkaansa suoraan sinne kulki heidän tietämättänsä tuo nuori comanhi pitkin joenrantaa ja vartioi tarkoin ruuhen liikkeitä. Ennenkuin alus oli ehtinyt joen viimeiseen mutkaan, pani hän aseensa ja vaatteensa kääryyn päänsä päälle ja ui yli. Pian oli hän ehtinyt vasemmalle rannalle ja piiloutunut paikalle, josta hän, itse näkymättömänä, saattoi tarkoin nähdä kaikki mitä saarella tapahtui.

Molemmat rosvot pysähtyivät saaren rannalle, levittivät varovasti puhvelin nahkoja ruohostolle, jotta ei heidän jälkiänsä huomattaisi ja leikkasivat sitten puukoillaan suuren, pyöreän turpeen maasta. Mukana olevalla lapiolla kaivoivat he maata, jonka panivat säkkiin. Siten syntyi kuoppa, joka ori pian niin suuri, että sinne voi kätkeä aseet ja muut ruuhessa olevat tavarat. Kun rosvot olivat sinne kaikki kätkeneet, laskivat he varovasti turpeen paikoillensa ja peittivät siten kätköpaikan niin hyvin, ettei siitä huomannut jälkeäkään. Sitten he taasen palasivat rannalle ja jatkoivat tyhjällä ruuhellaan matkaansa. Kolmen päivän kuluttua Rosenholz ja José näkivät ruuhen.

Nyt tuli nuori Comanhikin esiin piilostaan ja sanoi itsekseen: Heidän sielunsa on haudattuna tänne, he tulevat siis pian takaisin.

Sitten meni hän metsään, jatkaen yksinäistä matkaansa. Myöhemmin kohtaamme hänet vielä.

Täytettyämme näin aukot kertomuksessamme palatkaamme Rosenholzin ja Josén luo, jotka jätimme kultalaaksoon suremaan kadonnutta Fabiania.

Vasta aamupuolella oli myrsky ja tuo kauhea rajuilma, joka viimeksikerrottuna iltana raivosi kultalaaksossa ja sen ympäristöllä, tauonnut. Nyt oli taivas kirkas ja selkeä, uhkaavia ukonpilviä ei enää näkynyt. Sitä selvemmin näkyivät maassa rajuilman tuottaman hävityksen jäljet. Ankara sade oli huuhtonut maan niin, että jokainen ihmisjälki oli kadonnut. Vuorelta, joka edellisenä päivänä oli ollut niin äänetön, kuului nyt kohiseva jyrinä. Se syntyi monista mutaisista, likaisista vuoripuroista, jotka syöksyivät kalliolta alas ja kuljettivat laaksoon oksia, korsia ja soraa. Näitä hävityksen jälkiä valaisi nyt kirkas ja loistava aamuaurinko.

Muuan mies istui allapäin kallion paadella intiaanihaudan luona. Tuska näkyi yhtenä ainoana yönä uurtaneen syviä juovia hänen kasvoilleen. Hänen harmaat hapsensa liehuivat ahavoituneilla poskilla, joita nyt kuitenkin huolet vaalensivat, eikä hän tuntunut välittävän hehkuvista auringon säteistä, jotka osuivat hänen paljaaseen päähänsä. Tämä mies oli kanadalainen metsästäjä. Hänen äskeisten tapausten järkyttämät sielunvoimansa oli kokonaan masentanut tämä viimeinen, kauhea isku. Hän oli liikkumaton, hänen katseensa alakuloinen, epätoivo saattoi hänet äänettömäksi. Kauvan istui hän synkässä toimettomuudessa. Vihdoin nosti hän hitaasti päätänsä, ikäänkuin mies, joka kauvan on ollut vaipuneena kuoleman kaltaiseen horrostilaan, mutta jonka ainoa, jäljellä oleva elämän kipinä vähitellen herää, panee veren taasen liikkeelle ja tuo uutta eloa jäseniin. Tahtomattaankin ojentui hänen käsivartensa, hänen kätensä aukeni, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua tavalliseen aseeseensa, mutta koskettikin vain tyhjää ilmaa.

Nyt hän taasen palasi tuntoihinsa ja nosti aseettomat kätensä taivasta kohti. Tällä hetkellä läheni hänen uskollinen, nykyään ainoa toverinsa. Rosenholz huomasi hänet, vavahti ja hänen kasvoillaan välähti heikko toivon säde.

Espanjalaisen metsästäjän kasvoilla oli huolen pilvi. Hän loi nopean silmäyksen vanhaan toveriinsa ja rauhoittui vähän siitä. Josén kasvot selvenivät; hän tunsi tammen juurtuneen niin syvälle maahan, ettei se vielä kaatuisi ja häntä ilahutti nähdessään sen taasen järkähtämättömänä ja lujana.

-- Eikö mitään? kysyi Rosenholz sammuvalla äänellä.

-- Ei mitään, vastasi vakavalla äänellä entinen rajavartia, joka nähdessään vanhan toverinsa saavuttaneen mielenmalttinsa jätti lohdutukset syrjään; -- mutta kyllä löydämme hänet.

-- Sitä olen itsekin jo itselleni vakuuttanut; etsikäämme siis!

Kumpikaan ei maininnut Fabianin nimeä; mutta molemmat ajattelivat häntä. José tahtoi kuitenkin koetella ystävänsä rohkeutta ja lausui häneen katsoen: Hän on joko kuollut tai elävä, kummassakin tapauksessa löydämme hänet.

-- Aivan oikein, vastasi Rosenholz. Jos löydämme hänet kuolleena, kuolen minäkin; jos taasen elävänä, jään minäkin elämään.

-- Hyvä! sanoi José, mutta itsekseen ajatteli hän toisin ja luotti ajan parantavaan vaikutukseen; lähtekäämme siis ajamaan takaa tuota mestitsikonnaa sinne, mihin hän pakeni. Hetki, jolloin minun tai sinun puukkosi iskeytyy hänen rintaansa, on lähempänä kuin hän luuleekaan; nyt minä vain mietin kostoa.

-- Koettakaamme ensin keksiä täältä jälkiä, jotka selittävät, miten Fabian on joutunut intiaanein käsiin, sanoi Rosenholz. Katso, José. Tunnet varmaan yhtä hyvin kun minäkin tämän litteän kiven yhdeksi niistä, jotka tuolla kukkulalla olivat suojanamme; se on siis heidän taistellessaan vierinyt alas ja molemmat taistelijat samalla.

-- Epäilemättä; menenpä kukkulalle ja mikäli mahdollista otan selkoa missä asemassa he ovat taistelleet. Käsitäthän, miten tärkeätä sen selville saaminen on. Jos he ovat syöksyneet alas pää edellä, niin silloin on Fabianin pää murskaantunut; jos hän taasen on vierinyt makaavassa asemassa taistellen alas, niin on hän päässyt muutamilla mustelmilla. José aikoi kiivetä kukkulalle, mutta Rosenholz pidätti häntä.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän. Kapuamme molemmat sinne ylös, mutta, jos vain mahdollista on, tarttumatta käsin pensaisin. Minulla on omat syyni siihen, meidän täytyy nimittäin tarkoin tutkia ruoho ja pensaat.

Molemmat metsästäjät alkoivat kavuta ylöspäin ja tutkivat samalla tarkoin jokaisen vähimmänkin jäljen. Heidän ei tarvinnut kavuta muuta kuin muutama jalka. Niinkuin Rosenholz oli toivonutkin, ilmaisi pensaitten tarkastus mitä he toivoivatkin.

-- Näetkö, sanoi kanadalainen, viitaten kahteen noin kolmen jalan päässä toisestaan kasvavaan pensaasen, nämä katkenneet oksat todistavat, että vähintään noin pitkä ruumis on pudotessaan katkaissut ne. Selvillä siis on, että molemmat taistelijat vyöryivät tästä alas. Odota, tuossa on kuoppa, jossa hiljattain on ollut kivi. Sen pää oli varmaan ulkona ja molemmat ruumiit ovat irroittaneet sen maasta. Panenpa veikkaa, että löydämme kiven.

-- Sitä ei tarvita, vastasi José, Fabian elää.

-- Niin, mutta hän on vankina ja millaisten vihollisten? Voi! huudahti Rosenholz, kauhun vavahduksen tukahduttaen, minnekähän pystytetään piinapylväs hänen varalleen?

-- Sinäkin, Rosenholz, olit kerran sellaisessa ja...

-- Ja sinä pelastit minut; kyllä oivallan mitä tarkoitat, me pelastamme hänet.

-- Pääasia on, että hän vielä elää. Rosenholz tunsi itsensä lohdutetuksi ja tunsi voivansa ryhtyä vaikka mihin, pelastaaksensa Fabianin.

-- Kun olemme tästä selvillä, niin tarkastakaamme...

Rosenholz keskeytti Josén pusertaen hänen käsivarttaan voimakkaasti niin että se oli katkeamaisillaan.

-- Tässä on vielä epäselvyyttä! huudahti hän, ikäänkuin olisi äkkiä jotain oivaltanut. Missä ovat tappamiemme intiaanien ruumiit? Epäilemättä tuossa kuilussa ja mikä todistaa, ettei Fabianinkin ruumis ole siellä.

-- Milloinka nuo intiaanikoirat, ja varsinkin tuo kirottu mestitsi alkoivat pitää niin suurta huolta vihollistensa ruumiista? Omat kuolleensa ovat roistot varmaan vieneet pois, jotta eivät elävät niitä häpäisisi -- se on heidän tapansa. Ei, ei, jos Fabian olisi kuollut, niin löytäisimme hänet päänahatonna täältä. Luota siihen, mestitsi ei suotta niin äkkiä keskeyttänyt piiritystä. Hän tietää Fabianin tuntevan paikan, missä minun salaamani aarre on, ja rosvo säästää nuorukaisen henkeä, kunnes tämä on ilmaissut paikan hänelle.

Josén edellytys oli hyvinkin todennäköinen ja Rosenholz tunsi olevansa onnellinen voidessansa luottaa siihen. Pian kohtasivat he kuitenkin levottomuutta herättävän merkin, joka oli ristiriidassa Josén johtopäätöksen kanssa. Rosenholz oli lähestynyt kuilua. Sen syrjältä koki hän turhaan etsiä ihmisjalan jälkiä; sade oli ne huuhtonut -- mutta silloin muuan esine herätti hänen huomiotansa. Hän otti sen nopeasti ja näytti sitä synkän näköisenä Josélle. Se oli Fabianin puukko. Sade ei ollut sitä täydellisesti viruttanut, vaan muutamia veripilkkuja saattoi vielä nähdä sen sarvipäätä koristavissa vaskinauloissa.

-- Miten on Fabianin puukko joutunut näin lähelle vesiputousta?

José ei vastannut toverinsa kysymykseen. Hänen neuvokkaisuutensa etsi luonnollista selitystä, ja molemmat olivat kamalan epävarmuuden vallassa.

José ei kuitenkaan hellittänyt, vaan meni paikalle, josta taistelijat olivat vierineet alas.

-- Fabian on alas syöksyessään pudottanut puukkonsa ja se on vierinyt sille paikalle, josta löysit sen. Todennäköistä on, että taistelua jatkettiin kukkulan juurella, ja että pari kolme roistoa on tullut toverinsa avuksi. Fabian on silloin saarrettu ja vangittu, ennenkuin ehti asettansa etsiä.

Molemmat metsästäjät läksivät nyt Sumuvuorille päin.

-- Huomaa, Rosenholz, jatkoi José, edelleen väitän, että Fabian on tuon kirotun mestitsin vankina ja että häntä koetetaan taivuttaa uhkauksilla ja lupauksilla. Rohkea nuorukainen ei varmaankaan välitä uhkauksista ja halveksii lupauksia, ja ehdimme siis kyllä ajoissa pelastamaan hänen henkensä.

-- Voi, huudahti Rosenholz katkerasti, -- että niin vanha, viekas kettu, kuin minäkin, annoin heidän riistää aseeni!

-- Meillä on aseet, joita meiltä ei riistetä, -- kelpo puukko, peloton sydän ja, sen uskallan sanoa, luottamus Jumalaan, joka ei ole sallinut sinun niin ihmeellisellä tavalla löytää Fabiania, jotta hänet taasen ainaiseksi sinulta riistettäisiin. Tähän vastaat ehkä, että nälkä uhkaa meitä ja totta onkin...

-- Mitä siitä! Teemme samoin kuin nuo intiaaniraukat, jotka viime vuonna antoivat meille suojaa Kalliovuorilla ja jotka elävät pelkillä hedelmillä ja juurilla.

-- Minua ilahduttaa, Rosenholz, kun taasen näen sinut sellaisena, jollaisena sinut näin tyynesti polttavan piippuasi todellakin kamalassa asemassa, kun olit kidutuspylvääseen sidottuna. Erään pyssyn tutun laukauksen kuultuasi käänsit sinä hämmästymättä päätäsi syrjään, samalla hetkellä, kun intiaani, joka alkoi irroittaa päänahkaasi otsalta, kaatui ikäänkuin salaman kohtaamana.

-- Niin, tosin kyllä hämmästymättä, José, sillä minä odotin sinua, sanoi kanadalainen aivan avomielisesti.

-- En sanonut tätä muistuttaakseni tuosta pienestä palveluksesta, vaan osoittaakseni sinulle, ettei saa milloinkaan epäillä.

Molemmat metsästäjät olivat nyt saapuneet sille paikalle, jossa intiaanit edellisenä päivänä olivat olleet.

Rosenholz ei voinut olla luomatta synkkää silmäystä vastapäätä olevalle kukkulalle, johon he olivat leiriytyneet lujamielisinä rohkeudessaan ja yksimielisyydessään. Nyt olivat he erotettuina, heidän voimansa oli murtunut, mutta rohkeus oli jäljellä.

-- Voi! huudahti kanadalainen, ensi kerran sitten eilisen tunnen iloa sydämessäni.

-- Mitä nyt? kysyi José, rientäen paikalle.

-- Katso!

Rosenholz näytti Josélle Fabianin takista reväistyä tilkkua, jonka tuuli varmaan oli tänne tuonut.

-- Ainakin tänne asti hän on tullut, jatkoi hän kaihomielisellä ilolla, ja tämä kankaan kappale on reväisty hänen puolustaessaan itseään.

-- Tuon poikarukan takki ei nyt ole juuri kehuttavassa kunnossa, vaikka hän voisi olla rikaskin, vastasi José, mutta samalla todistaa tämä minun olevan oikeassa väittäessäni hänen elävän. Ja tästä puhuessani kysyn sinulta, vieläkö nytkin luulet intiaanien välittävän valkoisten ruumiista?

-- Olet oikeassa, vastasi Rosenholz, en tullut ajatelleeksi, että täältä löytäisin todistuksen.

Josén väitettä tuki surullinen näky. Se oli Barajan ruumis, joka oli samalla paikalla, mihin oli kaatunut Rosenholzin luodin satuttamana. Onnettoman silmät näkyivät vieläkin olevan aarteeseen kiinnitetyt.

-- Jos tuo mestitsi-koira olisi ruumiista välittänyt niin paljon kuin luulet, sanoi José, olisi hän tullut loistavasti palkituksi saamalla kaiken tämän kullan. Niin, niin, don Fabian on jäänyt henkiin, siitä meidän on kiittäminen Jumalaa. Hän minulle johti mieleen, että peittäisin kultalaakson lehdillä ja ruohoilla, joten kulta tuli kätköön. Emmekö nyt, kun ei meillä ole aseita, ota hieman kultaa mukaamme, Rosenholz?

-- Mitä hyödyttää kulta erämaassa? Pakenevatko pedot sitä? Haluavatko aavikolla harhailevat kauriit sitä? Jättäkäämme tämä kultalaakso sellaiseksi, kuin se on. Tämä kankaanliuska on minulle noita rikkauksia arvokkaampi.

Molemmat metsästäjät olivat tarkastaneet kaikki, mitä tällä paikalla voikin, ja menivät kohti Sumuvuoria, joitten tiheät usvat saattoivat peittää monia salaisuuksia.

-- Pysähtykäämme tähän hetkeksi! sanoi José, kun he vaivoin olivat kavunneet kapeaa polkua, jota mestitsi ja Punakäsikin olivat kulkeneet. José tunsi jo itsensä nälkäiseksi.

He jakoivat keskenänsä jäljellä olevat niukat ruokavaransa. Eilisestä he eivät olleet palaakaan maistaneet.

Vuoristossa oli vieläkin vaikeampi löytää sateen huuhtomia jälkiä. Sumua kohosi yhä sateen kostuttamasta maasta, jossa ei voinut jalan jälkiä havaita. Molemmat olivat niin sumun peitossa, etteivät voineet nähdä toisiansa, kun José huusi kanadalaiselle, näyttääksensä mitä oli keksinyt. Turhaan odotti hän vastausta ja toistamiseen huudettuansa kuuli hän äänen, joka ei kuitenkaan ollut Rosenholzin.

Kummastellen, ettei ollut yksin Rosenholzin kanssa, huusi hän uudelleen.

-- Ketä sinä siellä huutelet? kuului äkkiä Rosenholzin ääni aivan läheltä. Mutta toinen ääni huusi:

-- Sennor Rosenholz, sennor José, missä olette?

-- Täällä, vastasi José, tuntien Gayferoksen äänen.

-- Jumalalle kiitos ja kunnia, että vihdoinkin löydän teidät, ettei minun tarvitse kuolla nälkään tässä kirotussa vuoristossa! sanoi nyljetty gambusino astuen esiin sumusta, joka hänet oli peittänyt.

-- Hyvä, sanoi José itsekseen, tässä on meillä lisäksi yksi muonavieras, jonka täytyy elää juurilla! Kuulkaa, ystäväni, tällä kerralla on teillä oikein huono onni, sillä pyssyttömät metsästäjät ovat huonoja liittolaisia.

-- Entä don Fabian? kysyi vilkkaasti Gayferos, joka ei unohtanut, että hänen oli hengestään kiittäminen nuorukaisen rukouksia; onko aavistamani onnettomuus todellakin tapahtunut?

-- Intiaanit ovat ottaneet hänet vangiksi ja tapaatte meidät muonavaroitta, tuli-aseitta, alttiina pedoille ja intiaaneille ja mikä on vieläkin pahempi, nälkään kuolemaisillamme; mutta poikaseni, ennenkuin kerron teille tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta täytyy minun kysyä jotain Rosenholzilta.

José näytti vanhalle metsästäjälle jalan jälkiä tuuhean koiruohopensaston alla, josta sade ei ollut voinut niitä huuhtoa.

-- Tässä on intiaanien mokkasiinien jälkiä, ja tässä, ellen erehdy, valkoisen miehen jalkineitten, sanoi hän.