Part 23

Hämärä jo levisi seudulle, järven pinnalla kajastivat laskevan auringon taivaalle synnyttämät punaiset värivivahdukset. Oli hetki, jolloin järvestä nousevat usvat alkavat metsässä tihetä, jolloin linnut sanovat jäähyväisensä poistuvalle päivälle, jolloin iltatuuli suhisee. Rosarita jutteli Encinaan kanssa, kun omituinen ilmiö äkkiä nousi peljästyneen tytön silmien eteen. Lehdikosta, joka varjosti sitä ojannetta, jonka kautta järvi purki vetensä, läheni varovasti kummallinen olento. Pelottava ja samalla kummallinen päähine, maalatut kasvot ja piirretty iho osoittivat hänen olevan intiaanin.

Encinas itsekin katseli häntä hetkisen peljästyksen sekaisella hämmästyksellä, joka valtasi kaikki muutkin. Mutta pian rauhoitti hän don Augustinin, joka oli rientänyt aseilleen.

-- Ei tässä vaaraa ole, sanoi metsästäjä, hän on ystävä, vaikka kamalaltakin näyttävä: hän on mies, jolle olen erittäin kiitollinen, niinkuin äsken kerroin neidille.

Läsnä-olevain epäilykset poistaaksensa läksi Encinas intiaania vastaan. Kun tämä huomasi rannalla istuvat henkilöt, heitti hän pyssynsä, jota tähän asti oli kantanut kädessään, olalleen ja tuli Encinasta kohti. Intiaani oli nuori sotilas, hänellä oli notkea, voimakas ruumis ja ylpeä muoto. Hänen rintansa ja leveät hartiansa olivat alastomia, hänen kapeille lanteilleen oli kääritty viitta, jonka heleät värit heti pistivät silmään. Hänellä oli säärysvarret tulipunaisesta kankaasta; niitä kannattivat koreat, jouhista kudotut sukkanauhat, jaloissa oli omituisilla neuloksilla koristellut puolisaappaat. Hänen päänsä oli sileäksi ajeltu, paitsi yhtä hiustukkoa, joka muodosti ikäänkuin höyhentöyhdön ja oli kummallisesti koristeltu. Ensinnäkin oli hänellä jonkunlainen kapea, kahdesta kääritystä kaulahuivista tehty turbaani. Turbaanin poimuissa nähtiin suuren kalkkarokäärmeen kuivattu, kiiltävä nahka, jonka vielä kalkoilla varustettu häntä riippui hänen toiselle olalleen, pää taasen terävine hampaineen toiselle. Intiaanin kasvot olivat säännölliset ja kauniit. Nuori soturi läheni huoletonna. Hän ei välittänyt herättämästään kauhusta, vaan loi ihastuneen katseen Rosaritaan, joka oli yhtä vaalea kuin hameensa valkoinen kangas.

Kyyhkynen, joka välttääksensä päällensä iskevää petolintua pakenee kaktuskasvien terävien okaiden väliin, ei vapise eikä pelkää enemmän kuin Rosarita, kun hän kauhun valtaamana tunkeutui metsästäjän turviin.

-- Onko tänään satanut lunta järven rannoille, vai kasvaako lumpeenkukkia metsässä? sanoi intiaani esiin astuessaan.

Emme saata sanoa, tuntuiko nuori soturi tätä lausuessaan tytöstä yhtä kammottavalta kuin ennenkin, varmaa ainakin on, ettei hän enää tunkeunut niin lähelle metsästäjää. Hän ei kuitenkaan vielä ollut kokonaan rauhoittunut.

-- Mitä nyt? kysyi Encinas espanjan kielellä; tuoko comanhi ikäviä tietoja, ja luuliko hän olevansa vihollisen seassa, kun tuli tänne pyssy kädessä, aivan kuin olisi ollut apahien jäljessä?

Tämän kysymyksen teki Encinas soturille, että Augustinin tytär kokonaan rauhoittuisi.

Ukkosensäde, se hänen nimensä oli, hymyili halveksivasti.

-- Apahien jäljessä, sanoi hän, kulkee comanhiheimon soturi ainoastaan piiska kädessä. Comanhi näki tässä lähellä puhvelin jälkiä ja toivoi tapaavansa ne järven rannalla.

Encinas ei ollut unohtanut, että intiaani oli luvannut hänelle ajaa takaa molempia erämaan rosvoja, joitten kanssa hän äsken oli taistellut; hän tiesi myöskin, ettei soturi ollut mies, joka hevillä heittäisi aikeensa.

-- Oletteko muuta mitään nähneet? kysyi metsästäjä.

-- Valkoisten jälkien joukossa olen erottanut Punakäden ja mestitsin jäljet ja tulin kehoittamaan ystäviäni olemaan varuillansa.

-- Mitä? Ovatko ne roistot täällä? kysyi metsästäjä levottomasti.

-- Mitä hän sanoo? kysyi kartanon omistaja.

-- Eipä juuri mitään, sennor Pena, vastasi Encinas. Voitteko aavistaa, kysyi hän vielä comanhilta, mitä varten Punakäsi ja mestitsi tulevat tänne?

Nuori soturi katseli äänetönnä rannalla olevia henkilöitä. Uudelleen kääntyivät hänen silmänsä mieltymyksellä donna Rosaritaan, joka seisoi nojaten isäänsä.

-- He tulevat lumpeenkukan tähden, joka on niin valkoinen kuin ensi lumi, sanoi hän vakavasti.

-- Niinkö todellakin luulette? kysyi Encinas.

-- Ellei sen naisen kuva, joka hoitaa Ukkosensäteen majaa, olisi aina hänen silmissään, niin häikäisisi ne hänen loistonsa, joka asuu taivaan palasesta tehdyssä teltassa. Se on hänen arvoisensa asunto ja mestitsi tahtoo omistaa lumpeenkukan.

Tämä runollinen viittaus donna Rosaritan kauneuteen ja hänen taivaansiniseen silkkitelttaansa lausuttiin hovimiehen hienoudella ja keveydellä, ja metsän kesytön poika katsahti don Augustinin punastuvaan, ääneti olevaan tyttäreen.

-- Eikö teillä ole kaksi soturia mukananne? kysyi Encinas.

-- Molemmat ovat palanneet isäinsä luo; Ukkosensäde on yksin; mutta hän on vannonut kostavansa niiden kuoleman, jotka olivat hänen sanaansa luottaneet; hän suojelee myöskin lumpeenkukkaa. Ukkosensäde iloitsee, että on ilmoittanut vaarasta ystävillensä, ja lähtee taasen seuraamaan jälkiä, jotka hän hetkeksi jätti.

Tämän sanottuaan ojensi nuori comanhi metsästäjälle kätensä ja poistui äänetönnä samoin kuin oli tullutkin. Näytti kuin hän ei olisi luullut tekevänsä erityistä urotyötä yksin ajaessaan noita kammottavia rosvoja. Lukija tietää kuitenkin, tarvittiinko siihen rohkeutta.

Intiaanin kadottua puitten taakse, kysyi don Augustin:

-- Mitä tarkoitti hän noilla koreilla puheillaan?

-- Teidän armonne tietää, että intiaanit puhuvat vain vertauksilla; kuitenkin on hän ilmoittanut kahden veitikan lähestymisen, jotka todellakin olisivat vaarallisia parille kolmelle yksinäiselle matkustajalle, mutta eivät voi tehdä mitään vahinkoa kolmellekymmenelle.

Hän kertoi mitä tiesi molemmista rosvoista. Don Augustinin nuoruus oli kulunut taisteluissa intiaanein kanssa, eivätkä vuodet olleet laimentaneet hänen sotilaan ylpeyttään.

-- Vaikkapa heitä olisi kymmenen, sanoi hän, olisi häpeäksi peljätä sellaisia roistoja ja keskeyttää niiden tähden huvinsa; muuten on meitä kyllin paljon, ettei meidän tarvitse mitään peljätä.

-- Nyt huomaan, miksi Oso haukkui, sanoi metsästäjä. Se vainusi ystäviä ja vihollisia. Näitte, ettei se liikahtanutkaan, kun tuo nuori soturi tuli, voitte luottaa sen vaistoon.

Ennen yön tuloa otti Encinas kuitenkin pyssynsä, vihelsi uskollista koiraansa ja tarkasteli sen kera Puhvelijärven ympäristöt. Varovaisuudesta muutatti don Augustin omansa ja tyttärensä teltan aukon keskelle, palavien nuotioiden väliin.

Paimenet ja Encinaan toverit olivat jo päättämäisillään illallisensa, kun tämä palasi. Hän ei ollut huomannut mitään levottomuutta herättävää, ja kaikki rauhoittuivat.

Herrasväen syödessä vähän kylmää ruokaa mukana tuoduista eväistä, juttelivat toiset vähän matkan päässä matalalla äänellä päivän tapauksista. Roteva metsästäjä istui heidän joukkoonsa. Nuotiot loivat kirkkaan valon ympärilleen ja kajastivat järvelle.

-- Olen säästänyt vähän teillekin, jotta ette jäisi ilman illallista, sanoi nuori paimen Encinaalle; kohtuullista on, että jokainen saa osansa, eikä varsinkaan saa unhottaa teitä, joka osaatte kertoa niin kummallisia juttuja.

Encinas kiitti paimenta hänen huomaavaisuudestaan ja kävi sitten käsiksi ruokaan; mutta hän söi yhtä äänetönnä kuin suurella ruokahalullakin, eikä nuori paimen ollut tähän äänettömyyteen ensinkään tyytyväinen.

-- Ette ole siis nähneet mitään erinomaista läheisyydessä? sanoi hän puheen aluksi.

Metsästäjä teki kieltävän liikkeen, mutta avasi suunsa ainoastaan syödäksensä.

-- Miten lieneekään, alotti nuorukainen uudelleen, mutta Francisko, joka ajoi takaa aavikoiden valkoista oritta, ei ole palannut.

-- Aavikoiden valkoista oritta! huudahti muuan paimen. Mikä se eläin on?

-- Niin, se on ihmeellinen eläin, vastasi nuori paimen; mutta minä en todellakaan tiedä siitä sen enempää. Sennor Encinas voi siitä kertoa.

-- Näittehän sen? sanoi metsästäjä. Tahdoittehan ajaa sitä takaa, ja olitte siinä niskanne taittamaisillanne. Sanoinhan teille, että niin tapahtuu aina, kun ajetaan takaa valkoista oritta.

-- Ellei hevoseni olisi ollut niin innokas, ei se olisi niljahtanut ja ellei se olisi niljahtanut...

-- Ette te olisi pudonnut. Mutta hevonen niljahti, ja siinäpä se on.

-- Se on muillekin sattunut. Jutun loppu on, että paimen kaatui hevosineen.

-- Totta kyllä, mutta jos te, samoin kuin minäkin, olisitte retkeilleet aavikoilla, sanoi Encinas vakavasti, niin tietäisitte, että siellä toisinaan kohtaa oriin, niin kauniin, ettei sen vertaista löydy, niin nopean, että se ravaa nopeammin kuin toinen hevonen nelistää. Nyt pyydän teitä sanomaan, oletteko milloinkaan nähneet komeampaa ja nopeampaa hevosta kuin se ori oli, jonka tänä iltana näimme.

-- Myönnän kyllä, etten ole ennen sen vertaista nähnyt.

-- Hyvä, tämä hevonen on epäilemättä se, jota nimitetään aavikoiden valkoiseksi oriiksi.

-- Sen minä uskon, sanoi nuori paimen syvän vakaumuksen äänellä.

-- Ja mitä merkillistä tässä hevosessa on? kysyi paimen.

-- Ensinnäkin sen verraton kauneus, sitten sen ääretön nopeus ja sitten... kuinka vanhan luulette sen olevan?

-- Ei se vielä aivan monen vuoden vanha ole, huusivat kaikki.

-- Siinä kelpo tavalla erehdytte, vastasi Encinas vakavasti, se hevonen on viidensadan vuoden ikäinen.

Tämä metsästäjän väite otettiin vastaan yleisellä epäilyksellä.

-- Niin on kuin sanon, lausui hän vakavasti, mikä melkein varmistutti kuulijat.

-- Mutta, väitti muuan paimen, olen kuullut sanottavan, ettei siitä vielä ole kolmeasataakaan vuotta, kun espanjalaiset toivat ensimäiset hevoset Amerikaan.

-- Loruja! sanoi nuori paimen, ei parisataa vuotta asiaan vaikuta; sittenkin vielä jää kylläkin kunnioitettava ikä.

-- Voin sanoa, jatkoi metsästäjä, että kaikki Teksasin paimenet ovat jo monta vuotta turhaan koettaneet ottaa sitä kiinni. Sillä ovat kaviot kiveä kovemmat, ja kun sitä ajaa takaa etäämmältä, katoaa se pian näkyvistä; jos taasen on lähellä, katoaa se samalla lailla, eikä myöskään enää milloinkaan nähdä sen takaa-ajajaa. Voisin kertoa teille paljon siitä.

-- Ehkäpä olette itsekin joskus ajaneet sitä takaa? huudahti nuori paimen.

-- En itse, mutta eräs Teksasin metsästäjä, joka siitä kertoi minulle.

-- Teidän täytyy vuorostanne kertoa se meille, sanoi nuorukainen käsiänsä hykertäen. Kuulepas, Sanchez, annapa sennor Encinaalle siemaus viiniä, se virkistää muiston.

-- Tällä nuorukaisella on hyvä ymmärrys, lausui metsästäjä. Tahdon siis kertoa teille mitä tiedän. Muuan englantilainen, jotenkin kummallinen mies, huomatkaa se, matkusti täällä Amerikassa jonkunlaisen hovimestarinsa kanssa, joka oli yhtä omituinen kuin hän itsekin. Hän lupasi Teksasin metsästäjälle tuhat piasteria, jos tämä hankkisi hänelle aavikoiden valkoisen oriin, josta hän oli kuullut puhuttavan. Koetettiin pelottaa metsästäjää niin uskaliaasta yrityksestä, mutta hän pysyi päätöksessään ja koetti hankkia itselleen nopeimman ja vahvimman hevosen; hän siis varustautui ja tiedusteli tietä, mitä myöten pääsisi hevosen mieluisimmille juontipaikoille. Tietäkää, että tällä hevosella on useampia sellaisia paikkoja, päinvastoin kuin muilla hevosilla, jotka elävät niillä seuduilla, joihin kerran ovat mieltyneet. Metsästäjä läksi matkalle ja muutamia päiviä etsittyänsä löysi hän etsimänsä eläimen; se on niin nopeajalkainen, että toisena päivänä näkee sen sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa se oli edellisenä. Metsästäjällä oli tavattoman nopea hevonen, eikä hän uskonut oriista kuulemiansa juttuja. Hän toivoi voittavansa luvatun summan. Heti kun hän näki eläimen, alkoi hän ajaa sitä takaa, heilutti lassoaan, nelistäen kivien ja kantojen yli tuulen nopeudella. Joka hetki läheni hän oritta. Tämä ei tullut siitä, niin vakuutti metsästäjä minulle, että ori olisi väsynyt, vaan katsahti se tuon tuostakin taaksensa, siten menettäen aikaa; päinvastoin tuntuivat takaa-ajetun hevosen voimat lisääntyvän. Jota väsyneempi hevonen on, sitä raukeammiksi muuttuvat sen silmät, mutta nuo silmät, jotka hehkuivat tuon oriin valkoisen harjan alta, näkyivät muuttuvan yhä tulisemmiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa seikka, mikä huolestutti metsästäjää, ja itseänsä rohkaistaksensa täytyi hänen kuvitella kultakasaa, jossa piasterit hehkuivat ja heloittivat yhtäläisesti kuin oriin silmät. Yö oli tulemaisillaan, eikä hän ollut onnistunut pääsemään lassoineen lähelle hevosta. Myöskin kummasteli metsästäjä suuresti sitä, että maan ollessa kivistä pitkät tuliviirut välkkyivät hevosen kavioista, vaikkeivät ne olleet kengitetyt, ja yön pimetessä voi metsästäjä ainoastaan näiden tuliviirujen avulla seurata hevosta. Vaikkei ratsastaja käsittänyt, miten kengättömät kaviot saattoivat iskeä tulta, enempää kuin sitäkään, miksi hevosen silmät niin ihmeellisesti leimusivat... Kuulijain suureksi mielipahaksi keskeytti Oson haukunta tässä metsästäjän kertomuksen.

Uudelleen laskeutui kuitenkin koira taasen tulen ääreen; se näytti kuuntelevan Encinaan kertomusta yhtä tarkoin kuin paimenetkin ja kun se ei varmaankaan haukkunut intiaaneja, jatkoi Encinas tarinaansa:

-- Metsästäjä ei siis voinut käsittää näitten säkenien eikä eläimen silmistä hehkuvan tulen syytä. Mutta kun hänelle oli luvattu suuri palkinto, ei hän joutanut pitkältä aprikoimaan, vaan jatkoi takaa-ajoa. Pian huomasi hän oriin nopeuden vähenevän. Sitten näki hän sen äkkiä pysähtyvän, kääntyvän ympäri, hirnahtavan, ja ojentavan kaulaansa. Metsästäjä kannusti hevostansa, joka alkoi väsyä. Hän nelisti eteenpäin lasso kädessään. Äkkiä aukeni juoksusolmu, joten ei paulasta ollut mihinkään. Hänen hevosensa oli kuitenkin vauhdissa, ja metsästäjä oli niin lähellä oritta, että melkein voi koskea siihen. Mies kiroili ja noitui, nähdessään ettei voinut käyttää lassoaan; mutta samassa potkasi ori taaksepäin ratsastajan hevosta keskelle rintaa niin voimakkaasti, että molemmat kaatuivat maahan -- aivan samoin kuin te äsken kaaduitte järveen, lisäsi Encinas, kääntyen paimeneen, joka kuivasi vaatteitansa nuotion ääressä.

-- Kun metsästäjä taasen nousi, ei hän voinut missään nähdä oritta. Hänen hevosensa ei enää noussut. Äkkiä kadonneen oriin raudankovat kaviot olivat sen tappaneet ja se olikin metsästäjän onneksi, sillä jos hän olisi vielä askeleenkaan ratsastanut eteenpäin, olisi hän syössyt pohjattomaan kuiluun, jonka reunalle ori oli pysähtynyt. Kohtasin hänet, kun hän jalkaisin palasi takaisin, ja hän kertoi minulle kaiken sen, mitä olen teille puhunut.

Tämän kertomuksen, josta ainakin osa oli hyvin todennäköistä, uskoivat sokeasti kaikki Encinaan ympärillä olevat puolivillit miehet.

-- Siitä näette, lausui ennen mainittu nuori paimen, joka ensin keskeytti äänettömyyden; siitä näette, että tulee käymään kylläkin huonosti Francisko-rukalle, joka on takaa-ajamassa tuota kummallista hevosta, joka viidestäsadasta vuodestaan huolimatta näyttää niin nuorelta.

-- Sitä minäkin pahoin pelkään, lausui Encinas päätänsä puistaen, ellen ole erehtynyt ja ellei näkemänne hevonen olisikaan aavikoiden valkoinen ori.

-- Kyllä se varmaan se on! huudahtivat kaikki paimenet, joita miellytti se, että tästä lähin voisivat kehua kerran nähneensä tämän merkillisen eläimen.

Encinaan kuulijakunta seurasi hänen esimerkkiään ja heittäytyi pitkälleen nurmelle nuotion ympärille; heidän isäntäväkensä oli jo aikoja sitten mennyt telttoihinsa, kun koira alkoi uudelleen haukkua.

-- Jokunen matkustaja kai tulee, lausui tyynesti Encinas, nousten kyynärvarrelleen ja jotenkin välinpitämättömästi katsahtaen ympärilleen, saadakseen toisen luulemaan, että hän oli varma asiasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli metsästä kaksi ratsastajaa.

Edellinen näistä pidätti hevostansa ja näkyi hämmästyneenä katselevan tuota omituista näkyä, minkä Puhvelijärvi tarjosi rannalla olevine telttoineen, nuotioineen, jotka valaisivat tummaa veden pintaa, ja nuotioitten ympärille makaavine miehineen, jotka toiselta puolen olivat synkän varjon peittämät, toiselta taasen tulen punaisen hohteen valaisemat.

Toisella ratsastajalla oli oikeassa kädessään pitkä pyssy, vasemmalla talutti hän kuormahevosta.

Sen kuormituksena oli kaksi nahkaista laukkua riippumassa kummallakin puolen satulaa, teltta ja esine, joka saattoi olla suuri maali- tai kasvilaatikko. Kun ensimäinen ratsastaja mielihyvällä näkyi katselevan edessään olevaa, kuvaamisen arvoista näkyä, tähysteli toinen tarkemmin ympärilleen.

-- Täyttäkää velvollisuutenne! lausui edellinen englannin kielellä toiselle.

-- Sen olen jo tehnyt, vastasi toinen; teidän armonne on täällä hyvässä turvassa.

Näin sanoen ratsasti hän makaavien luo, heitettyänsä pyssynsä olalleen. Hän pyysi jotenkin huonolla espanjan kielellä nuotion ympärillä makaavilta maan tavan mukaista lupaa saada asettua heidän luokseen. Tämä myönnettiin kohteliaisuudella, joka on kaikensäätyisten meksikolaisten luonteen mukaista.

Hänen astuessaan satulasta, ja riisuessaan kuormahevosta, läheni toinen äänetönnä, tervehti sivumennen metsästäjiä ja paimenia ja astui hevosensa seljästä sanaakaan lausumatta. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erityistä. Hän oli meksikolaisten tavoin puettu, ja kun pimeys peitti hänen piirteensä, saattoi vasta kun hän käytti hattuansa itseänsä löyhyttääksensä nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat kokonaan englantilaiset. Hänen matkakumppaninsa puku oli aivan toisenlainen; hänellä oli pitkä vihreänkarvainen mekko huonosti peitotusta hirvennahasta, ja pitkät nahkasäärykset. Hän oli keskikokoinen, erittäin vahvarakenteinen ja noin viisikymmenvuotias. Sen saattoi päättää hänen puoleksi paljaasta päästään ja hatun alta esiinpistävistä harmaista hiussuortuvista. Vyöhön kiinnitetty metsästyspuukko, ruutisarvi ja suuri, kovin kulunut huopahattu täydensi hänen pukunsa; paitsi metsästäjiä, näkivät muut hänet ensi kerran. Vaikka amerikalainen selvästi näkyi olevan matkakumppalinsa palveluksessa, ei hän vähintäkään välittänyt tämän hevosesta, vaan riisui englantilainen sen itse.

Tämän tehtyänsä otti hän matkalaukkunsa vierestä jonkun esineen ja näytti sitä kysyen:

-- Onko tämä hattu jonkun teistä?

-- On, sanoi eräs paimen hämmästyen, se on sama hattu, joka Franciskolla oli äsken.

Hattu kulki miehestä mieheen, ja kaikki tunsivat sen heidän kaipaamansa paimenen päähineeksi.

-- Mitä sanoinkaan, huudahti Encinas, eikö tulekin loihdituksi se, joka liian innokkaasti ajaa takaa aavikoiden valkoista oritta?

Tämä tapaus olisi metsästäjän kuulijakunnalta poistanut viimeisetkin epäilykset hänen kertomuksensa todenperäisyydestä, ellei englantilainenkin olisi huudahtanut:

-- Juuri tätä valkoista oritta olen ajanut takaa Teksasista tänne asti. Oletteko nähneet sen?

-- Tänä iltana joi se edessänne olevasta järvestä. Oletteko ehkä sama, joka eräälle Teksasin metsästäjälle lupasitte tuhat piasteria, jos hän teille hankkii hevosen? kysyi Encinas vilkkaasti.

-- Olen, ja lupaan vieläkin saman summan jokaiselle, joka tuo hevosen minulle, sillä olen vannonut, etten palaa kotimaahani tuomatta mukanani tätä kummallista hevosta. Kuulkaa! Onko täällä ketään, joka tahtoo ansaita luvatun palkinnon?

Paimenet pudistivat päätään, ei kukaan rohjennut tarjoutua.

-- Tiedetään kyllä, mitä tuottaa sellaisen hevosen ajaminen, jonka kengättömät kaviot saavat säkeniä lentämään kivistä, sanoi nuori paimen.

Englantilainen kohautti olkapäitään.

-- Herra, sanoi Encinas, jokainen meistä panee joka päivä muutamasta piasterista henkensä vaaraan seikkailuissa, jotka ihminen voi onnellisesti suorittaa, mutta me emme tahdo olla tekemisissä asiassa, jossa rohkeus ja viekkaus eivät auta yliluonnollisen voiman edessä.

-- Hyvä! sanoi englantilainen kylmästi; huomenna päivän koittaessa näytätte minulle oriin jäljet, ja minä lähden yksin sitä ajamaan.

-- Paraiten tekisitte, jos sen jättäisitte, sillä kaikellaiset vaarat uhkaisivat yhäti teitä.

-- Vaarat, vastasi englantilainen hymyillen; olen maksanut tälle kentuckymetsästäjälle siitä, että hän poistaa vaarat minusta; ne kuuluvat hänelle.

-- Niin, lisäsi kentuckyläinen, minä olen ottanut urakalle tämän matkustajan vaarat.

-- Ettekö siis pelkää, kun hän on kanssanne.

-- Mitä, enkö maksanut suurta summaa, ettei minun tarvitsisi mitään peljätä?

Tähän päättyi keskustelu ja kummalliset matkustajat oikaisivat nurmelle telttaansa pystyttämättä. Paimenetkin laskeutuivat pitkäkseen ja pian vallitsi hiljaisuus metsässä ja järven rannalla.

39.

AAVIKOIDEN VALKOINEN ORI.

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui eräs ratsastaja täyttä nelistä Puhvelijärvelle; hän oli ilman hattua, hänen kasvonsa olivat okaiden repimät, ja hänen vaatteissaan oli pensaiden merkkejä, joitten läpi hän oli kiitänyt takaa-ajon innossa. Se oli Francisko, jota hänen toverinsa jo pitivät hukkuneena. Kaikki ahdistivat häntä kysymyksillään, miten hänen oli käynyt.

Hänen kertomuksensa oli jotenkin yksinkertainen. Tuo kummallinen hevonen oli houkutellut hänet etäälle ja yön hän oli viettänyt paljaan taivaan alla, antaaksensa hevosensa vähän levähtää. Sitten oli hän kohdannut muutamia tovereitansa ja yhtynyt näihin, ajaaksensa hevosia lähemmäksi rantaa.

Valmistettiin uutta, suurta ajoa. Teltat siirrettiin uudelleen pois, ja hevoset syrjään.

Paimenet asettuivat paksujen puun runkojen taakse, metsästäjät aitauksen sisään, valmiina sulkemaan oven. Tällä kertaa olivat he vaarassa joutua hevosien tallattavaksi.

Jonkunlainen lehtikerpuilla peitetty porras oli asetettu tuon jotenkin leveän ojanteen yli, jonka kautta Puhvelijärvi purki vetensä, ja kartanonomistaja tyttärineen saattoi asettua sinne jotenkin turvalliseen paikkaan ja nähdä koko tuon tarjolla olevan harvinaisen näytelmän.

Jokaisen asetuttua paikoilleen odotettiin äänettöminä hevosten tuloa. Kotkan huuto, sen lentäessä aitauksen yli, oli pelottanut linnut puissa äänettömiksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi järvelläkin. Pian kuulivat metsästäjät kimeän vihellyksen. Se oli merkkinä, että ajomiehet olivat lähteneet ajamaan hevosia. Sitten kuultiin äänekkäitä huutoja ja kiljuntaa joka taholta. Nyt kuultiin etäältä metsästä hirnunta, niin kova, että se ilmaisi siellä olevan suuren parven hevosia. Porras, jolla kartanonomistaja ja Rosarita seisoivat tuota hurjaa ajoa katselemassa, oli suoraan aitauksen ja sen paikan välillä, josta hirnunta kuului.

Jos tuo kesytön parvi lähenisi tälle suunnalle, voisi onnettomuus tapahtua. Lehtikerput eivät olisi voineet pidättää näitä eläimiä, jotka paetessaan saavat aikaan sellaisia hävityksiä kuin jos myrsky olisi kulkenut läpi metsän. Don Augustin aavisti vaaraa, ja kutsui muutamia paimenia luoksensa.

-- Luuletteko, kysyi hän, hevosten tulevan tänne päin?

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi muuan, ja ajattelin juuri, kuinka suureen vaaraan herrasväki joutuu, ellemme ryhdy varokeinoihin. Jos tahdotte, niin minä kahden toverini kera siirryn meille määrätyiltä paikoilta tähän ojanteen partaalle.

-- Mieluimmin me lähdemme paikaltamme, vastasi don Augustin, kuin asetamme teidät tarpeettomasti vaaraan.

Kaikkia ammattiinsa liittyviä vaaroja pelkäämättöminä miehinä vastasivat paimenet isäntänsä huolenpitoon siten, että asettuivat jokusen sadan askeleen päähän Punaiselle joelle päin, josta hevoset tulivat.

Tämä oli viimeinen sijoitus, mihin ehdittiin, sillä läheni hetki, joka olisi ratkaiseva noiden jalojen eläimien kohtalon, kun niitä ajettiin aituukseen, jossa heitä odotti vankeus ja orjuus. Tähän asti kuultu melu eneni yhä. Aluksi kuuluivat vain paimenten kimeät vihellykset ja läpitunkevat huudot, kun he risteilivät metsässä ja huusivat toisilleen. Kun joskus syntyi hetkisen äänettömyys, kuultiin hevosten hirnumista ja korskumista, ikäänkuin lähenevän myrskyn enteitä. Kaikki metsän asukkaat ilmaisivat pelkoansa. Lintuparvia lensi kirkuen puista, päivän valon häikäisemät yököt lehottelivat edestakaisin pyrkien pimeisiin koloihinsa, ja melun pelottamat hirvet pakenivat nopeasti.