Part 22

Sitten alkoi hän, kummastellen vihollisten käsittämätöntä toimettomuutta hitaasti kiivetä rinnettä ylös.

Varovasti hiipi hän eteenpäin, eivätkä edes irtautuneet kivet hänen läsnäoloansa ilmaisseet.

Samassa kun hänen päänsä nousi kalliolle, kuunteli hän liikahtamatta. Ei sanaakaan, ei henkäystäkään hän kuullut.

Sitten uskalsi hän katsahtaa piiritettyjä suojelevien kivien yli. Tällä hetkellä juuri Fabian tarkoin seurasi molempien toveriensa liikkeitä ja näki heidän katoavan kahilaan.

Ennenkuin Fabian ehti huomata eteenpäin hiipivää intiaania, olisi tämä tapparallaan ehtinyt halaista hänen kallonsa, mutta Mustalintu toivoi saavansa metsästäjät elävinä valtaansa, ja siksi ei apahikaan koettanut tappaa Fabiania, vaan hiipi hänen luoksensa, temmataksensa häneltä aseet. Tällöin kääntyi Fabian. Hän pidätti huudahduksensa, peljäten siten ilmaisevansa toverinsa ja katkaisevansa heidän paluumatkansa, sekä tarttui äänettömänä intiaaniin, kun ei voinut pyssyänsä käyttää. Tulinen taistelu alkoi.

Molemmat taistelijat kierivät kalliolla ja taistelun aikana laukesi pyssy, kumpaakaan vahingoittamatta. Sen kuulivat molemmat metsästäjät ollessaan yhtä tuimassa taistelussa. Vihdoinkin sai Fabian, joka oli intiaania väkevämpi, voiton, ja piti vihollistaan maassa. Hän iski puukkonsa apahin rintaan, eikä tämä voinut iskua välttää. Onnettomuudeksi olivat molemmat taistelun aikana joutuneet kallion syrjälle. Heidän allansa kohisi vesiputous, ja kuoleva intiaani ponnisti viimeiset voimansa vetääkseen Fabianin mukanaan alas. Fabian koki turhaan vapautua punaisen soturin tuimasta syleilystä.

Hetkiseksi tunsi nuorukainen väsyneitten jäntereittensä raukeavan, mutta kuoleman pelko palautti hänen voimansa ja kiivaasti hän vastusti. Hän ei voinut kuitenkaan estää intiaania tempaamasta häntä mukanansa kallion syrjälle. Fabian, intiaani ja pyssy, jota ei ensinmainittu ollut kädestään päästänyt, vyöryivät kallion melkein kohtisuoraa rinnettä alas. Molemmat viholliset, jotka eivät olleet toisiansa päästäneet, kimmahtivat maahan ehdittyänsä korkealle. Fabian tunsi intiaanin kuoleman kangistaman käden päästävän hänet. Sitten hän ei enää mitään tiennyt. Hänen päänsä sattui maassa olevaan terävään kiveen, ja hän jäi tunnotonna makaamaan intiaanin viereen.

Monta minuuttia kului siitä, kun pyssynlaukaus kuului, siihen kun kanadalainen ehti kalliolle, saamatta epätoivoisiin huudahduksiinsa muuta vastausta kuin myrskyn ulvonnan. Syvä tuska kajasti vanhin metsästäjän kasvoilta. Don Antonion äsken peitetyn haudan päällä näki hän tuiman taistelun jäljet, näki suojuksena olleet kivet kumossa ja päästi pelottavan huudahduksen. Fabian ei ollut kalliolla.

Myrsky puhkesi nyt koko raivoonsa. Ukkonen jyrisi, vuoristo kajahteli. Tiheänä ja nopeasti seurasivat salamat toisiansa. Mustista pilvistä syöksyi vesivirtoja, ikäänkuin kaikki taivaan portit olisivat auenneet.

Rosenholz huuteli toisinaan jyrisevällä, toisinaan tukahutetulla äänellä lastansa, samalla etsiskellen joka kolon kalliolla.

Siellä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.

-- Kumarru alas, kumarru alas, Rosenholz! huusi José, joka oli ehtinyt kalliolle.

Rosenholz ei häntä kuullut ja vastaisella kalliolla seisoi mestitsi ikäänkuin hornan henki.

-- Kumarru alas taivaan nimessä! toisti José, oletko kyllästynyt elämään?

Aavistamattakaan, että mestitsi oli niin lähellä ja että hänen pyssynsä oli häneen suunnattu, kumartui Rosenholz kallion reunan yli etsien lastansa kallion juurelta. Siellä ei enää ollut intiaanin ruumistakaan.

Kun kanadalainen taasen kohotti päätänsä, huomasi hän mestitsin. Nähtyänsä tämän ihmisen, jota hän hyvällä syyllä piti itseään kohdanneen onnettomuuden aiheuttajana, tunsi metsäsissi vihansa leimahtavan, mutta hän oivalsi, että Fabianin kohtalo oli mestitsin käsissä, ja tukahdutti vihansa. -- Mestitsi, huudahti hän tukahtuvalla äänellä, alennun rukoilemaan sinua; jos sydämessäsi vielä on rahtunenkaan sääliä, niin anna minulle takaisin ryöstämäsi lapsi.

Tätä sanoessaan seisoi hän suorana, rosvon maalitauluna. José, joka oli mäntyjen suojassa, kehoitti häntä varovaisuuteen, mutta turhaan.

Pilkkanauru oli rosvon ainoa vastaus.

-- Peto! karjasi José, vihan valtaamana toverinsa nöyryytyksen ja tuskan tähden, samalla hyökäten esiin; etkö vastaa, kun valkoinen suo sinulle sen kunnian, että puhuttelee sinua.

-- Ole hiljaa, José, pyydän sinua! keskeytti Rosenholz, älä suututa tuota ihmistä, jonka käsissä on Fabianin kohtalo. Älä kuuntele häntä, mestitsi! Suru on vienyt toveriltani kaiken maltin.

-- Lankea polvillesi! huusi rosvo, ehkä sitten kuuntelen sinua.

Veri nousi kanadalaisen päähän; hän vapisi, kuullessaan tämän röyhkeän käskyn, samoinkuin mänty, jonka suuria oksia myrsky taivutteli.

-- Leijona ei saa nöyrtyä sakaalin edessä, kuiskasi José vilkkaasti Rosenholzille, sillä sakaali pilkkaisi nöyrää leijonaa.

-- Mitä siitä? sanoi Rosenholz suruissaan.

Tämän soturin, joka ei kohottanut kättänsäkään oman henkensä puolustukseksi, voitti isän hellä rakkaus.

-- Voi, tämä on liikaa! karjasi José, jonka kasvot olivat aivan tulipunaiset ja silmät kosteat, nähdessään toverinsa nöyränä polvistuvan rosvon eteen, noin ei saa nöyrtyä sydämettömän, petollisen rosvon edessä! Tule, Rosenholz, kostamme, vaikkapa tuhannen noita perkeleitä...

Näin sanoessaan juoksi kiivas metsästäjä, innostuneena rakkaudesta Fabianiin, mutta vielä enemmän ystävyydestä kanadalaiseen, vuorikauriin nopeudella kalliolta alas.

-- Ahaa, tuotako tarkoitattekin? huusi mestitsi.

Ja hän ampui Rosenholzia, joka häneltä rukoili sääliä.

Mutta sade oli vielä niin rankka, ettei laukaus tahtonut syttyä. Kahdesti pyssy limsahti.

Suuttuneena tästä petollisesta murhayrityksestä aseetonta ja rukoilevaa vihollista kohtaan ja oivaltaen, ettei voi toivoakaan sääliä mestitsiltä, seurasi Rosenholz Joséta, ajattelemattakaan kukkulan takana mahdollisesti piilevien vihollisten määrää. Ei Josékaan ollut sitä muistanut.

Rosenholz ei ollut vielä ehtinyt kalliolta alas, kun José puukko kädessä oli jo kultalaakson toisella puolella.

-- Tule tänne, Rosenholz! huusi José kukkulalle ehdittyänsä. Ne roistot ovat paenneet.

Niin olikin asia; nyt alkoi mestitsikin, joka yksin oli jäljellä, vetäytyä Sumuvuorille.

-- Pysähdy, ellet ole yhtä pelkuri kuin verenhimoinenkin, huusi kanadalainen vihasta vavisten, nähdessään miehen pakenevan.

-- Mestitsi ei ole pelkuri, vastasi tämä. Lumivuorten kotka ja Matkijalintu kohtaavat vielä kerran hänet ja silloin käy heidän samoin kuin tuon nuoren etelän soturin, jonka ympärillä nyt intiaanit tanssivat, ja jonka lihan he heittävät aavikon koirille.

Kanadalainen riensi vimmoissaan eteenpäin; pian saavutti hän Josén. Toivottomassa takaa-ajossaan ei kumpikaan näkynyt maan epätasaisuuksista ja liukkaista kivistä välittävän. Mestitsi näkyi vielä, mutta pian huomasivat he hänen katoavan Sumuvuoria peittävään ikuiseen usvaan.

-- Voi, ettei ole edes pyssyä! huusi José, polkien raivoissaan maata.

-- Elämäni toivo on mennyt! huudahti kanadalainen raukeavalla äänellä, vetäessään henkeänsä samalla kuin sade valui hänen kasvoillensa, joille kuvastui syvä ja kalvava suru.

Molemmat alkoivat kiivetä kalliolle etsiäksensä vihollistensa jälkiä, mutta sade oli ne huuhtonut pois. Pimeys eneni, yö oli tulemaisillaan, vuorelta ei löytynyt ihmisjälkeäkään. Rosenholz ja José katosivat pian sumuun. Heidän alapuolellaan raivosi myrsky aavikolla. Maan näkyivät vallanneen pimeyden henget. Tuon tuostakin jyrisi ukkonen kauheasti, taasen leimahti salama, iskien paasiin, jotka se muruksi survoi. Salamain sinertävässä leimussa näkyi häikäisevässä valossa kultalaakso, kallio ja aavikko. Näkyi hevosen runkokin, joka tuntui melkein elävältä, molemmat männyt, jotka myrskyssä vapisivat, ikäänkuin vuoren halkeamissa kasvavat pienet kukkaset.

Näiden leimausten valossa olisi voinut nähdä kaksi miestä suruissaan istuvan kallion paadella. Turhaan kokivat he lohduttaa toisiansa. He loivat synkkiä, huolestuneita silmäyksiä syviin rotkoihin, joissa tuuli suhisi, ja harmaille kukkuloille, jotka tuntuivat ikäänkuin jättiläisurkujen torvet ijankaikkisen hengähdyksistä jyrähtelevän. Sitten molemmat päästivät tuskansa valloilleen ja itkivät katkerasti.

Kun myrsky vihdoinkin oli tauonnut, kuljeskelivat he vielä vuoristossa, löytämättä nuorta, rohkeaa toveriansa. Aseitta ja muonavaroitta alottivat he nyt tuon kauhean ajan erämaassa, jolloin metsästäjä voimatta mitenkään taistella nälkää vastaan, yhtä vähän voi suojella itseään intiaanein julmuuksilta kuin pedoiltakin. Kuitenkin päättivät nämä rohkeat miehet jatkaa takaa-ajoansa.

Jättäkäämme nyt nuo murheiset metsästäjät ja palatkaamme vielä kerran Venadon haciendaan, jossa olimme viimeksi don Estevanin seurueineen sieltä lähtiessä.

Seuraavana aamuna tarjosi hacienda taasen tyynen ja rauhaisan näyn. Karja käveli vihannoilla, kartanoa ympäröivillä niityillä. Työväki lähti majoistaan päivätöihinsä, mutta pihamaalla oli satuloituja hevosia ja kuormitettuja muulia matkahankkeita osoittamassa.

Isäntä aikoikin vieraitten lähdettyä tyttärensä kera ratsastaa läheiselle juottopaikalle pyytämään aavikoitten kesyttömiä hevosia. Tätä huvia ei hän kuitenkaan silloin saanut nauttia.

Hän aikoi juuri tyttärineen astua ratsaille, kun muuan paimen saapui nelistäen ja ilmoitti juottopaikan, johon aikoivat, kokonaan kuivuneen, ja että oli siis etsittävä toinen, johon hevoset tavallisesti tulivat. Kun tämä vei aikaa ja oli hankalaa, lykättiin metsästys toistaiseksi, ja vasta kahdeksan päivän kuluttua valmistautuivat isä ja tytär uudelleen matkalle. Paikka ei ollut lähellä kartanoa, vaan neljän päivän matkan päässä siitä. Kun ei seudulla oltu nähty intiaaneja, ei kartanon omistaja ensinkään peljännyt itsensä eikä tyttärensä puolesta.

Ensimäisenä matkapäivänä ei sattunutkaan mitään levottomuutta herättävää. Illalla, kun he olivat ehtimäisillään yöpaikkaan, kohtasivat he kaksi ratsastajaa, joitten ulkomuoto oli erittäin silmiin pistävä.

Toinen oli nuorempi, toinen vanhus. Molempien hiukset olivat nahkahihnoilla taakse sidotut, pieni, höyhentöyhdöllä koristettu lakki peitti heidän päätänsä. Ruumiin koko yläpuoli oli villavaippaan kääritty, heidän pukunsa oli papagosintiaanien tapainen sillä erotuksella, että heillä jousen ja nuolien sijasta oli pitkät pyssyt, joitten perät olivat vaskinauloilla koristetut.

Vaikka he eivät estäneet joukon matkaa, loi nuorempi heistä ohi ratsastaessaan niin ilkeän katseen kartanonomistajan tyttäreen, että peljästynyt tyttö kauvan jälkeenkinpäin sitä kauhulla muisteli.

37.

METSÄSTYSSEURUE PUHVELIJÄRVEN RANNALLA.

Luokaamme nyt silmäys matkustajain määräpaikkaan ja siellä oleviin henkilöihin.

Kun Gilajoki on kulkenut läpi Sumuvuorten, yhtyy eräs sen haaroista Punaiseen jokeen, joka virrattuaan läpi Teksasin, caignas- ja comanhi-intiaanien metsästysmaiden, laskee Meksikon lahteen.

Kuudenkymmenen penikulman päässä Venadon haciendasta ja noin tunnin matkan päässä molempien jokien yhtymäpaikasta on ääretön setri-, korkkitammi-, sumach- ja tammipuumetsä. Tästä metsästä aina Punaiseen jokeen saakka on miehen korkuista ruohoa kasvava aavikko.

Täällä, aivan metsän partaalla, on Puhvelijärvi, ja sen rannalle oli nyt majoittunut tusinan verta miehiä, joista toiset nojasivat satavuotisten tammien runkoihin, toiset olivat pitkällään maassa nukkuen. Lähellä heidän lepopaikkaansa juoksi oja.

Oli aamu, aurinko nousi, luoden ensimäiset säteensä järvelle, jonka pintaa peittivät leveälehtiset vesikasvit.

Nämä mukavasti järven rannalla lepäävät miehet olivat don Augustinin ennakolta lähettämiä vaqueroita (paimenia), jotka olivat seuranneet tänne villihevosten jälkiä ja odottivat nyt isäntäänsä metsästämään. Järven toiselle puolen olivat he raivanneet lavean alan ja tehneet puitten rungoista tiheän aituuksen. Seipäät olivat syvälle maahan kaivetut ja toisiinsa sidotut puhvelinnahkaisilla hihnoilla, joten aituus kesti koviakin sysäyksiä. Tämä näin suljettu ala oli soikea ja kapea, aukko oli siitä rannalle. Aituus oli peitetty oksilla, jotta se ei peljästyttäisi villihevosia.

Miesten joukossa oli neljä, jotka eivät olleet don Augustinin väkeä, ja jotka jo puvustaan, mikä oli puolivillien lainen, mutta vielä enemmän tummaksi ahavoituneesta muodostaan erotti toisista. Nämä neljä olivat puhvelin pyytäjiä, jotka toimensa vaikeuksien väsyttäminä lepäsivät järven rannalla, johon, niinkuin nimikin osoitti, puhvelit suurina parvina tulivat juomaan. Äsken nyljetyt puhvelin nahat, jotka olivat asetetut läheisyyteen kuivamaan, todistivat, että nytkin oli puhvelia käynyt järven rannalla. Paimenten joukossa makasi melkein kokonaan tiheän ruohon peitossa suuri koira, joka tuon tuostakin kohotti päätänsä ja päästi valittavan ulvonnan. Koiran omistaja, rotevaruumiinen, pitkä mies oli polvillaan madonnan kuvan edessä, jonka oli ripustanut kuhmuiseen tammeen, ja luki siinä aamurukoustansa. Koiran ulvonta herätti hänen huomionsa ja Encinas, siksi toverit häntä nimittivät, meni koiransa luo, rauhoittaen sitä.

-- Ehkäpä Oso vainuu jotain kuljeksivaa intiaania? sanoi nuorin paimenista Encinaalle tämän puhellessa koiralle.

-- Ei poikaseni, vastasi Encinas, koira vain omalla tavallaan ilmaisee, mitä sen mielessä on. Jos intiaaneja kuljeskelisi täällä, niin saisittepa nähdä sen karvan nousevan ja sen silmien kiiluvan kuin tulikekäleitten. Ei se silloin olisi noin tyynenä eikä rauhallisena. Rauhoittukaa siis!

Näin sanoen meni Encinas nukkumaan ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiänsä, jättäen vartioimisen Osolle. Pian ilmoitti koiran äänekäs haukunta jonkun lähenevän. Paimenet nousivat ja näkivät isännän palvelijoiden tulevan; nämä ilmoittivat isännän heti saapuvan. Heidän vielä purkaessa kuormia ja pystyttäessä telttoja puiden siimekseen, nelisti esiin ratsastaja, ilmoittaen isännän olevan tulossa.

Pian saapuikin ratsastajajoukko. Isäntä nosti tyttärensä satulasta, tarkasteli tyytyväisenä palvelijainsa toimia ja meni sitten telttaansa levolle. Sinne meni ihana donna Rosaritakin, joka ensin pelkäsi Encinasta ja hänen kolmea toveriansa, kunnes tuli vakuutetuksi, etteivät nämä olleet intiaaneja, vaan rauhallisia puhvelin pyytäjiä. Pian hän taasen palasi isänsä kera. Puhvelin pyytäjät olivat juuri satuloimassa hevosiansa, ajaaksensa otuksia joen rannalla, etäällä Puhvelijärvestä.

-- Mitä nyt, Oso? sanoi Encinas koiralleen, joka taasen alkoi ulvoa, onko intiaaneja lähellä?

-- Intiaania! huudahti peloissaan lähellä oleva Rosarita, onko niitä näillä seuduilla?

-- Ei, neiti, sanoi Encinas, ei näy jälkeäkään heistä lähistöllä, elleivät he oravien ja villikissojen tavoin hyppää puusta puuhun, mutta tämä koira...

Puhvelin pyytäjät seurasivat Oson liikkeitä. Koiran silmät muuttuivat punaisiksi, sen karva nousi pystyyn; raivoissaan hyppäsi se pari askelta eteenpäin, mutta kääntyi sitten tyynempänä takaisin ja laskeutui muristen ruohostoon.

-- Tämä koira, jatkoi Encinas, on opetettu taistelemaan intiaaneja vastaan, ja se haistaa ne jo pitkältä; mutta nyt on se rauhoittunut, ja se todistaa, että vainu petti sen hetkeksi. Nyt saamme sanoa jäähyväiset herrasväelle ja toivottaa onnellista metsästysretkeä.

Encinas veti satulavyön kireämmälle ja aikoi nousta ratsaille. Sillä aikaa kuiskasi Rosarita jotain isänsä korvaan. Ensin kohautti tämä olkapäitään, mutta loi sitten hellän katseen tyttäreensä ja sanoi Encinaalle:

-- Sanokaa, ystäväni, te olette kai olleet monessa tuimassa taistelussa punanahkojen kanssa ja tunnette kaikki heidän sotajuonensa?

-- Viisi päivää sitten taistelin elämästä ja kuolemasta niiden kanssa, vastasi Encinas.

-- Siinä sen kuulit, rakas isä, sanoi Rosarita.

-- Missä sitten? kysyi don Augustin.

-- Lähellä Tubacin linnoitusta.

-- Parinkymmenen penikulman päässä tästä! huudahti neito peljästyen.

-- Aina siitä asti, kun tämä tyttö kahdeksan päivää sitten kohtasi kaksi papagos-intiaania metsässä... sanoi don Augustin viitaten Rosaritaan.

-- Voi, isä, sanoi neito, eivät papagos-intiaanit näytä niin kamaloilta, se oli vain valepuku -- he olivat, niinkuin don Vicente sanoi, susia lammasten vaatteissa.

-- Don Vicente on pelkuri, sanoi Augustin hymyillen.

Sitten kääntyi hän metsästäjiin.

-- Paljonko keskimäärin ansaitsette vaarallisessa työssänne?

-- Toisinaan, vastasi Encinas, ansaitsemme päivässä paljonkin, mutta väliin kuluu monta päivää, jolloin emme ansaitse mitään.

-- Niin että...

-- Keskimäärin ansaitsee kukin meistä kaksi piasteria päivässä, jos puhvelin nahka on viiden piasterin arvoinen.

-- Hyvä, jäisittekö luoksemme metsästyksen loppuun asti, jos maksan teille kolme piasteria päivässä?

Encinaan toverit suostuivat ilolla tähän.

-- Myöskin saa jokainen teistä valita itselleen kelpo hevosen pyydystämistämme.

-- Niin jalomielistä herraa halusta palvelee, sanoi Encinas.

-- Toivon, sanoi don Augustin, että kahdeksankolmatta paimenen, ja neljän näin rohkean metsästäjän, siis yhteensä kahdenneljättä puolustajan avulla ei huviasi, tyttäreni, tule mikään pelko häiritsemään.

Vastauksen sijasta suuteli Rosarita isäänsä. Aurinko oli jo katoamaisillaan puitten latvojen taakse, kun asia tuli kaikkien mieliksi ratkaistuksi. Ryhdyttiin metsästyksen valmistustoimenpiteisiin. Ne olivat hyvin mutkattomia; riisuttiin taasen puhvelinmetsästäjäin hevoset ja ajettiin varahevoset aituukseen, sekä raivattiin molempia telttoja lukuunottamatta tieltä kaikki, mikä olisi peljästyttänyt villihevosia.

Nyt läheni hetki, jolloin nämä eläimet, jotka kauvan olivat olleet estetyt pääsemästä juontipaikalleen ja joelle, koettaisivat ehkä lähestyä järveä. Don Augustin kysyi paimenilta, oliko niiden kolmen päivän kuluessa, jotka aituus oli ollut valmiina, hevosia näkynyt?

-- Ei, teidän armonne, vastasi muuan, ja Ximenes on kolmen miehen kanssa ollut yhtä mittaa joella estämässä hevosia sinne pääsemästä.

-- Sitten ainakin jotkut yrittävät vanhaan juontipaikkaansa.

Puolikuivat puhvelinnahat otettiin puista, joissa ne olivat riippuneet, suitset, satulat ja astiat kannettiin syrjään. Sitten katkaistiin oksia, jotta voitiin tuoreilla lehdillä peittää kuihtuneet. Kaksi hevosta vain satuloitiin. Ne olivat nopeimmat ja niillä ratsastavat paimenet olivat taitavimmat lasson heittäjät. Don Augustin tyttärineen asettui teltan ovelle siten, että ovena oleva uudin peitti heidät; siitä he saattoivat nähdä järvelle, mutta hevoset eivät voineet nähdä heitä.

Paimenet ja metsästäjät asettuivat sille rannan puolelle, joka oli vastapäätä polkua, jota, niinkuin jäljet osoittivat, hevoset tavallisesti tulivat rannalle. Ratsastavat paimenet piiloutuivat aituukseen, tuon ahtaan aukon lähelle, jonka tarpeen tullen voi sulkea pitkillä seipäillä. Ellei huomattu telttoja, näytti järvi ympäristöineen aivan autiolta.

Nyt kuului etäinen kohina, joka äkkiä taukosi. Hevosparvi oli varmaan huomannut paikan omituisen näyn, ja peljästyneenä pysähtynyt. Ainoastaan yksi hirnunta, kimeä ja läpitunkeva kuin luikurin ääni, tunkeutui väijyksissä olevain metsästäjäin korviin. Mutta pian taasen kahisi pensasto ja kuusi hevosta, muita rohkeampia, näyttäytyi metsän rinteessä kohotetuin päin, punaisin, avonaisin sieramin ja hehkuvin silmin. Harjat liehuivat niiden nopeasti liikkuessa, sitten kääntyi viisi niistä ja katosi kuin salamat metsään. Yksi ainoa jäi jäljelle; sen ruumis värisi, se ojensi kaulaansa kohti järveä. Se oli lumen valkoinen ja kimaltava kuin joutsen, sillä oli hieno kaula, leveä rinta ja vahvat lautaset. Valkoinen jouhitöyhtö riippui sen otsalla kahden hehkuvan silmän välissä, ja hännällään pieksi se kylkiänsä. Sen samalla pelkäävässä ja ylpeässä asennossa oli jotain kesytöntä majesteettia.

-- Jumala minua varjelkoon! kuiskasi Encinas nuorelle paimenelle, joka hyvällä syyllä oli asettunut metsästäjän viereen, se on aavikoiden valkoinen ori.

-- Aavikoiden valkoinen ori! toisti paimen. Mikä se on?

-- Se on sellainen valkoinen hevonen, selitti Encinas, jonka ani harvoin näkee ja joka ei milloinkaan anna vangita itseään.

-- Loruja, narraatte vain.

-- Vait, älkää pelottako hevosta; katselkaa sitä tarkoin, sillä milloinkaan ette saa nähdä senkaltaista.

Todella olikin mahdotonta tavata kauniimpaa eläintä. Se oli samalla voimakas ja nopea. Muutamalla hyppäyksellä, niin notkealla ja keveällä, että se näytti tanssivan ruohistolla, läheni se järveä. Yhdellä hyppäyksellä saavutti tuo jalo eläin veden rajan. Siihen pysähtyi ori, ja peilikirkas veden pinta kuvasti sen ylpeän ja hienon pään, ja pienet, eteenpäin taivutetut korvat. Nyt ojensi se päätänsä, paremmin nähdäksensä ympärillensä ja laski varovasti toisen etujalkansa veteen. Tämä liike oli niin kevyt, ettei tyyni veden pinta värissyt, vaan yhtä kirkkaasti kuvasti ylpeän ja komean ruumiin.

-- Voi, sennor Encinas, sanoi nuori paimen hiljaa, nyt täytyy minun heittää lassoni sen päälle.

-- Epäilen sitä; melkein aina tapahtuu jotain sille, joka tahtoo ottaa kiinni aavikoiden valkoisen oriin, sillä se se todellakin on; katsokaa vain, kuinka harvinaisen kaunis se on.

Valkokaulainen hevonen laskeutui nyt polvilleen veteen, päristi ääneen ja alkoi juoda, nostaen tuon tuostakin päätänsä ja tähystellen metsään. Metsästäjät näkivät paimenen kohouvan aitauksen takaa, sitten se taasen kumartui satulaan. Toinen paimen teki samoin. Äkkiä hypähti arka eläin peljästyneenä ylös ja vesi loiskahti korkealle ilmaan. Hevonen hypähti takaisin rannalle vesivaahdon ympäröimänä. Samassa nelisti toinen paimen esiin, heiluttaen lassoansa. Palmikoiduista nahkahihnoista tehty nauha suhisi ilmassa, mutta samalla nilkahti ratsastajan hevonen hypätessään alas jyrkkää rinnettä ja ratsastaja hevosineen kaatui päistikkaa järveen.

-- Sen sanoinkin! huudahti metsästäjä, jonka taikausko sai vahviketta tästä odottamattomasta tapaturmasta. Kas vaan, kuinka eläin vapauttaa itsensä paulasta!

Hevonen pakeni, puistaen kaunista päätänsä ja pitkää valuvaa harjaansa. Eläimen ylpeyttä loukkasi tuo ihmiskäden heittämä paula, jonka se pian puisti päältänsä. Toinen paimen riensi pakenevan eläimen perään. Muutaman hetken saattoi nähdä harvinaisen kilpailun villin hevosen ja innokkaan ratsastajan välillä, joka lasso kädessä ajoi sitä takaa. Oli vaikea päättää, kummanko taitavuus ja nopeus oli suurempi.

Ei mikään näyttänyt pidättävän ratsastajaa, eivät puun rungot, joihin hän oli vaarassa katkaista kätensä ja jalkansa, eivät oksat, jotka uhkasivat murskata hänen päänsä. Toisinaan oli hän satulassa, toisinaan riippui hän hevosen kyljessä, toisinaan oli hän melkein vatsan alla, josta pitkillä kannuksillaan auttoi itsensä satulaan. Käärmeen tavoin hän pujotteli puitten ja oksien lomitse. Pian katosivat näkyvistä valkoinen ori ja paimen. Metsästäjät tulivat esille kätköistään päästäen iloisen ja kehoittavan hurraan. Heidän näkemänsä näytelmä oli yhtä arvokas kuin jos parikymmentä hevosta olisi kiinni otettu.

Kun kaatunut paimen vettä valuvana ja vaatteet mutaisina oli päässyt järvestä, meni Encinas häntä lohduttamaan.

-- Voitte onnitella itseänne päästessänne niin helpolla, sanoi hän. Toivoisin, että voisin sanoa samaa toveristanne, sillä tavallisesti ei kukaan, joka liian innokkaasti ajaa aavikoiden valkoista oritta takaa, palaa milloinkaan.

38.

NUORI COMANHI.

Kun ensimäinen hämmästys oli ohi, lähetti don Augustin neljä paimenta sanomaan väkensä eri osastoille, jotka risteilivät arolla ja metsässä, että yön kuluessa supistaisivat piiriä, jolla olivat juottopaikan rajoittaneet.

Ei enää epäiltykään, ettei se hevoslauma, jota aijottiin pyydystää, ollut lähellä, ja ajo voitiin jo seuraavana päivänä päättää.

Kun sanansaattajat olivat lähteneet, keräilivät don Augustinin luo jääneet palvelijat polttopuita nuotioihin.