Part 21

Baraja, jonka päähän luoti sattui, ojensi haavoitetun käärmeen tavoin ruumistansa; hän ei enää voinut pidättää sitä, vaan vyöryi rinnettä alas, temmaten mukanaan kappaleen suojelevaa vihantaa aitausta ja putosi kultalaaksoon.

Hänen suonenvedon tapaisesti puristettujen käsiensä viimeiset värähdykset paljastivat osan peitettyä kultaa, jonka hän sai hengellänsä maksaa ja johon hän kuolonkamppauksessaan iski hampaansa.

Sattumalta peitti hänen irtitempaamansa ruoho uudelleen aarteen. Metsästäjiä lukuun ottamatta oli Pedro Diaz ainoa, jolle ei paikan tietäminen ollut henkeä maksanut.

-- Tuo roisto uinuu kullassa korviansa myöten, sanoi José.

-- Jumalan tuomio! lausui kanadalainen.

-- Etsi nyt sinulle luvattua aarretta, perhanan mestitsi! sanoi José; teinpä oikein viisaasti, kun peitin sen.

Taivas oli sillä aikaa mennyt pilveen ja kaiku toisti ukkosen ensimäisen, kaukaisen jyrinän. Sitä seurasi syvä, mahtava hiljaisuus, lähenevän myrskyn enne.

-- Kamala yö on tulossa, sanoi Rosenholz, ja meidän on taisteleminen sekä ihmisiä että luonnonvoimia vastaan. Fabian, konttaa katsomaan, onko ruutimme suojassa myrskyltä. Luo samalla silmäys aavikolle nähdäksesi, vieläkö ne neljä rosvoa ovat luolissaan.

Fabianin poistuessa täyttämään Rosenholzin käskyä, lausui jälkimäinen huoahtaen Josélle.

-- Sydämeni on yhtä synkkä kuin nuo sadetta ja ukkosta uhkaavat pilvet. Olen arka kuin nainen, synkät aavistukset, joita ei tuo lapsi saa huomata, ovat masentaneet rohkeuteni, josta tähän asti olen ylpeillyt. José, etkö mitenkään voi lohduttaa vanhaa toveriasi?

-- En, Rosenholz-parka, vastasi tämä. Jos sentään, josta Jumala varjelkoon, noitten luoti sattuisi sinuun, niin...

-- En puhu itsestäni, lausui Rosenholz keskeyttäen hänet; nyt pidän henkeäni arvossa Fabianin tähden, enkä itseni. Älä suutu suorapuheisuudestani, sillä jos saisin teidän molempien kanssa elää kuolemaani saakka, tuntuisi se minusta matkustukselta noita viehättäviä, kukkarantaisia jokia myöten, joita usein olemme ruuhessamme kulkeneet, toisinaan sytyttäen öisen nuotiomme magnolioitten ja sumachpuitten siimekseen, toisinaan ollen alallamme majavia pyydystämässä, tahi joen rannalle juomaan tulleita hirviä ampumassa.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi José, sinä et pelkää kuolemaa, vaan eroamista hänestä, niinkuin jo ennenkin on tapahtunut.

-- Niin juuri, José! Olet koskettanut sydämeni arimpaan kohtaan. Jos joutuisin noitten intiaanien käsiin, niin älä, samoin kuin ennen, seuraa jälkiäni viikkokausia, vaan jätä kykenemätön ukko sillensä. Saata Fabian takaisin Espanjaan, auta häntä kadonneen omaisuutensa takaisin saamisessa, äläkä päästä häntä unohtamaan, että on ollut ihminen, jolle hänen näkemisensä oli kuin aavikon puun varjo, kuin savupatsas, joka ohjaa eksyneen metsästäjän oikealle, kuin sumun läpi tuikkiva pohjantähti, joka on hänelle tien viittana.

Ukko vaikeni, sydämeensä sulkien synkät mietteensä.

Fabian palasi paikalleen.

-- Ampumavaramme ovat suojassa, sanoi hän, enkä nähnyt ketään aavikolla.

-- Nuo roistot ovat jääneet luoliinsa kuin huuhkaimet, jotka vasta yöllä uskaltavat esiintyä, sanoi José. Sitten näemme heidän hiipivän tämän kukkulan juurelle, sillä varmaan he nyt vain odottavat pimeän tuloa hyökätäksensä päällemme.

-- Sitä en luule, sanoi Rosenholz; mutta jos yö tulee, ennenkuin he ovat suunnitelmansa toteuttaneet, tiedän henkilön, joka säästää heiltä puolen matkaa. Me kahden, José, hyökkäämme aivan kuin sinä yönä, jolloin Arkansasin rannoilla voitimme intiaanit, jotka luulivat olevansa turvassa majavanluolissa, joihin olivat piiloutuneet.

-- Niinpä niinkin, vastasi José, jos meidät joskus sidotaan puuhun ja käsketään virittämään kuolinvirtemme, niin on meillä pitkä hautausvirsi veisattavana.

Hyökkäys viipyi kuitenkin vastoin Rosenholzin otaksumista. Savupatsas oli jo hetken tiheänä kohonnut kukkulan takaa.

Aluksi eivät metsästäjät voineet käsittää, miksi intiaanit olivat sytyttäneet tulen, jonka savu näkyi, mutta nälkä saattoi heidät arvaamaan syyn. Tuuli toi mukanansa miellyttävän tuoksun, eivätkä he voineet erehtyä sen aiheuttajasta.

-- Kas vaan noita koiria, sanoi José, heillä on metsänriistaa mukanaan ja nyt he paistavat sitä, samalla kuin meidän laistemme kristittyjen täytyy tyytyä sen hajuun. Se todistaa, että he ovat päättäneet pitää meitä saarroksessa täällä ja toivovat voittavansa nälällä sen, mitä eivät väkivallalla saa. Pidinpä mestitsiä ja hänen isäänsä parempina, sillä vaikka he ovatkin kehnoja rosvoja, ei heiltä rohkeutta puutu.

Vähitellen lakkasi savu näkymästä ja äkkiä kajahti hurja huuto, jota kuunnellessa täytyi olla vahvat hermot.

Metsästäjät eivät kuitenkaan tästä pelästyneet. Hyökkäystä he eivät pelänneet, vaan pitkällistä piiritystä.

-- Vastaammeko siihen? kysyi José.

-- Emme, sanoi Rosenholz, vaan annamme pyssyjemme vastata. Tarkastele tarkoin jokaista oksaa, jokaista ruohon kortta, ikäänkuin edessämme olisi joukko käärmeitä. Nuo pedot kyllä haluavat päättää taistelun vielä päivän koittaessa ennen myrskyn puhkeamista.

-- Jumala suokoon, ettet pettyisi, sillä huomispäivä tuottaisi vain uusia vaaroja.

-- Tuo peto, jonka äsken kaadoimme tuonne kultavuoteelle, on tuonut tänne nuo roistot, Punakäden ja mestitsin tovereinensa anastamaan aarretta, eivätkä he tienneet, että kolme soturia Gilajoen saarelta vartioitsi sitä. Luultavasti on Mustalintu päässyt soturiensa tuhoojien jäljille, ja huomenna ovat he kaikki täällä.

-- Puhvelinnahkainen suojus liikkui äsken, sanoi Fabian. Näin myöskin sen takana mestitsin päätä koristavien punaisten nauhojen liikkuvan.

Siitä osasta kukkulaa, jossa Punakäsi ja mestitsi olivat puhvelinnahkojen suojassa, eivät piiritetyt jättäneet tuuman vertaakaan vartioimatta. Mutta voidaksensa osua kukkulan juurella oleviin vihollisiin, täytyi heidän suunnata pyssynsä alaspäin; samoin täytyi ampujan pistää pyssyn piippu ulos ampumareijästä, itseään kuitenkaan paljastamatta.

-- Jumal' auta! huudahti José äkkiä, tuolla on intiaani, joka joko on suuttunut elämään tai myöskin tahtoo tarkastaa kultalaakson puolta.

Näin sanoen viittasi hän intiaanin käteen, joka varovasti käänsi syrjään vuoren juurella kasvavia pensaita.

-- Vetäy hieman takaisin oikealle, sanoi Rosenholz Fabianille. José on aivan vastapäätä häntä, eikä voi osata häneen panematta itseään vaaraan.

Fabian väistyi vesiputoukseen päin lähes kukkulan syrjälle, tehdäksensä tilaa Rosenholzille.

-- Intiaani, lisäsi Rosenholz, on mieletön; kas vaan, hän näyttää ärsyttävän meitä ampumaan ja tahtoo ilmaista olopaikkansa.

Todellakin taivutti vihollinen, jonka käden ainoastaan saattoi nähdä, pensaita syrjään, liikkeitään salaamatta.

-- Ehkäpä se on vain sotajuoni, jolla tahdotaan suunnata meidän huomiotamme sinne, sanoi José, mutta ole huoletta, kyllä minä pidän varalla.

-- Sotajuoni! toisti Rosenholz, ei suinkaan. Nyt on tuo veitikka aivan pyssyni suussa ja voisin murtaa hänen kätensä peukalon ja kämmenen välistä. Väistypä Fabian vielä vähän takaperin; minun täytyy suunnata enemmän vasemmalle, sillä kun käsi on tuossa, on ruumis vähän sivulla. Hyvä! Nyt olen oikeassa asennossa.

Rosenholzin lausuessa näitä viimeisiä sanoja, tunkeutui petolinnun kimeä kiljahdus ilmasta metsästäjien korviin, ja samalla päästi intiaani pensaan. Hänen kätensä katosi.

Petolintuja leijaili ylhäällä pilvissä, ja laskeutuessaan alas näyttivät ne suuremmilta.

Ei José eikä Rosenholz voineet oikein selittyä tuota kiljahdusta, eikä päättää, oliko se merkkinä vai tuliko se ilmassa leijailevilta kotkilta.

Ukkosen jyrähdys Sumuvuorilla ajoi linnut pakoon.

Kaikki eläimet näyttivät etsivän suojaa myrskyltä, joka oli puhkeamaisillaan. Maakin näytti peittävän kasvonsa. Ihmiset vain eivät häiriytyneet, he koettivat saada tilaisuutta toisiansa tappaaksensa.

-- Tuo punainen piru näyttäytyy kyllä uudelleen, sanoi Rosenholz, sillä ei kukaan liiku tuolla vastapäätä, eivätkä he voi hyökätä päällemme kukkulalta, vaan aavikolta.

Valmiina ampumaan jokaisen, joka uskaltautui kukkulan ja vuoriston välille, oli Rosenholzin pyssyn suu suunnattuna pensastoon, jota ei nyt edes tuuli pannut liikkeelle.

-- Ahaa, sanoi Rosenholz, tuolla se veitikka taasen on, hän röyhkeilee; mutta enpä ole nähnyt intiaanin tuolla tavoin menettelevän. Hän lienee joku elämäänsä kyllästynyt, joka on päättänyt antautua ensi tilassa ammuttavaksi.

Intiaani oli tullut yhdellä hyppäyksellä vuoren rinteeltä kultalaaksoa ympäröivään pensastoon ja vaikka pensaat suojelivatkin muun osan hänen ruumistaan, kohosi hänen päänsä kuitenkin sen yli.

-- Tuo veitikka ei muuta tahdokaan, sanoi Rosenholz, jonka täytyi ampua alaspäin ja pistää pyssynsä suu ampumareijästä ulos. Se ei ulottunut puolta jalkaakaan kiven ulkopuolelle. Melkein samalla kertaa kuului kolme laukausta ja kaksi tuskan huudahdusta. Ensimäinen laukaus tuli metsäsissin pyssystä ja ensimäinen huudahdus intiaanilta, joka uhitellen päästi kuolon kiljahduksen. Toiset melkein samanaikaiset laukaukset tulivat Punakäden ja mestitsin pyssystä. Toisen huudahduksen päästi Rosenholz. Kaksi luotia oli samalla kertaa sattunut hänen pyssyynsä, joka kirposi hänen kädestään ja vyöryi alas kuolevan intiaanin luo. Tällä oli vielä voimaa tarttua siihen, hänen heikko kätensä heitti sen vuoren juurelle, ja sitten ei hän enää liikahtanutkaan. Hurja ilon huudahdus seurasi tätä tapausta, samalla kuin kanadalainen loi kuolettavan tuskallisen katseen Fabianiin ja Joséhen. Sillä aikaa pimeni taivas yhä.

35.

URHOJEN ONNETTOMUUS.

Kaukaisen lännen erämaissa on kolme asiaa aivan välttämätöntä, peloton sydän, nopea, kestävä hevonen ja tarkka pyssy. Järkähtämätön rohkeus, sellainen kuin metsästäjien, tekee hevosen tarpeettomaksi; mutta pyssyttä on rohkeakin mies vaaran uhkaama olento, jota nälkä ja pedot ahdistavat ja jonka intiaanit tappavat.

Kanadalaisen kelpo ase, hänen uskollinen toverinsa monissa vaarallisissa seikkailuissa Kanadan metsistä Sumuvuorille saakka, oli nyt tuolla, omistajansa kädestä kirvonneena. Vanha metsäsissi loi yhtä surullisen silmäyksen pyssyynsä kuin olisi se ollut hänen rakkaimman ystävänsä hengetön ruumis. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt ei ainoastaan puolustusaseensa, vaan vieläpä oman kasvattipoikansa hengen. Aavikoiden harmaahapsinen soturi tunsi silmiensä käyvän kosteiksi; hän oli hevostaan itkevän arapialaisen kaltainen. Kyynel vyöryi hänen poskelleen.

-- Nyt on teitä vain kaksi tällä kalliolla -- vanhaa Rosenholzia ei tule ottaa lukuun, sanoi hän vihdoin koettaen salata heikkouttaan. Olen nyt lapsi, jolle viholliset voivat tehdä mitä tahtovat. Fabian poikani, sinulla ei enää ole isää, joka sinua puolustaisi... Sitten vaipui hän synkkään äänettömyyteen, kuten voitettu intiaani.

Hänen toverinsa olivat samoin vaiti; nuo kolme tunsivat heitä kohdanneen onnettomuuden suuruuden. Hyödytöntä uhkarohkeutta olisi ollut koettaa anastaa takaisin ase, joka ehkä oli luotien runtelema. Jos he sitä aikoivat, niin antautuivat he intiaanein, joitten lukua eivät tienneet, saarrettavaksi, vaikka heillä vesiputouksessa oli tie, millä vankeuden välttäisivät.

-- Ymmärrän sinut, lausui José, nähdessään toverinsa tähystelevän veteen, joka pudotessaan hiukan kimalteli; mutta vielä ei olla niin pitkällä. Sinä olet minua taitavampi ampuja, ja pyssyni sopii paremmin sinulle kuin itselleni.

Näin sanoen tarjosi hän asettansa.

-- Kun meillä kolmella on edes yksikin pyssy, on se teidän, Rosenholz, lisäsi Fabian. Olen Josén kanssa samaa mieltä; voisimmeko jalompiin ja uskollisempiin käsiin luovuttaa ainoan pelastuskeinomme?

-- Kiitos, lapseni, kiitos, vanha sotatoverini, mutta en saata tarjoustanne hyväksyä, sillä onni ei suosi minua.

Näin sanoen ojensi Rosenholz takaisin Josén antaman pyssyn.

-- Mutta Jumalan kiitos, alotti hän uudelleen, kun hänen tuskallinen alakuloisuutensa vähitellen muuttui raivoavaksi vimmaksi, jollainen toisinaan valtasi tämän jättiläisen, vielä on minulla jäljellä puukkoni, millä voin halaista jokaisen, joka näyttäytyy, ja kädet, jotka voivat kuristaa heidät, tai murskata heidän päänsä kiviä vastaan.

José ei vielä ottanut pyssyänsä.

-- No, sinä mestitsi koira, sinä valkoisen rodun häpeätahra -- te kuljeksivat intiaanit -- uskallatteko ryömiä piilostanne ja tulla tänne! huudahti Rosenholz vimmoissaan Punakädelle, mestitsille ja heidän liittolaisilleen, -- nyt on ainoastaan kaksi teidän vastassanne. Mitä on soturi ilman pyssyä?

Mahtava ukkosen jyrinä mustista pilvistä masensi hänen äänensä, mutta hänen uhkauksensa tuntui vaikuttaneen. Toinen intiaani, kulkien lähes samaa tietä kuin äsken kaatunutkin, oli tullut kultalaakson pensastoon, mutta hän salasi itsensä niin huolellisesti, että voi nähdä ainoastaan hänen silmänsä, päänsä ja punaiset hiusnauhansa.

-- Hän se on, tuo mestitsikoira! huudahti José, joka luuli tuntevansa hänet, samalla kuin hänen kätensä kurottui pyssyyn. Mutta Rosenholz ehti ennen häntä.

Kostontunteen sokaisemana ja suuttuneena pyssynsä kadottamisesta sieppasi kanadalainen Josén aseen, ja suuntasi sydämessään raivoavan, malttamattoman vihan valtaamana sen mestitsiä kohti. Kun tämä oli samalla paikalla, jossa äskeinenkin intiaani, täytyi metsästäjän, jos mieli osata häneen, pistää pyssynsä ulos samoin kuin äskenkin.

Intiaani kaatui kuoliaaksi haavoitettuna pensastoon. Mutta kaksi laukausta kuului taasen samalla kuin kanadalaisenkin ja särki pyssyn hänen kädestään.

-- Voih! huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä nousten melkein kokonaan ylös ja uhaten kuollutta vihollista särkyneellä pyssyn perällä.

-- Piru sinut vieköön, kirottu mestitsi! huusi hän puistaen ruumiille kättään.

Pilkkanauru kajahti vastapäätä olevalta kukkulalta ja hetkiseksi näyttäytyi mestitsi terveenä vahingoittumattomana, hiukset hajallaan liehuen pirullinen ivahymy huulillaan, puhvelin nahkojen takaa. Sitten katosi hän yhtä nopeasti.

Intiaani oli lainannut mestitsin pääkoristeet herättääksensä vihollistensa vimmaa, jonka tarkoitusperän hän oli saavuttanutkin.

-- Lumivuorien kotka on päivällä liikkuvan pöllön kaltainen; hänen silmänsä ei voi erottaa päällikköä soturista, huusi mestitsi.

-- Voi, José, tuo ihminen saattaa meidät onnettomuuteen; tästä hetkestä on meidän kesken taistelu elämästä ja kuolemasta! huudahti Rosenholz, asettuen paikalleen ja kiroten puoliääneen.

-- Vannon äitini sielun kautta, sanoi José, että jos Jumala minulle elon päiviä suo, pistän puukkoni juurta myöten tuon puoleksi valkoisen, puoleksi mustan pirun sydämeen.

Ikäänkuin taivas olisi tahtonut osoittaa kuulleensa tämän valan, pimensi se äkkiä koko seudun; tulisten käärmeiden näköisiä salamoita risteili ja ukkonen jyrisi. Vuoren kaiku toisti tämän jyrinän, salaman valo valaisi omituisella, kaamealla valolla metsästäjiä.

Kanadalaisen ja Josén silmissä hehkui kiivas tuli, ikäänkuin saarroksessa olevan leijonan.

Heitä kohdannut kamala onnettomuus ei ollut heidän rohkeuttaan masentanut, hetkeksi vain muuttanut sen surulliseksi alakuloisuudeksi. Selvästi näkyi, että molemmat miehet, jotka hetkeksi taipuivat kuin myrskyn notkistamat tammet, taasen kohottautuisivat.

Tuollainen nöyryytyksen tunne, joka valtaa vanhan soturin, kun nuoret rekryytit anastavat hänen aseensa, valtasi nyt vihan sijaan kanadalaisen.

Vähitellen saavutti Josékin tavallisen reippautensa ja leikillisyytensä.

-- Fabian, sanoi kanadalainen surullisesti, olen liiaksi luottanut voimaani ja kokemukseeni; mitä tämä voima, mitä tämä kokemus minua hyödyttää? Fabian, José, antakaa anteeksi minulle! Mielettömyyteni on teidät turmioon saattanut.

-- Siitä puhumme sittemmin, sanoi José. Aseesi on kädestäsi murskattu, samoin kuin ne olisivat murskatut minun kädestäni -- siinä kaikki. Mutta luuletko, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin naisten tavoin valittaminen, kuin haavoitettu puhveli, joka odottaa kuolemaa?

-- Mitäpä voisi soturi, jonka käsiä hirvi nyt vaaratta voisi nuolla? sanoi kanadalainen nöyrästi.

-- Selvää on, ettemme ennen yötä voi paeta täältä; tehkäämme siis hyökkäys. Fabian suojelee meitä pyssyllään täältä. Tiedäthän Rosenholz, että sellaiset rohkeat yritykset toisinaan onnistuvat. Kas näin! Tuolla alhaalla kivien takana makaa neljä roistoa, jotka meidän täytyy tappaa luoliinsa. Nyt on lähes yhtä pimeä kuin yöllä, meitä on kaksi neljää vastaan -- siinä kaikki!

Sitten kääntyi José Fabianiin jatkaen:

-- Vaikka ette kokonaan lakkaakaan tähystelemästä noita vuorella olevia roistoja, tulee teidän kuitenkin etupäässä, itseänne näyttämättä, tarkata noita aavikolla olevia. Jos viimemainitut meidät huomaavat ja joku heistä liikahtaa, niin ampukaa hänet; jos he ovat hiljaa, niin kyllä me heistä huolen pidämme. Rosenholz, tämä on varmaan sinunkin mielipiteeksi! Toimeen siis! Kun olemme muutaman iskun antaneet, palaan minä noutamaan teitä, don Fabian! ja sitten lähdemme.

Rosenholz suostui tuumaan, joka jo rohkeudellaan miellytti häntä ja jonka pimeän suojassa saattoi toteuttaa. Kostokin häntä siihen kiihotti.

He silmäsivät aavikolle, varmistuaksensa, ettei kukaan sieltä ollut lähtenyt.

Sitten luisuivat molemmat metsästäjät puukko hampaissa kukkulalta alas niin nopeasti, että Fabian tuskin luuli heidän lähteneen, kun he jo piiloutuivat järven rannalla olevaan kahilaan.

Fabian tuskin uskalsi hengittää, seuratessaan heidän liikkeitänsä.

Intiaaneja peittävät kivilaatat olivat yhtä liikkumattomia kuin muutkin kivet. Synkän, häntä ympäröivän äänettömyyden tyynnyttämänä seurasi Fabian Josén ja Rosenholzin liikkeitä. Molemmat olivat pysähtyneet ja näkyivät neuvottelevan hetkisen.

Sitten he varovasti painautuivat rannalla olevaan kahilaan. Pian katosivat he kokonaan.

Myrsky pani kahilan niin kovaan liikkeeseen, että Rosenholz ja José voivat huomaamattomasti lähetä.

Tarvitsematta enää pitää vaaria ystävistään, jotka nyt olivat näkymättömissä, ja joita pimeys ja tiheä kahila suojasi, asettui Fabian entiselle paikalleen.

Sillä aikaa pysähtyivät ystävykset vielä kerran. He eivät voineet nähdä pitkälle, mutta he tiesivät, että Fabianilla oli laveampi näköala.

Pimeässä tuntui järven ranta aivan autiolta. -- Ellemme pian kuule Fabianin pyssyn laukausta, sanoi Rosenholz, niin todistaa se, etteivät intiaanit ole nähneet meidän laskeutuvan kukkulalta alas; kun he ovat suorassa rivissä melkein yhtä kaukana toisistaan, niin tulee meidän kummaakin hyökätä äärimmäisten kimppuun. Iske sinä viimeiseen, minä muserran ensimäisen paatensa alle; molempien jäljellä olevien kanssa tulemme luullakseni helposti toimeen, kun he peljästyneinä tovereittensa kuolemasta ovat välissämme.

-- Hyvä! sanoi José.

Tämä tuuma oli hyvin mutkaton, ja hetkisen odottivat metsästäjät kuullaksensa Fabianin pyssyn pamauksen.

Tällä hetkellä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat kuin tulikäärmeet pilvissä.

Molempia metsästäjiä vaivasi levottomuus, Rosenholzilla oli huolta myöskin silmäterästään, rakkaasta Fabianistaan, joka oli yksin vaarassa kalliolla.

Turhaan oli hän tuona lyhyenä aikana, jonka oli ollut yhdessä kasvatti-isänsä kanssa, osoittanut rohkeutta, joka oli vanhan metsästäjän vertainen. Rosenholz piti häntä yhä vain tuona pienenä, turvattomana, vaaleakutrisena lapsena, jota hän oli uskollisesti suojellut.

Hän vapisi ajatellessaan, että kuulisi Fabianin hätähuudon kalliolta.

Nyt kuuluikin omituista kolinaa aavikolta.

-- Nyt on aika, sanoi Rosenholz, sillä lapsi on yksin... Eespäin, José! Tiedät, ensimäinen ja viimeinen.

Kahila taipui eräästä paikasta ikäänkuin äkillisestä tuulen puuskauksesta ja niinkuin kaksi tiikeriä salaman nopeudella ja hiljaa hyökkää saaliinsa kimppuun, hyökkäsivät metsästäjät esiin rannalta.

Kummastuttavalla tarkkuudella, jollaista huomaa melkein ainoastaan petoeläimissä, hyökkäsivät metsästäjät suoraan kohti vihollisiansa -- Rosenholz ensimäistä, José viimeistä.

Tällä hetkellä kuului Fabianin pyssyn tuttu laukaus.

Rosenholz vavahti, mutta ei voinut vauhdissaan pysähtyä; toista laukausta ei kuulunut; nopeasti täytyi hyökkäys päättää.

Kanadalainen luotti ruumiinvoimiinsa ja painoi jalallaan, raskaalla kuin kivipaasi, apahin alas, kun tämä liian myöhään koetti hiipiä ulos ahtaasta aukostaan.

Sitten nosti Rosenholz nopeasti paaden maasta ja pudotti sen intiaanin päälle. Sitten hyökkäsi hän toista kohti.

José hyökkäsi toisella tavalla vastustajansa kimppuun; koko painollaan heittäytyi hän kivipaaden päälle ja iski nopeasti muutaman kerran puukollaan kiven alle.

Sitten riensi hän yhtymään Rosenholziin.

Kaksi intiaania oli tapettu, mutta jäljellä olevat kaksi nousivat epäröiden, taistelisivatko vai pakenisivat.

-- Tallaa kuoliaaksi tuo käärme, ennenkuin se sähisee! huusi Rosenholz, juuri kun toinen intiaani ulvoen väistyi takaperin, koettaen käyttää kädessään olevaa jousta, samalla kuin toinen ulvoen hyökkäsi Josén päälle.

Salaman nopeudella riensi José vihollistansa vastaan, antaen tälle puukon iskun. Apahi ei voinut tätä väistää, kuolevana vaipui hän maahan.

Rosenholz kumartui sillä välin välttääkseen nuolta, joka suhahti hänen päänsä ohi.

Kun hän taasen nousi, oli intiaani jo kaukana, mutta käärme oli, niinkuin hän oli peljännytkin, sähissyt. Sen ulvonta kaikui kentällä.

-- Pian, pian, José, kalliolle! huusi Rosenholz. Molemmat riensivät takaisin kalliolle, johon Fabian äsken oli jäänyt yksin.

Kun he pensaista kiinni pidellen hengästyneinä kiipesivät jyrkkää kukkulaa ylös, pelotti heitä tuo synkkä äänettömyys, joka vallitsi kukkulalla.

-- Fabian, Fabian! huusi Rosenholz tuskan valtaamana; hänen polvensa horjuivat ja tuskin kannattivat häntä, Fabian, oletko vielä hengissä?

Ei kukaan vastannut.

Myrskyn ulvonta vain kuului, kun se yhä enenevällä raivolla riehui mäntyjen oksissa.

36.

FABIANIN JA INTIAANIN VÄLINEN KAKSINTAISTELU.

Samalla kuin Fabian tarkoin seurasi ystäviensä vähimpiäkin liikkeitä, hiipi viimeinen intiaani, joka edellä kerrotulla tavalla oli määrätty uhrattavaksi, varovasti kultalaaksoon.

Se oli Huokaava tuuli.

Mestitsin antamat määräykset olivat tarkkoja. Kun metsästäjissä nyt oli kai epäluuloja syntynyt, sai intiaani, jotta ei paljastaisi tähän asti hyvin onnistunutta sotajuonta, käskyn teeskentelemään suurinta varovaisuutta, hiipiessään kalliota kohti.

Huokaava tuuli ei kuitenkaan matkallaan, jossa häntä suojeli tiheä pensasto, saanut mennä määrättyä paikkaa etemmäksi; hänen täytyi pysähtyä paikalle, johon eivät metsästäjäin pyssyt kantaisi, ellei ampuja pistäisi päätään tai kättään ampumareijästä ulos.

Levottomana alkoi mestitsi lukea kuolleitaan.

Barajaa ja Josén ja Rosenholzin äsken tappamaa kolmea intiaania lukuun ottamatta, oli hänen tuomistaan yhdestätoista soturista jo kuusi kaatunut. Huokaava tuuli olisi, niin toivoi hän, viimeinen, ja hänen kuolemansa oli oleva hyödyksi.

Mestitsi ei aavistanut, että ainoastaan yksi piiritetyistä oli kalliolla.

Huokaava tuuli oli suuresti kummastuksissaan päästessään vahingoittumatta paikalle, jossa kaksi soturia oli kuollut. Käskyn mukaisesti pysähtyi hän siihen.

Vaikka taivasta peittävät paksut pilvet pimensivät ilman, huomasi intiaanin tarkka silmä vähimmänkin aukon kivien välissä ja helposti näki hän, ettei hänen liikkeitään mikään pyssyn suu seurannut, niinkuin edellisten.

Syy siihen oli seuraava:

Fabianin huomio oli toisaalle käännetty, eikä hän aavistanutkaan, että Huokaava tuuli oli läheisyydessä, samalla kuin viimeksi mainittu piti vihollisen äänettömyyttä ja toimettomuutta jonakin juonena, josta hän ei päässyt selville. Siitä huolimatta odotti hän joka hetki tuhoa joltakin näkymättömältä kädeltä.

Punaisen soturin täytyi kestää jokunen pitkä ja kauhea hetki, ja ne käytti hän vielä kerran muistellaksensa noita kahta avutonta olentoa, jotka hän jättäisi -- vaimoansa ja pientä lastansa.

Hänen yläpuolellansa oli yhä vain yhtä hiljaista, ja hän oli häiritsemättä päässyt kukkulan juurelle. Tämän odottamattoman onnen kiihoittamana alkoi hän toivoa, että hänen onnistuisi omin käsin ja hengellään sitä maksamatta temmata vihollisilta heidän viimeinen aseensa.

Hän tiesi molempien päälliköitten seuraavan hänen liikkeitänsä, ja vielä kerran pysähdyttyänsä antoi hän merkin puhvelin nahkojen takana oleville rosvoille.