Part 2

-- Polvistu, lapseni! sanoi hän, nojaten jättiläisvartalonsa lapsen yli ja siten suojellen häntä vihollisen luodeilta. Näet, mitä tapahtuu, jatkoi hän juhlallisesti.

-- Minä pelkään, kuiskasi Fabian, tuota vuotavaa verta ja melua.

Hän painautui jättiläisen rinnoille.

-- Niin, jatkoi merimies, älä milloinkaan unohda, että merimies, mies, joka rakasti sinua enemmän kuin elämäänsä, käski sinut nyt polvistumaan, sanoaksensa sinulle: Polvistu, lapseni, ja rukoile äitisi puolesta...

Hän ei lopettanut, luoti sattui häneen ja hänen verensä virtasi Fabianin päälle, joka päästi sydäntä vihlovan huudahduksen. Kanadalainen ehti vain vielä kerran painaa hänet rinnoillensa ja niin hiljaa, että poika tuskin kuuli, päättää lauseensa seuraavin sanoin:

--- ... äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

Sitten meni hän tainnoksiin. Tajuntaan tultuansa lepäsi hän ummehtuneessa lastihuoneessa. Polttava jano vaivasi häntä. Heikolla äänellä huusi hän Fabiania, joka joka aamu ystävällisesti hymyili hänelle, mutta ei kukaan vastannut -- Fabian ei ollut siellä. Vankina täytyisi hänen aina kaivata sitä, jonka kohtalo oli hänelle lahjoittanut. Emme kuitenkaan tahdo rientää kertomuksen edelle. Se vain mainittakoon, että pari päivää kreivitär Medianan selittämättömän katoamisen jälkeen Elanchovin linnasta, muutamat kalastajat löysivät hänen hengettömän ruumiinsa meren rannalta. Kappalainen kääri linnan katolla olevan lipun mustaan suruharsoon ja asetti omin käsin puuristin sille paikalle, josta hänen onneton emäntänsä oli löydetty. Vaikka moni sydän sääli odottamattomasti poismennyttä ja vaikka monta arvelua syntyi hänen kohtalostaan, unohtui se kuitenkin pian, kun don Antonio Mediana saapui loistavana isänsä kotiin.

3.

KULLAN ETSIJÄT.

Nyt on meidän jättäminen kertomuksemme tähänastinen näyttämö ja siirtyminen uuteen maailman osaan, joka on niin monen ihmisen toiseksi kodiksi muuttunut.

V. 1830 oli Sonoran maakunta, joka on rikkaimpia Meksikon valtiossa, vielä hyvin vähän tunnettu. Luonto on sen tuhlaavasti varustanut. Auran tuskin koskettama maa tuottaa kaksi satoa vuodessa, ja antaa sitäpaitsi toisin paikoin vielä runsaamman kultasadon. Näiden suurien etujen ohella on kuitenkin hankaluuksiakin. Sotaisten intiaaniheimojen asumat äärettömät erämaat ympäröivät maan viljeltyjä seutuja. Vaikka täällä on kultaa kuin hiekkaa, kuten sanotaan, niin on erittäin vaarallista oleskella noilla seuduilla. Ainoastaan erityinen ihmisluokka, varsinaiset kullanetsijät ammatiltaan, uskaltavat toisinaan näille autioille seuduille; tuhansien vaarojen alaisina työskentelevät he kultasuonessa ja palaavat sitten apahien hätyyttäminä kaupunkeihin, joissa eivät saata kyllin kehua näiden seutujen rikkauksia. Toisinaan yhtyvät nämä "gambusinot", niinkuin heitä nimitetään, yhteiseen matkaan, joka kuitenkin tavallisimmin menee mitättömiin heidän kevytmielisyytensä ja tyhmän röyhkeytensä tähden.

Mainittunakin vuonna keskusteltiin Arispessa, Sonoran pääkaupungissa, sellaisesta retkestä. Sen johtajaksi mainittiin don Estevan de Arechiza, pari kuukautta sitten Espaniasta saapunut vieras. Tällä miehellä tuntui olevan hallussaan runsaita salaisia tulolähteitä, sillä hän oli erinomaisen antelias, pelasi halusta ja menetti lähes aina, lainaili rahoja vaatimatta milloinkaan takaisin. Sen vuoksi oltiinkin taipuvaisia luulemaan, että don Estevanilla oli rikas, tähän asti tuntematon kultasuoni Arispen läheisyydessä, sillä toisinaan hän katosi kaupungista. Siten sai tuo salaperäinen mies helposti kerätyksi koko joukon seikkailijoita, jotka yhtyivät häneen, lähteäksensä maakunnan sisäosiin.

Eräänä päivänä don Estevanin ollessa vierailulla, toi sanansaattaja hänelle kirjeen. Hänen tuntemansa henkilö kehoitti häntä siinä kolmen päivän kuluttua saapumaan määrätylle paikalle, joka oli tiellä Tubac-presidioon (linnoitukseen) ja kolmen päivän matkan päässä Arispesta.

Seuraavana aamuna nähtiin don Estevanin, loistavan ratsastajajoukon seuraamana, lähtevän mainitulle paikalle. Se mies, joka erämaan rajalla olevassa kylässä odotti ratsastajia, pelasi joukon lähestyessä erään toisen kanssa. Kummankaan kasvot eivät olleet luottamusta herättäviä, pikemmin ilmaisivat ne sellaista ihmistä, jota ei yksinään tahtoisi kohdata asumattomalla seudulla.

Cuchillo, se oli don Estevanin kirjeen lähettäjän nimi, oli puettu nahkaiseen takkiin. Toisessa korkeassa ratsastussaappaassa oli pitkä tuppi, puukko, jonka omistaja helposti ulottui ottamaan. Suuri, lankaan pujotetuilla lasihelmillä koristettu huopahattu oli hänen päässään. Vähän matkan päässä oli hänen hevosensa, joka ei tavallisuuden mukaan ollut tiuhtiossa. Cuchillon vieressä oli lyhyt pyssy, joka hänestä teki vaarallisen toverin näillä seuduin. Hänen pelitoverinsa nimi oli Baraja, pitkä mies, tuuheapartainen, puettuna samallaiseen nahkatakkiin; hänellä oli hevonen, joka näytti yhtä nopealta kuin voimakkaaltakin. Kun miehet huomasivat don Estevanin seurueinensa, lopettivat he pelinsä ja valmistautuivat saapuvia vastaanottamaan. Don Estevan ja Cuchillo näkyivät jo olevan tuttuja keskenään ja menivät yhdessä telttaan, jonka palvelijat pystyttivät. Täällä keskustelivat he kauvan eikä kukaan uskaltanut häiritä heitä. Cuchillo ilmaisi don Estevanille, että hän oli keksinyt eräässä laaksossa erinomaisen runsaan kultasuonen ja aikoi ilmaista salaisuuden, jos don Estevan antaisi hänelle kymmenennen osan voitosta ja ennakolta suorittaisi hänelle viisisataa piasteria. Samalla mainitsi hän, että hän erään toisen "gambusinon" kanssa oli löytänyt tämän erinomaisen runsaan aarteen, mutta takaa-ajavat intiaanit olivat heti löydön jälkeen murhanneet hänen ystävänsä ja toverinsa Marcos Arellanoksen.

Vaikkei don Estevan, sen mukaan mitä jo tiesi miehestä, ehdottomasti luottanut Cuchilloon, tuntui hänestä sellaisen saaliin toivo niin houkuttelevalta, ettei hän kokonaan hyljännyt ehdotusta Hieman epäiltyään suostui hän Cuchillon ehtoihin, ja tämän täytyi vannoa, että ilmoitus kultasuonesta oli totta sekä tarkoin mainita missä se oli. Kun tie sinne meni Tubacin kautta ja don Estevan oli määrännyt tämän kokoontumispaikaksi retkikuntansa jäsenille, lähtivät matkustajat heti liikkeelle, ehtiäksensä ennen yön tuloa seuraavalle juottopaikalle, jossa päättivät olla yötä.

Pian koko ratsujoukko nopeasti nelisti tuon heitä ympäröivän aavan seudun kautta. Ei mikään tässä erämaassa osoittanut ihmisolentoja siellä löytyvän. Kaivojen luo oli sinne tänne pystytetty seipäitä osoittamaan matkustajalle tietä, mutta seipäissä riippuvat nahkaiset vesiämpärit olivat auringon helteessä käpristyneet osoittaen samalla, että kaivot olivat kuivaneet.

Aurinko oli laskemaisillaan ja matkustajat olivat kahden penikulman päässä juottopaikasta, kun he saapuivat aavikolta seudulle, jossa kasvoi gummipuita. Äkkiä pysähtyi don Estevanin hevonen korviaan heristäen, ratsastaja kannusti sitä ja ajoi eteenpäin. Kummastuksekseen huomasi don Estevan kaatuneen hevosen raadon muutamain aloepensaiden takana. Cuchillokin ratsasti esiin, ja molemmat huomasivat hevosen kaatuneen matkustajan vesileilin päälle, joka oli särkynyt. Tästä päätti Cuchillo heti, että ratsastajan, menetettyään näin välttämättömän apukeinon, oli jonkun matkan päässä hevosestaan käynyt samoin kuin tämänkin. Hänen kokemuksensa ei pettänytkään häntä, hiekassa näkyi ihmisen jälkiä, osoittaen matkustajan jalkaisin jatkaneen matkaansa. Jäljet muuttuivat yhä selvemmiksi ja vihdoin huomasivat he miehen, joka liikkumatonna lepäsi tien vieressä. Suuri olkihattu peitti hänen kasvonsa, vaatteet olivat yksinkertaiset ja repaleiset. Meksikolainen käski palvelijansa nostamaan hattua, mutta pimeässä ei voitu makaavan kasvonpiirteitä nähdä. Sitten käski hän Cuchillon jäämään ja pitämään huolta tuosta näköjään kuolleesta miehestä. Vaikka Cuchillo vastenmielisesti suostui tähän, astui hän kuitenkin vastustamatta hevosen seljästä, kumartui miehen yli, nähdäksensä, oliko vielä elonkipinää jäljellä. Suuresti hän kummastui tuntiessaan kuolleen Tiburcioksi, Marcos Arellanoksen kasvattipojaksi; Arellanos ei muuten ollut kaatunut intiaanein uhrina, vaan uskottoman toverinsa murhaamana. Hornamainen aatos valtasi tässä rosvon. Hän ajatteli, olikohan tuo hänen edessään avutonna makaava nuorukainen kasvatti-isältään saanut tiedon kultalaaksoa koskevasta salaisuudesta. Cuchillo otti puukkonsa ja laski sen Tiburcion sydämelle, kun samassa heikko liikahdus todisti elonkipinän vielä löytyvän. Jo nosti hän kätensä, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen sydämessään toinen ääni, nimittäin omanvoiton, puhui korkeammin kuin omantunnon. Hän tunsi tuon nuorukaisen pelottoman rohkeuden ja taitavuuden ja päätti käyttää sitä hyödyksensä. Hän aukasi Tiburcion suun ja kaatoi sinne muutaman pisaran vettä leilistään. Vasta hänen usean kerran tätä toistettuaan, virkistyi Tiburcio vitkallisesti ja vastasi pelastajansa kysymyksiin. Tämä sai nyt tietää, että nuorukaisen kasvatti-äiti oli kuollut ja että hän oli lähtenyt juottamatta hevostaan, joka pian oli uupunut ja kaatunut, jolloin Tiburcion vesileili särkyi.

Cuchillo oli oikeassa epäillessään, että Tiburcio tiesi salaisuuden. Hänen kasvatti-äitinsä oli kuolinvuoteellaan sen hänelle ilmaissut ehdolla, että hän etsisi kasvatti-isänsä murhaajan ja saattaisi hänet edesvastuuseen. Vaikka Cuchillo käytti kaiken viekkautensa saadaksensa tiedon, olivatko epäluulonsa aiheelliset, ei hän kuitenkaan nuorukaiselta saanut mitään selvyyttä; sitä vastoin Tiburciossa näiden kysymysten johdosta heräsi epäluulo, että edellinen, joka sanoi tunteneensa murhatun, olisi murhaaja. Tiburcion tätä ajatellessa kuului äkkiä puman, Amerikan leijonan, kumea ääni. Cuchillon hevosen valtasi pelko. Samalla kuului toisaalta läpitunkeva ulvominen.

-- Siellä puma ja jaguari riitelevät hevosestanne, Tiburcio ystäväni, sanoi Cuchillo; istukaa taakse minun hevoseni selkään ja rientäkäämme täältä.

Olikin jo aika heidän lähteäksensä, sillä petojen karjuminen kuului yhä äänekkäämmin ja kumeammin heidän takaansa. Heidän nopeasti ratsastaessaan kuului laukaus ja karjuminen taukosi. Vasta nyt sai Tiburcio kuulla, että hänen toverinsa seuralaisineen, jotka olivat edellä ratsastaneet, aikoi viettää yönsä lähimmässä juottopaikassa ja seuraavana aamuna jatkaa matkaansa del Venadan haciendan (maakartanon) kautta Tubaciin. Samaan haciendaan aikoi Tiburciokin, tarjotaksensa, kunhan oli omaisitta ja varaton, palvelustaan vaquerona (paimenena). Tuskin oli hän tämän ilmaissut Cuchillolle, kun tämä kehoitti häntä ottamaan osaa don Estevanin retkikuntaan. Tämän ehdotuksen kuullessaan heräsi Tiburciossa taasen epäluuloja Cuchilloa kohtaan, ja itseksensä mietti hän, mikä tämän retkikunnan tarkoitus oli. Toinenkin seikka herätti hänen huomiotansa: hevonen, jonka seljässä hän Cuchillon kanssa istui, nilkahti äkkiä, ja Tiburcio tiesi, että hänen kasvatusisänsä hevosella oli sama vika. Kun molemmat saapuivat juottopaikalle, ei hän kuitenkaan ollut saanut tietää mitään, mikä olisi hänen epäluulonsa johtanut määrättyyn suuntaan.

Tämä juottopaikka oli ainoa useamman penikulman alalla, missä aina löytyi vettä. Se oli pienessä, puiden varjostamassa laaksossa; matkustajat ja metsästäjät, jotka siellä aina tapasivat otuksia, viihtyivät siellä. Juottopaikan viereen oli nyt petojen pelottamiseksi tehty nuotio, jonka ääressä don Estevanin palvelijat liikkuivat illallista valmistamassa. Lähellä oli meksikolaisen teltta. Tiburcion saapuessa katseli don Estevan häntä tarkasti ja tervehti hänet sitten tervetulleeksi nuotiolle.

Cuchillo läheni nyt don Estevania ja ilmaisi hänelle salaa, että oli pelastanut Marcos Arellanoksen pojan hengen. Myöskin ilmaisi hän pelkäävänsä, että tuo nuorukainen ehkä tietää kultalaakson salaisuuden ja voisi käydä heille vaaralliseksi. Se riitti kääntämään don Estevanin huomion vieläkin enemmän nuorukaiseen, jota hän erityisistä syistä jo ennen oli tarkoin katsellut. Vaipuneina tähän salaiseen keskusteluun olivat molemmat miehet tietämättänsä kääntäneet askeleensa läheistä metsää kohti, kun läheisyydestä äkkiä kuuluva kumea karjunta sai heidät nopeasti palaamaan nuotiolle. Petojen karjuminen eneni yhä ja havaiten tämän lähenevän vaaran tunkeutuivat hevoset, jotka olivat seisoneet hajallaan, peljästyneinä yhteen kokoon, nuotion luona olevat palvelijat panivat enemmän puita tuleen ja vaihtoivat levottomia silmäyksiä. Äkkiä kuultiin samallainen karjunta loitompaa; ei ollut siis epäilystäkään, että kaksi tiikeriä läheni juottopaikkaa sammuttaaksensa janoansa. Don Estevan ensimäisenä katkaisi tuon tuskallisen hiljaisuuden, joka oli hänen poissa ollessaan syntynyt, käskien väkensä valmistumaan taisteluun näiden vaarallisten vastustajain kanssa, joiden karjunta yhä läheni. Itse odotti hän niitä kaksipiippuinen pyssynsä kädessään ja asettui uhkeana telttansa ovelle. Kaikki jo odottivat nähdäksensä petojen hehkuvat silmät, kun äkkiä sakaalin ulvominen yhtyi molempien tiikerien karjuntaan, ja heti sen jälkeen kuului ihmisääni kuten merimiesten toisiaan huudellessa, läheisestä metsiköstä: Hoi, siellä nuotion luona! Me saavumme, älkää olko levottomia, älkääkä ampuko!

Kaikki hämmästyivät tästä odottamattomasta huudahduksesta ja heidän hämmästyksensä eneni, kun näkivät jättiläisen kokoisen amerikalaisen metsästäjän, pitkällä ja raskaalla pyssyllä varustettuna tulevan pensaiden takaa ja lähenevän nuotiota.

-- Hitto teidän nuotionne vieköön! sanoi hän kovalla, mutta hyväntahtoisella äänellä. Jo kahden tunnin ajan olette minulta pelottanut kaksi pulskimpaa, pilkkuista tiikeriä, mitä milloinkaan on erämaassa nähty. Toivon että sammutatte tuon nuotionne.

-- Miten! huudahtivat palvelijat tämän kuultuansa, sammuttaisimmeko nuotion?

-- No, ettehän kai peljänne kahta tiikerinpahaista jatkoi metsästäjä hymyillen.

-- Ken te olette? puuttui don Estevan puheeseen.

-- Metsästäjä, niinkuin näette.

-- Mikä metsästäjä?

-- Minä toverini kanssa pyydystelen saukkoja, majavia, susia, tiikeriä ja intiaaneja, aina miten sattuu. Noin kahden tunnin matkan päässä tästä tapasimme puman ja kaksi jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka kiistelivät kuolleesta hevosesta.

-- Se oli minun hevoseni, lausui Tiburcio.

-- Teidän! Nuorukais-raukka, sanoi metsästäjä avomielisen sydämellisesti. Minua ilahuttaa kuitenkin, että te olette täällä, sillä en luullut enää tapaavani omistajaa elävien joukosta. Mutta nyt olemme tappaneet puman ja aina tänne asti olemme seuranneet molempien tiikerien jälkiä, joita te estitte sammuttamasta janoansa juottopaikassa. Jotta me voisimme vapauttaa teidät niistä, täytyy teidän sammuttaa tuli.

-- Ja missä toverinne on? kysyi don Estevan. Näiden miesten kohtaaminen näkyi olevan hänen aikeittensa mukaista.

-- Hän on heti täällä, sammuttakaa vain nuotio! Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli niin luottava, että don Estevan päätti noudattaa metsästäjän pyyntöä. Tämä taasen toisen kerran matki sakaalin ääntä, jolloin hänen toverinsa saapui. Vaikka tämäkin oli jotenkin suurikasvuinen, näytti hän kuitenkin kääpiöltä jättiläisenmoisen toverinsa rinnalla. Kaksinkertainen karjuminen, joka nyt kuului, saattoi metsästäjät heti käymään työhönsä käsiksi. He katosivat tuohon pieneen laaksoon, jonka keskellä juottopaikka oli. Siellä pimeässä asettuivat he asentoon, nojaten selkänsä yhteen ja toisen polvensa maahan; pyssy oli kädessä ja puukko hampaissa.

Jonkun hetken kuluttua näkivät levottomat matkustajat kaksi eläintä hehkuvin silmin hiipivän puiden välissä; nämä nähdessään pelottominkin sydän vavahti. Notkeina kuin metsän köynnöskasvit näyttivät molemmat eläimet lähestyvän ja silmät olivat kuin neljä valokohtaa, jotka liikkuivat kuin kiiltomadot, joita tuuli puun oksilla keinuttelee edestakaisin.

Metsästäjät eivät vielä voineet tätä nähdä; he kuulivat vain julmien vihollistensa raivoisan sihisemisen, jonka ne päästävät, haistaessaan ihmisiä olevan lähellä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat olivat metsästäjät ja odottivat itseluottamuksella, jonka taitavuus ja koeteltu rohkeus yksin tuottavat, taistelua, jossa heidän täytyi joko voittaa tai kaatua.

4.

VÄIJYTYS.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tuon pian tapahtuvan kamalan taistelun katselijat huomasivat, että jaguarit äkkiä pysähtyivät, niinkuin saalista vainuavat lintukoirat. Karjunta, jonka ne samalla kertaa päästivät, todisti, että ne olivat huomanneet tähän asti outojen vihollisten läsnäolon. Hetkeksi jäivät ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta seisomaan käännellen ja ojennellen itseänsä; sitten pieksivät ne kylkiänsä hännällänsä ja karjuen tekivät pitkän hyppäyksen.

Äkkiä pamahti laukaus, jota seurasi toisen eläimen valitushuuto; se oli kuolettavasti haavoitettu. Jaguari, jonka tappava luoti oli kohdannut juuri hyppäyksessä, kääntyi pyörien ilmassa ja putosi sitten kuoliaana laaksoon; raivoissaan toinen syöksi metsästäjien kimppuun.

Nyt kuultiin sekaista melua, ihmisääniä ja ulvontaa, ikäänkuin metsästäjä olisi vihollisensa kanssa kierrellyt maassa, kunnes kuului toinen laukaus, jota seurasi viimeinen, vähitellen haihtuva ulvonta. Suuresti pelänneet kuuntelijat eivät uskaltaneet lähestyä, ennenkuin kanadalaisen jättiläisvartalo tuli esiin pimeästä.

-- Kas siinä, sanoi hän lähelle tullessaan, mitä kaksi kentuckypyssyä ja kelpo veitsi voivat taitavissa käsissä.

Nyt vasta huomasivat leiriläiset maassa makaavat jaguarit, sitten huomasivat he metsästäjän toverin, jota nimitettiin unikeoksi, kylmällä vedellä hautovan pitkää veristä naarmua, joka ulottui toiselta olkapäältä rinnalle ja oli jotenkin syvä.

-- Puukko on sentään parempi kuin terävimmät kynnet, sanoi hän viitaten kuolleeseen petoon, jonka vatsa oli kokonaan halaistu, samalla kun aivoihin sattunut luoti oli sen tappanut.

-- Lieneeköhän tässä lähellä haciendaa, jossa saisi myydä kaksi kaunista tiikerin taljaa ja yhden puuman nahan? kysyi unikeko.

-- On, sanoi eräs palvelija, me olemme juuri matkalla del Venadon haciendaan, joka on muutaman penikulman päästä tästä; sieltä saatte, paitsi viittä piasteria kustakin nahasta, lisäksi kymmenen piasterin palkinnon.

-- Mitä siitä arvelet, kanadalainen, menemmekö niin kauvaksi?

-- Tietysti! Viisikolmatta piasteria on sievä summa; vähän levättyämme lähdemme sinne ennen teitä, ellette pian saa pakoon juosseita hevosianne kiinni.

-- Olkaa huoletta, sanoi toinen palvelija, kyllä ne heti kiinni saamme.

Nuotio sytytettiin uudestaan ja palvelijat alkoivat laittaa illallista. Don Estevan kutsui pelottomat metsästäjät luoksensa ja istahti heidän kanssaan vähän matkan päähän nuotiosta. Tiburciokin kutsuttiin sinne. Hänen istuessaan silmäili don Estevan häntä tarkoin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja. Näytti, ikäänkuin olisi tuo nuorukainen, josta ei kukaan muuta tiennyt kuin että hän oli Arellanos-vainajan kasvatti, jonkun yhdennäköisyyden vuoksi muistuttanut jostain hänen muinoin tuntemastaan henkilöstä. Olipa sen asian laita kuinka tahansa, nuoren vaqueron näkö ei tehnyt miellyttävää vaikutusta don Estevaniin, vaikka tämä varoi, ettei sitä kukaan läsnä-olija huomannut.

Toisellaiset olivat ne tunteet, jotka saman nuorukaisen näkö näytti herättävän vanhemmassa ja voimakkaammassa metsästäjässä. Ikäänkuin salaman sokaisemana ummisti hän silmänsä, ja hänen jäsenensä vavahtivat, kuin olisi hän tahtonut hyökätä nuorukaisen luokse. Mutta pian saavutti hän entisen tyyneytensä, samalla kuin hän iloinen hymy huulillaan loi silmänsä Tiburcioon.

Toisessakin metsästäjässä näytti yhtyminen matkustajain kanssa herättävän eloon tunteita, sillä hän mutisi itseksensä ja painoi karvalakkinsa syvemmälle päähän, ikäänkuin olisi hän halunnut salata kasvonsa joltakulta läsnä-olevalta.

Keskustelu kääntyi molempien metsästäjien ammattiin; he sanoivat olevansa metsäsissejä ja kotoisin Amerikasta. Don Estevan koki taivuttaa molempia miehiä yhtymään hänen retkeensä, mutta ei onnistunut; nuo miehet pitivät enemmän metsien vapaasta elämästä kuin raha-voitosta, jonka siitä luopuminen tuottaisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kaikki muut paitsi Tiburcio, olivat nukkuneet. Seikkailut, joissa hän vastikään oli ollut, hänen nykyinen kurja tilansa, kuin myöskin tuo epäluulo, joka hänessä oli herännyt Cuchilloa vastaan, pitivät häntä vielä hetkisen hereillä. Hän ajatteli myöskin, että kultalaaksoa koskeva salaisuus, jonka hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli hänelle kertonut, saattaisi hänet äärettömän rikkaaksi, mutta hän oli, niin pitkältä kuin muisti, tottunut kieltäymyksiin, joten tämä voiton toivo ei vaikuttanut häneen mitenkään kiihottavasti. Ainoastaan yhden asian halusi hän kernaasti tietää, nimittäin oliko hänen epäluulonsa henkensä pelastajaa kohtaan oikeutettu, ja olisiko matkueella, josta tämä oli puhunut ja johon oli vaatinut häntä osaa ottamaan, päämääränään juuri sama laakso, josta hänen kasvatus-äitinsä oli hänelle puhunut. Näitä ajatellessaan saavutti hänet kuitenkin hetki, jolloin hänen silmänsä ummistuivat ja hän vaipui uneen.

Tuskin sarasti päivä idässä, kun matkailijat valmistautuivat lähtöön, ja Tiburcio jälleen istui Cuchillon kanssa hevosen selässä. Molemmat metsästäjät olivat jo ennen poistuneet; sitten vasta nähtiin heidät kun ratsujoukko jätti metsän ja saapui aukealle kedolle. Pian näkyivät etäältä hacienda del Venadon rakennukset, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin niin lähellä, että voitiin katsella siellä työskentelevien maamiesten innokasta tointa ja nähdä eri rakennusten asema.

Nämä olivat kivestä rakennetut kahta tarkoitusta varten, nimittäin talon rakennuksiksi ja samalla linnoitukseksi seudulla kuljeksivien intiaanien hyökkäystä vastaan. Niitä ympäröi joka taholla rikkaat peltomaat, joita haciendaron'in [maanomistajan] päivätyöläiset, jotka asuivat lähellä olevassa kylässä, viljelivät. Sen ohessa muodostivat nämä isäntänsä päällikkyyden alaisina hätätilassa täysin riittävän puolustusväen tuohon pieneen linnaan.

Don Augustin Pena -- se oli omistajan nimi -- oli paikkakunnan rikkain mies. Hän ei ollut ainoastaan tuota kaunista kartanoa ympäröivän maan omistaja, vaan hän myöskin omisti kultakaivoksen, joka sijaitsi hänen laajojen tiluksiensa läheisyydessä. Hänellä oli ainoa lapsi, tytär Rosarita, joka oli yhtä rakastettava kuin kauniskin ja joka kerran oli saava suunnattomat rikkaudet perinnökseen.

Koska tilanhaltia edellä lähetetyn viestin kautta oli saanut tiedon Estevanin tulosta, olivat haciendan portit avoinna, ja hän itse oli odottamatonta vierastansa vastaanottamassa. Hän oli tanakka mies ja hänen ahavoituneet kasvonsa osoittivat niin hyvin maamiehen avomielisyyttä kuin tuota päättäväisyyttä, joka on alinomaisissa vaaroissa eläneen miehen tuntomerkkinä. Hän otti kohteliaasti vastaan don Estevanin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, ja Tiburcioakin kohtaan, joka eräässä ennen sattuneessa tilaisuudessa oli hänelle ja hänen tyttärelleen tehnyt suurenmoisen palveluksen, oli hän ystävällinen ja alentuvainen.

Salissa odotti matkustajia haciendaronin tytär, ja sitten vietiin heidät toiseen huoneeseen, jossa rikkaasti katettu pöytä heitä odotti. Samassa tilaisuudessa esitti tilanhaltia don Estevanille uuden osanottajan hänen yritykseensä, don Diaz'in. Tämä aikoi yhtyä retkikuntaan. Pedro Diaz oli uskalias seikkailija, jonka nimeä intiaanit suuresti pelkäsivät. Päivällinen syötiin iloisesti haastellen, ja keskustelu koski yksinomaan don Estevanin yritystä; päivällisen loputtua siirtyivät matkustajat heitä varten valmistettuihin huoneisiin.