Part 19

-- Jahka koetan, sanoi outo matalalla äänellä, mutta älkää sanoko enää mitään, sillä intiaanien ei tule saada tietää, mitä olette minulle ehdottanut, vaikkeivät pidäkään suuressa arvossa valkoisten kultaa. Vait, he kuuntelevat!

Villit paloivat halusta saada alottaa juhlansa; he lähenivät ja synkkää murinaa kuului.

-- Hyvä! lisäsi outo ääneen intiaanein kielellä, minä ilmoitan päällikölle vangin sanat.

Näin sanoen loi hän ympärilleen käskevän silmäyksen, joka saattoi innokkaimmankin peräytymään, ja meni Mustanlinnun luo.

Päästyään kukkulalle, jossa päällikkö istui, huudahti hän:

-- Älköön kukaan koskeko vankiin, ennenkuin molemmat päälliköt ovat neuvottelunsa päättäneet! Toivon säde välähti Barajan silmistä ja kun hänen kiusaajansa loivat verenhimoisen kärsimättömyyden katseita häneen, tunsi onneton, jonka kasvot olivat kääntyneet luultuun pelastajaansa, sydämensä toisinaan ilosta sykkivän, toisinaan jähmettyvän.

Molemmat päälliköt keskustelivat kauvan. Mustalintu ei näyttänyt oikein uskovan. Muuten eivät intiaanit kuulleet, mitä he lausuivat, eikä heidän liikkeistäänkään voinut selvää saada.

Mestitsi viittasi Sumuvuorille, tehden kädellään kaaren, joka varmaan merkitsi, että täytyi mennä niiden yli. Sitten hän molemmilla käsillään piirsi ympyrän, ehkäpä suurta aavikkoa merkitäksensä, viittasi leirissä tapettuihin hevosiin, ja matki hevosen juoksua.

Mustalintu epäröi kuitenkin vielä, kun Baraja, jonka silmät ahmivat puhujain liikkeitä, näki puolustajansa muuttuvan surumieliseksi ja kuiskaavan jotain Mustanlinnun korvaan.

Tyyneydestään huolimatta ei intiaani saattanut olla vavahtamatta, eikä myöskään voinut pidättää raivon tulta, joka näytti iskevän hänen silmistään. Vihdoin lisäsi mestitsi ääneen, jotta kaikki kuulivat:

-- Mitä on tuo pelkuri jänis -- hän osoitti vapisevaa vankia -- rohkeasydämisen, rautajäntereisen miehen rinnalla, jonka jätän käsiinne. Kun aurinko on kolmesti noussut, yhtyvät Punakäsi ja Bastardi Mustaanlintuun Bisonjärven luona sillä paikalla, jossa Gila yhtyy Punaiseen jokeen. Siellä saavat apahit hevosiakin, joita valkoiset metsästäjät ovat heille pyydystäneet. Ne saavat apahit kadottamiensa sijaan. Siellä on myöskin se, joka... Mustalintu keskeytti hänet tässä tarttuen puhujan käteen.

Kauppa oli tehty.

Sitten astui outo vitkaan kukkulalta ja loi ylpeän ja vakavan katseen toiveissaan pettyneihin intiaaneihin. Vihdoin otti hän puukkonsa ja katkaisi nuorat, joilla Baraja oli sidottu.

Kuuntelematta Barajan puolittain mielettömiä kiitoksia vei hän hänet syrjään ja lausui ylpeällä ja uhkaavalla äänellä:

-- Älä leiki minun herkkäuskoisuudellani. Eräs toveri odottaa minua tuolla -- hän viittasi Sumuvuorille -- ja sitä paitsi otan mukaani yksitoista intiaanisoturia.

-- Voi, huudahti Baraja, ne eivät riitä. Aarretta vartioipi kolme miestä, joista kaksi on oikein kauhistuttavia. Heidän pyssynsä ei milloinkaan vie ohi heidän valitsemastaan maalista.

Röyhkeän ylpeyden hymy ilmestyi oudon huulille.

-- Ei Punakäsi enkä minäkään ole milloinkaan turhaan tähdännyt vihollista, vaikkei hänen ruumiistaan ole näkynyt enempää kuin maissinjyvän kokoinen pilkku, sanoi hän raskaaseen pyssyynsä viitaten. Haukka on sokea ja hidas meihin verraten.

Intiaanit lähtivät kullanetsijäin palavasta leiristä. Joukkonsa päävoiman kanssa lähti Mustalintu haavastaan huolimatta Bison-järvelle.

Toisia teitä kulkivat hänen kostonsa lähetit. Antiloopi lähti sille paikalle, jossa joki haaraantuu, etsiäksensä metsästäjäin jälkiä. Mestitsi ja Baraja lähtivät taasen kahdentoista intiaanin kanssa kultalaaksoon.

30.

YSTÄVYKSIEN PUOLUSTUSTUUMAT.

Diazin tuoma ilmoitus hämmensi metsäsissin tulevaisuuden aikeet. Surulliselta enteeltä tuntui hänestä se. Hän ja Fabian olivat vaiti; José vihelsi marssia.

Kanadalaisen aavistukset olisivat varmaan olleet synkemmät, eikä Josékaan olisi ollut niin välinpitämätön vaarasta, jos Diaz olisi voinut ilmoittaa heille, että vihollisten joukossa oli kaksi peljättävää vastustajaa.

Metsästäjäin aavistamatta olivat Barajaa vankina pitävät kaksi rosvoa piilottaneet ruuhensa tuohon maanalaiseen kanavaan, joka järvestä meni Sumuvuoren alitse.

Nämät rosvot olivat isä ja poika.

Toista olemme jo sanoneet mestitsiksi. Siksi sanoivat häntä meksikolaiset ja apahit, mutta ranskalaiset metsästäjät Kanadassa ja Mississipin aavikolla bastardiksi (äpäräksi). Hän oli retkeillyt kaikki nämä aavikot ja oli laajalta tunnettu.

Isää sanottiin Punakädeksi, eikä kukaan paitsi ehkä hänen poikansa, ollut niin pelätty kuin hän. Säälimättömän sydämen taipumattomaan raakuuteen ja järkähtämättömään rohkeuteen yhtyi heissä vielä se etu, että he sujuvasti puhuivat englannin, ranskan, ja espanjan kieltä, sekä noita monia intiaanimurteita. Tulemme muuten lähemmin tuntemaan nämä miehet, joita milloin valkoisten tai intiaanien ystävinä, milloin vihollisina molemmat yhtä paljon pelkäsivät.

Tuo jotenkin kylmä tapa, jolla Mustalintu ja hänen soturinsa ottivat hänet vastaan, mestitsin ylpeä esiintyminen ja vangin vapauttaminen antavat käsityksen siitä salaperäisestä ja mahtavasta vaikutuksesta, joka hänellä oli intiaaneihin.

-- No, sanoi José, lakaten viheltämästä, kun hänen toverinsa olivat ahkerassa työssä, vahvistaen illalla tekemäänsä varustusta -- enkö ollut oikeassa sanoessani, että yön viettäminen täällä on vaarallista? Nyt olemme pinteessä.

-- Entäpä sitten! sanoi Fabian rohkealla maltilla, joka seurasi hänen äskeistä epäröimistään; eikö elämämme olekin loppumaton jakso taisteluita, ja eikö ole sama, taistelemmeko täällä vai muualla?

-- Minulle ja Josélle se on sama, lausui kanadalainen surullisesti, mutta sinun tähtesi, Fabian, toivoin, tahtomatta sentään kokonaan luopua metsäelämästä, ettemme olisi näin yksinäisiä, sillä se enentää vaaroja. Aikomukseni oli liittyä niihin kansalaisiini, jotka harjoittavat laivaliikettä ylisellä Missourilla, tai myöskin teidän kanssanne antautua vuorimetsästäjäksi Oregonin piirissä. Siellä on aina satojen toverien joukossa, ja vaikka onkin etäällä kaupungista, ei tarvitse peljätä mitään, kun vain on kunnollinen ja varova johtaja, jollaisia siellä kyllä on.

-- Pelkään, lausui José lyhyen äänettömyyden päästä, ettei tätä paikkaa olekaan niin helppo puolustaa kuin alussa luulin. Tuolta kukkulalta voidaan pitää meitä ahtaalla ja ampua meitä.

-- Sumussa olemme niille roistoille, jotka sinne asettuvat, yhtä näkymättömiä kuin hekin meille. Katso, täälläkin olemme taajan sumun peitossa, jonka kuitenkin aurinko poistaa; mutta se ei voi poistaa tuota kukkulaa ympäröivää sumua.

-- Olet kyllä oikeassa, vastasi José, mutta kun sumu muutamiksikin minuuteiksi hälvenee, olemme me maalitauluina.

-- Me olemme Jumalan huomassa, sanoi Fabian.

-- Niin ja apahien, tai toisin sanoen todellisten perkeleitten.

Metsästäjät oivalsivat, että heidän elämänsä voi riippua siitä seikasta, hajoittaako tuuli hetkeksikään vuorta peittävän usvan, mutta kun hyökkäys saattoi piankin alkaa, eivät he ehtineet etsiä toista paikkaa.

-- Voi, huudahti José, mieleeni juolahti ja tahdon... mutta vait, tuolla liikkuu joku.

Vuorelta irtaantunut kivi vieri samassa jyristen laaksoon.

-- Ne roistot ovat kukkulalla, kuunnelkaamme, sanoi kanadalainen.

Kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina oli ainoa ääni, minkä he kuulivat.

-- Niitä piruja on kukkulalla ja aavikolla, sanoi José, mutta minun täytyy mennä alas, täyttääkseni aikeeni. Teen sen teidän pyssyjenne turvissa, olkaa siis varuillanne!

Kanadalainen oli tottunut järkähtämättä luottamaan toverinsa rohkeuteen ja usein koeteltuun neuvokkaisuuteen, samoin kuin Josékin järkähtämättä luotti Rosenholziin. Jälkimäinen ei siis pyytänyt toveriltaan mitään selityksiä.

Fabian ja Rosenholz nojasivat toisen polvensa maahan, ollen valmiina tarpeen tullessa laukaisemaan.

José liukui jyrkkää rinnettä alas ja katosi hetkeksi pimeään; pyssynsä oli hänellä mukanaan.

Rosenholz ja Fabian olivat hieman levottomia toverinsa puolesta, mutta pian näkivät he hänen ryhtyvän kiipeämään ylös. Hänellä oli kädessään Cuchillon paksu villaviitta.

-- Sepä oli kelpo tuuma, sanoi Rosenholz, käsittäen Josén aikomuksen.

-- Niin, jos yhdistämme tämän ja Fabianin viitan, niin on niistä suoja, jonka takaa ei yksikään luoti voi meitä saavuttaa, niin ainakin luulen. Molemmat viitat kiinnitettiin mäntyjen väliin ja niiden paksut, alaslaskeutuvat poimut olivat suojana, johon pyssyn luoti pysähtyi.

-- Tältä puolen ei meillä ole mitään peljättävää, sanoi José tyytyväisenä hieroen käsiään, ja tuolla taasen nuo latomamme kivet antavat riittävän suojan.

-- Voimme siis tyynesti odottaa vihollista ja antautua keskusteluihin hänen kanssaan, jos hän haluaa, sanoi Fabian.

-- Nyt jo saatan kertoa teille koko heidän hyökkäyssuunnitelmansa, sanoi José sellaisen sotapäällikön varmuudella, joka ennakolta tuntee vihollisen liikkeet.

-- Antaapa kuulua! sanoi Fabian hymyillen Josén kylmäverisyydelle, samalla kun tämä aivan tyynesti laskeutui viittojen taakse ja katseli sumussa välkkyviä tähtiä.

-- Aivan kernaasti, mutta laskeutukaa ensin alas samoin kuin minäkin, sinä Rosenholz myöskin, sillä sinä olet paljon leveämpi maalitaulu kuin tämä mänty.

Molemmat tottelivat äänetönnä toveriansa, eikä aavikolta voinut nähdä enää muuta kuin hevosen rungon piirteet, pylväiden päässä liehuvat ihmishiukset ja tummat pitkäoksaiset männyt, jotka varjostivat näitä synkkiä voitonmerkkejä.

-- Ensinnäkin -- sanoi José -- on aivan kummallista kun Baraja, opastaessaan tänne meksikolaiset seikkailijat, jotka luultavasti ovat mukana, samoin kuin intiaanikuljeksijatkin, hän tuo ne tänne samaa tietä, jota itsekin kulki meitä paetessansa, siis kukkulain yli. Mutta tuolla niitä johtavalla roistolla on varmaan toinenkin syy, miksi ei saapunut aavikon poikki. Jos on totta, että hän syöksi uskollisen toverinsa tuonne kuiluun saadaksensa suuremman osan saaliista, niin hän ei varmaankaan ilmaise aarteen olemassaoloa uusille liittolaisilleen. Hän pelkäsi, että he keksivät hänen saaliinsa, jos hän toisi heidät aavikon kautta. Näyttää melkein siltä, lisäsi José hetken vaitiolon perästä, kuin olisi luoja kehoittanut minua peittämään aarteen ruoholla ja oksilla. Mutta palaan hyökkäyssuunnitelmaan. Nuo roistot nousevat siis meitä vastapäätä oleville kukkuloille, ja sieltä he tappavat meidät toisen toisensa jälkeen, murhataksensa sitten toisensa, kun ryhtyvät jakamaan perintöämme. Jos vihollisuuksia syntyy, lausui hän vihdoin vilkkaasti, täytyy meidän ensimäiseksi antaa tuolle Baraja-roistolle pieni muistutus.

Metsästäjäin joukossa oli yksi, joka ei ollut lähimaillekaan niin tyyni ja huoleton kuin entinen rajavartia.

Se oli Rosenholz.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin hän toiveittensa mukaan olisi saanut viettää loppuikänsä erämaissa kasvattipoikansa kanssa, pelottivat häntä ensi kerran erämaan vaarat. Gilajoen saarella hän ei rohkeuttansa menettänyt, vaikka olikin synkkämielinen ajatellessaan Fabiania uhkaavaa vaaraa. Nyt näytti hänen rohkeutensa kokonaan kadonneen.

Metsästäjäin vielä neuvotellessa, miten voisivat pelastua tästä uhkaavasta vaarasta, ulvoivat sudet hevosen raadon ympärillä. Äkkiä muuttui niiden ääni valittavaksi. Metsäsissi käsitti tämän.

-- On mieletöntä ajatellakin, ettei aavikolla olisi intiaaneja. Kuule vain, kuinka sudet ulvovat tuon raadon ympärillä, jonka luo eivät uskalla mennä. Heidän ulvonnastaan huomaan, ja voinpa lyödä vetoakin siitä, että pari intiaania on raadon takana. Kanadalaisen tätä lausuessa meni José entiselle tähystyspaikallensa.

-- Olet oikeassa, sanoi hän alaspäin katsoen, näen heidän makaavan siellä suullaan. Voi, jospa saisin seurata omaa päätäni... mutta sama se,... ehdotan vieläkin, että vihollisuuksien syntyessä annamme Barajalle muistutuksen.

-- Siitä ei mitään tule, sanoi kanadalainen. Varmaankaan he eivät halua henkeämme, vaan ainoastaan saalista.

-- Sitä en epäilekään, mutta valkoisilla on kaikkialla, missä intiaaneja on, vihollisia, jotka janoovat enemmän verta kuin kultaa.

Kun kuitenkin oli luultavaa, että Baraja, jonka liittoa apahien kanssa kanadalainen ei voinut täysin selittää, ainoastaan runsaan saaliin toivolla oli saanut heidät tähän hyökkäykseen, luuli Rosenholzkin voivansa kultalaakson aarteilla tyydyttää tämän voitonhimon. Kelpo kanadalainen tahtoi sen vuoksi tyynesti odottaa, kunnes viholliset vihdoinkin ilmaisisivat itsensä muulla tavoin kuin hurjalla karjunnalla.

Toverien siten vaihtaessa arveluitaan intiaanien aikomuksista iloitsi Baraja, kun oli pelastunut niin uhkaavasta vaarasta. Aluksi aikoi hän johtaa mestitsin kultalaaksoon ja jättää hänelle aarteet, mutta vähitellen saattoi voitonhimo hänet toisen tuumaan: hän nimittäin aikoi pettää mestitsin ilmoittamalla, että aarre oli metsästäjäin puolustamalla kukkulalla.

Mestitsi tyytyi tähän ilmoitukseen, eikä aavistanutkaan siihen kätkettyä ansaa.

Baraja mietti juuri, mitä hänelle seuraisi tästä uudesta petoksesta, kun hänen opastamaansa osastoon yhtyi mestitsin isä, julma Punakäsi.

Tämä neuvotteli poikansa kanssa eräässä pensastossa, jonka luo Diaz oli sattunut pysähtymään. Tämä pysyi hiljaa ja kuunteli heidän keskusteluansa. Kuulemastansa käsitti hän, että mestitsi aikoi ryöstää kartanonomistaja Augustin Penan tyttären, joka isänsä kanssa oli Puhvelijärven rannalla, mutta että he ensin aikoivat hyökätä kultalaaksossa olevien metsästäjäin kimppuun. Tämä saattoi Diazin varoittamaan metsästäjiä ja sitten ratsastamaan Puhvelijärvelle ilmoittamaan don Augustinille häntä uhkaavasta vaarasta. Rosvot eivät aavistaneetkaan Diazin läsnä-oloa ja jatkoivat Barajan johdolla huoletonna matkaansa. Pian keksivät he ruohostossa metsästäjäin jäljet. Intiaanien seuratessa näitä ja hajautuessa aavikolla poikkesivat Baraja ja molemmat rosvot Sumuvuorten rinteellä olevalle kapealle polulle. Pian olivat he vastapäätä hautakukkulaa, mutta eivät sumussa voineet nähdä vihollisiansa.

Bastardi meni vesiputoukselle, mutta Punakäsi jäi vartioimaan Barajaa ja teki tulen siten pettääksensä vihollisensa.

Heidän etsiessä paikkaa, josta he tehokkaimmin voisivat hyökkäyksen alottaa, luulotteli Rosenholz yhä vain, että he halusivat kultalaakson aarteita.

Äkkiä huomasi José hevosen raadon luona olevat intiaanit. Hän ei erehtynyt, sillä hänen huudahtaessansa hypähtivät molemmat ylös ja katosivat pienen kukkulan taakse.

Tämä näky palautti Rosenholzin masentuneen rohkeuden. Hän nousi ylös molempine tovereineen ja he päästivät, niinkuin pelottomain soturien tuleekin, rajun sotahuudon. Intiaanit vastasivat tähän aavikolta ja vuorilta. Sudet pakenivat peljästyneinä.

Päivä koitti.

Auringon ensimäiset säteet sammuivat Sumuvuorten usvaan, mutta aavikon hiekka kimalteli kullalta heloittavana, purppuraloiste heijasti kallioilta, ja puunlatvat pudistivat päältään sumuverhon.

31.

MOLEMMAT ERÄMAAN ROSVOT.

Piiritetyt ryhtyivät heti tekemään loppuvalmistuksia taisteluun. Kuivaa ruutia kaadettiin sytytinreikiin ja niukka muonavarasto tarkastettiin. Sitten he laskivat ruutisarvensa, luodit ja muonavarat paikalle, jossa niitä suojelivat levitetyt viitat, ja peittivät vielä kaikki kivillä suojellaksensa niitä vihollisen luodeilta.

Kun nämä toimet olivat tehdyt, laskeutuivat kanadalainen ja Fabian pyssy kädessä, katse kiinnitettynä vastapäätä oleviin kukkuloihin, pystytettyjen kivien taakse. José kumartui mäntyjen luo. Siten odottivat he vihollisuuksien alkamista.

Mestitsi oli heti huomannut, että vastapäätä oleva kukkula oli edullisin, ja heti miehittänyt sen.

Baraja oli epäillen ja vavisten seurannut häntä sinne, sillä hän tiesi, että kultalaakso oli aivan tämän kukkulan alla; mutta hän kummastui suuresti nähdessään tuntemattoman käden peittäneen aarteen.

Taasen iloitsi hän siitä, että hänen viekkautensa oli onnistunut, ja rupesi jo miettimään, miten menettelisi hankkiaksensa osan aarteesta ja antaaksensa sen mestitsille, ilmaisematta koko aarteen olemassaoloa.

Punakäsi ja Bastardi katselivat levottomasti intiaanien hitaita hyökkäysvalmistuksia, ja näiden asettuessa kukkulalla kasvavain tiheiden pensasten ja kerättyjen risukimppujen taakse löi mestitsi pyssynsä perän maahan ja kiroili heidän vitkastelemistaan. Kun he vihdoinkin olivat ehtineet valmistautua, loi hän Barajaan katseen, joka sai tämän vapisemaan, ja sanoi:

-- Ja mitä sinä, konna, aijot tehdä, täyttääksesi lupauksesi?

Baraja ei tiennyt mitä vastaisi. Sen hän vain tiesi, että oli ottanut sakaalin osan, kun tämä yhtyy tiikerien kanssa pyydystämään.

Kuitenkin koki hän näyttäytyä niin tyyneltä kuin mahdollista oli, muistaen, että hänen henkensä oli jonkun arvoinen Punakäden ja mestitsin silmissä ainakin siihen asti, jolloin hän oli lunnaansa suorittanut.

-- Teidän armonne, sanoi hän, käsittänee, etten kevytmielisesti saata panna henkeäni vaaraan.

-- Jää sitten näiden kallioitten taakse, sanoi mestitsi, halveksivasti kääntäen hänelle selkänsä.

Sitten puhui hän hetkisen isänsä kanssa murteella, jota ei yksikään läsnäoleva ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui kallioiden välisessä syvennyksessä. Tässä, jonka yläsyrjällä kasvoi tiheitä pensaita, olivat intiaanit. Heidän päänsä olivat alempien oksien tasalla, ja vaikka vastustajat olivat heitä korkeammalla, saattoivat he kuitenkin, itse suojassa ollen, käyttää hyväksensä vähintäkin liikettä, jolla vihollinen paljasti itsensä heidän tulellensa.

Isä ja poika kiipesivät rinteelle ja kohottivat toisen kätensä pensaitten yli, itseänsä näyttämättä.

-- Olkaa varoillanne, sanoi José mäntyjen takaa, vihollisuudet tai keskustelut alkavat nyt; näen kaksi kättä kohouvan pensaitten takaa ja heiluvan edestakaisin aivan kuin rauhan merkin. Mutta mitä näen? Noissa käsissä ei ole rauhan piippua... ja niitä peittävät vaatteet eivät ole apahien... Keitten kanssa olemme tekemisissä?

Josén nopeasti lausuttua nämä sanat, keskeytti hänet kova ääni:

-- Ken teistä, sanoi ääni, on se, jota intiaanit kutsuvat Lumivuorten kotkaksi?

-- Mitä tämä on? mutisi Rosenholz; ja ken noista roistoista osaa englannin kieltä?

Ja kun Rosenholz ei vastannut, kuului ääni uudelleen:

-- Ehkäpä Lumivuorten kotka ymmärtää ainoastaan sitä kieltä, jota Kanadassa puhutaan.

Ja ääni toisti kysymyksen ranskaksi. Rosenholz vavahti.

-- Tämä on arveluttavampaa kuin luulinkaan, jatkoi kanadalainen niin hiljaa, että ainoastaan José saattoi kuulla häntä; heidän joukossaan on valkoinen.

-- Valkoinen roisto, joka on yhtynyt punaisiin konniin, sanoi José, -- ne ovat aina pahimpia.

-- Mitä Kotkalta tahdotaan? kysyi Rosenholz, samoin ranskaksi, muistaen Mustanlinnun hänelle antaman nimen.

-- Näyttäytyköön tai kuunnelkoon, ellei hän uskalla esiintyä.

-- Ja ken takaa, etten tule katumaan, jos esiinnyn?

-- Me tahdomme osoittaa luottamusta, sanoi ääni.

-- Mitä hän sanoo? sanoi José.

-- Että näyttäytyisin ja...

Rosenholz vaikeni, nähdessään kaksi omituista olentoa, joitten päät äkkiä kohosivat pensaston takaa. Hän tunsi miehet, joitten verinen ja kauhea maine ei ollut ainoastaan tullut hänen korviinsa, vaan jotka sattuma jo toisen kerran toi hänen tiellensä. Jo ensimäinen kohtaaminen oli ollut hänelle onneton.

Nähdessään nämä kaksi miestä, jotka taasen seisoivat hänen edessään, valtasi pelottaman metsäsissin tuskallinen, outo tunne; Fabian oli mukana -- ensi kerran pelko valtasi Rosenholzin, hänen rautajäntereensä vapisivat kuin metsäköynnökset, joita ei tavallinen tuuli saa liikkeelle, mutta jotka myrskyssä tärisevät.

-- Punakäsi ja Bastardi! Tunnetko heitä? kysyi hän Josélta.

José myönsi. Hän tunsi olevansa yhtä hämmästynyt kuin Rosenholzkin.

-- Älä näyttäydy, sanoi hän; kaikille, jotka kohtaavat heidät, on se surun päivä.

-- Aijon kuitenkin näyttäytyä, sanoi Rosenholz, muuten levitettäisiin huhu, että pelkään; sinun täytyy pitää tarkoin silmällä pensaitten joka lehteä ja tarkoin huomata noitten miesten liikkeet.

Tätä sanoessaan nousi Rosenholz ylös. Hänen kirkas, tyyni katseensa osoitti, että pelko omasta puolesta oli tuntematon vieras hänen sydämessään.

Punakäden ulkomuoto oli vastenmielinen. Hän oli pitkä laiha ukko, iho tiilen karvainen, terävät silmät eri kokoiset. Valkuainen oli täynnä veripilkkuja, nenä oli vinossa hänen kulmikkailla kasvoillaan, ja kaikki hänessä ilmaisi täyttä rosvoa. Hänen pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka ennen olivat olleet tulipunaiset, olivat intiaanien tapan saukonnahkaisilla hihnoilla solmitut päälaelle. Jonkunlainen hirvennahasta tehty, erivärisillä nauhoilla koristettu paita ulottui aina polviin saakka; sen alta näkyivät pienillä kulkusilla ja tupsuilla koristetut nahkasäärystimet. Jaloissa oli hänellä kaikenvärisillä lasihelmillä koristetut, vihreät mokkasiinit. Toisella olkapäällä oli keltainen vaippa. Nahkavyö oli kireään uumille vedetty, punaisessa olkanauhassa riippui tappara, pitkä puukko ja intiaanilaisen piipun kotelo.

Bastardi ei ollut isänsä näköinen ja vaikka hänen silmänsä ilmaisivatkin yhtä paljon julmuutta, ei hänen kasvojensa intiaanilainen muoto osoittanut isässä silmiinpistävää roistoutta.

Mestitsi oli isäänsä pitempi ja tanakampi. Hän oli perinyt tuon äärettömän voiman, jota vanhuus ei ollut vielä riistänyt isältä.

Mestitsissä oli jotain, joka samalla muistutti tiikeriä ja leijonaa. Isä sitä vastoin näytti Bengaalin tiikeriltä, joka on ottanut sakaalin luonteen.

Mestitsin vahva, musta tukka oli samoin kuin isänkin sidottu päälaelle, mutta ei hihnoilla, vaan tulipunaisilla nauhoilla, jollaisia toisinaan nähdään hevosten harjoissa. Hänen metsäpukunsa oli saman kuosinen kuin isänsäkin, ja punaisesta kankaasta; siinä oli runsaasti koristuksia, jollaisilla nuori intiaani kokee persoonallista sulouttaan lisätä.

Hänen olallaan oli pitkä pyssy, jonka pää oli täynnä kiiltäviä vaskinauloja ja punamaalilla koristettu.

Sellainen oli noitten molempien erämaan rosvojen ulkomuoto.

-- Mitä Lumivuorten kotkalta tahdotaan, koska minua on sillä nimellä mainittu? kysyi kanadalainen tyynesti.

-- Ho ho, lausui Illinoisin rosvo ilkeällä hymyllä; minusta tuntuu kuin jo kerran ennen olisimme kohdanneet toi emme ja ellei muistoni petä, niin ei kanadalainen metsäsissi olisi saanut pitää hiuksiansa ilman...

-- Ilman kelpo iskua pyssyn perästä, jonka mainio päänne varmaan myöskin muistaa, lisäsi José, sekaantuen tuohon ranskankieliseen keskusteluun.

-- Oletteko tekin siellä? sanoi rosvo.

-- Niinkuin näette, vastasi José, kylmyydellä, jonka vastakohtana olivat hänen vihasta hehkuvat silmänsä.

-- Se on sama mies, jota intiaaniveljeni nimittävät Matkijalinnuksi, sanoi Bastardi.

José, jonka kiivas mieli oli kuohuksissa, loi leimuavan katseen mestitsiin ja avasi jo suunsa antaaksensa äkäisen vastauksen, kun Rosenholz pyysi häntä olemaan vaiti.

Kanadalainenkin tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.

-- Olen noussut kuulemaan rauhan sanoja, ja nyt jo poistuvat Punakäden ja Bastardin kielet kauvaksi siitä, lausui hän vakavasti.

-- Monta sanaa ei tarvita, sanoi amerikalainen. Puhu poikani!

-- Suuri aarre on hallussanne, sanoi mestitsi. Teitä on ainoastaan kolme, mutta meitä on viisi vertaa enemmän, meidän täytyy saada se aarre. Sitä tahdomme.

-- Suoraan asiaan, vaikka hävyttömästi, tuumaili José. Saa kuulla, mitä Rosenholz vastaa.

-- Hm, sanoi Rosenholz, millä ehdolla tahdotte saada aarteen?

-- Ehdolla, että te heti poistutte täältä.

-- Aseinemme ja tavaroinemme?

-- Tavaroinenne, mutta ilman aseita, vastasi mestitsi, hyvin tietäen, että hänen lupauksestaan huolimatta olisi sitten helppo jättää metsästäjät intiaaneille.

-- Elleivät nuo roistot tahtoisi henkeämme, niin he empimättä antaisivat meille aseemme, kun heitä on niin paljon, kuiskasi José.

-- Se on päivän selvää, mutta jahka tempaan naamarin noitten rosvojen kasvoilta, sanoi Rosenholz matalalla äänellä.

Sitten lausui hän kovasti, mestitsiin kääntyen:

-- Eivätkö riitä ne aarteet, jotka teille luovutamme? Mitä hyödyttäisi kolme pyssyä viittätoista soturia?

-- Ette sitten voisi meitä vahingoittaa. Kanadalainen kohautti olkapäitään.