Part 18

Ja pikemmin tehdäksensä Rosenholzille mieliksi kuin omasta halustaan pani hän maata.

Samoin kuin Fabianin lapsenakin ollessa kumartui kanadalainen nuorukaisen yli.

-- Vaaleakutrinen lapsi, jonka luona ennen niin usein valvoin, sanoi hän itsekseen, sinä, joka nuoruuden voimissasi nyt nukut, jonka kasvot ovat ahavoituneet, hiukset tummentuneet, nuku vielä kerran levossa, sillä aikaa, kun metsästäjä vartioitsee sinua, samoin kuin henkesi pelastaja merimies ennen sinua suojeli. Lähenee hetki, jolloin tiemme eroavat, sitten enää milloinkaan yhtymättä; kaupunkien kadut eivät johda erämaahan, tammi ja palmu eivät viihdy samassa ilmanalassa.

Haikeamielisenä lausui Rosenholz nämä sanat; hän nosti raskaasti nukkuneen nuorukaisen pään polvensa nojalle varjostaen hänen silmiään kuunvalolta.

Kolmikymmenvuotisen merimies- ja metsästäjäelämänsä aikana oli kanadalainen aina liikutettuna katsellut avaruutta. Ukko antautui epämääräisiin, kaihomielisiin unelmiin. Vesiputous kohisi kumeasti kuilussaan, tuon tuostakin suhisi tuuli puissa ja Sumuvuorilta kuului salaperäisen, kumean jyrinän kaiku.

-- Kuinka meri on erämaan kaltainen, sanoi Rosenholz itsekseen. Kuulen täällä ikäänkuin aaltojen kohinan, ikäänkuin etäisten kanuunain laukausten kaiun. Usein on puiden rytinä minulle muistuttanut mastojen rytinää, olen uneksinut Albatrossin mastojen häilyvän. Valtameri, erämaa, Fabian -- niitä olen oppinut rakastamaan. Erämaa yksin on saattanut minut unohtamaan meren. Mikä tulee nyt erämaan sijaan? Varmaankin Fabian! Koetan sitäkin, ihminen ei olekaan luotu oleksimaan ijankaiken metsissä, etäällä lähimmäisistään. Luovun kuljeksivasta elämästäni, ja Fabian on minua tästä uhrista kiittävä.

Sitten muisteli hän aikoja, kauvan sitten menneitä, mutta äkkiä valtasi hänen mielensä tuskallinen epäilys.

-- Mutta, alkoi hän, ennenkuin Fabian kiittää minua uhrauksesta, joka on lyhentävä elämäni, täytyy hänen ensin anoa sitä minulta. Kaksi kertaa olen hänelle viitannut lähestyvästä erostamme, ja molemmilla kerroilla on hänen vaitiolonsa syvästi minuun koskenut. Oi, Jumala, minkä koettelemuksen vielä suot minulle!

Metsästäjä kohotti kosteat silmänsä taivasta kohti. Otava kääntyi pohjoiseen päin ja oli katoamaisillaan kukkulain taakse, ja muutamat tähtilennot tuntuivat metsästäjästä onnettomilta enteiltä.

28.

NEUVOTTELU.

Jätimme Fabianin ja Josén nukkumaan kukkulalle. Tarkastakaamme, mitä vielä tapahtui. Kultalaakson ympäristöltä kuului epämääräisiä ääniä. Metsästäjä laski varovasti nuorukaisen pään maahan ja hiipi pyssy kädessä kukkulan reunalle.

Hänen silmänsä vahvistivat korvakuulon ja palatessaan takaisin, näki hän Fabianin heränneen.

-- Mitä nyt? kysyi nuorukainen.

-- Ei mitään, sakaali vain liikkuu tuolla järven rannalla. Veren haju on houkutellut ne tänne.

-- Niin, verta on siellä vuodatettu, sanoi Fabian alakuloisesti.

Molemmat istuivat äänettöminä.

Fabian viittasi Joséhen, joka kovalla kalliolla nukkui yhtä hyvin kuin pehmeimmässä vuoteessa.

-- Hän tietää minun valvovan, sanoi kanadalainen, ja sentähden nukkuu hän niin levollisesti. Hänen omatuntonsakin on keveämpi, kun hän tietää täyttäneensä valansa ja antaneensa takaisin sinulle sen, mitä oli auttanut ryöstämään sinulta. Tee lapseni samoin kuin hänkin. Ehdit vielä pari tuntia nukkua.

Samalla kuin Fabian aikoi vastata, tuntui vuoren sumusta kuuluvaan jyrinään vastaavan kaiku etäältä aavikolta. Tuuli toi heidän korviinsa ääniä, jotka eivät olleet yhtä kumeita kuin Sumuvuorelta kuuluvat. Toisinaan tuntui tuo kaukainen kumina, joka oli pyssyn laukausten tapainen, lähenevän. José nousi ja sanoi, kääntyen Rosenholziin:

-- Samallaisia ääniä kuulimme viime yönäkin; mutta huomaa, kiväärin tuli leviää kentälle. Noita onnettomia ei enää suojele leiri. Varmaan ovat varustukset valloitetut ja siinä tapauksessa jokainen laukaus tietää kuolemaa ja apahit saavat runsaasti päänahkoja. Voi meitä, jos intiaanit tuhoavat heidät kaikki, sillä heidän läheisyytensä on meitä suojellut. Olemme olleet täällä yhden yön liiaksi, Rosenholz!

He kuuntelivat taasen äänettöminä. Niinkuin José oli arvannutkin, oli intiaanien koko huomio kohdistettuna leiriin, ja siksi olivatkin he saaneet vielä olla rauhassa.

Tämä ei ollut muuten ainoa vaarallinen retki, jonka José ja kanadalainen olivat tehneet. Mutta vaikka on pelotonkin, tuntuu vaaran läheisyys varsinkin yöllä juhlalliselta ja niin nytkin. Aika ja paikka antoivat kyllä aihetta huoliin, ja heidän edessään liehuvat kamalat voitonmerkit osoittivat, minkä kohtalon viholliset säälittä voitetuille soivat.

Laukaukset tuntuivat lähenevän, ja joka hetki saattoi sinnepäin tuleva pakolainen tuoda perässään parikymmentä intiaania.

-- Jospa niitä olisikin parikymmentä miestä, lausui Rosenholz Josén arveluiden johdosta, niin meidän edulliseen asemaamme nähden ei ainoakaan heistä pääsisi tänne. Fabian! Tässä tilaisuudessa on sinun pantava mieleesi neuvo, jota et saa halveksia. Sinä olet kiivas, lapseni, vaara saattaa sinut pois suunniltasi; huomaahan, että yhtä hyvin voi joutua kuoleman uhriksi liiallisen urhoollisuuden, kuin liiallisen pelkuruudenkin tähden; kun nuorukainen tietää itsellään olevan ladatun pyssyn, ei hän voi vastustaa halua sitä laukaista. Mutta muista, että meidän tulee laukaista toistemme jälkeen, ja että viimeisen tule odottaa, kunnes molemmat edelliset ovat ladanneet. Tämä on sotatapa, jonka niin hyvin José kuin sinäkin olette huomanneet oivalliseksi. Tällä tavoin voimme kukin vastustaa kuutta vihollista, jos heitä on kaikkiaan kahdeksantoista. Vasta sitten kuumenee ja likaantuu pyssyn piippu niin, ettei luoti enää mene suoraan. Sellaisissa tilaisuuksissa on minulle sattunut, että tähdätessäni jonkun intiaaniveitikan korvaan, olenkin kummastuksekseni osannut häntä keskelle silmää. Mutta älä sinä ole niin vaatelias; tähtää vain keskelle rintaa. Se on tosin vähemmän mairittelevaa, mutta varmempaa.

Rosenholzin näin opastaessa olivat laukaukset loitonneet. Pian ne taukosivat kokonaan.

-- Tuntuu kylmemmältä, sanoi kanadalainen, tuuli tuo tänne puitten tuoksua, sakaalit ovat lakanneet ulvomasta, ja se todistaa että päivä pian koittaa. Puolen tunnin kuluttua täytyy meidän lähteä; päivän valossa näemme, mitä tietä kuljemme, ettemme joudu intiaanien kynsiin, ja jälkiä ei ainakaan puutu. Päivänkoittoa seuraava hetki on erittäin sovelias jälkien tarkastamiseen, sillä kasteen pehmittämä maa säilyttää ne. Ensin täytyy meidän sentään syödä vähäisen, vahvistaaksemme itseämme.

Pian nauttivat he ateriaksensa kourallisen pinolejauhoja. Fabian tunsi, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen tälle miehelle, jota kiitollisuudessaan piti isänänsä, tuli ilmaista vastaiset aikeensa.

-- Rosenholz! Isä! lausui hän.

Tämän kuullessaan vavahti kanadalainen.

José oivalsi, että hänen läsnäolonsa häiritsi keskustelevia ja hän poistui vähän matkan päähän.

-- Isä, alkoi Fabian taasen -- tämän nimen aina ilolla mainitsen -- te olette eläneet sekä Europan suurissa kaupungeissa että erämaissa ja voitte arvostella niiden erilaisuuden.

-- Kyllä, vastasi Rosenholz, viidenkymmenen vuotisena elinaikanani olen saattanut vertailla kaupunkien komeutta ja erämaan ihanuutta.

-- Nuo suuret kaupungit, joissa tuhansia ihmisiä kuhisee yhdessä, tarjonnevat mahtavan näyn, niiden korkeat palatsit lienevät komeita; eikö totta, että tuntisi olevansa onnellinen siellä oleskellessa? Siellä joka päivä tuottaa vaihtelevaisuutta.

-- Kyllä ne todella ovatkin komeita, sanoi kanadalainen ivallisesti, nuo suuret kadut, joilla kiirehtivät ihmiset alituisesti tyrkkivät toisiansa, jossa vaunujen kolina huumaa ihmisen; usko minua, nuo ovat hyviä nuo huoneet, joissa ilmaa ja valoa, jota Jumala niin runsaasti jakaa erämaassa, on niin niukalta, jossa köyhä kuolee nälkään kurjalla vuoteellaan, kun tuhlaaja hänen naapurissaan pitää loistavia pitoja.

Rosenholz pysähtyi äkkiä; hän huomasi menneensä liian pitkälle, kun aikoi tukahuttaa Fabianin huulille ehdotuksen, jonka nuorukainen aikoi tehdä heidän yhdessä olostaan. Hän sanoi sen vuoksi:

-- Tahtoisin viettää siellä loput päiväni.

Nämä sanat kuullessaan pääsi Josélta ankara yskä.

Fabian luuli kuulevansa väärin.

-- Erämaan elämä on siis kadottanut tuon viehätyksen, jota niin suuresti olette kehuneet? kysyi hän.

-- Hm, tuumi Rosenholz, kyllähän tämä olisi hauskaa elämää, ellei täällä alituisesti uhkaisi nälkä ja jano, puhumattakaan intiaanien puukkojen tuottamasta vaarasta.

Josén yskä eneni.

-- Ennen olen kuullut teidän puhuvan toisin, sanoi Fabian kummastuneena.

-- Älkää häntä uskoko! keskeytti hänet äkkiä esiin astuva José. Älkää uskoko, että saukon ja majavan pyytäjä pitäisi kaupungissa elämisen erämaata parempana. Ettekö huomaa, että Rosenholz-parka kehnosti ilveilee? Ettekö huomaa, että hän luulottelee, että teidän kaltaisenne nuori herra pitäisi suurenakin uhrauksena Madridissa oleskelemisen hänen kaltaisensa harmaaparran seurassa?

-- José, huusi jättiläinen, nousten ylös.

-- Minä puhun uhallasikin, sanoi José. Ja kääntyen Fabianiin, jatkoi hän.

-- Rosenholzko salpautuisi kaupunkiin! Rosenholzko menisi asumaan kivikopin tapaiseen huoneesen! Se on mahdotonta. Hän tahtoo pettää teitä, voimatta pettää itseään. Tiedättekö mitä hän kaipaa? Hänellä täytyy olla kuljettavana äärettömiä metsiä ja aavikoita. Hänen täytyy päästä kulkeminaan auringon tavoin kenenkään pysähdyttämättä.

Hän tarvitsee erämaan ilmaa, tuota tuoksujen täyttämää ilmaa, jossa toisinaan kuulee intiaanien huutoja. Ei, jatkoi hän, vanha jalopeura ei voi kuolla olkivuoteella.

-- Totta, totta, huokasi kanadalainen, mutta hänen kätensä ummistaisivat silmäni.

Ja ukon pää vaipui rintaa kohden.

-- Entä minä, huudahti José äärettömän tuskan liikuttamana, enkö minä ole täällä, joka olen kymmenen vuotta rakastanut sinua niinkuin veli veljeänsä, olen taistellut ja kärsinyt kanssasi?

Ja voimakkaasti puristi hän kanadalaisen alasriippuvaa kättä.

Fabian tuli hänelle avuksi.

-- Kuulkaa, sanoi hän, kuulkaa minua te molemmat. Ylhäinen mies on täällä kurjasti kuollut, ahne rosvo löytänyt hautansa haluamiensa aarteiden ääressä. Mitä heillä nyt on?

Ukko loi Fabianiin liikutuksen ja hämmästyksen sekaisen katseen. Hän alkoi ymmärtää nuorukaista, uskaltamatta vielä toivoa.

-- Jatka! sanoi hän vapisevalla äänellä.

-- Rikkaus, jatkoi Fabian, on arvokasta ainoastaan sille, joka on sen kerännyt. Mutta mitä minä olen tehnyt? En ole elänyt teidän kanssanne käsittämättä teidän mielipiteittenne järkevyyttä. Tämä kulta tuntuisi minusta vastenmieliseltä, sillä vuodatettiinhan verta päästäksemme käyttämään sitä hyödyksemme. Sen vuoksi en siihen koske. Lapsuudessani elin ylellisyydessä, sanotte. Olen sen unohtanut, muistan vain kovat, uutterat nuoruuteni ajat. Olen ainoa suvustani, ja saan menetellä oman mieleni mukaan. Oi, isä, ystävä! Pyydän saada jäädä teidän kanssanne erämaahan, jakaa vaaranne ja yhdessä teidän kanssanne viettää tätä riippumatonta elämää, jota ei mikään muu minulle korvaisi. Sanokaa Rosenholz, sanokaa José, suostutteko?

-- Suostunko! lausui José äänellä, jonka koetti tehdä karkeaksi, salataksensa mielenliikutustansa.

-- Entä te, isä, mitä sanotte? kysyi hän hiljaa.

Vanha metsästäjä seisoi äänetönnä ja liikkumatta, ja kokonaan hurmaavan ilon valtaamana saattoi hän vain avata sylinsä, värähtelevällä äänellä huudahtaen:

-- Poikani, Fabianini, tule syliini!

Ja nuorukainen tunsi jättiläisen syleilyn.

Uusi elo koitti Rosenholzille. Nyt vasta löysi hän lapsensa, joka ei enää luopuisi hänestä.

Vitkaan, nosti hän väkevillä käsillään Fabianin kohti taivasta, ikäänkuin äsken syntyneen lapsen, jonka isä kiittää Jumalaa, ja huudahti:

-- Oi, Jumala, anna anteeksi, minulla ei ole voimia kieltää häntä.

-- Vielä voitte katua päätöstänne, sanoi José Fabianille, jonka Rosenholz hiljaa laski maahan, ja joka voimakkaasta syleilystä tunsi itsensä aivan hengästyneeksi; -- miettikää tarkoin, kun vielä on aikaa.

-- Asian olen tarkoin miettinyt. Mitä tekisin minä oudoissa oloissa? Hetkisen halusin minä rikkautta ja kunniaa, en itselleni, vaan jakaakseni toisille. Siitäkin olen luopunut.

Rosenholz ja Fabian olivat ajatuksiinsa vaipuneina, eivätkä huomanneet, että José lähti aavikolle. Kuu oli laskemaisillaan, sen viimeiset säteet lankesivat kultalaaksoon, kun José tunkeutui laaksoa ympäröivän pensaston läpi.

Hetkisen katseli hän kultamöhkäleitä, jotka ensin olivat herättäneet hänessä niin kamaloita ajatuksia. Hän ei voinut antaa anteeksi itselleen, että hetkisen oli tällaista ajatellut, vaikka hän saattoi ylpeillä siitä, että oli ne karkoittanut.

-- Vaikka Fabian ottaisikin kuinka paljon tahansa näistä rikkauksista, sanoi hän itsekseen, jää jäljelle kyllin kiusaamaan monta henkeä, jotka eivät ole niin vakavia kuin hän. Kun en voi tämän laakson aarteita hävittää, niin ainakin piilotan niiden loiston niiltä, jotka sattumalta tänne tulevat. Vastedes matkustajat kulkevat ohi tämän kullan, aavistamatta sen olemassaoloa. Siten kenties ehkäisen monta rikosta, säilytän monta sielua ikuisesta kadotuksesta.

Näin puhuessaan potkasi hän hajalleen Cuchillon viitalleen keräämän kultakasan, ja tasoitettuaan maanpinnan heitti hän Cuchillon viitan pensastoon, otti sitten puukkonsa ja leikkasi sylyyksellisen ruohoa, kahilaa ja köynnöksiä.

Nyt ei silmä voinut nähdä tuon viheriän peitteen alla olevaa kultaa, ei ainoakaan möhkäle kimallellut enää, ja ikäänkuin kuu olisi surkutellut sitä, ettei enää voinut valaista tätä luojan ihmetyötä, katosi se vuorien taakse juuri kun José oli päättänyt työnsä.

José palasi kalliolle ja istahti mäntyjen juurelle, juuri kun Rosenholz lausui Fabianille:

-- Olet, lapseni, parhaiten valinnut. Rikkaus paaduttaa sydämen, kaupungin elämä pilaa ihmisen ja heikontaa ruumiin. Sinäkin, Fabian, olet leijonan sukua, ja erämaa on sellaisia varten. Sinun toimeksesi on Jumala määrännyt villien hevosien kesyttämisen, kalastelemisen joissa ja virroissa, metsästelemisen metsissä ja lakeuksilla, joilla ei ole rajoja eikä isäntiä, kilpailemisen vihollistesi kanssa viekkaudessa, heidän kanssaan taistelemisen ja sitten iltasin nuotion valon ääressä uneksimisen tähtikirkkaan taivaan alla kuunnellessasi tuulen ja puitten suhinaa, veden kohinaa.

-- Kuuletteko, José! huudahti Fabian, voitteko parempaa esitellä?

-- En tosiaankaan.

-- Ole varma siitä, jatkoi Rosenholz, että ensimäinen saukon nahka, jonka myyt, ilahuttaa sinua enemmän kuin tuo kulta, jonka täältä olisit voinut kerätä. Opetan sinut kelpo ampujaksi, samoin kuin Josénkin, ja sitten olemme maailman onnellisimmat ihmiset. Sinä tarvitset vain hyvän pyssyn, ja ehkäpä joku antaa sen meille velaksi, lisäsi hän.

-- Miksi emme siis heti lähde täältä? kysyi Fabian hymyillen.

-- Otin tuolta niin paljon, sanoi José, että voimme heti maksaa pyssyn.

Ja riemuiten näytti hän Fabianille pähkinän suuruista kullanpalasta, ainoata, jonka oli kultalaaksosta anastanut, kun oli sen ihmissilmiltä peittänyt.

Samassa kun he aikoivat lähteä kukkulalta, mennäksensä sinne, mihin olivat Gayferos-raukan jättäneet, kuulivat he hevosen nelistävän aavikolla.

-- Varmaankin, sanoi kanadalainen, itsekään sitä oikein uskomatta, pakenee joku meksikolaisten leiristä tännepäin.

-- Jumala suokoon, ettei tulisi pahempaa, sanoi José. Minua kummastuttaa, että yö on ollut niin hiljainen, vaikka intiaaneja risteilee tässä lähellä, ja vaikka intiaaneja ahnaammat valkoiset ovat niin lähellä meitä ja tuota kirottua aarretta.

-- Vait, näen ratsastajan, sanoi Fabian hiljaisella äänellä, mutta kuun laskettua on niin pimeä, etten erota, onko hän ystävä vai ei, ainakin on hän valkoinen.

Ratsastaja nelisti nopeasti eteenpäin. Hän aikoi mennä ohi etäältä, mutta käänsi äkkiä hevosensa ja nelisti kukkulaa kohti.

-- Hoi, ystävä, ken olette? huusi Rosenholz.

-- Ystävä, niinkuin sanoitte, vastasi ratsastaja, jonka he äänestä tunsivat Pedro Diaziksi.

-- Kuulkaa, huusi hän, ja käyttäkää sanani hyödyksenne.

-- Tulemmeko luoksenne? kysyi kanadalainen.

-- Ei, sitten ehkä ette ehtisikään takaisin varustukseenne. Intiaanit ovat isäntiä aavikolla, lähes kaikki toverini ovat murhatut. Vaivoin pääsin itse hengissä.

-- Kuulimme laukaukset, sanoi José.

-- Älkää keskeyttäkö, nyt on kiire. Sattumalta tapasin roiston, jonka päästitte pakoon. Se on Baraja. Hän tuo mukanaan tänne kaksi erämaan rosvoa ja koko joukon apahia. Olen vain vähän edellä heistä, he ovat kantapäilläni. Hyvästi! Säästitte minua, kun olin vankinne, maksakoon tämä tieto velkani! Jos selviätte hengissä, niin koettakaa päästä sille paikalle, jossa punainen joki haarautuu, sillä siellä kohtaatte rohkeita miehiä, jotka...

Näkymättömän käden ampuma nuoli suhahti Diazin ohi, ja hän ei ehtinyt enempää sanoa. Kiire todella olikin.

Kun Diaz oli asian ilmoittanut, kannusti hän hevostansa ja antaaksensa ystävyksille viimeisen varoituksen ja uhitellaksensa vihollisia, huusi hän:

-- Olkaa varuillanne.

Kaiku toisti vielä nämä sanat, kun Diaz pimeän suojaamana katosi erämaahan. Kaikilta tahoilta kuului susien ulvontaa.

-- Intiaaneja ne ovat, sanoi Rosenholz. He ovat nähneet susien repivän tuolla olevaa hevosen raatoa ja matkivat niiden ääntä antaaksensa merkin toisilleen. Mutta nuo pirut eivät petä vanhoja metsästäjiä.

29.

INTIAANIEN VANKI.

Tämän uuden, metsästäjiä uhkaavan vaaran selittämiseksi täytyy meidän hetkeksi palata sille paikalle, johon jätimme Barajan ja kuilussa häilyvän Orochen. Säälimättä oli Baraja leikannut poikki lasson ja Orochen ruumiin olivat metsästäjät tumman varjon tavoin nähneet putoavan kuiluun.

Hämmästyneenä teostaan, ei tosin tekemästään murhasta, vaan kultamöhkäleen menettämisestä, katsahti Baraja kuiluun. Mutta liian myöhään; mitä se kerran oli niellyt, sitä se ei takaisin antanut. Se karjui kuin raivokas peto ja konnan katse näki vain pimeyttä.

Ensi kerran valitti Baraja yksinäisyyttä, johon Orochen kuoleman kautta oli joutunut. Jälkimäisen kanssa katosi toivokin tasamittaisesta taistelusta kultalaakson haltiain kanssa.

Raivo valtasi hänet. Hän päätti ajaa pois nuo kolme metsästäjää, jotka niin julkeasti olivat sanoneet olevansa kultalaakson isäntiä.

Hän poistui hitaasti ilmoittaakseen aikeensa viidelle tai kuudelle seikkailijalle ja palataksensa niiden kera. Hän ei aavistanut, että Diaz nelisti hänen takanansa. Äkkiä sattui etäinen kiväärin tuli hänen korvaansa. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

Ampuminen muuttui kiivaammaksi.

Täynnä kauhua pidätti hän hevosensa.

Vaikka niin eteenpäin kuin takaisinkin meno oli yhtä vaarallista, päätti hän kuitenkin palata takaisin. Hän aikoi panna päätöksensä toimeen, kun hevosen nelistäminen hänen takanansa enensi hänen pelkoansa.

Sitä lisäsi vielä ääni, joka pimeässä sekaantui kavioitten kopinaan.

Pedro Diaz huusi:

-- Oroche, ellen erehdy!

Barajasta tuntui ääni kuolleen huudolta, joka kutsuu toista. Konnan mieleen ei juolahtanutkaan, että Diaz oli päässyt pakoon, ja hän luuli pimeässä häntä Orocheksi; hän nelisti pois.

Ajo hänen takanaan kävi myöskin nopeammaksi ja ääni muuttui uhkaavammaksi. Ampumisesta huolimatta pakeni Baraja leiriä kohti. Vihdoinkin kääntyi hän.

-- Kurja pelkuri! huusi Diaz, sulkien häneltä tien; jos vain saatan estää, et toistamiseen pakene.

Samalla hetkellä ympäröi apahijoukko ratsastajat ja vastoin tahtoansa täytyi Barajan ottaa osaa tuohon kiivaaseen taisteluun, jota aikoi välttää. Näiden kahden ratsastajan ottelun olivat leirissä taistelevat meksikolaiset nähneet.

Diaz tempasi tapparan erään intiaanin kädestä ja käytti sitä kauhealla menestyksellä. Kun vihollisten luku kuitenkin oli liian suuri, täytyi hänen paeta, ja hän palasi kultalaaksoon varoittamaan ystävyksiä heitä uhkaavasta vaarasta.

Se mies taasen, jonka vangitsemista seurasi riemuhuuto, valkoinen, joka sidottiin puuhun kuoliaaksi kidutettavaksi, oli Baraja, jolle koston hetki oli koittanut.

Hirveä rangaistus alkaisi Orochen murhaajalle. Onneton oivalsi, että hän oli joutunut vihollisten valtaan, jotka olivat vieläkin säälittömämpiä kuin hän oli ollut Orochea kohtaan, ja että armo, vieläpä vesipisarakin, jolla tuskien kestäessä sammuttaisi janoansa, kiellettäisiin häneltä.

Palavien vaunujen valossa saattoi nähdä, miten vanki kuoleman tuskan valtaamana katseli ympärilleen ja miten hän pysyi maahan vaipumatta ainoastaan sen vuoksi, että oli kiinni sidottu.

Odotettaessa Mustanlinnun merkkiä juhlan alkamiseksi, muuttivat hänen soturinsa vaunujen raudat kidutusaseiksi, kuumentaen niitä tulessa. Jotka eivät sellaisia olleet saaneet, terottivat seipäitä ja hioivat puukkojansa.

Päivän riemun oli intiaanien täydellisen voiton jälkeen päättävä vangin kidutuskuolema.

Muuan julmannäköinen intiaani astui ensin onnettoman luo ja lausui:

-- Kun on koossa suuri joukko valkonaamaisia, loruavat he kuin papukaijat, ja kun he ovat sidottuina puuhun, ovat he äänettömiä kuin lohet. Uskaltaako valkoinen laulaa kuolinvirtensä?

Baraja ei ymmärtänyt villin sanoja; hiljainen valitus oli hänen vastauksensa. Toinen intiaani astui uhrin luo. Suuri, meksikolaisen puukon iskemä haava oli hänen rinnassansa; verta vuoti siitä, vaikka se oli niinillä sidottu.

Apahi kastoi sormensa vereen, veti sitten Barajan kasvoille viivan otsasta leukaan asti sanoen:

-- Kasvojen tämä puoli, puolet otsaa, toinen silmä ja toinen poski ovat minun; minulla yksin on oikeus riistää siitä nahka irti, kun valkoinen vielä on hengissä.

Kun ei Baraja ymmärtänyt tätäkään kauheaa uhkausta, selitti intiaani sen hänelle espanjan kielellä.

Onnettoman veri jähmettyi suonissa.

Kolmas intiaani, esimerkin kehoittamana, astui nyt vankia ympäröivästä joukosta esiin.

-- Päänahka on minun, sanoi hän.

-- Sitten, lisäsi neljäs, on yksin minulla oikeus kaataa valkoisen paljastetulle pääkallolle kiehuvaa rasvaa, jota keitetään hänen veljiensä ruumiista.

Sitten jättivät he hänet hetkeksi rauhaan.

Tämän lyhyen lomahetken aikana tanssivat intiaanit niin sanotun päänahka-tanssin.

Pian kuului kiljunta, joka oli toisenlainen kuin se, mikä seuraa intiaanien iloa tai surua, sillä villi, julmin kaikista erämaan eläimistä, voi karjua vain ilossaan tai surussaan.

Kärsimättömyyden kiljunnan nämä tiikerit nyt päästivät.

Hitaasti nousi haavoitettu päällikkö, joka Antiloopin kanssa oli istunut kukkulalla, ja sanoi hetken tulleen, jolloin hänen sotilaansa tuuma tuumalta saisivat repiä saaliinsa.

Mutta Barajan hetki ei ollut vielä tullut.

Palavien vaunujen valossa näkyi äkkiä soturi, jonka puku, vaikka intiaanein, ei ollut samallainen kuin apahien. Hänen tulonsa ei kuitenkaan näyttänyt ketään hämmästyttävän; nimi "mestitsi" kuului suusta suuhun. [Mestitsiksi nimitetään valkoisen miehen ja intiaaninaisen tai intiaanin ja valkoisen naisen lapsia.]

Outo tervehti vakavasti intiaaneja ja meni vangin luo.

Tulen valo valaisi niin Barajan kasvot, että hän saattoi nähdä niitä peittävän kalman vaaleuden.

Mestitsin kasvoille kuvastui syvä halveksiminen ilman vähintäkään säälin tunnetta, mutta Baraja teki hämmästyksen liikkeen. Hän oli tuntenut tuon salaperäisen henkilön, jonka samana päivänä oli nähnyt ruuhessaan joella.

Mestitsi puhutteli Barajaa ensin englannin kielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, sitten ranskan ja vihdoin espanjan kielellä.

Baraja päästi ilon huudahduksen.

-- Voi, huudahti hän, jos pelastatte henkeni, annan teille kultaa niin paljon kuin kantaa jaksatte.

Baraja lausui nämä sanat niin vakuuttavalla äänellä, että outo näkyi kummastuvan. Hänen synkille kasvoilleen ilmestyi kiihkeä voitonhimo.

-- Onko se totta? kysyi hän hehkuvin silmin.

-- Herra, jatkoi Baraja, käsiään väännellen, se on yhtä totta kuin sekin, että minun tässä täytyy kuolla hirveä kuolema, ellei teidän välityksenne pelasta minua. Kuulkaa minua! Tulkaa kanssani, ottakaa kymmenen, kaksikymmentä soturia mukaanne, jos sopivana pidätte, ja ellen päivän koittoon ole vienyt teitä maailmaan runsaimmalle kultasuonelle, niin saatte valmistaa minulle vieläkin kauheampia tuskia kuin ne, jotka minua nyt odottavat.