Part 17

-- Älkää huolehtiko... minä olen puolellanne. Tämän kamalan kohtauksen katselijat, joihin se teki erilaisen vaikutuksen, olivat ääneti. Fabian, yhtä vaaleana kuin sekin, jonka tuomion hän oli julistanut, painoi päänsä alas. Rosenholz, merimies- ja metsästäjäelämän alituisten vaarojen terästämänä, näytti olevan vaipuneena sen nuorukaisen katselemiseen, jota hän poikanansa rakasti, ja joka nyt seisoen tuossa melkein masentuneena siten ilmaisi katkeran surunsa. José koki teeskennellyn välinpitämättömyyden verholla peittää tyydytetyn kostonhimonsa hurjia tunteita. Samoin kuin molemmat toverinsakin oli hän aivan ääneti.

Cuchillo yksin voi tuskin iloansa pidättää ajatellessaan tuota ääretöntä aarretta, jonka tämä murha hänelle tuottaisi.

-- Kylläpä tosiaankin, sanoi hän itsekseen ottaen pyssyn Josélta ja samalla viitaten don Antoniota pysymään tyynenä -- tässä on todellakin sellainen tapaus, että Arispen alkaldikin (tuomari) harmista halkeaisi, kun hänen täytyisi julistaa minut vapaaksi.

Ja hän meni don Antonion luokse.

Vaaleana ja säihkyvin silmin seisoi siinä espanjalainen; hän ei tiennyt, oliko Cuchillo hänen pelastajansa vai pyövelinsä.

-- Minulle on ennustettu, sanoi hän, että kuolisin erämaassa; minä olen teidän luulonne mukaan ollut oikeuden edessä ja saanut tuomioni. Vieläkö Jumala suo senkin häpeän minulle, että täytyy kuolla tuon miehen kädestä. Sennor Fabian, annan teille anteeksi, mutta älköön tuo rosvo käykö yhtä vaaralliseksi teille kuin nyt sedällenne, ja ennen...

Kamala huudahdus keskeytti hänet. Aseihin, aseihin! intiaanit tulevat! huusi Cuchillo.

Syntyi hämminki. Kaikki tarttuivat pyssyihinsä.

Cuchillo käytti tätä hyväksensä, hyökkäsi don Antonion kimppuun, joka katseli aavikolle, ja painoi puukkonsa kaksi kertaa hänen kurkkuunsa.

Onneton Mediana vaipui maahan, veri tulvasi hänen suustaan.

Hymyily ilmestyi Cuchillon huulille.

Don Antonio oli vienyt hautaan rosvon salaisuuden.

26.

CUCHILLON RANGAISTUS.

Hetken hämmästys seurasi tätä nopeasti tehtyä murhaa.

Don Antonio ei enää liikkunut. Unohtavan näytti Fabiankin, että rosvo vain oli kiirehtinyt sen tuomion toimeen panemista, jonka hän itse oli lausunut.

-- Onneton! huudahti hän, hyökäten Cuchilloa kohti ja tarttuen pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut sen perällä antaa don Antonion murhaajalle kuoleman iskun.

-- No, no, sanoi Cuchillo, väistyen. Sotajuonihan se vain oli, voidakseni nopeammin tehdä pyytämänne palveluksen. Älkää siis olko kiittämätön, sillä äsken -- miksi ette sitä myöntäisi, olitte hankalimmassa asemassa, missä veljenpoika milloinkaan on setänsä suhteen ollut... Te olette hyvä, jalo, te olette herkkätunteinen; olisitte koko elinaikanne valittanut sitä, ettette antanut sedällenne anteeksi -- kun minä väkivaltaisesti ratkaisin kysymyksen. Minä olen ottanut omantunnon vaivat itselleni, siinä kaikki!

-- Terve järki ja vakava käsi on tuolla roistolla, sanoi José.

-- Niin, sanoi Cuchillo mielistellen, olen ylpeä, etten ole mikään pässinpää.

-- Voi! huoahti Fabian, toivoin vielä saavani antaa hänelle anteeksi.

Sillä välin oli Cuchillo saavuttanut koko entisen julkeutensa. Kaikki näytti hänestä käyvän erittäin suotuisasti.

Hän loi tyydytetyn vihan katseen sen ruumiiseen, joka ei enää voinut puhua, ja mutisi puoliääneen:

-- Kuinka helposti ihminen sentään kuolee. Muistan kyllä, että parikymmentä vuotta sitten olin vähällä tulla hirtetyksi.

Sitten kääntyi hän Fabianiin sanoen:

-- On siis selvää, että olen tehnyt teille suuren palveluksen. Voi, don Tiburcio, ikuisesti olette minulle kiitollinen, mutta odottakaahan, -- luulen voivani neuvoa keinon, joka kokonansa vapauttaa teidät kiitollisuudesta. Täällä on äärettömiä aarteita ja muistanette ehkä lupauksen, jonka annoitte miehelle, joka, uskokaa minua, ensi kerran joutui ristiriitaan omantuntonsa kanssa.

Ja Fabianin lupauksesta huolimatta odotti Cuchillo tuskallisesti hänen vastaustaan.

-- Niin, totta kyllä, en ole vielä suorittanut veren hintaa, sanoi Fabian rosvolle.

Cuchillo teeskenteli liikutusta.

-- Hyvä! Tulette loistavasti palkituksi, sanoi nuorukainen halveksivasti. Älköön sanottako jakaneeni mitään teidän kanssanne; koko kulta-aarre on teidän.

-- Kaikki? huudahti Cuchillo korviaan uskomatta.

-- Sen olen sanonut.

-- Tuo on mieletöntä! huudahtivat José ja Rosenholz samalla kertaa; se roisto olisi hänet ilmaiseksikin murhannut.

-- Te olette Jumalan kaltainen, huudahti Cuchillo, te yksin osaatte täysin arvostella epäröimiseni. Miten? Kaikkiko tämä kulta?

-- Kaikki, joka hiukkanen, vastasi Fabian, en halua mitään yhteistä teidän kanssanne, en edes tätä kultaa.

Ja hän viittasi Cuchillolle.

Rosvo riensi sille paikalle, johon oli sitonut hevosensa. Pian palasi hän takaisin vaippansa kädessään. Hän taivutti syrjään kultalaaksoa peittävät oksat.

Aurinko oli nyt keskitaivaalla, ja sen säteet saattoivat kullan välähtelemään.

Riemun väristys kävi läpi Cuchillon ruumiin. Hänen sydämensä sykki, nähdessään auringon säteitten aiheuttamat välähdykset, ja hän oli lammaskarsinaan tunkeutuneen tiikerin näköinen, joka epäröi, minkä ensin uhrikseen valitsisi. Hän tuijotti edessään oleviin aarteisin, eikä paljon puuttunut, ettei hän ihastuksissaan alkanut kieritellä kullan seassa. Pian hän kuitenkin tyyntyi ja nuo voitonhimoon perustuvat kiivaat intohimot talttuivat. Hän levitti viittansa maahan ja loi tyynemmän katseen ympärilleen, huomatessaan mahdottomaksi kaikkien laakson rikkauksien pois kuljettamisen.

Sillä aikaa Diaz, joka vielä viipyi, oli loitolta tarkoin seurannut kohtausta. Hän oli nähnyt Cuchillon äkkiä esiintyvän, kuullut hänen huutavan: aseihin! ja nähnyt tuon verisen lopun.

Tämän kestäessä pysyi hän liikkumattomana. Hän valitti johtajansa kohtaloa ja omien rakkaimpain toiveittensa sortumista.

Cuchillo oli juuri kadonnut kultalaaksoon, kun metsästäjät näkivät Diazin lähenevän. Hän tuli hitain askelin, allapäin, hevosen ohjakset käsivarteen kiedottuina. Seikkailija loi säälivän katseen verissään makaavaan Armadan herttuaan; kuolema ei ollut tuota tämän kasvoille ominaista järkähtämättömän ylpeyden piirrettä hävittänyt.

-- En moiti teitä, sanoi hän. Teidän sijassanne olisin tehnyt samoin. Kuinka paljon intiaaniverta olenkaan kostonhimoni tähden vuodattanut!

-- Hän oli todellakin rohkeamielinen, vieläpä kovasydäminenkin mies, sanoi Rosenholz; Jumala armoonsa hänen sielunsa ottakoon!

Fabian oli syvästi liikutettu.

-- Olemme itse satamassa joutuneet haaksirikkoon, jatkoi Diaz katkeran tuskan äänellä, ja petturin tähden; aijon jättää hänet teidän tuomittavaksenne.

-- Mitä tarkoitatte? huudahti Fabian. Oliko Cuchillo...

-- Sama petturi, joka kaksi kertaa on koettanut murhata teidät, ensikerran Venadan haciendassa, toisen sen läheisessä metsässä, oli meidän oppaanamme kultalaaksoon.

-- Cuchillo möi siis salaisuuden teille. Siitä olin melkein varma, mutta oletteko te varma asiastanne?

-- Niin varma kuin kerran toivon pääseväni Jumalan eteen. Don Estevan-raukka kertoi minulle, miten Cuchillo oli löytänyt aarteen; rosvo murhasi toverinsa, joka sen ensin keksi. Mies, joka kahdesti on väijynyt henkeänne, ansaitsee kyllä rangaistuksen, mutta siitä saatte itse päättää.

Tätä puhuessaan Pedro Diaz kiristi hevosensa satulavyötä ja valmistautui lähtemään.

-- Sananen vielä, huudahti Fabian. Kauvanko Cuchillolla on ollut tuo hevonen, joka nilkuttaa toisella jalallaan?

-- Pari vuotta, niin hän itse minulle sanoi.

Tätä viime kohtausta ei Cuchillo huomannut, sillä tiheä pensasto oli estänyt hänet tapahtumaa näkemästä; salama olisi voinut iskeä hänen viereensä, eikä hän olisi kääntänyt silmiänsä tuosta häntä hurmaavasta näystä. Polvillaan konttasi hän kullansekaisten kivien joukossa, joita oli tiheässä kuin tähtiä taivaalla. Hänen suonensa turposivat, hiki peitti hänen otsansa.

Diaz päätti paljastuksensa juuri silloin kun rosvo hieman maltillisempana alkoi koota viittaansa kultakasaa.

-- Tämä on kauhistuttavan kamala päivä, sanoi Fabian, joka ei enää ollut epätietoinen kasvatusisänsä murhaajasta; mitä nyt teen tuolle ihmiselle? Te molemmat, jotka tiedätte mitä hän on tehnyt kasvatusisälleni, José ja Rosenholz, neuvokaa minua, sillä itse en enää kykene; tässä tulee liian paljon mielenliikutuksia samalla kertaa.

-- Ansaitseeko tuo kurja rosvo, joka on tappanut kasvatusisäsi, enemmän sääliä, kuin tuo äitisi tappanut urhoollinen aatelismieskään? kysyi kanadalainen päättävästi.

-- Olipa sitten teidän tai jonkun muun kasvatti-isä joutunut hänen uhriksensa, niin tuo rosvo ainakin ansaitsee kuoleman, sanoi Diaz satulaan hypäten. Teidän haltuunne jätän sen toimeenpanon.

-- Vastenmielisesti näen teidän poistuvan, sanoi Rosenholz Diaz'ille; mies, joka, kuten te, on intiaanein kuolinvihollinen, olisi toveri, jota pitäisin suuressa arvossa.

-- Velvollisuuteni pakottaa minut palaamaan leiriin, vastasi seikkailija. Mutta kahta seikkaa en milloinkaan ole unohtava, ensinnäkin, että olen ollut tekemisissä jalomielisten vihollisten kanssa ja sitten, että olen vannonut, etten kenellekään ilmoita näitä äärettömiä rikkauksia.

Kun kelpo Diaz oli tämän lausunut, poistui hän nopeasti, miettien miten yhdistäisi kunniasanansa toveriensa turvallisuuden huolenpitoon; don Estevan oli nimittäin uskonut päällikkyyden hänen haltuunsa.

Pian katosi hän ystävyksien näkyvistä.

Hänen poistuessaan kiiti toinenkin ratsastaja nelistäen joen toista haaraa pitkin meksikolaisten leiriä kohti.

Se oli Baraja.

Hän riensi apua noutamaan, eikä aavistanutkaan että leiri oli hävitetty.

Aurinko valaisi laaksossa nyt vain Cuchilloa, joka ahnain silmin katseli aarrettaan ja ystävyksiä, jotka neuvottelivat, mitä tekisivät rosvolle.

Fabian oli äänetönnä kuunnellut kanadalaisen neuvoa ja tahtoi nyt kuulla entisen rajavartian mielipiteen.

-- Te olette, sanoi tämä, tehnyt lupauksen, josta ei kukaan teitä voi päästää; Arellanoksen vaimo on kuolinvuoteellaan tämän lupauksen saanut, nyt teillä on käsissänne hänen miehensä murhaaja, ja teidän täytyy pitää valanne.

Ja huomatessaan tuskallisen epäröimisen Fabianin kasvoilla, lisäsi hän:

-- Jos tehtävä tuntuu vastenmieliseltä, niin otan minä sen suorittaakseni.

Sitten meni José pensastoon, joka hänet Cuchillosta erotti. Tämä ei vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen suonenvedon tapaisesti kouristetut sormensa kaivoivat kultaa hiekasta samallaisella kiihkolla kuin nälistynyt sakaali kaivaa ruumiita maasta.

-- Sennor Cuchillo, sanoi José oksia taivuttaen, tahtoisin jutella kanssanne. Sennor Cuchillo!

Mutta Cuchillo ei kuullut.

Vasta kolmannella huudolla käänsi hän päänsä ja näytti metsästäjälle kasvonsa, samalla kuin hän tahdottomalla epäluulon liikkeellä käänsi vaippansa syrjän keräämänsä kullan päälle.

José selitti, ettei hän kultaa halunnut ja sai hänet houkutelluksi kalliolle. Siellä ympäröivät ystävykset hänet. Kun hän näki heidän vakavat kasvonsa, tunsi hän pelkonsa palaavan, mutta koki hillitä itsensä ja näyttäytyä vakavalta.

Fabian nousi hitaasti; Cuchillo vapisi tämän nähdessään.

-- Cuchillo, sanoi hän, te olette pelastaneet minut janoon kuolemasta, ettekä ole kiittämättömälle olennolle tätä tehneet; olen antanut anteeksi sen puukon iskun, jonka annoitte minulle Venadan puistossa, olen antanut anteeksi uuden murhayrityksenne vesiputouksen lähellä, olen antanut anteeksi sen laukauksen, jonka ainoastaan te saatoitte ampua tältä kalliolta, ja joka tarkoitti meitä, olisin antanut anteeksi teidän kaikki minun henkeäni tarkoittavat murhayrityksenne tuon yhden kerran tähden, niin, maksoinpa teille ruhtinaallisen hinnan verityöstänne -- mutta yhtä en voi teille anteeksi antaa, sitä, että murhasitte Marcos Arellanoksen, jonka olen vannonut kostavani.

Tämän odottamattoman ja äkkinäisen syytöksen kuullessaan peitti kuolon kalpeus Cuchillon kasvot. Hän ei enää ollut epätietoinen siitä, mikä kohtalo häntä odotti. Hänen silmillään ollut verho poistui, ja hänen äskeinen ihastuksensa muuttui kauhistuttavaksi todellisuudeksi.

-- Marcos Arellanoksen, änkytti hän heikolla äänellä, ken on sanonut, että minä olen hänet murhannut?

Fabian nauroi katkerasti.

-- Ken sanoo paimenelle, missä on tiikerin luola? Ken sanoo vaquerolle, mihin hänen takaa-ajamansa hevonen on paennut? Ken osoittaa intiaanille hänen etsimänsä vihollisen -- ken kullanetsijälle kullan? Järven pinta ei tosin säilytä sen poikki uivan vesilinnun jälkiä, mutta maa, ruoho, sammal, kaikki näyttää meille tiikerin, hevosen, intiaanin jäljet; ettekö sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

-- Minä en ole murhannut Arellanosta, toisti murhaaja.

-- Minä sanon, että olette hänet murhanneet. Olette murhanneet hänet yhteisen nuotionne ääressä ja heittäneet hänen ruumiinsa jokeen; maa on kertonut minulle kaikki aina siitä virheestä alkaen, joka hevosellanne on, haavaan asti, jonka taistelussa saitte jalkaanne.

-- Armoa, armoa, sennor Tiburcio! huudahti Cuchillo, kun nämä erityisseikat, joita hän ei luullut kenenkään tietävän, paljastettiin. Ottakaa kaikki kulta, mitä minulle annoitte, säästäkää vain henkeni ja kiitokseksi tapan kaikki vihollisenne; aina, kaikkialla tahdon tappaa vain teidän viittauksestanne, maksutta... vaikka isäni, jos niin käskette, mutta säästäkää henkeni, Jumalan nimessä, säästäkää henkeni! huusi hän, kontaten Fabianin luo.

-- Arellanos rukoili teiltä armoa, mutta kuulitteko te häntä? sanoi Fabian pois kääntyen.

-- Tapoin hänet anastaakseni yksin kaiken kullan ja nyt annan tämän kullan hengestäni; mitä vielä tahdotte? sanoi hän väistäen Joséta, joka koetti estää häntä pääsemästä Fabianin luo.

Vääristynein piirtein, suu vaahdossa, kamalasti hehkuvin silmin rukoili Cuchillo henkeänsä, kokien kontata Fabianin luo.

Siten oli hän tullut kuilun partaalle. Hänen takanansa syöksyi vesi kuiluun.

-- Armoa, armoa, huusi hän, äitinne tähden.

-- Mitä? huudahti Fabian kääntyen, mutta kysymys jäi hänen huulilleen.

Josén väkevän potkun kohtaamana syöksyi Cuchillo takaperin kuiluun.

-- Mitä teitte, José? huudahti Fabian.

-- Tuo roisto ei olisi ansainnut köyttä, johon hänet olisi hirtetty, eikä laukausta, joka olisi hänet lopettanut.

Sydäntä särkevä, kuilusta tuleva huudahdus voitti vesiputouksen kohinan.

Fabian kumartui katsomaan, mutta väistyi kauhun valtaamana takaisin.

Pensaan oksissa, jotka hänen painostansa olivat katkeamaisillaan, riippui Cuchillo, epätoivoisena huutaen.

-- Auttakaa minua, sanoi hän, auttakaa, jos teillä on sydäntä.

Ystävykset katselivat toisiinsa, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Lyhyt äänettömyys seurasi Cuchillon pyyntöä. Hänen äänensä tukahdutti pelko, se teki hänet mielettömäksi. Kamala nauru kuului heidän korviinsa.

-- Voi, voi! huusi rosvo, miksi loistavat don Estevanin silmät noin? Miksi kiiltää tuo kullan möhkäle niin erinomaisesti... Niin, minä käsitän... Don Estevan... kulta... hänen silmänsä... voi!

Hetkisen pauhasi kuilu tavallista kovemmin. Se oli merkkinä, että ruumis oli pudonnut kuilun alapuolella olevaan järveen.

Mutta pian kaikki tyyntyi juhlalliseen yksitoikkoisuuteensa.

27.

YÖ KALLIOINA.

Sillä aikaa pitenivät vähitellen vuoren itää kohti luomat varjot ja levisivät aavikolle. Suurentuen, mikäli aurinko läheni länttä, ne himmensivät kultalaakson leimahtelemisen.

Jokunen hetki vielä ja taasen peittäisi pimeys, taasen valtaisi äänettömyys nämä erämaat, jossa äskeiset tapaukset sattuivat.

Yksi velvollisuus oli heillä vielä täytettävänä, don Antonion hautaaminen.

José ja kanadalainen ryhtyivät tähän toimeen; he kantoivat ruumiin kukkulalle ja sai se viimeisen lepokammionsa intiaanipäällikön haudassa. Taikausko sitä siellä suojeli ihmiskäsien saastutukselta, ja päälle ladotut kivet petoeläimiltä ja linnuilta.

-- Kuinka usein, huudahti kanadalainen, on siitä alkaen, kun pyssyä kykenin käyttämään, minulle sattunut tällainen juhlallinen hetki.

José ei ollut niin mietteisiinsä vaipunut kuin toverinsa, vaan tuon tuostakin loi hän huolestuneen katseen taivaan rannalle.

-- Minun mielestäni, sanoi hän vihdoin, menettelemme hyvin tuhmasti, jos jäämme yöksi tänne.

-- Miksi niin? Mistä löytäisimme vankemman ja turvallisemman paikan kuin tämä on? sanoi kanadalainen.

-- Kaksi roistoa on päässyt pakoon ja ne tekevät kiukussaan meille tepposet.

-- Mitä? Nuo kurjat pelkuritko? Etkö muista että näimme toisen niistä putoavan kuiluun, johon lähetit Cuchillon hänen jälkeensä?

-- Totta kyllä, ja kauvan olen muistava tuon onnettoman sydäntä särkevän huudahduksen, sanoi José vavisten; mutta toinen palaa leiriin ja ehkäpä vielä tänä iltana saamme kuusikymmentä miestä niskaamme.

-- Sitä en luule. Se, jonka näimme kuiluun putoavan, ei mennyt vahingossa. Löisinpä veikkaa, että hänen toverinsa sysäsi hänet sinne. Miksi? Yksin ollaksensa salaisuuden haltiana.

Kanadalainen ei pettynyt Orochen kohtalon suhteen.

-- Todennäköinen on kyllä otaksumisesi, sanoi José, mutta siitä huolimatta pysyn mielipiteessäni. Meillä on vielä pari tuntia päivää ja jokaisen tulisi ottaa mukaansa kolme- tai neljäkymmentä naulaa kultaa. Se käypi helposti päinsä ja ellen erehdy, niin siinä on jo kelpo summa. Meidän tulisi kulkea koko yö Tubacin linnoitusta kohti ja kaivaa aarteemme johonkin paikkaan, palataksemme sitten tänne uutta noutamaan. Jospa tuo roisto, jonka päästimme karkuun, ottaisikin kultaa niin paljon kuin hän itse painaa, niin täytyy hänen sentään jättää enemmän kuin Fabian tarvitsee. Eikö tuon laakson ääretön aarre ole oikea ihme?

Tätä sanoessaan loivat metsästäjät katseensa alas. Laakson varjot pitenivät, kullan kimalteleminen loppui.

-- Sanon sinulle, ettei mies palaa leiriin, sillä se ei ole hänen etujensa mukaista, sanoi Rosenholz; ja muuten lähdemmekin muutaman tunnin kuluttua.

-- Ja täytyykö meidän odottaa aina huomisetta saakka hakeaksemme sen miesraukan, jonka jätimme jälkeemme?

-- Eikö meidän täytyisi odottaa vieläkin kauvemmin, jos noudattaisimme sinun tuumaasi. Olen varma siitä, että kuume on antanut hänen nukkua koko tämän päivän, sanoi Rosenholz. Hän on turvassa, hänellä on vettä, ennen huomista emme voi mitään hänen hyväkseen tehdä. Minun mielipiteeni on, että annamme hänen olla siellä missä hän on, vaikka se tuntuneekin armottomalta; mutta käsittänet itsekin, ettei hänen millään ehdolla tule saada tietoa aarteesta eikä sen paikasta. Me palkitsemme hänelle tämän välttämättömän yksinäisyyden muutamilla kullanpalasilla ja sitten me... Mutta siinäpä se pulma onkin: mitä hänelle teemme?

-- Kyllähän keinon keksimme, mutta luulen, että hän, saatuaan vähän kultaa taskuunsa, sanoo meille jäähyväiset ja rientää ihmisasunnoille.

Tämä keskustelu tapahtui sillä välin kuin Fabian oli mennyt kentälle saadaksensa hetkisen olla rauhassa ajatuksineen.

-- Huomaan aivan selvästi, päätti José, että olet samaa mieltä kuin minäkin, mutta että Fabianin päähän on pistänyt tuo vaarallinen tuuma viettää yö täällä ja hänen tahtonsa määrää sinunkin tekosi.

Kanadalainen hymyili, mutta ei vastannut mitään.

Nyt palasi Fabian kalliolle tovereittensa luo.

-- Nyt tahdon minäkin hieman tarkastella seutua.

Näin sanoen poistui José, heittäen pyssynsä olalleen. Puolen tunnin kuluttua hän palasi. Hän oli tavannut Barajan ja Orochen jäljet, mutta ei seurannut niitä kauvan. Sitten oli hän kiivennyt sille vuorelle, jonka taakse molemmat seikkailijat olivat menneet heidän ampumistansa pakoon.

-- Vuoren huippu, sanoi hän, on niin tiheän pensaston peittämä, ettei viisi kuusi miestä voi meitä siellä suuresti vahingoittaa. Kallistun siis sille puolen, että jätämme tämän paikan ja sijoitumme sinne.

Eräs seikka vaikutti, ettei kanadalainen suostunut Josén ehdotukseen. Piirityksen sattuessa oli tässä nimittäin vesiputous niin lähellä, että seipääseen kiinnitetyllä hedelmän kuorella ylettyi saamaan vettä. Se olikin pääasia, sillä hehkuvan auringon valossa on vesi melkein tarpeellisempaa kuin ruoka. Metsästäjät päättivät siis jäädä kalliolle ja lähteä sieltä aamun sarastaessa.

Kanadalainen ei ollut unohtanut tuota salaperäistä venettä, jonka hän aamulla oli etäämpänä nähnyt. Hän ei itseltään salannutkaan, että vaarallinen oli Fabianin tuuma viettää yö paikalla, joka leirissä ehkä tiedettiin. Mutta kelpo kanadalainen mukautui siihen, koska hänen kasvattipoikansa oli niin päättävästi sitä ehdottanut. Muuten oli kallio vuorta korkeampi. Kahta noista kentällä olevista litteistä kivistä käytettiin puolustuskeinona; kalliolla ennestään olevien kivien lisänä muodostivat ne vallituksen, jonka takana metsästäjät tarpeen tullessa olivat suojassa vihollisen luodeilta.

Kun nämä varovaisuustyöt olivat tehdyt, loi kanadalainen tyytyväisen katseen ympärilleen. Heidän ruuti- ja lyijyvarastonsa oli riittävä, ja muuten luottivat he pelottomaan rohkeuteensa, tarkkaan näköönsä ja kykyynsä käyttää hyödyksensä sattuvia seikkoja.

-- Ja nyt, sanoi José, syökäämme hiukan ennen ensimäistä yövartiota. Eikö sinulla, Rosenholz, vielä ole palasta kuivattua lihaa repussasi? Minulla on vain jokunen leivän palanen.

Ruokatavarat tarkastettiin ja paitsi kahdeksi päiväksi riittävää määrää pinole-jouhoja, oli heillä enää tuskin yhdeksi ateriaksi riittävä määrä lihaa! Mutta kun Fabian lausui, että hänelle riitti kourallinen vedessä kostutettuja ruis-jauhoja, päättivät molemmat metsästäjät tyytyä kanadalaisen repussa olevaan ruokaan.

-- Emmekö sinunkin mielestäsi, sanoi José, ateriaansa alottaessaan, ole aina Venadosta lähdettyämme eläneet kehnolla ruoalla lukuunottamatta sitä kaurista, jonka lihan kuivasit?

-- Kyllä. Mutta mitäpä sille voi, sanoi kanadalainen, kun kolme miestä on yksin erämaassa, eivät he saa sytyttää tulta, eivätkä ampua hirveä, jos tahtovat välttää ilmituloa.

-- Totta kyllä, mutta tuli mitä tahansa, niin varokoon se kauris itseänsä, joka lähenee pyssyn kantaman päähän.

Kanadalaisen ja Josén nauttiessa kehnoa ateriaansa laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia, ja kylmä ja sakea usva laskeusi Sumuvuorille.

-- Ken on ensiksi vartiana? kysyi José.

-- Minä, vastasi Fabian. Te molemmat saatte nukkua, minulle ei uni maita.

Turhaan vaati Rosenholz, että Fabian, nuorempana, levähtäisi ensin; nuorukainen pysyi sanassaan.

Rosenholz ja José panivat siis levolle, ja pian olivat molemmat unohtaneet päivän seikkailut.

Fabian, yksin valvoen, kääriytyi viittaansa ja istuen kalliolle katseli länteen, josta vaara pikemmin saattoi uhata. Hän ei liikahtanut enempää kuin makaajatkaan.

Pimeässä laaksossa olevat kultakivet kimaltelivat kuun valossa heikosti. Muuan esine näkyi paraiten tuon maassa olevan kullan joukosta. Se oli Cuchillon keräämä aarre, joka oli nyt omistajatta rosvon viitalla.

Rosenholz oli jo ennättänyt nukahtaa ja avasi silmänsä.

-- Mitä uutta? kysyi hän Fabianilta.

-- Ei mitään, vastasi tämä, mutta miksi näin pian katkaisitte unenne?

-- Näin pian! Tähdistä näen, että olen nukkunut noin neljä tuntia. Ainakin on nyt puoliyö.

-- Joko? En luullut niin myöhäistä olevan.

-- Nuku nyt sinä, lapseni, sanoi Rosenholz, ei ole terveellistä nuorten valvoa.

-- Nukkua! sanoi Fabian, koskettaen vanhuksen käteen. Onko viisasta nukkua, kun kuulee tuon äänen ympärillään?

Valittava ääni kuului arolta, siltä paikalta, johon don Estevanin hevonen oli kaatunut kanadalaisen luodin lävistämänä. Tummia varjoja näkyi epäselvästi kuun valossa.

-- Sudet, jatkoi Fabian, ulvovat saaliin ympärillä, jota eivät ihmisten lähellä olon tähden uskalla syödä. Ehkemme me yksin niitä pelota?

Kaukaisten laukausten ääni näkyi todistavan Fabianin pelon oikeaksi. Henkilönä, joka on tottunut tekemään varmoja johtopäätöksiä pienimmistäkin merkeistä, vähimmästäkin äänestä erämaassa, ei kanadalainen tarvinnut pitkää aikaa selittääksensä noiden laukausten aiheen.

-- Meksikolaiset, sanoi hän, ovat taasen apahien kimpussa, mutta hyvän matkan päässä täältä. Sudet pelkäävät ainoastaan meitä. Nuku siis, lapseni, nuku huoletta, kun minä valvon; sinä tarvitset lepoa.

-- Voi, sanoi Fabian, päivät tuntuvat minusta nyt vuosien mittaisilta.

-- Jos päivä on ollut kovakin, voipi sentään nukkua, kun on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Rosenholz. Luota siinä kokeneeseen mieheen, jonka arvostelukyky on eräretkillä kehittynyt.

-- Jahka koetan, sanoi Fabian.