Part 16

-- Minulla on oikeus seisoa lakki päässä Espanjan kuninkaan edessä, ja käytän tätä etuoikeuttani teidänkin läsnäollessanne, vastasi hän; myöskin on minulla oikeus vastata, milloin tahdon, ja tätäkin oikeuttani tahdon käyttää. Sanon sen jo ennakolta teille.

Ylpeästä vastauksesta huolimatta oivalsi entisen perheen nuorempi poika, että oli suuri ero sen nuorukaisen, joka nyt ilmestyi hänen tuomarikseen, ja sen lapsen välillä, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli itkenyt ja vavissut hänen edessään Elanchovin linnassa. Arasta kotkanpojasta oli tullut pelottava lintu, joka piteli vankiaan voimakkaissa kynsissään.

Sukulaiset mittelivät toisiansa katseilla, jotka olivat teräviä kuin miekan terä, ja Diaz katseli kunnioituksen sekaisella kummastuksella Arellanos-paimenen kasvattipoikaa, joka yhtäkkiä oli muuttunut niin hienoksi.

Fabianin kasvoilla kajasti ilme, joka kylläkin veti vertoja Armadan herttuan ylpeydelle.

-- Olkoon minun puolestani, vastasi hän. Mutta teidän ei tulisi unhottaa, ettei väkevämmän oikeus ole mikään tyhjä sana täällä.

-- Totta kyllä, vastasi don Antonio, joka huolimatta näennäisestä maltistaan vapisi tuskasta ja kiukusta, nähdessään haaksirikkoutuvansa itse satamassa. Vastaankin sentähden kysymykseenne, mutta sanoakseni vain, että tiedän teistä ainoastaan sen verran, että paholainen on teidät esiin loihtinut, jotta te, repaleissanne, asettuisitte minun ja sen tarkoitusperän väliin, jota koetan saavuttaa. Minä tiedän...

Kiukultaan ei hän saanut enempää sanotuksi.

Kiivas nuorukainen vaaleni, kuullessaan äitinsä murhaajalta tämän karkean solvauksen.

-- Ette siis tiedä minusta sen enempää? alkoi Fabian uudelleen. Ettekö tunne nimeäni, ettekö säätyäni? Enkö ole mitään muuta kuin se, miltä näytän.

-- Ehkäpä myöskin murhaaja, vastasi Mediana kääntyen Fabianista siten osoittaaksensa, ettei hän tahtonut enää vastata.

Tämän keskustelun kestäessä näiden molempien miesten välillä, joitten suonissa juoksi samaa verta ja joilla kummallakin oli yhtä jäykkä mieli, olivat Rosenholz ja José pysyneet loitolla.

-- Tule tänne, sanoi Fabian Josélle, ja sano, lisäsi hän maltillisesti, ken olen. Sano se tälle miehelle, joka on nimittänyt minua nimellä, jonka hän yksin ansaitsee.

Jos don Antonio vielä olisi epäillyt niiden miesten aikomuksia, joitten käsiin hän oli joutunut, niin täytyi hänen epäilystensä kadota, kun hän näki Josén lähestyvän synkän näköisenä.

Ne ponnistukset, joita José näkyi tekevän tukahduttaaksensa sen vihan ja kiukun, jotka hänessä heräsivät nähdessään tuon espanjalaisen aatelismiehen, synnyttivät jälkimäisessä synkkiä aavistuksia.

Don Antonio kauhistui, mutta ei luonut silmiään alas ja pysyi näköjään tyynenä ja järkähtämättömästi ylpeänä, kun José alkoi puhua.

-- Vai niin, lausui tämä äänellä, jota hän turhaan koetti saada leikilliseksi, maksoikohan vaivaa lähettää minut kaleereihin Välimeren rannalle, kun kuitenkin kolmentuhannen penikulman päässä Espanjasta kohtaatte minut ja veljenne pojan, jonka äidin olette murhannut. En tiedä, aikooko don Fabian Mediana antaa teille armoa; mitä minuun tulee, lisäsi hän työntäen pyssynsä perän maahan, olen vannonut, ettei teidän ole minulta armoa odottaminen.

Fabian loi Joséhen käskevän silmäyksen, joka näytti hänelle huomauttavan, että hänen täällä täytyi alistua toisen tahdon alaiseksi.

Sitten kääntyi nuorukainen espanjalaiseen, sanoen:

-- Herra Mediana, te ette tässä seiso murhaajien, vaan tuomarien edessä, eikä José ole sitä unohtava.

-- Tuomarien! toisti don Antonio epäillen, minä hyväksyn vain vertaiseni tuomitsemaan ja epään karanneen kaleeriorjan ja kerjäläisen, joka anastaa itsellensä nimen, mikä ei hänelle kuulu. Tässä ei ole ketään muuta Medianaa kuin minä, eikä minulla ole mitään vastaamista.

-- Ja sentään tulen teidän tuomariksenne, sanoi Fabian, mutta puolueettomaksi, sillä kutsun todistajakseni Jumalan, jonka aurinko paistaa meille, ettei sydämessäni tästä alkaen ole mitään vihaa teitä kohtaan.

Fabianin äänessä oli niin paljon vakuuttavaa rehellisyyttä, että Medianan kasvoilta katosi tuo synkkä epäluuloisuus. Toivon säde välähti hänessä, sillä Armadan herttua tiesi, että hän seisoi sen perillisen edessä, jota hänen ylpeytensä kerran oli surkutellut. Hän sanoi:

-- Mistä rikoksesta minua syytetään?

-- Sen saatte heti kuulla, sanoi Fabian.

25.

KOSTON HETKI.

Amerikan erämaissa on kauhea laki vallalla. Se kuuluu: silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä.

Niissä erämaissa, jotka ovat Yhdysvaltain rajalla, noudattavat tätä lakia järkähtämättömällä ankaruudella keskenään valkoiset, samoin kuin intiaanit valkoisia ja valkoiset intiaaneja kohtaan.

Sellaisen tuomioistuimen eteen oli don Antonio Mediana nyt joutunut.

Juhlallinen oli hetki, jolloin hän astui syyttäjänsä ja tuomarinsa eteen, ja sen juhlallisuutta lisäsi vielä tuo synkkä seutu, jossa he olivat.

Fabian viittasi Armadan herttuaa istumaan laakealle kivelle, jollaisia, melkein hautakiven näköisiä, oli arolla, ja istui itse toiselle.

-- Syytetyn ei sovi istua tuomariensa läsnäollessa, sanoi hän katkerasti hymyillen. Jään siis seisomaan. Fabian ei vastannut. Hän odotti, kunnes Diaz, ainoa läsnäoleva puolueeton, oli istunut.

Diaz istui niin lähelle, että saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Hän otti valantehneen vakavan ja tarkkaavan ryhdin, kun hän tahtoo tehdä päätöksensä niitten syytösten nojalla, jotka asiassa tulevat ilmi.

Fabian alkoi taasen puhua. -- Saatte kuulla, sanoi hän. Minä olen tässä vain tuomarina, joka kuuntelen, mitä esitetään ja joka tuomitsen tai vapautan syytetyn.

Tämän sanottuaan vaikeni hän hetkeksi jotain miettien.

-- Oletteko todellakin se, alkoi hän uudelleen, jota ihmiset tähän asti ovat nimittäneet Medianan kreiviksi?

-- En, vastasi espanjalainen vakavasti.

-- Kuka te sitten olette? jatkoi Fabian tuskallisella kummastuksella, jota hän ei voinut salata, sillä hän ei tahtonut otaksua, että Medianan-sukuinen turvautuisi valheeseen.

-- Minä olen ollut kreivi Mediana, vastasi don Antonio juhlallisesti, siihen hetkeen saakka, jolloin miekallani valloitin toisen arvonimen; nyt ei minua nimitetä Espanjassa muuksi kuin Armadan herttuaksi. Sen nimen voisin jättää perinnöksi sille suvustani, jonka ottaisin lapsekseni.

-- Hyvä, sanoi Fabian. Armadan herttua saapi nyt tiedon, mistä rikoksesta häntä syytetään. Puhukaa Rosenholz, sanokaa mitä tiedätte, mutta ei sanaakaan enempää.

Tarpeeton oli tämä lisämuistutus. Jättiläismäisen kanadalaisen miehekkäiltä kasvoilta, kun hän tuossa seisoi liikkumattomana pyssy olalla, kajasti sellainen maltti ja rehellisyys, ettei petosta voinut ajatellakaan.

Rosenholz oikaisihe, otti vitkaan lakin päästään, paljastaen leveän, jalon otsansa.

-- Kerron, mitä tiedän, alkoi hän.

-- Eräänä sumuisena marraskuun yönä vuonna 1808 olin merimiehenä ranskalaisessa Albatross-nimisessä laivassa, joka oli puoleksi merirosvo, puoleksi salakuljettaja. Elanchovin luona olevan rajavartion päällikön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olimme saapuneet rannalle. En tahdo kertoa, miten meidät pyssyn laukauksilla ajettiin rannalta, jota lähestyimme ystävinä; riittänee kun sanon, että lähestyessämme laivaamme lapsen itku, joka tuntui tulevan valtameren helmasta, herätti huomiotani. Tämä itku tuli mereltä ajelehtivasta veneestä. Soudin sen luo henkeni uhalla, sillä rannalta suunnattiin kiihkeä tuli venettä kohti.

-- Tässä veneessä oli nainen verissään. Hän oli kuollut, ja hänen vieressään oli kuolemaisillaan oleva lapsi.

-- Minä otin lapsen; hän on tässä seisova mies. Otin, niinkuin sanoin, lapsen, murhatun naisen laskin rannalle. En tiedä, kuka tämän rikoksen on tehnyt. Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Näin sanoen pani Rosenholz taasen lakin päähänsä ja istui äänettömänä.

Juhlallinen hiljaisuus seurasi tätä todistusta. Fabian loi hetkeksi alas säihkyvät silmänsä, sitten loi hän ne kylmästi ja tyynesti Joséhen, jonka vuoro nyt oli puhua.

Tämä nousi ja astui kaksi askelta eteenpäin. Hänenkin kasvoillaan oli luja päättäväisyys puhua ainoastaan velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaisesti.

-- Kyllä ymmärrän, kreivi Mediana, sanoi hän, kääntyen Fabianiin, joka hänen mielestänsä yksin oli oikeutettu tätä nimeä kantamaan. -- Minä unohdan, että minun tuon ihmisen tähden on täytynyt viettää monet pitkät vuodet maanpakolaisuudessa yhteiskunnan hylkiöitten seurassa. Kun kerran astun Jumalan eteen, toistakoon hän ne sanat, jotka nyt lausun; kuuntelen niitä, enkä kadu, että olen ne lausunut.

Fabian teki myöntävän liikkeen.

-- Eräänä marraskuun yönä 1808 olin vartiana Elanchovin rannikolla; olin silloin kuninkaallinen rajavartia Espanjan palveluksessa. Kolme mereltä tulevaa miestä astui rannikolle. Päällikkömme oli yhdelle heistä myynyt oikeuden astua kielletylle alueelle. Saan moittia itseäni siitä, että olin tämän miehen rikostoverina, sillä häneltä sain rikollisesta heikkoudestani maksun. Seuraavana päivänä huomattiin kreivitär Mediana ja hänen poikansa kadonneiksi linnasta; he olivat yöllä lähteneet. Kreivitär löydettiin murhattuna, nuorta kreiviä ei löydetty. Pian sen jälkeen ilmestyi lapsen setä. Hän vaati itsellensä tiluksia ja veljensäpojan arvonimeä. Ne hän saikin. Luulin, että olin ollut avullisena salakuljetuksessa, mutta olinkin ollut avullisena murhassa. Jälkeenpäin syytin uutta kreivi Medianaa tästä rikoksesta; rohkeuteni palkintona oli, että minut tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin. Nyt, kaukana näistä lahjotuista tuomareista ja Jumalan kaikkitietävän silmien edessä syytän minä, samoin kuin silloinkin, tätä miestä, joka seisoo tässä, anastettuaan kreivi Medianan nimen, kreivittären murhaamisesta. Hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka yöllä hiipivät linnaan, jota ei Fabianin äiti enää ollut näkevä. Muuta ei minulla ole sanottavaa. Sanokoon murhaaja minut valehtelijaksi, jos voi.

-- Kuulette, sanoi Fabian, mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Juuri kun Fabian oli lausunut nämä sanat, kuului tuskanhuuto siltä suunnalta, jossa vesiputous syöksyy kuiluun.

Kaikki katsahtivat heti sinnepäin ja luulivat näkevänsä ihmisolennon, joka hetkisen häilyi kuilun päällä ja alas pudotessaan muodosti tumman viivan.

Kuolon hiljaisuus seurasi huutoa, sitten kuului ukkosen kumea jyrinä vuoriston usvan seasta.

Näyttämö soveltui kokonaan esiintyviin henkilöihin. Mustia kotkia liehui heidän yläpuolellansa, niiden kimeä kiljunta sekaantui kaukaisen ukkosen jyrinään, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet pian saavansa saaliin.

Kun ensimäinen hämmästyksen tunne oli mennyt ohi toisti Fabian viimeksi lausumansa sanat:

-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Medianan sydämessä tapahtui kova taistelu hänen omantuntonsa ja ylpeytensä välillä.

Ylpeys voitti.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi hän.

-- Ei mitään? toisti Fabian. Ettekö käsitä, että minulla on kauhea velvollisuus täytettävänä?

-- Käsitän kyllä.

-- Ja minä, huudahti Fabian lujasti, osaan sen täyttääkin. Kuitenkin pyydän minä, että puolustaisitte itseänne; siunaan sanojanne, vaikka äitini veri huutaa kostoa. Vannokaa minulle Medianan nimen kautta, joka meillä molemmilla on, -- vannokaa kunnianne kautta, sielunne autuuden kautta, että olette viaton, ja minä olen onnellinen voidessani uskoa teitä.

Fabian odotti sanomattoman tuskallisena Medianan vastausta, mutta tämä pysyi synkkänä, äänettömänä.

Nyt astui Diaz tuomarien ja syytetyn luo.

-- Minä olen, sanoi hän, järkähtämättömällä huomiolla kuunnellut sitä syytöstä, joka on tehty don Estevan de Arechizaa vastaan, jonka myöskin tiedän omaavan Armadan herttuan arvonimen. Saanko vapaasti sanoa, mitä siitä ajattelen?

-- Puhukaa! sanoi Fabian.

-- Eräs kohta tuntuu minusta epäilyttävältä. En tiedä, onko tämä aatelismies todellakin tehnyt sen rikoksen, josta häntä syytetään; mutta joskin se myönnetäänkin, syntyy kysymys, onko teillä oikeus tuomita hänet. Maamme lakien mukaan saavat vain murhatun lähimmät sukulaiset vaatia syyllisen verta. Don Tiburcio on viettänyt nuoruutensa tässä maassa, minä tunnen hänet Marcos Arellanoksen kasvatiksi. Mikä todistaa, että Tiburcio Arellanos on murhatun naisen poika? Kuinka on näin monen vuoden päästä entinen merimies -- tässä oleva metsästäjä -- voinut tuntea edessäni olevan nuorukaisen siksi lapseksi, jonka hän vain hetkisen näki sumuisena yönä?

-- Vastatkaa, Rosenholz, sanoi Fabian kylmästi.

Kanadalainen nousi uudestaan seisomaan.

-- Ensinnäkin täytyy sanoa teille, alkoi vanha metsästäjä, etten nähnyt lasta ainoastaan tuona sumuisena yönä, vaan olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta laivalla, johon hänet vein, kun olin pelastanut hänet varmasta kuolemasta. Lapsen piirteet eivät ole syvemmin juurtuneet isän mieleen, kuin tämän pojan minun mieleeni. Tarvitseeko nyt sanoa teille, miten hänet tunsin. Kun kuljette erämaassa, jossa ei ole ainoatakaan raivattua tietä, ettekö silloin suunnittele matkaanne purojen juoksun, puitten muodon, niitten runkojen laadun, niitä peittävän sammalen, taivaan tähtien mukaan? Jos palaatte seuraavana vuonna tai ehkä vasta kahdenkymmenen vuoden perästä -- ettekö aina tunne tähtiä, puita ja puroa, vaikkapa sade olisikin paisuttanut puron, tai aurinko sen puoliksi kuivannut, vaikkapa lehdet peittäisivätkin puuta, jonka talvella näitte paljaana, vaikkapa sen runko olisikin vahvistunut, sitä peittävä sammal taajennut, vaikka pohjantähti olisi paikkaansa muuttanut?

-- Epäilemättä, vastasi Diaz; erämaahan perehtynyt mies ei siitä pety. Mutta...

Kanadalainen keskeytti hänen puheensa.

-- Jos aavikolla kohtaatte tuntemattoman miehen, joka vastaa teille, kun matkitte määrättyä lintua, ettekö silloin sano: tuo mies on meikäläinen?

-- Tietysti.

-- Hyvä! Minä olen täysikasvuisessa nuorukaisessa tuntenut lapsen, samoin kuin te suuressa puussa tuntisitte vesan, tuntisitte puron, joka nyt sateen paisuttamana tulvii; minä olen tuntenut lapsen muutamien sanojen avulla, jotka hän kahden vuosikymmenen kuluessa ainoastaan osaksi oli unohtanut.

-- Eikö tällainen yhteensattuminen ainakin ole sangen ihmeellistä? sanoi Diaz, melkein vakuutettuna kanadalaisen totuuden harrastuksesta.

-- Eikö Jumala, vastasi kanadalainen juhlallisesti, joka muuttolinnuille, riehuvalle myrskylle, eteenpäin syöksyvälle virralle, uskoo puitten ja kasvien ihmisten elannoksi välttämättömät siemenet, jotta ne itäisivät sadan penikulman päässä siitä puusta tai kasvista, jota heidän on kiittäminen olemassa olostaan -- eikö hän yhtä helposti voi yhteen saattaa kahta hänen kuvakseen luotua olentoa?

Diaz vaikeni hetkeksi, ja kun ei hänellä ollut mitään väitettävää kanadalaisen niin lämpimästi lausumia sanoja vastaan, joilla, ottaen vielä lukuun hänen rehelliset kasvonsa ja hartaat sanansa, oli vastustamattoman vakuuttava ponsi, sanoi hän kääntyen Joséhen:

-- Oletteko te tuntenut Arellanoksen kasvatin kreivitär Medianan pojaksi?

-- Kun vain on vilaukseltakin nähnyt hänen äitinsä, ei häntä saata muuksi sanoa, vastasi José; muuten voipi Armadan herttua sanoa, valehtelenko.

Don Antonio, liian ylpeänä valehtelemaan, ei voinut kieltää totuutta alentamatta itseänsä kolmen tuomarinsa silmissä, ja tehdä mitättömäksi ainoata puolustuskeinoa, jonka hänen ylpeytensä ja sydämensä salainen toivo hyväksyivät.

-- Totta se on, sanoi hän, tämä nuorukainen on minun sukulaiseni; sitä en voi kieltää saastuttamatta huuliani valheella. Valhe on pelkuruuden tytär.

Diaz painoi päänsä, palasi paikallensa, eikä sanonut enää mitään.

-- Olette kuulleet sen, sanoi Fabian. Minä olen todellakin sen naisen poika, jonka tämä mies murhasi. Minulla on oikeus kostaa hänet. Mutta mitä sanoo erämaan laki?

-- Silmä silmästä! sanoi Rosenholz.

-- Hammas hampaasta! lisäsi José.

-- Veri verestä! sanoi lopuksi Fabian.

Sitten kääntyi hän don Antonioon ja sanoi vitkaan, pannen painon joka sanalle:

-- Te olette vuodattanut verta; sama mitä te minulle olette tehneet, tehdään teille, Jumala on sen sanonut, Jumala sen vaatii.

Fabian veti puukkonsa; aamuaurinko loi kirkkaat säteensä erämaahan ja esineet heittivät vielä pitkiä varjoja. Kirkas terä välähteli, nuorempi molemmista Medianeista piti sitä kädessään.

Fabian pisti puukon hiekkaan; se loi pituisensa varjon.

-- Aurinko, huudahti hän, on määräävä sen ajan, jonka vielä saatte elää. Kun puukko ei enää luo varjoa, niin silloin saatte astua Jumalan eteen.

Kuolon hiljaisuus seurasi Fabianin viimeisiä sanoja, ja katkeroitten, kauvan tukahdutettujen mielenliikutusten painamana hän pikemmin vaipui kuin istui hautapatsaan tapaiselle kivelle.

Rosenholz ja José istuivat samoin sanaakaan lausumatta.

Kaikki neljä olivat nyt liikkumattomia.

Diaz oivalsi kaiken toivon olevan mennyttä. Hän ei tahtonut olla läsnä tuomiota täytäntöön pantaessa.

Sanaakaan lausumatta läheni hän Armadan herttuaa, laskeutui hänen eteensä toiselle polvelleen ja tarttui hänen käteensä, jota suuteli:

-- Tahdon rukoilla sielunne pelastukseksi, sanoi hän hiljaa. Armadan herttua, vapautatteko minut valastani?

-- Vapautan, vastasi don Antonio lujalla äänellä. Jumala uskollisuutenne palkitkoon!

Jalo seikkailija poistui äänetönnä. Hänen hevosensa oli lähellä. Diaz meni sen luo, tarttui ohjaksiin ja lähti hitaasti sille paikalle, jossa joki jakaantuu kahtia.

Sillä aikaa lyhenivät varjot hitaasti; mustat kotkat risteilivät vieläkin arolle kokoontuneiden yllä ja Sumuvuorilta kuului kumea jyrinä, kaukaisen ukkosen kaltainen.

Vaaleana, mutta kohtaloonsa alistuen oli kreivi Mediana jäänyt seisomaan. Syviin ajatuksiin vaipuneena ei hän näkynyt huomaavankaan, että varjo yhä enemmän lyheni.

Ylpeys taisteli vielä hänen sydämessään, ja jäykästi pysyi hän äänettömänä.

-- Herra kreivi Mediana, alkoi vihdoin Fabian, tahtoen tehdä viimeisen kokeen, viiden minuutin kuluttua ei puukko enää luo varjoa.

-- Entisyydestä ei minulla ole mitään sanottavana, vastasi don Antonio, minun tulee vain pitää huolta nimeni tulevaisuudesta. Älkää pettykö niistä sanoista, jotka saatte kuulla, älkääkä niihin muuta tarkoitusta sovelluttako; missä muodossa kuolema esiintyneekin, ei se minua pelota.

-- Minä kuulen, sanoi Fabian lempeästi.

-- Te olette vielä nuori, Fabian, jatkoi Mediana, ja veri, jota aijotte vuodattaa, on sitä kauvemmin vaivaava omaatuntoanne.

Fabianin valtasi tuska.

-- Miettikää tarkoin, Fabian; anteeksi en teiltä pyydä, vaan että unohtaisitte, mitä on tapahtunut; teistä riippuu, tahtoisitteko tulla ruhtinaallisen nimeni perilliseksi, sillä ottaisin teidät pojakseni; muuten herttuan nimi kuolee kanssani.

Nämä sanat kuullessaan peitti kalman vaaleus nuorukaisen kasvot; mutta karkoittaen ylpeyden houkutukset sydämestään, ummisti Fabian, ikäänkuin olisi kuullut tuulen tyhjän suhinan puun lehdissä, korvansa tältä ääneltä, joka hänelle tarjosi niin runsaan osan tämän maailman mahtavuutta ja kunniaa.

-- Oi, Mediana, miksi tapoitte äitini! huudahti hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sitten loi hän katseen hiekkaan pystytettyyn puukkoon ja lausui juhlallisella äänellä:

-- Armadan herttua, puukko ei luo varjoa enää. Vastoin tahtoansakin kauhistui don Antonio.

Ehkäpä hän muisti tuon ennustavaisen uhkauksen, jonka kreivitär Mediana kaksikymmentä vuotta tätä ennen oli lausunut:

-- Ehkä, oli tämä hänelle sanonut, Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, on teille tuova syyttäjän, todistajan, tuomarin ja pyövelin.

Syyttäjä, todistaja, tuomari -- eivätkö kaikki olleet siellä? Mutta ken tulisi pyöveliksi?

Tuo kauhea ennustus oli sanasta sanaan toteutuva.

Kahina pensastossa sai paikalla olevat katsahtamaan sinne.

Äkkiä astui sieltä esiin mies, jonka vaatteet olivat savessa ja vettä valuvat.

Se oli Cuchillo.

Tämä roisto läheni todellakin hämmästyttävällä julkeudella, vaikka näyttikin hieman epäröivän.

Ei ainoakaan noista neljästä näyttänyt hämmästyneeltä hänen tullessaan, sillä kaikki olivat omien ajatuksiensa valtaamina.

-- Nöyrin palvelijanne, sennor Estevan, sennor Tiburcio!

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Cuchillon sanoja. Hän kyllä tiesi näyttelevänsä jäniksen osaa, joka etsii turvaa hurttakoirien luota, mutta röyhkeydellä koki hän pelastua.

Kanadalainen loi Fabianiin katseen, joka näytti kysyvän, mikä oli syynä Cuchillon röyhkeään esiintymiseen.

-- Se on Cuchillo, vastasi Fabian kanadalaisen katseeseen.

-- Cuchillo, arvoton palvelijanne, joka on ollut rohkeain urotöittenne todistajana, herra tiikerintappaja, lausui roisto.

-- Läsnäoloni ei tunnu niinkään vastenmieliseltä heistä, ajatteli hän.

Hän tunsi julkeutensa kasvavan samassa määrässä kuin häntä suvaittiin, ja jatkoi, huomaten kaikkien juhlallisen muodon:

-- Teillä on toimia, näen minä ja ehkäpä on sopimatonta tunkeutua tänne; menenkin sen vuoksi takaisin. Löytyy hetkiä, jolloin ei haluta tulla häirityksi; sen tiedän omasta kokemuksestani.

Näin sanoen teeskenteli Cuchillo lähtöä, mutta kanadalaisen jyrkkä ääni pidätti hänet.

-- Pysähtykää, jos pidätte henkeänne arvossa, sennor Cuchillo, sanoi metsästäjä.

-- He tarvitsevat minua, sanoi Cuchillo itsekseen. Kun kaikki käy ympäri, niin onkin parempi, että ja'an heidän kanssaan kuin jään aivan ilman; mutta varmaan on tämä kultalaakso noiduttu. -- Mitä suvaitsette, herra kanadalainen? lausui hän, kääntyen Rosenholziin.

Ja nähdessään päällikkönsä teeskenteli hän hämmästystä, jota hän ei ensinkään tuntenut, ja sanoi:

-- Tuleeko minun...?

Fabianin käskevä muoto keskeytti hänen kysymyksensä.

-- Vait! sanoi hän, älkää häiritkö kristityn viimeisiä ajatuksia, kun hän valmistautuu kuolemaan!

Maahan pistetty puukko ei enää luonut varjoa.

-- Herra Mediana, lisäsi Fabian, kysyn teiltä vielä kerran sen nimen kautta, joka meillä molemmilla on, kunnianne, sielunne pelastuksen kautta: oletteko syytön äitini kuolemaan?

Don Antonio vastasi järkähtämättömänä:

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä myönnän ainoastaan vertaisilleni oikeuden tuomita minut. Minun ja teidän kohtalonne täyttyköön!

-- Jumala kuulee ja näkee minut, sanoi Fabian. Sitten vei hän Cuchillon syrjään.

-- Juhlallinen tuomio on tuolle miehelle julistettu, ja hänet on kuolemaan tuomittu, sanoi Fabian. Pyövelin toimen annamme teille. Tässä laaksossa olevat aarteet ovat palkkionanne tämän kauhean velvollisuuden täyttämisestä. Jospa ette milloinkaan olisi tehneet pahempaa murhaa.

-- Ei kukaan ole elänyt neljää vuosikymmentä saamatta pienempiä syntejä omalletunnollensa, sennor Tiburcio. Olisin kaikissa tapauksissa tappanut don Estevanin, ja olen ylpeä, nähdessäni teidän osaavan pitää arvossa kykyäni. Sanotte siis, että kaikki laaksossa oleva kulta on minun?

-- Kaikki; joka hiukkanen.

-- Totta vieköön, omantuntoni epäilyksistä huolimatta on se hyvin maksettu; en siis epäröikään, ja jos jotain muuta palvelusta haluaisitte minulta, noin niinkuin sattumalta, niin teen sen kaupanpäällisiksi.

Ennen kerrottu selittää Cuchillon äkillisen esiintymisen. Rosvo oli ollut piilossa järvessä, mutta lähtenyt sieltä viimeksikerrottujen tapausten aikana.

Barajan ja Orochen kohtaaminen vuoristossa saattoi hänet palaamaan alkuperäiseen tuumaansa, liittymään voittavaan puolueeseen. Pian huomasi hän asioitten käyvän paremmin kuin oli aavistanutkaan. Hän kyllä oivalsi, mihin vaaraan antautui ruvetessaan sen miehen pyöveliksi, joka tiesi kaikki hänen rikoksensa ja joka sanankin lausumalla saattoi jättää hänet erämaassa voimassa olevan ankaran ja leppymättömän oikeuden käsiin. Hän oivalsi, että hänen, saadaksensa luvattu palkkio ja don Antonio ijäksi vaikenemaan, täytyi alottaa viekkaudella aatelismiestä kohtaan. Hän saikin tilaisuuden kuiskata tämän korvaan: