Part 15

-- Kunnia sille, jolle kunnia tulee, sanoi Oroche, tervehtien Fabiania vihan ja kateuden sekaisella liikkeellä.

Hetken äänettömyys syntyi, jonka aikana José hiljaa lausui kanadalaiselle:

-- Jalomielisyytesi saattaa käydä hyvinkin kalliiksi, Rosenholz. Kun päästämme nuo ahnaat korpit palaamaan leiriin, niin saamme koko joukon kimppuumme, sillä luulen intiaanien joutuneen tappiolle; sanon siis, että nuo miehet eivät saa poistua -- heidän täytyy jäädä tänne. Jumala suokoon etteivät he hyvällä lähtisikään. Eivät he myöskään saa viedä mukaansa kullan muruakaan.

-- Lienet oikeassa, sanoi Rosenholz miettiväisenä, mutta he ovat lupaukseni saaneet, enkä minä sanaani peruuta.

José ei ollut erehtynyt. Orochen ja Barajan horjuva uskollisuus ei olisi kestänyt, jos he olisivat saaneet osansa aarteesta; Josén kielto suututti heitä kovasti.

-- Ennen kuolen kuin väistyn vaaksan vertaa, sanoi Oroche kiukuissaan.

-- Hyvä, sanoi José itsekseen.

-- Teillä on enää kaksi minuuttia päätöksenne tekemiseen, sanoi Rosenholz, tähdäten suoraan ratsastajiin; luottakaa minuun, ja karttakaa tarpeetonta veren vuodatusta; vielä on aikaa.

-- Poistukaa, aika rientää.

Mediana istui pää pystyssä, ja oli vaiti.

Järkähtämättömänä, ritarillisuutta täynnä loi Pedro Diaz, päättäen kuolla päällikkönsä kanssa, kysyvän katseen don Estevaniin.

-- Palatkaa leiriin, sanoi tämä, jättäkää minut kohtalon huomaan ja tulkaa sitten takaisin kostamaan.

Mutta Diaz oli järkähtämätön; sitten läheni hän don Estevania, vaikkei voitu nähdä, kuinka tuo taitava ratsastaja sai hevosen liikkeelle. Kun hän oli saapunut don Estevanin viereen, jäi hän liikahtamatta seisomaan. Tässä, vaikkeivät hänen huulensa näkyneet liikkuvan, kuiskasi hän päällikölleen:

-- Istukaa vakavasti satulassa -- pitäkää hevosenne valmiina ja antakaa minun toimia.

Entinen rajavartia seurasi tarkoin vastustajansa liikkeitä.

Don Estevan viittasi kädellään, ikäänkuin olisi halunnut ajan pitennystä.

-- Oroche, Baraja, sanoi hän niin korkealla äänellä, että hänen sanansa selkeästi kuuluivat kalliolle, leiri tarvitsee kaikki puolustajansa -- rientäkää sinne takaisin tämän jalon ja urhoollisen Diazini kanssa, joka tästä alkaen on päällikkönänne. Sanokaa niille miehille, joiden päällikkönä olen ollut, että tämä on viimeinen tahtoni.

Oroche ja Baraja kuuntelivat näköjään epäröivinä don Estevanin kehoitusta, mutta itsekseen tuumailivat nuo molemmat seikkailijat, että vaikka heistä tuntuikin vaikealta kullan jättäminen olisi parasta armoille antautuminen, hengen säilyttämiseksi, sillä silloinhan heillä oli toivoa, että vielä kerran voisivat palata kultalaaksoon. He eivät siis tahtoneet antautua tapettaviksi ja molemmat epäröivät vain näön vuoksi mahdollisimman kauvan.

-- Panenpa veikkaa, sanoi José, että tuo pelkuri raukka, joka kädellään sivelee tukkaansa, ikäänkuin pois lähteminen olisi vastoin hänen luontoansa, ei milloinkaan ole mieluummin noudattanut päällikkönsä käskyä kuin nyt. Ja aivan sama on hänen toverinsakin, tuon nahkatakkisen miehen laita. Mutta mitä näen, nehän ovat samoja roistoja, jotka haciendan luona ampuivat meitä.

-- Siitä en ole varma, sanoi Rosenholz, sillä olin liian loitolla tunteakseni heidät; mutta mitäpä siitä. Barajakin viittasi nyt kädellään.

-- Päällikkömme käskyjä on meidän noudattaminen, sanoi hän; vaikka poistuminen onkin masentavaa luonteellemme, niin täytyy suostua.

-- En luule, lausui Oroche, olevan häpeäksi, jos antautuu sotaonnen ollessa vastaisen. Pyydämme siis teiltä, sennor Fabian, ja teidän tovereiltanne lupaa saada lähteä ja sanomme jäähyväiset.

Huolimatta tuosta halveksivasta silmäyksestä, jonka Diaz loi heihin, heiluttivat nuo kelpo toverit toisella kädellään hattuansa, kääntäessään toisella hevosiansa.

He olivat jo lähtemäisillään, kun José kiivaasti löi pyssynsä perän maahan.

-- Perhana vieköön, kirkasi entinen rajavartia kovalla äänellä, onko sovittu, että saatte viedä aseennekin?

-- Niin olemme me asian käsittäneet, huusi Oroche; ellei niin ole, niin tulkaa ottamaan ne.

-- Heittäkää ne tuonne järveen, ja suoriutukaa sitten hornaan, sanoi José.

-- Kuten tahdotte, sanoi Baraja, ottaen toiseen käteensä pyssyn, ikäänkuin olisi aikonut heittää sen pois, mutta nopeasti laukaisikin hän sen kukkulaa kohti.

-- Kas vaan! huusi José ivaten ja paikaltaan liikahtamatta, vaikka Orochekin näytti aikovan noudattaa toverinsa esimerkkiä.

Mutta hän ei tahtonut menettää aikaansa tähtäämällä, ja siis, samoinkuin Barajakin, kannusti kiivaasti hevostansa; molemmat katosivat pian kallioiden taakse.

-- Sinun syysi, Rosenholz. Sinä olet liiaksi jalomielinen ja noista roistoista saamme vielä tekemistä. Voi, asiat olisivat toisin, jos olisin noudattanut ensi päätöstäni.

Kanadalainen kohautti olkapäitään, samassa kuin don Estevan näkyi tehneen lopullisen päätöksen.

-- Kumarru, Jumalan tähden, Fabian! huudahti kanadalainen; tuo roisto aikoo ampua.

-- Kumartuisinko äitini murhaajan edessä? En milloinkaan, sanoi Fabian, jääden seisomaan.

Mutta nopeasti laski kanadalainen kätensä hänen olkapäällensä, ja painoi hänet alas.

Turhaan etsi don Estevan tähtäämiskohtaa pyssyllensä. Kukkulalla näki hän vain kanadalaisen peljättävän, häntä kohti suunnatun pyssyn, vaikka Rosenholz, tahtoen noudattaa Fabianin pyyntöä, ei tahtonut päättää taistelua ampumalla miestä, jonka hänen kasvattinsa halusi vangita elävänä.

Diaz heittäytyi nyt yhtä rohkeasti kuin notkeastikin hevoseltaan don Estevanin hevosen selkään. Lautasilla istuen kietoi hän kätensä ratsastajan ympärille, tarttui ohjaksiin, käänsi hevosen ja lähti pakenemaan, suojellen omalla ruumiillaan päällikköä.

Samalla kun Fabian ja José henkensä uhalla luisuivat jyrkältä kalliolta alas, seurasi Rosenholz hevosen juoksua raskaalla ja pitkällä pyssyllään, joka hänen käsissään oli vakavana kuin rautapihdissä.

Molemmat ratsastajat, jotka pakenivat kohtisuoraan hänestä, näyttivät yhdeltä. Hevosen lautaset ja Pedro Diazin selkä olivat ainoat kohdat, joihin hänen luotinsa voi sattua; hevosen pää näkyi ainoastaan tuon tuostakin. Diazin ampuminen olisi ollut tarpeetonta murhaamista, sillä don Estevan olisi kuitenkin voinut päästä pakoon; vielä hetkinen, ja pakolaiset olivat pyssyn kantamaa ulompana.

Mutta kanadalainen oli ampuja, joka satuttaa majavaa tai saukkoa silmään, ettei tärvelisi kallista nahkaa, ja nyt tuli osata -- hevosen päähän.

Silmänräpäykseksi käännälti tuo jalo, molempia ratsastajia kantava eläin päätänsä; mutta tämä silmänräpäys oli kanadalaiselle kyllin. Laukaus, luoti, joka suhisi niin läheltä heidän poskeansa, että tunsivat kylmiä väreitä -- siinä kaikki mitä he kuulivat. Samalla hetkellä kaatui hevonen kuoliaana.

Vielä huumautuneina tuosta nopeasta kaatumisesta ehtivät don Estevan ja Pedro Diaz tuskin nousta, kun Fabian ja José, molemmilla pyssy kädessä ja puukko hampaissa, lähenivät juosten. Taampana tuli kanadalainen harpaten jättiläisaskelin ja samalla pyssyänsä ladaten.

Ladattuansa jäi hän paikallensa seisomaan.

Loppuun asti velvollisuutensa täyttäen juoksi Diaz noutamaan pyssyä, jonka don Estevan oli pudottanut ja joka oli vähän etäämpänä. Diaz antoi sen päällikölle.

-- Puolustakaamme itseämme kuolemaan asti! huusi hän, vetäen pitkän terävän puukkonsa.

Don Estevan oli ehtinyt vähän tointua; hetken epäröi hän, kumpaako, Fabiania tai Joséta ensin tähtäisi, mutta kanadalainen seurasi hänen liikkeitänsä.

Vielä ei hän ollut laukaissut Fabianiin, jonka hän uhrikseen valitsi, kun kanadalaisen pyssystä lähtenyt luoti sattui hänen aseeseensa, jota hän juuri oli käyttämäisillään. Luoti rikkoi pyssyn. Se putosi don Estevanin käsistä, ja itse kadotti hän tasapainonsa ja kaatui maahan.

-- Vihdoinkin, viidentoista vuoden kuluttua! huudahti José, hypäten don Estevanin luo ja laskien polvensa hänen rinnalleen.

Turhaan koki don Estevan puolustautua, hänen kätensä olivat kuin rampautuneet. José irroitti vyötäisillään olevan villavyön ja sitoi sillä lujasti vihollisensa.

Diaz ei päässyt päällikkönsä avuksi, sillä hänen täytyi puolustautua Fabiania vastaan.

Fabian ei tuntenut Pedro Diazia. Pikimältään oli hän vain nähnyt hänet Venadon haciendassa; hän tahtoi kuitenkin säästää tämän jalomielisen miehen hengen.

-- Antautukaa! huusi hän, torjuen iskun, jonka seikkailija tähtäsi häneen.

Nyt alkoi molempien kesken taistelu, jossa he koettivat voittaa toisensa nopeudessa. Fabian toivoi saavansa vihollisensa aseettomaksi häntä haavoittamatta. Diaz ahdisti milloin oikealta milloin vasemmalta puolen ja teki hyökkäyksen, kun Fabian koetti lamauttaa hänen kättänsä. Nyt riensi Rosenholz esiin, päättääksensä taistelun. Josékin läheni. Meksikolainen ei kuitenkaan tahtonut kostamatta kuolla. Hän heitti puukkonsa kohti Fabiania, mutta tämä ei ollut vastustajaansa näkyvistään päästänyt; samassa kun puukko suhisten lähti Diazin kädestä, kohtasi se Fabianin pyssyn, jonka tämä oli heittänyt kohti vastustajansa rintaa.

Puukko väistyi toiselle suunnalle ja meni vähän matkan päästä Fabianin ohi, pudoten hiekkaan, samalla kuin pyssy sotanuijan tavoin sattui Diazin rintaan.

-- No voi sun! huusi José, tarttuen herpautuneen Diazin rintaan, täytyykö teidät tappaa, jotta antautuisitte? Ettehän ole haavoitettu, don Fabian? Kiitos Jumalan! Muuten niin... Kuulkaa nyt, ystäväni, mitä teemme teille?

-- Mitä tuolle jalosukuiselle miehellekin, vastasi meksikolainen läähättäen ja luoden katseen don Estevaniin, joka sidottuna makasi maassa, vihasta vavisten.

-- Älkää pyytäkökään, että joutuisitte saman kohtalon alaiseksi, sanoi José synkästi; tuon miehen hetket ovat luetut.

-- Mikä kohtalo hänen osakseen tuleekin, tahdon jakaa sen, sanoi Diaz, koettaen vaikka turhaan vapautua Josén vahvoista käsivarsista; minä en ota teiltä mitään armoa.

-- Älkää herättäkö vihaamme! sanoi José, jonka kiivas luonto nousi. Minä en ole tottunut kahdesti tarjoamaan viholliselleni armoa.

-- Minä tiedän keinon, millä saamme hänet taipumaan, sanoi Fabian, ottaen Diazin puukon maasta. Päästä hänet irti, José; sellaisen miehen kanssa kyllä voidaan sopia.

Fabianin ääni ei sietänyt vastaväitteitä. José päästi irti meksikolaisen, joka hänen käsissään oli kiinni lujasti kuin rautapihdissä. Diaz katseli kummastuneena ympärilleen vuoroin jokaiseen vastustajaansa.

-- Kuulkaa Diaz, sanoi Fabian, heittäen pyssynsä kauvaksi luotaan, ottakaa aseenne takaisin ja kuunnelkaa minua hetkinen!

Fabian lausui nämä sanat niin jalolla äänellä, että se vaikutti seikkailijaan, ojensi hänelle puukon, mennen samalla niin lähelle vastustajaansa, että Diaz saattoi häneen ulottua.

Hän otti puukkonsa, mutta Fabian ei ollut erehtynyt.

-- Minä kuulen, sanoi Diaz, pudottaen puukkonsa maahan.

-- Hyvä! lausui Fabian hymyllä, joka valloitti Diazin sydämen; tiesin näin käyvän.

Fabian kertoi nyt lyhyesti Diazille ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet ystävinensä ottamaan don Estevanin vangiksi, ja seikkailijan täytyi tunnustaa ne oikeutetuiksi. Surullisena katseli hän espanjalaista aatelismiestä, joka äänettömänä makasi maassa.

Nämä selitykset eivät kuuluneet vangin korviin, ja Fabian viittasi kreivi Medianaan, jonka kohtalo niin ihmeellisellä tavalla oli hänen käsiinsä saattanut.

Tuskan ilmaus kuvastui seikkailijan kasvoille, kun hän katseli päällikköänsä, jonka tuomion hän itse tietämättänsä oli julistanut, sillä tuo järkähtämätön oikeudentunto, joka on jokaisen ihmisen rinnassa, sanoi hänelle, että don Estevan oli kohtalonsa ansainnut, ellei Fabian ollut väärin häntä syyttänyt.

Surullisena painoi Diaz päänsä alas, tukahdutti huokauksen ja vaikeni.

Tämän tapahtuessa olisi voinut nähdä, miten Cuchillo kohotti päätänsä vedestä, luoden ahnaan silmäyksen kultalaaksoon, ja vettä valuen nousi järvestä, ikäänkuin ne hornan henget, joiden asuntona intiaanien taikauskon mukaan nämä vuoret olivat.

Mutta hetken vakavuus kiinnitti niin Diazin, kanadalaisen ja hänen toveriensa mieltä, etteivät he huomanneet rosvoa.

23.

KULTA JA VESI.

Kun Oroche ja Baraja huomasivat päässeensä niiden jyrkkien kallioiden suojaan, jotka länsipuolelta rajoittivat kultalaaksoa, riensivät he nopeasti pois paikalta, jossa heidän oli käydä onnettomasti. Tämä kallioryhmä aleni vähitellen laaksoon päin ja oli toisaalta Sumuvuorten yhteydessä.

Kun molemmat ratsastajat kiiruhtivat pitkin tämän kallioseinän juurta, pääsivät he helposti vuoriston rotkoihin. He pysähtyivät rotkotielle, jossa he sakean sumun peitossa olivat turvassa.

Nyt riemahti heidän ilonsa ilmi, heidän tunteensa olivat niin kiihtyneet, etteivät he aluksi voineet sanaakaan lausua toisilleen.

Salaisesti kadehtien toisiaan he kuitenkin jo halusivat päästä toisistaan. Heidän jutellessaan kuului kaksi laukausta. He luulivat, että nämä päättivät Pedro Diazin ja don Estevanin päivät ja iloitsivat siitä, että aarretta jaettaessa oli kaksi osallista vähemmän. Toisiansa pitivät he tarkoin silmällä, eikä kumpikaan uskaltanut ratsastaa edellä tällä kapealla käytävällä peljäten toisen takaapäin tappavan hänet.

Vihdoin ratsasti Oroche edelle.

Vaikkei matka ollut pitkä sille paikalle, missä vesiputous haudan takana syöksyi kuiluun, oli hevosten vaikea kulkea sitä. Maassa oli tulenpurkauksen jälkiä, jotka, päättäen vuoren sisästä kuuluvasta kumeasta jyrinästä, eivät olleet aivan vanhoja.

Joka hetki olivat suuret, kostean sumun liukkaiksi tekemät paadet esteenä; toisinaan kulki tämä kostea polku syvien kuilujen reunoja, joilta pieninkin harha-askel olisi saattanut putoamaan. Heidän edessään oleva sumuverho esti heitä selkeästi näkemästä aivan heidän lähelläänkin olevia esineitä.

Sumussa muuttuivat peljästyneiden ratsastajain silmissä pensaatkin väijyviksi intiaaneiksi tai kummallisiksi pedoiksi, jotka näyttivät heitä odottavan. Suojapaikastaan peljästytetty antilooppi hypähti ylös ja katosi. Tälle synkälle paikalle, johon ihmisjalka ei kenties milloinkaan ollut astunut, kuului selvästi vielä näkymättömissä olevan vesiputouksen kohina.

Oroche pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että hänen jäljessään ratsastava Baraja töytäsi häneen.

-- Mitä nyt? kysyi Baraja hiljaa. Mutta Oroche vain katsella tuijotti eteensä ja viittasi olemaan hiljaa.

Barajan ei tarvinnut uudistaa kysymystänsä. Harmaassa, puoleksi läpikuultavassa sumussa näkyi ihminen, joka hiukset vettä valuen ja savisin vaattein makasi suullaan ja siten sulki heiltä tien.

Siinä kaikki, mitä he voivat nähdä.

Oliko tuo epäselvä olento intiaani vai valkoinen? Oliko tuo ruumis, jonka piirteet sumussa häämöttivät, elävä vai kuollut?

Sitä ei Oroche voinut erottaa.

Heidän asemansa oli vielä hankalampi sentähden, että polku tällä kohdalla, jossa molempain seikkailijain täytyi pysähtyä, kulki pitkin jyrkkää kallion rinnettä, jossa oli mahdotonta saada hevostansa kääntymään.

Oroche ei uskaltanut ratsastaa eteenpäin; häntä hämmästytti ja pelotti ihmisen näkeminen tällä paikalla, jossa vain kotkilla ja antiloopeilla oli tyyssijansa, levottomana katseli hän harvinaista ilmiötä. Tuo henkilö kurotti päätänsä kuiluun, ja kun sumu vähän hälveni, saattoi Oroche nähdä, miten hän piti kalliosta kiinni ja tarkasti katseli jotain alapuolella olevaa esinettä.

Vesiputous kohisi niin kovasti, että se voitti Orochen äänen.

-- Se on Cuchillo, huusi hän toveriinsa kääntymättä.

-- Cuchillo! toisti Baraja kummastuneena. Mitä hän täällä tekee?

-- En tiedä!

-- Lähetä hänelle luoti hauskuudeksi, sillä sen hän kyllä ansaitsee.

-- Niin kyllä, vastasi Oroche, jotta laukaus ilmaisisi kanadalaiselle meidän olevan täällä.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän siten joutuisi Barajan valtaan.

Sumu oli hetkeksi hälvennyt, mutta tuuli ajoi sen taasen kokoon, ja kun se uudelleen hälveni, oli Cuchillo kadonnut.

Oroche ratsasti nopeasti sille paikalle, josta Cuchillo oli lähtenyt.

Tässä leveni tie niin paljon, että ratsastaja saattoi astua hevosen seljästä alas kuilun ja kallioseinän välille. Oroche ja Baraja hyppäsivät yht'aikaa hevosiltaan.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi edellinen.

-- Sen saatte tietää, jos teette samoin kuin minäkin, vastasi Baraja; tahdon koettaa, enkö minäkin voisi nähdä sitä esinettä, jota Cuchillo äskettäin niin innokkaasti katseli.

-- Varokaa itseänne, nämä kalliot ovat kovin niljakkaita.

-- Älkää peljätkö, vaan tehkää samoin kuin minäkin, kursailematta.

Näin sanoen laskeutui Baraja polvilleen, katsoaksensa kuiluun. Muutaman sylen päässä syöksyi vesi alas kallion halkeamasta ja polku muodosti sen yli luonnollisen sillan.

Oroche vei hevosensa vesiputouksen yli vievää siltaa toiselle puolen. Sen jälkeen tähystelivät molemmat miehet eri kohdilta innokkaasti kuiluun, ollen samoin kuin Cuchillokin suullaan, ja kurottaen päätään.

Äkkiä sama näky herätti heidän hämmästyksensä ja voitonhimonsa. He näkivät saman kultamöhkäleen, joka jo oli saattanut Cuchillon hurjasti parahtamaan. Mutta tätä aarretta oli mahdoton saada.

-- Alituinen kosteus oli kasvattanut jyrkille kallion seinämille viheriää sammalta. Kultamöhkäleen alapuolella näytti olevan pieni vuoren kolo, joka kosteana alituisesta usvasta näytti odottavan jalkaa, joka olisi kyllin rohkea antautuaksensa tämän vaarallisen nojan varaan; yksinäinen henkilö ei tähän kokeeseen uskaltanut ryhtyä.

Sentähdenpä Cuchillokin oli poistunut vähää ennen molempia seikkailijoita, silmillään nautittuansa tuon kallisarvoisen kultamöhkäleen loistosta.

Baraja ensin saavutti malttinsa; hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, että kultamöhkäle milloin hyvänsä voisi pudota kuiluun, niinkuin kypsä hedelmä puusta.

Orochekin oli pian katsellut tarpeeksensa ja molemmat nousivat melkein yht'aikaa epäröiden mitä tekisivät, toisistaan erillään molemmin puolin kuilua, jonne hyrskyvä putous kohisten syöksyi.

-- No, mitä olette nähnyt? kysyi Oroche.

-- Entä te? vastasi Baraja.

-- Pohjattoman kuilun.

-- Kuilusta nousevat, leijailevat usvapilvet.

-- Mitä? sanoi Oroche, tekeytyen tietämättömäksi.

-- Perhana vieköön! Tarkoitan kultamöhkälettä, jonka näitte yhtähyvin kuin minäkin.

-- Mitenkähän sen saisi? kysyi Oroche.

-- Solmitkaamme yhteen molemmat lassomme; sitten laskee toinen meistä toisen alas kallion syrjää ja siten anastamme kuilulta aarteen, huudahti Baraja kiiluvin silmin.

-- Kumpi meistä uskaltaisi sinne?

-- Heittäkäämme arpaa, ja jos arpa sattuisi teille...

-- Jos arpa sattuu minulle, niin pudotatte minut, pääni musertuu ja...

-- Te olette pässinpää, kelpo Oroche; eihän päästetä putoamaan aarretta ja hyvää ystävää samalla. Mitä ystävään tulee, niin hänet ehkä saattaisin uhrata! mutta aarre... sitä en millään ehdolla tahtoisi menettää.

-- Hyvä Baraja, te teette pilaa pyhimmistäkin tunteista, niinpä ystävyydestäkin, sanoi Oroche niin hartaan näköisenä, että Baraja tunsi itsensä entistä levottomammaksi.

Pian kuitenkin nämä molemmat lakkasivat kilpailemasta toistensa kanssa viekkaudessa. He päättivät yhteisin ponnistuksin anastaa aarteen.

Baraja otti kortit taskustaan ja päätettiin, että se, joka saisi korkeamman kortin, saisi valita, kummanko toimen ottaisi.

Oroche sai tämän etuoikeuden. Vastoin Barajan odotusta valitsi hän vaarallisemman tehtävän, liukua nimittäin lasson avulla kuiluun.

Barajan ehdotuksen mukaisesti irroitettiin satulasta lassot, jollainen jokaisella meksikolaisella ratsastajalla on.

Molemmat köydet punottiin yhteen, jolloin ne kylläkin kannattivat yhden ihmisen painon. Toinen pää kiinnitettiin Orochen vyötäisille, toisesta piti Baraja kiinni, ja se kiedottiin vielä moneen kertaan erään kallion halkeamassa kasvavan nuoren tammen runkoon.

Ilman tätä nojaa, jonka rautatammen vielä heikko runko tarjosi, olisi Barajankin tehtävä ollut yhtä vaarallinen kuin Orochen, jonka paino olisi voinut vetää hänetkin kuiluun.

Kun nuora oli lujasti sidottu, alkoi Oroche varovasti liukua alaspäin pidellen kiinni kallion koloista ja koettaen sovitella jalkaansa niihin.

Synkkä kohina kuului kuilusta. Mutta voitonhimon ääni hänen korvissaan oli kovempi kuin se.

Pian koskivat ensin hänen jalkansa, sitten hänen ruumiinsa ja vihdoin kädetkin tähän kullan möhkäleeseen. Hän saattoi tuntea sen pyöreän muodon ja tutkia, kuinka se oli kiinni.

Kuilu ei hänestä enää kumissut, vaan lauloi niin vienosti kuin ihania unelmia herättävä puronen.

Suonenvedon tapaisesti hän tarttui kultaan; aluksi se ei liikahtanutkaan, mutta pian se irtaantui.

Kaksi ahnasta kättä tuskin riitti sitä pitelemään, ja varomaton liike olisi saattanut pudottaa sen kuiluun.

Oroche uskalsi tuskin hengittääkään ja Baraja, joka kumartui kuilun yli, oli yhtä levoton.

Jyrkän kallioseinän kaiku toisti kaksi huutoa -- ensin Orochen, sitten hänen toverinsa riemuhuudon, kun kulta kimalteli Orochen käsissä.

-- Vedä taivaan nimessä minut nopeasti ylös! huusi Oroche vapisevalla äänellä. Minulla on vähintään kuusikymmentä naulaa kultaa. Voih, enpä luullut olevani näin väkevä.

Aluksi vetikin Baraja oikein innokkaasti, mutta pian alkoi vetäminen käydä hitaammin, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi.

Orochen kädet eivät vielä ulottuneet polulle.

-- Kas niin, Baraja, vedä vielä vähän! huudahti Oroche. Vähän vain, niin olen luonasi!

Mutta Baraja pysyi liikkumattomana.

Pirullinen ajatus valtasi hänet.

-- Antakaa minulle tuo kulta, sanoi hän, se riistää voimanne ja minäkin olen kokonaan väsyksissä.

-- En, tuhatkertaisesti en! huudahti Oroche, kylmän hien peittäessä hänen otsansa; mieluummin annan teille henkeni. Niin, jatkoi hän, sitten päästäisitte nuoran irti.

-- Ken sanoo, etten päästä sitä heti? sanoi Baraja käheästi.

-- Oma etunne, sanoi Oroche vapisevalla äänellä. -- Hyvä, minä en päästä nuoraa. Mutta yhdellä ehdolla. Minun täytyy yksin saada tuo kulta... aivan yksin... ymmärrättekö?... Antakaa se minulle... muuten pudotan teidät kuiluun.

Kauhun väristys viilsi läpi Orochen ruumiin. Nähdessään Barajan kalpeat kasvot kirosi tuo onneton mieletöntä luottavaisuuttaan. Hän koetti päästä ylös, mutta kantamansa taakka lamautti hänen voimansa.

-- Minun täytyy saada tuo kulta, ymmärrättekö? sanoi Baraja uudelleen; minun täytyy saada se, muuten päästän nuoran, tai leikkaan sen poikki.

Ja hän otti terävän puukkonsa.

-- Ennen kuolen! huudahti Oroche; ennen saa tuo kuilu niellä minut ja tämän kullan samoin.

-- Saatte vapaasti valita, sanoi konna; joko kulta tahi henki.

-- Te tappaisitte minut, vaikka antaisinkin sen teille!

-- Mahdollista kyllä, sanoi Baraja, hitaasti leikaten poikki yhden nuoran kuudesta säikeestä, ja samalla huutaen onnettomalle, että hän vielä ennättää tehdä päätöksensä.

24.

SYYTÖS.

Palatkaamme kuitenkin siihen kertomuksemme osaan, jonka hetkeksi keskeytimme.

Diaz vapautui pian siitä alakuloisuudesta, joka hänet hetkiseksi oli vallannut.

-- Olen vankinne, sotalain mukaan, sanoi hän kohottaen päätään, ja haluaisin tietää, miten aijotte kanssani menetellä.

-- Olette vapaa, Diaz, vastasi Fabian, vapaa ehdolla, joka ei kuitenkaan pane estettä vapaudellenne.

-- Millä ehdolla? kysyi seikkailija.

-- Ettette kenellekään kerro tämän kultalaakson olemassa olosta.

-- Jääkööt nämä rikkaudet ijäksi haudatuiksi näihin erämaihin, vastasi Diaz; vannon etten yhdellekään ihmiselle kerro niistä.

-- Voitte nyt mennä, virkkoi Rosenholz.

-- En vielä, teidän luvallanne, vastasi seikkailija. Sallikaa minun olla läsnä kuulemassa syytöstä, jonka teette tätä miestä vastaan. Minä vapautan hänet niistä siteistä, joilla hän on sidottu ja vannon, ettei hän pakene.

Rosenholz myöntyi tähän. Pedro Diaz meni don Estevanin luo, jonka katseesta loisti vielä sama ylpeys kuin hänen onnensakin päivinä. Kun hän huomasi toverinsa, ilmestyi kuitenkin hänen kasvoillensa tuskan piirre.

Diaz aukaisi ne siteet, joilla hän oli sidottu, vakuuttaen, ettei hän pakenisi, ja molemmat palasivat metsästäjäin luo.

-- Herra kreivi Mediana, näette, että tunnen teidät, sanoi Fabian, avopäin läheten kahden askeleen päähän espanjalaisesta, joka myöskin pysähtyi; ja te taasen tiedätte, kuka minä olen.

Armadan herttua jäi seisomaan suorana ja liikkumattomana, vastaamatta veljensäpojan kohteliaisuuteen.