Part 14

-- Eikö totta, José, ette luullut olevan näin paljon kultaa yhdessä paikassa? sanoi Fabian mietteissään. Minä itsekään, vaikka olenkin alkujaan kullanetsijä ammatiltani, en voinut tästä uneksiakaan.

José ei vieläkään vastannut. Hänen silmänsä eivät tauonneet ahnaasti tähystelemästä kultaa, ja silloin tällöin loi hän vain salaisen katseen Fabianiin, joka ei näyttänyt huomaavan toveriansa, ja Rosenholziin, joka seisoi liikkumattomana, nojaten pyssyynsä ja katsellen kasvattiansa.

Toisin José. Toinen näistä oli hänen vanha toverinsa, jonka kanssa hän oli kestänyt kaikki vaarat; sadoissa taisteluissa oli heidän sotahuutonsa yhteisesti kajahtanut, nälkää, janoa, vilua olivat he yhdessä kestäneet, yöt päivät olivat he yhdessä viettäneet.

Toinen taasen oli sama lapsi, joka hänen tähtensä oli äidittömäksi jäänyt, saattanut hänelle omantunnon vaivoja, ja joka oli hänen ystävänsä syvän rakkauden esineenä, vieläpä koko hänen elämänsä toivona. Mutta voitonhimon perkele ei suonut hänelle rauhaa, vaan karkoitti hänestä kaikki nämä muistot, sillä hänestä olivat nyt nuo kaksi liikaa tässä maailmassa.

Kauhun värähdys saattoi hänet vapisemaan, kun hän tätä ajatteli. Ankara taistelu tapahtui hänen sydämessään.

Mutta tämä taistelu oli lyhyt.

Entinen rajavartia oli kadonnut, ja kun José saattoi jälleen käsittää kehnot ajatuksensa, voitti hänen jalompi luonteensa.

Hän oli, yhä vielä polvillaan, ummistanut silmänsä, ja salainen kyynel, jota eivät hänen toverinsa huomanneet enempää kuin taisteluakaan, putosi hänen ahavoituneelle poskelleen.

-- Herra kreivi Mediana! huudahti hän ylös hypähtäen, tästä hetkestä alkaen olette rikas ja mahtava, sillä tämä kulta on teidän.

Näin sanoen paljasti hän päänsä, ja kumarsi kunnioittavasti.

-- Jumala varjelkoon! lausui Fabian vilkkaasti, minua yksin sitä pitämästä. Te olette ottanut osaa vaaroihini, teidän tulee jakaa kultakin. Mitä sanotte, Rosenholz? Eikö teitä ilahduta, kun vanhoilla päivillänne tulette varakkaaksi?

Yhä tyynenä nojaten pyssyynsä pudisti päätänsä Rosenholz, joka kullan nähdessään pysyi yhtä kylmänä kuin vieressä oleva kallio. Hellästi hymyillen katseli hän Fabiania.

-- Olen samaa mieltä kuin José-ystävänikin, sanoi hän; mitä sillä tekisin? Jos tämä kulta on meille arvokasta, on se sen vuoksi, että se on sinun; pienimmänkin möhkäleen omaaminen riistäisi kaiken arvon palvelukselta, jonka ehkä sinulle olemme tehneet. Mutta haastelemisen sijasta täytyy meidän toimia; emme kai ole yksin täällä.

Tämä muistutus huomautti ajan olevan kalliin.

José tunkeusi edellä pensastoon, mutta tuskin oli hän astunut laaksoon, kun laukaus kajahti vuoristossa. Josén äänen kuultuaan tyyntyivät toiset.

-- Hornan henki kokee meitä pidätellä, huusi hän, mutta huonosti se ainakin tähtää.

Ennenkuin kanadalainen ja Fabian tunkeutuivat laaksoon, katsahtivat he kukkulalle, josta laukaus, samoin kuin heidän kuulemansa äänikin oli tullut. Mutta kukkulaa peittävä sakea sumu esti heidät mitään näkemästä.

Pian olivat he Josén luona ja lähtivät kaikin kukkulaa kohti. Siellä varmaan heitä uhkaava vihollinen lymysi.

Kukkulan rinteillä, vaikka ne olivat jyrkkiäkin, kasvoi pensaita, joiden avulla saattoi kavuta ylös. Vaarallinen koe se oli, sillä usvan tähden he eivät voineet tietää, montako vihollista oli heitä vastassa.

Fabian tahtoi käydä edellä, mutta kanadalainen pidätti häntä. José oli jo ehtinyt puolitiehen. Häntä seurasi Rosenholz, ruumiillaan suojellen rakastettua kasvattiansa, jonka oli pyytänyt jäämään jälkimäiseksi.

Usva peitti vielä läpinäkymättömällä verholla kukkulan. Pelkäämättä vaaraa, joka mahdollisesti oli tuon usvavaipan takana, astui José rohkeasti rinnettä ylös. Pian katosi hän kokonaan sumuun.

Kun Fabian ja Rosenholz hetkeksi pysähtyivät huohottamaan, kadottivat he hänet näkyvistään; he jatkoivat vaarallista kulkuaan.

Josén ilonhuudahdus ilmoitti hänen päässeen perille. Hänen molemmat toverinsa vastasivat huutoon ja olivat itsekin pian paikalla.

Ei näkynyt ketään.

Tällöin, kun ystävykset hieman äkeissään siitä etteivät ketään löytäneet, ja sumussa melkein näkymättöminä toisilleen, aikoivat lähteä alas, karkoitti tuulen puuska sumun ja he voivat nähdä aavikolle.

Oikealla ja vasemmalla oli täydellinen erämaa synkässä loistossaan, kuivia, hehkuvan auringon polttamia aavikoita, joilla hiekka pölysi, kaikkialla hiljaista, liikkumatonta, paitsi yhdellä taholla.

Vähän matkan päästä tuosta tiheästä pensastosta, joka oli kultalaakson edessä ja verhottuna joesta nousevaan usvaan, josta näyttivät tulleenkin, läheni neljä ratsastajaa pyssyt kädessä. Välimatka oli kuitenkin vielä niin suuri, etteivät ystävykset kalliolta voineet erottaa ratsastajain pukua eikä kasvojen väriä.

-- Täytyykö meidän täälläkin kestää piiritys? huudahti Rosenholz. Ovatko nuo valkoisia vai punaihoisia?

-- Sama se, ovatko he valkoisia tai punaihoisia, vihollisia he ainakin ovat, sanoi José.

Kun ystävykset kumartuivat alas, ettei heitä nähtäisi, laskeusi henkilö, jota he eivät vielä olleet huomanneet, hiljaa järveen. Varovasti otti hän lumpeiden leveitä lehtiä ja teki niistä jonkunlaisen suojuksen päänsä päälle ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan. Järvi oli saanut odottamattoman vieraan, mutta sen pinta ei muuttunut. Se oli Cuchillo, sakaali, joka kohtalonsa ajamana tuli jalopeuran metsästysmaille pyydystelemään.

21.

KOHTAAMINEN.

Kun Cuchillo nopeasti ratsastettuaan oli saapunut Sumuvuorten läheisyyteen, pysähtyi hän taasen. Rosvo ei ollut unohtanut tätä kerran ennen näkemäänsä seutua, mutta hänen pelkoa ja iloa täynnä oleva sydämensä, hänen korvissa humiseva verensä vaikutti, ettei hänen katseessaan ollut entistä tarkkanäköisyyttä. Hänen täytyi pysähtyä päättääksensä missä hän oli.

Vasta muutaman hetken kuluttua saattoi hän tyynempänä katsella ympärillensä.

Oli vielä pimeä, kun hän ehti kultalaakson edessä olevan kukkulan luo, ja järven kosteat sumut peittivät laakson ja hautakummun tiheällä verholla.

Vesiputouksen kumea kohina, jonka hän aivan hyvin muisti, lopetti hänen epätietoisuutensa. Hän muisti laakson olevan vesiputouksen läheisyydessä. Hän nousi ratsultaan levähtääksensä hetkisen ja odottaaksensa päivän tuloa. Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun pelon tunne saattoi hänet hypähtämään ylös, ikäänkuin myrkyllisen käärmeen pistämänä. Sattumalta oli hän pysähtynyt samalle paikalle, jossa hän oli murhannut Marcos Arellanoksen. Kauhukseen kuvastuivat hänen silmiinsä taistelun erityiskohdat. Pian toki oli hänen pelkonsa ohi.

Erämaissa pelkää yksinäinen matkustaja eläviä enemmän kuin kuolleita ja Cuchillo sai kyllä peljätä valkoisia ja intiaaneja, ehtimättä muistella Arellanosta.

Vähitellen alkoi hän muuta ajatella. Vaikkei hän saavuttanutkaan malttiansa, ei hän enää ajatellut rikosta, jonka muisto liittyi toisiin samallaisiin.

Tosin oli hän jotenkin varma siitä, ettei kukaan huomannut hänen pakoansa leiristä ja ettei kukaan ajanut häntä takaa, mutta hän päätti sentään nousta kukkulalle tähystelläksensä sieltä ympärilleen.

Männyt, joiden synkkä vihannuus varjosti intiaanipäällikön hautaa, olivat omiansa peittämään hänet intiaaneilta, jos sellaisia sattumalta retkeilisi lähistöllä; hän siis kulki huoleti kohti kukkulaa.

Ohimennessään ei hän voinut olla luomatta ahnasta silmäystä tuohon kultaa täynnä olevaan laaksoon.

Äkillinen pelko valtasi hänet. Oliko laakso vielä nytkin yhtä koskematon kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen täytyi sieltä poistua?

Yksi ainoa silmäys rauhoitti hänet. Kultalaakson muoto ei ollut muuttunut, samat kimaltelevat kivet olivat siellä vielä. Janon uuvuttama matkustaja ei suuremmalla ilolla katsele vihannassa kosteikossa, keskellä ääretöntä hiekkamerta olevaa vettä, kuin Cuchillo tuota kiiltävää kultaa; silmillään päätti hän ensin nauttia siitä, ennenkun koski aarteeseen, jota hän kaksi vuotta oli himonnut ja jonka tähden hän oli toverinsa tappanut.

Hetkisen tyydytettyänsä tällä itseänsä, tarttui hän hevosensa suitsiin ja sitoi sen pensaaseen erääseen syvään rotkoon, josta sitä ei kukaan voinut huomata.

Kukkulalle päästyään tähysteli hän ympärilleen, nähdäksensä, oliko yksin. Hetken tarkasteltuaan rauhoittui hän, sillä don Estevan seurueineen ja metsäsissit olivat vielä loitolla kukkulain peitossa. Häiriytymätön hiljaisuus varmistutti häntä, ja hän kääntyi vesiputoukseen päin.

Kukkulan takana alas syöksyvä vesi näytti muodostavan kuilun yli hopeaisen sillan, jota tuuli häilytteli. Putousta verhoavan sumun läpi näkyi vuosisatojen veden huuhtoma, kirkas kullan möhkäle auringon säteissä. Suurin kokospalmun pähkinä ei ollut sen kokoinen.

Alituisesti veden huuhtoma kultamöhkäle välkkyi koko loistossaan. Joka hetki näytti se olevan putoamaisillaan kuiluun.

Kultamöhkäleen nähdessään, johon hän luuli voivansa ulottaa kädellään, valtasi Cuchillon mieletön ilo. Ahnain katsein kumartui hän kuilun reunalle ja ojensi kätensä; hänen sydämensä sykki niin, että oli pakahtumaisillaan, ja tuo kova mielenliikutus olisi tukahduttanut hänet, ellei raivokas huuto olisi päässyt hänen suustaan.

Tämän huudon olivat metsästäjät kuulleet.

Mutta pian sai hänet näky, jota hän ei ollut odottanut, uudelleen huudahtamaan, tällä kerralla kuitenkin kiukusta.

Rosvo oli nähnyt ihmisolennon, ihmisen, joka tiesi hänen elämänsä salaisuuden, joka jaloillaan tallasi hänen saastuttamatonta aarrettaan. Se oli José; Rosenholzia ja Fabiania hän ei voinut nähdä, kun he olivat pensaston takana. Cuchillo luuli Josén olevan yksin ja ampui häntä enempää miettimättä, melkein tähtäämättä.

Se oli kuultu laukaus, luoti oli mennyt Josén pään ohi.

Ei tarvinne kuvailla rosvon kiukkua ja hämmästystä, kun hän mäntyjen takana piillen näki kahden miehen yhtyvän edelliseen, ja tunsi toisen heistä tuoksi pelottavaksi metsästäjäksi, joka oli tiikerin kanssa taistellut, ja toisen Fabianiksi, jonka henkeä hän oli kahdesti väijynyt.

Kuolon kauhu saattoi hänen sydämensä pysähtymään. Hän horjui ikäänkuin huumauksissa; nytkin täytyi hänen paeta tästä kultalaaksosta, josta kamala kohtalo tuntui hänet pidättävän.

Rosvon onneksi salasi hänet kukkulaa peittävä sumu metsästäjiltä, jotka juuri kiipesivät huipulle.

Heidän kavutessaan ylös, hiipi hän alas toiselta puolen. Mutta silloin huomasi hän don Estevanin seuralaisineen lähenevän. Tässä oli rosvolle uusi hämmästyksen aihe. Käärmeen tavoin liu'uttuaan alas, piiloutui hän järveen, päättäen siellä odotella seikkailun loppua.

Hän aikoi käyttää hyväksensä taistelua, joka varmaan oli syntyvä molempien joukkojen kesken.

Hornamaisen riemun väristys sekaantui veden kylmyyden vaikutukseen. Rosvo oli kuin petolintu joka ilmassa liehuen odottaa taistelukentältä uhria.

Cuchillo tiesi taistelun elämästä ja kuolemasta syntyvän Fabianin ja Armadan herttuan välillä. Hän mietti mitä etuja tästä koituisi hänelle.

Rosenholz saattoi jo nähdä lähenevien ratsastajien kasvojen värin.

-- Siinä tulee neljä ratsastajaa meksikolaisten leiristä, sanoi hän.

-- Sen kyllä luulen, huudahti Fabian; pian saamme koko joukon niskaamme ja jäämme saarretuiksi tänne kuin kesyttömät hevoset hakuliaituukseen.

-- Vait, sanoi Rosenholz, jättäkää minun huolekseni teidän vapauttamisenne tästä hankalasta asemasta. Ei mikään osoita, että näitä seuraisi useampia ratsastajia emmekä voi valita parempaa paikkaa kuin tämän kukkulan, jossa voisimme vastustella kokonaista raakalaisparvea. Pidän heitä kuitenkin silmällä.

Tämän sanottuaan laskeutui hän suulleen kukkulalle ja asettui niin, että ympäröivät kivet peittivät hänen päänsä. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään päästänyt ratsastajia näkyvistään. Heidän hevostensa kavioitten kopina kuului jo.

Metsästäjä näki heidän hetkeksi pysähtyvän neuvottelemaan, mutta heidän äänensä ei kuulunut sinne asti.

-- Miksi tämä viivytys, Diaz? kysyi Armadan herttua kärsimättömästi; meillä on kiire, ja olemme menettäneet jo paljon aikaa.

-- Varovaisuus vaatii, ettemme mene etemmäksi, ennenkuin olemme tarkastelleet seutua.

-- Eikö tämä seutu ole aivan samanlainen kuin Cuchillon kuvaama?

-- On kyllä; tuo roisto on piilossa täällä, näimmehän hänen jälkensä tänne tullessamme; ehkei hän olekaan yksin, joten meillä on syytä olla varuillamme.

Don Estevan teki halveksivan liikkeen.

-- Diaz on minun mielestäni oikeassa, sanoi Baraja, minä en pääse siitä, että äsken olin näkevinäni ihmishaamun tuolla kukkulalla.

-- Nuo intiaanien tuomat uhriantimet osoittavat että he usein käyvät näillä seuduin, lisäsi Oroche, ehk'emme olekaan täällä niin yksin kuin luulemme. Intiaaneja on pelkääminen vielä enemmän kuin Cuchilloa, emmekä saa panna vaaraan armollisen herramme henkeä.

Don Estevan myöntyi, ja rintavarustuksensa takaa näki Rosenholz Orochen laskeutuvan ratsulta ja eroavan seurasta.

-- Ah, sanoi Rosenholz hiljaa, noista ratsastajista tunnen nyt yhden erääksi niistä henkilöistä, jotka silloin yöllä näin. Se on sama, jota nimitettiin don Estevaniksi, mutta joka ei ole kukaan muu kuin don Antonio de Mediana, jonka hänen kohtalonsa tuo meidän käsiimme.

-- Don Antonio de Mediana! toisti Fabian. Ettekö erehdy? Onko se mahdollista?

-- Hän se on, sen sanon.

-- Ah, huudahti Fabian, nyt näen hänet; Jumala johdatti minut vasten tahtoani tänne.

José oli vaiti, mutta tämän nimen kuullessaan kohotti hänkin päätänsä. Hänen katseestaan hehkui sammumaton viha, ja silmillään näytti hän mittaavan väliä, joka hänet vielä erotti vihansa esineestä. Mutta eipä niinkään taitava ampuja kuin Rosenholz olisi tältä matkalta voinut osata ratsastajiin. José piiloutui taasen kivien taakse.

-- Älä kohota itseäsi, José, niin paljon, muuten huomaavat he sinut, sanoi kanadalainen.

-- Ettekö näe muita ratsastajia? kysyi Fabian.

-- En ainoatakaan. Tuosta paikasta, jossa joki jakaantuu kahteen haaraan, aina tänne asti en näe ainoatakaan elävää olentoa... ellei, jatkoi Rosenholz hetken vaiti oltuansa, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvää jostakin etäällä näkyvästä esineestä, tuo musta esine, jonka näen kelluvan joen pinnalla, olisi jotain muuta kuin kuivettunut puun runko, jota en sentään luule. Mutta ainakin se, olkoonpa sitten puun runko tai ruuhi, poistuu myötävirtaan.

-- Mitä se meihin koskee, sanoi Fabian, joka mieluummin tahtoi vartioida don Antoniota kuin saada selkoa tuosta esineestä; kertokaa minulle, minkä näköisiä ovat don Antonion seurassa olevat ratsastajat; ehkä tunnen heidät.

-- Ah! jatkoi kanadalainen, ruuhi tai puun runko...

-- Antakaa nyt tuon kaukaisen esineen olla! huudahti Fabian kärsimättömästi, mitä siitä huolisimme?

-- Kysy merimieheltä, joka on tähystelemässä tuntematonta merta, välittääkö hän kalliosärkistä? Olkoon, tuo musta esine voipi, sen sanon, olla ruuhikin ja Jumala suokoon, ettei siitä astu rannalle ryöväreitä, joita on täällä erämaassa viljalta. Nyt katoaa se sumuun.

-- Entä ratsastajat, ratsastajat? kysyi Fabian uudelleen.

-- En tunne noita kolmea. Yhdellä heistä on solakka ryhti, hänellä on kaunis hevonen...

-- Punaisen ruskea... kultanauha hatun ympärillä... jalot kasvot.

-- Aivan niin.

-- Se on Pedro Diaz.

-- Ei, mutta kas kuinka omituisessa viitassa tuo yksi mies reipastelee! sanoi Rosenholz.

-- Se on Oroche, keskeytti Fabian. Mitä tekevät he nyt? Mutta raukkamaista olisi, ellemme näyttäytyisi nyt, kun Jumala antaa meille don Antonion melkein suojatonna.

-- Malttia! sanoi José, minulle on yhtä tärkeätä kuin teillekin, ettei hän pääse karkuun, mutta hätäisyys voipi pilata kaikki; kun on odottanut viisitoista vuotta, voipi vielä odottaa minuutin. Ovatko he yksin, Rosenholz, vai näetkö heidän muuta joukkoansa loitompana?

-- Hiekka tuolla kaukana pöllyy, mutta sen panee tuuli liikkeelle, he ovat yksin. Ah, nyt he pysähtyvät ikäänkuin tahtoisivat tutustua seutuun. He katselevat ympärilleen. Nyt astuu tuo mies, jolla on omituinen viitta, ratsulta ja lähtee kultalaaksoa kohti.

-- Ehkäpä he sen tietävät, sanoi Fabian; mutta eikö heidän joukossaan ole peitottuun hirvennahkaan puettua miestä, joka ratsastaa voitiolla hevosella? Jos sellainen on siellä, niin se on Cuchillo.

-- Sellaista ei joukossa ole, sanoi kanadalainen, mutta odotahan, tuo viittamies kumartuu, koskee hiekkaan. Hän taivuttaa köynnökset syrjään ja menee pensastoon. -- Tuo roisto on löytänyt kullan, lisäsi Rosenholz. Mutta hänen ilonsa ei tule olemaan pitkällinen.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä ystävykset tuskin tohtivat hengittää. Kanadalainen teki kumminkin havainnoltaan.

-- Minusta näyttää, ikäänkuin järven vesi olisi liikkeessä. Ah, viittaan puettu mies palaa pensastosta, hän keskustelee erään toverinsa kanssa, ja molemmat hyppivät ja tanssivat ikäänkuin hullut; ilo saattaa heidän päänsä pyörälle, sen kyllä uskon, sillä harvoin kullankaivaja löytääkään sellaista varastoa; mutta he ovat yksin, ja nyt on aika osoittaa, ettei tämä aarre kuulu kenellekään muulle kuin meille. Emmehän voi ampua kristittyä ihmistä ikäänkuin koiraa tai apahia; sentähden kehoitamme heitä antautumaan armoillemme.

Näin haastellen nousi Rosenholz vitkallisesti seisomaan.

Kun seutu näytti olevan vallan autio, olivat Oroche ja Baraja rauhallisina jälleen nousseet hevosen selkään sekä viitanneet don Estevania ja Pedro Diaz'ia, jotka olivat seisahtuneet etäämmälle, lähestymään.

Nuo molemmat miehet olivat, ehkä kullan kiillon sokaisemina, huomanneet Cuchillon jäljet hiekassa. He odottivat nyt johtajaansa kuullakseen hänen käskynsä.

Samoin kuin Cuchillon ja Josén, valtasi nämä molemmat kullankaivajat voiton himo.

Tuo synkkä laakso, nuo yksinkertaiset kukkulat, tieto, että olivat ainoat leirissä, jotka don Estevanin ja Diaz'in kanssa tiesivät tämän äärettömän kultamäärän olemassaolon, kaikki tämä kuiskasi heille kamalia neuvoja.

Jos don Estevan ja Pedro Diaz eivät enää palaisikaan leiriin, olisivat Baraja ja Oroche kahden. Sittemmin näkisi, kumpi heistä oli väistyvä. Täten tuumivat Oroche ja Baraja, kun toiset ratsastajat heihin yhtyivät.

-- Olemme löytäneet Cuchillon jäljet, ja saadaksemme hänet vangituksi, tulee meidän tarkasti tutkia nämä vuoret, virkkoi Baraja.

-- Cuchillo on nähnyt aarteen, eikä saa päästä käsistämme, lisäsi Oroche. Olen samaa mieltä Barajan kanssa, että hän piileskelee näillä kukkuloilla, välttääksensä kiinni joutumista. --

-- Sennor don Estevan, sanoi Diaz, luulen että meidän tulee heti palata leiriin.

Don Antonio epäröi hetkisen, jolla aikaa sekä Barajan että Orochen sydän pamppaili.

Tuo oli hyvä neuvo, jonka Diaz oli antanut, sen huomasivat molemmat, mutta se tuli liian myöhään.

Nuo kolme väijyksissä olevaa metsästäjää voivat nyt kalliolta osua pyssyillään heihin ja pitivät heidän pienimpiäkin liikkeitään silmällä; pako oli mahdoton.

Kamala herääminen oli tekevä lopun Orochen ja Barajan kultaisista unelmista.

-- Nyt on aika toimia, virkkoi Rosenholz.

-- Minun tulee saada don Antonio osakseni, toimikaa sen mukaan; muista en välitä.

Fabianin tätä sanoessa oikaisihe Rosenholz koko pituuteensa, päästäen huudon, joka äkisti kaikui neljän ratsumiehen korvissa ja saattoi heidät vavahtamaan hämmästyksestä, joka vielä lisääntyi heidän nähdessään kanadalaisen jättiläismuodon ja hänen kummallisen pukunsa.

-- Ken olette? Mitä tahdotte? huusi ääni, jonka Fabian tunsi don Estevanin ääneksi.

-- Keitä me olemme? vastasi kanadalainen, sen kyllä sanon teille. Mutta ensin tahdon muistuttaa teille tosiasiasta, jota ei kielletä kotimaassani eikä erämaassa, siitä nimittäin, että maa on sen oma, joka sen ensin ottaa haltuunsa; te ette ole nähneet meidän tulevan tänne, koska olimme täällä ennen teitä. Me yksin olemme siis isäntiä täällä. Me vaadimme, että kolme teistä hyvällä lähtee takaisin ja neljäs antautuu meidän armoillemme, voidaksemme hänen mieleensä johtaa erään toisen erämaitten lain, sen, että veri vaatii verta.

-- Siinä on eräs, jonka pään yksinäisyys on pannut pyörälle, sanoi Pedro Diaz, joka piti tuota pyssyllä ja puukolla varustettua miestä erakkona.

-- Olkaa varuillanne! sanoi Baraja, minä tunnen tuon miehen; hän on peljättävin tiikerin pyytäjä, mitä olen nähnyt. Katsokaa, Diaz, meillä ei ole onnea.

-- Mitä me hänestä! huudahti Pedro Diaz.

-- Mitä! Tuo mies vaatii, että me laukaustakaan ampumatta hänelle jättäisimme kulta-aarteen, jonka vertaista ei löytyne. Kun tuollainen aarre on edessä, ystäväni, huudahti Oroche, viitaten kultalaaksoon, niin ennen annan kiskoa sisälmykseni ulos kuin jätän sen toiselle.

-- Kuinka vain tahdotte, sanoi kanadalainen.

-- Odottakaa, sanoi Pedro Diaz, minä lopetan tämän keskustelun pyssyn laukauksella.

-- Ei, huudahti Mediana, pidättäen häntä, katsokaamme ensin, pitkällekö tuo mies mielipuolisuudessaan menee; kenelle meistä, ystäväni, huudahti hän ivaten, aijotte opettaa erämaan lakia?

-- Teille, kun niin haluatte, huudahti Fabian, esiintyen äkkiä. Josékin nousi samalla ylös.

-- Sielläkö tekin olette! huudahti Mediana kiukun ja hämmästyksen sekaisella äänellä.

Fabian kumarsi juhlallisesti.

-- Ja minä, joka viidentoista vuoden ajan olen teidän askeleitanne seurannut, huusi José, ininä kiitän Jumalaa, että vihdoinkin voin päättää vanhan tilini teidän kanssanne.

-- Kuka te olette? kysyi don Estevan turhaan aprikoituaan kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä aika oli entisen rajavartian muuttanut.

-- Minä olen José unikeko, enkä ole unohtanut oloani Ceutassa, kuten te.

Tämän nimen kuullessaan katosi halveksimisen hymy don Estevanin huulilta. Nopea aavistus sanoi hänelle, että tämä kohtaus voisi muuttua vaaralliseksi.

Hän loi levottoman katseen ympärilleen.

Kultalaakson toisella puolen olevat korkeat kalliot saattoivat suojella häntä pyramidin huipulla olevien tulelta. Lyhyt matka erotti don Estevanin näistä kallioista, ja hetkisen arvelikin hän käyttää tätä suojaa hyväksensä, mutta ylpeys ja kiukku eivät sallineet hänen lähteä paikaltansa.

-- Kostakaa viholliselle, joka halveksii pakenemista, huudahti hän ylpeästi Josélle.

-- Olenhan sanonut, vastasi tämä kylmästi, että tahdon vangita teidät elävänä.

22.

VANGITSEMINEN.

Koko seikkailija-elämänsä aikana sotilaana ja merimiehenä ei don Estevan ollut milloinkaan ollut suuremmassa vaarassa kuin nyt.

Aavikolla ei ollut mitään suojaa kanadalaisen eikä Josén pyssyiltä.

Mitä olivat hänen ratsastajainsa tuliaseet metsästäjien toista vertaa pitemmälle kantavien rihlojen rinnalla? Hän tiesi, ettei heidän silmänsä milloinkaan erehtynyt, eikä heidän kätensä vavissut.

Näillä pelottavilla vastustajilla oli sekin etu, että he olivat hyvässä asemassa ja heitä suojelivat kukkulalla olevat paadet.

Jos ratsastajat tekivät vähimmänkään liikkeen tai alottivat vihollisuudet, oli ainakin kaksi heistä mennyttä miestä.

Don Antonio ei yrittänytkään kuvitella lievemmäksi tätä vaaraa; kuitenkaan ei hänen rohkeutensa horjunut.

Tätä ei voinut kauvan kestää, sen oivalsivat sekä kukkulalla että alhaalla olijat.

-- Lopettakaamme nyt tämä leikki! kajahti kanadalaisen ukkosääni, sillä hänen jalomielisyytensä mukaista ei ollut tuon edullisen asemansa hyväkseen käyttäminen eikä hän tahtonut vuodattaa verta, jos vain voi sen estää. Te olette kuulleet, että tahdon jutella päällikkönne kanssa; en tahdo vaatia, että antaisitte hänet meille, mutta otamme hänet itse kiinni, ellette tahdo että kohtelisimme teitä samoin kuin jaguaria tai apahia.

-- Emme milloinkaan, emme milloinkaan ole sellaisia raukkoja! huudahti Diaz. Te olitte ensin: täällä, sen myönnän, me siis poistumme; mutta don Estevanin tulee samoin kuin meidänkin saada kunnialla poistua.

-- Mahdotonta, sanoi José; meidän täytyy saada se mies, jota nimitätte don Estevaniksi.

-- Älkää vastustelko Jumalan tuomiota, sanoi Fabian. Tämän miehen asia ei ole teidän. Saatte viisi minuuttia mietintöaikaa, ja sen kuluttua tulevat pyssymme ratkaisemaan asian.

-- Sanokaa meille, don Tiburcio, huudahti Oroche Fabianille, eikö meidän sallita viedä vähän kultaa mukanamme, jos hyvällä poistumme?

-- Edes hatullisen? pyysi Baraja samoin.

-- Ei muruakaan, sanoi José. Tämä kulta on kaikki don Fabianin.

-- Ja ken on tuo onnellinen, jota don Fabianiksi nimitätte? sanoi Oroche.

-- Tässä hän on, sanoi Rosenholz, viitaten Tiburcioon.