Part 13

Antilooppi oli huomannut kaikki maanmiestensä liikkeet. Hänen luoksensa tuli nyt Gomez, seikkailijain kehoituksesta.

-- Miks'ei päällikkö käskenyt soturejaan pysymään valkoisten läheisyydessä? kysyi meksikolainen.

-- Keitä tarkoittaa veljeni? vastasi Antilooppi, tietämättömyyttä teeskennellen.

-- Noita, jotka istuivat tuolla äsken kuin ystävät ja nyt ovat kadonneet kuin viholliset.

-- Pimeässä näkee silmä ainoastaan lyhyen matkan; valkoiset eivät voi nähdä niin loitolle, mutta jos he sytyttävät nuotionsa, näkevät he ne, joita etsivätkin; mutta mitä se hyödyttää. Heillä on vallassaan mahtavan heimon päällikkö, joka odottaa sanansaattajansa palaamista. Soturimme kyllä käskivät sanansaattajan kiirehtimään.

Tämä viekkaan intiaanin vastaus muistutti jotain Gomez'ille. Hän vavahti ja Antilooppi huomasi sen.

Gomez muisti nimittäin, että kaikki puut, jotka olivat aijotut leirin valaisemiseksi, olivat edellisenä iltana loppuneet ja oli unhotettu kerätä uusia. Nyt oli liian myöhäistä.

Tämän hänen viekkaille aikeillensa suotuisan, mutta valkoisille epäsuotuisan seikan oli Antilooppi kyllä huomannut, mutta hän tahtoi varmistua epäilyksissään tässä suhteessa. Nyt ei hän enää epäillyt.

Muistellessaan tätä laiminlyöntiänsä peitti Gomezin otsan kylmä hiki. Häntä lohdutti vain se seikka, etteivät intiaanit olleet pahassa tarkoituksessa paenneet, kun olivat jättäneet päällikkönsä pantiksi. Hän päätti kuitenkin vartioida tätä huolellisemmin.

-- Päällikkö ei saa olla yksin ystäviensä luona, minä käsken kuusi miehistäni pitämään hänelle seuraa. He kuuntelevat kertomuksia hänen taisteluistaan.

Gomez lähti, huomaamatta ylpeätä hymyä Antiloopin suupielessä, ja hän käski kuusi tovereistansa menemään intiaanin luo ja vähimmänkin petoksen merkin huomattuaan murhaamaan hänet. Gomez alkoi tottua päällikkyyteen.

He luulivat voivansa lähettää osan miehistöstä keräämään puita, jotta siten saisivat varomattomuutensa korjatuksi, mutta siten olisi joukko liian paljon heikontunut, ja tästä tuumasta luovuttiin.

Leiri jäi siis pimeän peittoon. Tämä pimeys oli vaarallinen sekä itse seikkailijoille, että myöskin arolla oleville, joita he niin hartaasti odottivat ja jotka ehkä olivat eksyneet, eivätkä enää osanneet takaisin. Leiriläiset alkoivat epäillä, ettei heidän päällikkönsä seuralaisineen palaisikaan enää.

Kuiskaavat keskustelut taukosivat, jokainen vaipui ajatuksiinsa, leirissä samoin kuin arollakin vallitsi syvä hiljaisuus.

Tämän kuitenkin pian keskeytti kaukainen ääni. He luulivat kuulevansa hevosten hirnuntaa, vaikka loitollakin. Gomez oli jo vähän tutustunut siihen toimeen, joka niin odottamatta tuli hänen osaksensa, ja hän riensi tuon lähestyvän vaaran kehoittamana, jonka kaikki aavistivat näkemättä sitä vielä, intiaanin luo, jota hän piti päällikkönä. Tämä istui yhtä vakavana.

-- Valkoisen kuulo, sanoi meksikolainen intiaanille, ei ole niin hieno, kuin intiaanin. Voisiko päällikkö selittää minulle, tuleeko tuo etäinen hirnuminen sanansaattajain joukosta?

Intiaani kuunteli tarkasti jonkun hetken.

-- Sanansaattajat tulevat, vastasi hän; he tahtovat kuulla, joko päällikkö ja tuo toinen, Diaz niminen, ovat palanneet.

-- Intiaanit tietävät ehkä paremmin kuin valkoiset, palaavatko nämä päälliköt milloinkaan, mutta jos he eivät tällä kerralla tahdo neuvotella sen kanssa, jonka hänen toverinsa ovat päälliköksi valinneet, nimittäin minun kanssani, niin haluavat he sotaa.

-- Olkoon! sanoi intiaani, Mustalintu on suuri päällikkö, joka ei muilta kysele, mitä hänen tulee tehdä.

Tämän keskustelun aikana oli tuo etäinen melu enentynyt. Maa kumisi nelistävien hevosien kavioista, ne lähestyivät yhä, mutta pimeässä ei niitä voinut nähdä. Epämääräinen kauhu valtasi jokaisen, mutta vielä luottivat kullan etsijät Antiloopin läsnäoloon, eivätkä ryhtyneet puolustustoimiin. Juuri kun Gomez oli käskemäisillään niihin ryhtymään, kehoitti Antilooppi häntä kuuntelemaan.

Indiaani itsekin taivutti päätänsä hänelle esimerkiksi.

-- Ne eivät ole sanansaattajia, sanoi Antilooppi; -- katso itse.

Hevoslauma laukkasi arolla, niin lähellä leiriä, että helposti saattoi nähdä, ettei niiden selässä ollut ratsastajia.

-- Ne ovat kesyttömiä hevosia, sanoi Antilooppi; soturini tahtovat ottaa kiinni niitä. Jos se onnistuu, saavat ystävämme valko-ihoiset osansa saaliista. Mustalintu saapuu pian saaliin jakoon.

Todellakin näkyi pari kolme intiaania ratsastavan kesyttömien hevosten perässä, jotka peloissaan pakenivat.

-- Valko-ihoiset voivat rauhoittua, huudahti Antilooppi, poistaaksensa vihollistensa epäluulot. Vihdoinkin tulee Mustalintu sopimaan ystäviensä kanssa. Kas vaan, hän ratsastaa pelottomana eteenpäin.

Intiaani lausui tämän henkilöille, jotka eivät näkyneet vähääkään epäilevän. Useimmat näkivät tässä turvallisuutensa merkin. He arvelivat, että luottamus ja varmuus, jota intiaanit osoittivat ajaessaan kesyttömiä hevosia aivan valkoisten leirin äärellä, olivat rauhan enteitä.

Ei kukaan huomannut, että Antilooppi hiljaa päästi auki lavean vaippansa ja otti sen poimuista lyhyen, terävän tapparan; heidän koko huomionsa oli kiinnitettynä tuohon heidän silmiensä edessä tapahtuvaan näytelmään.

Kesyttömät hevoset näyttivät tahtovan hyökätä leiriä ympäröiviä vaunuja kohti. Niitä takaa-ajavain intiaanien joukossa näkyi Mustalintu. Seikkailijat näkivät hänen saavuttavan pakenevan lauman ja koettavan katkaista siltä paluutien. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä sen aukon eteen, joka oli avattu intiaaneille.

Äkkiä, ja juuri kun luottamus Antiloopin rauhan vakuutuksiin ja noiden metsästelevien intiaanien esiintymiseen oli kohonnut korkeimmilleen, pääsi meksikolaisilta hämmästyksen ja kauhun huudahdus.

Heidän silmiensä eteen kohosi tummia, synkkiä, näköjään pimeyden henkiin herättämiä haamuja.

Noiden tähän asti näköjään irtonaisten hevosten selkään ilmestyi ratsastajia liehuvine töyhtöineen, ratsastajia, jotka heiluttivat aseitaan ja päästivät kamalan kiljunnan.

Onneton tapahtuma enensi sekasortoa ja tämän hyökkäyksen kauhua.

Tuon äkkiä ilmassa kajahtavan ulvonnan pelästyttäminä raivostuivat meksikolaisten hevoset, joiden vaisto jo oli huomannut intiaanien läsnäolon.

Pian olivat hihnat, joilla ne olivat kiinni, katkaistut, paalut maasta temmatut. Eläimet alkoivat juosta edestakaisin leirissä, tallaten isäntiään, jotka eivät voineet niitä hillitä. Muutamat hyökkäsivät varustuksia vastaan, toiset hyppäsivät vaunujen yli, tai riensivät aukosta ulos.

Tuskan ja kiukun huutoja sekaantui hevosten hirnumiseen ja intiaanien ulvontaan, ja se saattoi miehuullisimmatkin neuvottomiksi ja hämille.

Leiriin ei jäänyt muita hevosia kuin ne, jotka olivat itsensä haavoittaneet ja nyt makasivat kentällä; toiset nelistivät arolla.

Melkeinpä tämä uusi onnettomuus oli koitumaisillaan meksikolaisten hyväksi.

Satuloihinsa nousseet intiaanit aikoivat ryhtyä ottamaan kiinni tätä elävää saalista, joka pääsi heidän käsistään. Muutamat jo ryhtyivät takaa-ajoon, kun valkoisten onnettomuudeksi Mustalintu kutsui heidät takaisin.

Apahit olivat meksikolaisia kohtaan käyttäneet juonta, johon vain niin rohkeat ratsastajat voivat menestyksellä turvautua. Toinen jalka satulassa ja piilottaen ruumiinsa hevosen toiselle puolen, saattoivat he matkustaa pitkiä matkoja. Pimeys oli helpottanut tämän juonen onnistumista, ja seikkailijat olivat nähneet vain hevoset, huomaamatta ratsastajia, jotka niitä ohjasivat.

Ikäänkuin tuulen ajama tomupilvi hyökkäsivät ratsastajat aukosta leiriin. Maa tärisi, kun intiaanien päävoima nelisti esiin ensin saapuneitten avuksi. Gomez sieppasi puukkonsa, iskeäksensä sen vieressään istuvaan Antilooppiin, mutta tämä ehti ennen häntä.

Intiaanin vaippa valahti äkkiä hänen jalkoihinsa, ja tapparan iskulla halkaisi hän onnettoman kullanetsijän pään.

Samassa kajahti don Estevanin teltan luota sotahuuto, joka tuli niin äkkiä ja oli niin läpitunkeva, että se pikemmin tuntui tulevan paholaisen kurkusta kuin ihmisrinnasta.

Antilooppi sen päästi, hypäten alas kukkulalta ja hyökäten salaman nopeudella valkoisten keskelle.

Satakertainen ulvonta toisti Antiloopin huudon.

-- Valkoiset eivät ole edes koiria, huudahti intiaani, he ovat jäniksiä, järjettömiä elukoita. Näin sanoen yhtyi hän tovereihinsa.

Meksikolaisten leirissä vallitsi sekasorto, suurempi kuin milloinkaan. Pimeässä ja hämmingissä ei kukaan tiennyt, mitä tehdä; muutamat hyökkäsivät puukko kädessä toisiansa vastaan, luullen tovereitaan intiaaneiksi.

Kuolinhetki oli leirin asukkaille tullut. Turhaan kohtasivat laukaukset intiaaneja; ei ainoakaan sattunut, sillä ampujain kädet vapisivat, silmä hämärsi. Apahit eivät edes viitsineet vastata ampumiseen.

Tapparoineen ja keihäineen hyökkäsivät intiaanit. Kuusikymmentä hevosta hyökkäsi raivoissaan, mikä on omituista niille samoin kuin niiden isännillekin, ratsastajineen aukosta leiriin, ikäänkuin valtameren aallot, jotka syöksyvät karille ajautuneen laivan yli.

Näiden kamaloitten, kiljuvien ratsastajain etunenässä ajoi Mustalintu, jonka helposti tunsi muhkeasta ruumiistaan ja sidotusta kädestään. Peloton päällikkö oli sitonut itsensä satulaan kiinni, voidakseen johtaa sotureitansa ja riemuita verisaunasta; vasemmalla kädellään ohjasi hän hevostaan, jonka kaviot tallasivat vihollisia.

Puukko, tappara ja keihäs tekivät intiaanien käsissä kauheata työtään. Ruumiita oli kasottain. Epätoivon rohkeudella taistelivat vielä muutamat meksikolaiset, mutta useimmat hengissä olevista koettivat paeta. Mutta hevoset olivat menneet, leirissä oli vain kuolleita ja haavoitettuja. Pelko voitti kuitenkin, valkoiset pakenivat leiristä, etsien turvaa arolta. Meksikolaisten tappio oli jo melkein täydellinen, kun toivon säde välähti heille.

Sumuvuorilta päin tuli täyttä nelistä kaksi ratsastajaa. Muutamat pakolaiset yhtyivät heihin.

Tämä odottamaton seikka saattoi muuttaa asiain tilan, mutta onnettomuudeksi olivat intiaanien ahdistamat soturit jalkaisin eivätkä voineet puolustautua ratsastavia vihollisiansa vastaan.

Turhaan iski joka iskulla, jonka hän intiaanilta sieppaamallaan tapparalla antoi, vihollisen maahan toinen näistä odottamatta saapuneista ratsastajista. Hän seisoi jalustimilla ja voimakkaasti auttoi häntä hänen kanssaan saapunut, jota ei pimeässä voinut tuntea enemmän kuin toistakaan. Pian ympäröivät heidät kaikilta tahoilta hyökkäävät intiaanit.

Toinen ratsastajista hyppäytti hevosensa tämän elävän muurin yli ja katosi pian, vihollistensa raivokkaasti takaa-ajamana, samalle suunnalle, josta oli tullutkin.

Toisen ratsastajan kohtalon ilmaisi leiriin saarretuille hirveä riemun kiljunta: hänet oli tapettu tai vangittu.

Tämä oli tuon surullisen näytelmän viimeinen kohtaus.

Pakolaiset samoin kuin leirissä taistelevatkin kaatuivat toinen toisensa jälkeen indiaanein iskuista.

Pian katosivat takaa-ajajat ja ajettavat pimeään, laukaukset harvenivat yhä, ilmaisten taistelijain luvun vähenevän.

Sitten ei kuultu enää mitään.

Muutaman tuokion kuluttua kokoontuivat voittavat intiaanit; pakolaisia takaa-ajaneitten käsissä oli verta vuotavia päänahkoja. Leirissä murhatut valkoiset olivat samoin raadellut.

Koko tuosta lukuisasta joukosta ei ollut jäljellä muita kuin elävänä nyljetty gambusino, ja muutamia pakolaisia, jotka pimeässä olivat pelastuneet tästä hirveästä verisaunasta. Muista oli jäljellä raadellut ruumiit, joita oli hajallaan kentällä.

Tunnin kuluttua siitä, kun tuo verinen taistelu oli päättynyt, valaisi vaunuista kerätty ääretön nuotio lavealta ruumiiden peittämää kenttää.

Tulen valossa nähtiin valkoinen vanki tammen runkoon sidottuna. Hänen ympärillänsä tanssivat intiaanit hurjaa piirihyppyä.

Taasen istuivat, samoin kuin aikaisemminkin, Mustalintu ja Antilooppi don Estevanin teltassa. He olivat kahden kuolonenkelin kaltaisia, jotka näyttivät tänne lähetetyiltä johtamaan hävitystä ja teurastusta. Heitä näytti ilahduttavan tuo kuoleman ja kauhun kamala näky; heidän korvansa tuntuivat mielihyvällä kuuntelevan kuolonkamppauksessa olevien haavoitettujen voihkauksia.

Synkkä, muutamin paikoin tulenkajastuksesta punaiselta heijastava taivas kattoi tätä kamalaa näkymöä. Molemmat intiaanit olivat asettuneet aivan rauhalliseen asemaan, ikäänkuin eivät tapahtumat koskisikaan heitä. Molemmat olivat ääneti ja vakavina, kunnes Antilooppi ensin alotti puheen.

-- Mitä Mustalintu nyt kuulee? kysyi hän.

-- Hän kuulee kaksi ääntä, vastasi päällikkö; ensinnäkin kuumeen, joka hehkuu hänen povessaan ja kehoittaa häntä antautumaan lääketaitoisten hoidettavaksi. Toiseksi kuulee hän kolmen pohjan soturin äänen ja vielä ystävän, joka sanoo haavoitetulle päällikölle: ystävä on sinut kostava.

-- Hyvä, sanoi Antilooppi vaatimattomasti, huomenna ajan heitä takaa kolmenkymmenen parhaan soturimme kanssa.

20.

KULTALAAKSO.

Taasen täytyy siirtyä siihen aamuhetkeen -- samana meksikolaisille niin onnettomana päivänä -- jolloin uivalta saarelta pelastuneet metsästäjät koettivat tunkeutua kultalaaksoon.

Pimeys, vaikkei enää niin syvä kuin yöllä, peitti vielä seudun, jonka pääpiirteet vain saattoi erottaa. Vähitellen vaalenivat tähdet taivaalla, jota kohti vuoriston terävät, sumun peittämät huiput tornien tavoin kohosivat.

Vuoren rinteellä olevat synkät varjot ilmaisivat siellä olevan syviä rotkoja. Vuoriston päätöskohdalla oli erikseen muusta vuoresta yksinäinen kallio, ikäänkuin etuvarustus. Tämän yksinäisen, katkaistun kartion näköisen kallion juurella syöksyi vesiputous pohjattomaan kuiluun. Lähistöllä olevat paju- ja puuvillapensaat ilmaisivat siinä olevan joen.

Sumuvuorten aukosta juokseva Rio Gilan muodostama suisto oli äärettömällä tasangolla, joka synkässä komeudessaan ulottui vuoriston taakse.

Jokea ympäröivä suisto oli tuskin penikulman pituinen, mutta joen molempien haarojen välillä ainakin kolminkertaisen levyinen.

Yö siirtyi päivän tieltä; aamun sinertävä kajastus levisi pimeän peittämille kukkuloille. Hämärästä esiytyivät kukkulat vähitellen samoin kuin maalauksen ensi suunnittelussa.

Vähitellen levisi valon kajastus vuoren rinteellä oleviin rotkoihin. Valkeni yhä enemmän. Yksinäisen kallion kukkulalla levitti kaksi mäntyä suuria juuriansa; niiden vinot rungot nojautuivat kuilun yli.

Näiden juurella oli hevosen luuranko, jonka vaaleilla luilla vieläkin näkyi punaisia nauhoja, jotka ennen sitä olivat koristelleet. Satulan jäännökset peittivät sen kylkiluita.

Aamu valaisi pian kamalampiakin kuvia; määrätyn matkan päässä toisistaan olevilla pylväillä liehui aamutuulessa ihmishiuksia. Nämä kamalat voitonmerkit ilmaisivat siinä olevan intiaanisoturin haudan. Ja lepäsikin urotöistään kerran kuuluisa päällikkö tämän luonnon muodostaman pyramidin huipulla.

Haudastansa vallitsi päällikkö noita aroja, joilla hänen sotahuutonsa usein oli kajahtanut ja joita hän oli nelistänyt samalla ratsulla, jonka luita nyt valkaisi yön kosteus ja päivän polttava kuumuus. Petolinnut käheästi kiljuen lentelivät tämän äänettömän haudan päällä, ikäänkuin äänellään olisivat tahtoneet herättää sen, joka siinä makasi ikuista unta, ja jonka kylmä käsi ei enää tuottaisi heille verisiä aterioita.

Pian näkyi itäisellä taivaan rannalla vaalea kajastus, ruusunkarvaisia pilviä ilmestyi, sen jälkeen auringon säde kultaisen nuolen kaltaisena tunkeutui vuoriston synkkien sumujen läpi ja valovirrat tulivat laaksoon.

Oli päivä, mutta sumu peitti vielä vuoren.

Vähitellen hajoitti aamutuuli tämän aaltoilevan usvaverhon. Usvan hattaroita oli vielä pensastoilla tai hyppeli vuorikauriiden tavoin kukkulalta kukkulalle, päästäen valoa ahtaisiin ja syviin vuorenkuiluihin; niiden suulla näkyi uhriantimia, joilla intiaanit olivat vuoren henkiä muistaneet.

Mainittu vesiputous peitti intiaanipäällikön haudan utusateella, johon muodostui sateenkaaria. Vihdoin saattoi nähdä hautapyramidin juurella ahtaan laakson, -- se oli kultalaakso.

Ensi katsannolla huomasi vain sen synkän ja omituisen ympäristön, kukkulan mäntyineen, luurankoineen ja sumupilvineen, voitonmerkkeinä liehuvat ihmishiukset, vaahtoavan vesiputouksen ja sen takana vesikasvien peittämän järven; mutta kullanetsijä olisi pian muutakin huomannut.

Tällä yksinäisellä seudulla ei mikään osoittanut eläviä olentoja löytyvän, kun kolme miestä, jotka maan epätasaisuus tähän asti oli kätkenyt, näkyi aivan kultalaakson läheisyydessä.

Kaikki kolme loivat kummastuneita, melkein pelkääviä silmäyksiä ympärilleen.

-- Jos missään on kamalaa, sanoi José pyytäen toverinsa pysähtymään ja viitaten sumuverhoon, joka peitti vuorta, niin on ainakin täällä, noissa synkissä kuiluissa.

-- Jos on totta, että kulta on synnyttänyt useimmat rikokset maailmassa, niin melkeinpä uskoisin, että pahahenki on asuinpaikakseen valinnut tämän laakson, jossa sinun ilmoituksesi mukaan, Fabian, on niin äärettömiä aarteita.

-- Olette oikeassa, sanoi Fabian, näyttäen vaalealta ja vakavalta; ehkäpä juuri tällä paikalla, missä nyt seison, murhasi onnettoman Marcos Arellanoksen hänen toverinsa. Voi, jospa tämä paikka voisi puhua, niin saisin tiedon sen nimestä, jota olen vannonut takaa-ajavani, mutta tuuli ja sade ovat poistaneet uhrin, samoin kuin murhaajan jäljet, ja erämaan ääni on vaijennut.

-- Kärsivällisyyttä, lapseni, kärsivällisyyttä, sanoi Rosenholz vakavasti. Pitkänä elinaikanani en ole milloinkaan nähnyt rikoksen jäävän rankaisematta; usein löytyvät jäljet, jotka jo oli luullut poishuuhdotuiksi; toisinaan kohoaa erämaankin ääni syyllistä vastaan. Ellei murhaaja jo ole kuollut, niin ajaa voitonhimo hänet tänne; ehkei hän enää kauvan viivykään, ehkä hän on meksikolaisten leirissä. Odotammeko Fabianin vihollista täällä, vai täytämmekö taskumme kullalla, sitten palataksemme takaisin ihmisasunnoille?... Sinä saat siitä päättää. -- Tätä sanoessaan huokasi Rosenholz.

-- En tiedä, mitä päättäisin, sanoi Fabian; olen melkein vasten tahtoani joutunut tänne; mukaudun tosin teidän johtoonne, mutta melkeinpä voin sanoa seuraavani korkeampaa käskyä, kuin teidän on. Tunnen näkymättömän käden vievän itseäni, samoin kuin sinäkin iltana, kun tulin nuotiollenne. Miksi antaudun vaaroihin, saadakseni tuota elotonta kultaa, josta en tiedä, mitä sillä tekisin? Sitä en käsitä. Tiedän vain seisovani tässä suru sydämessäni.

-- Tosin on ihminen leikkikalu kohtalon käsissä, sanoi Rosenholz, mutta tuo sinut valtaava surullisuus sopii kyllä tälle paikalle ja...

Kanadalaisen keskeytti tässä kimeä huuto, joka tuntui ihmisääneltä ja sekaantui veden pauhinaan. Tämä huuto tuntui tulevan intiaanin haudalta.

Metsästäjät katsahtivat hämmästyneinä pyramidin huipulle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Auringon säteet kimaltelivat hevosen rungon kylkiluissa, ja tuuli heilutteli tangon päässä olevia ihmishiuksia. Kukkulan yläpuolella leijailevat petolinnut olisivat voineet nähdä tämän äänen päästäjän.

Seudun synkkä juhlallisuus, sen Fabianissa herättämät veriset muistot, Josén mielen täyttävät taikauskoiset ajatukset ja tuo kummallinen huuto synnyttivät ystävyksissä melkein pelon tapaisen tunteen. Heidän kuulemassansa äänessä oli jotain niin selittämätöntä, että he hetkisen epäilivät, olivatko hairahtuneet.

-- Olikohan se todella ihmisääni? kysyi Rosenholz hiljaa, tarttuen Josén ja Fabianin käsiin. Vai oliko se vain tuollainen kummallinen kaiku, joka yölläkin kajahti vuoristosta.

-- Jos se oli ihmisääni, sanoi Fabian, niin on selittämätöntä, mistä se tuli, sillä minä luulin kuulevani sen aivan päämme päältä. Tuolla kukkulalla ei ole ketään, sieltä se ei siis voinut tulla.

-- Jumala suokoon, sanoi José itseään ristien, ettemme tässä vuoristossa, jossa kuuluu selittämättömiä ääniä ja jossa salamat leimahtelevat kirkkaalta taivaalta, tulisi tekemisiin muiden kuin ihmisten kanssa. Ellei niin satu, niin mitäpä siitä, jos tämä laakso vain sisältäisi niin paljon kultaa, että Espanjan kuningas joitakuita vuosia sillä suorittaisi hovinsa menot. Sanokaa, Fabian, onko meillä vielä pitkäkin matka oikealle paikalle.

Fabian kokoili muistojansa, sitten kulki hänen katseensa Sumu vuorten kukkuloita pitkin, noihin joesta nouseviin kaukaisiin usviin asti. Tämä omituinen seutu oli sama, jonka Arellanoksen vaimo oli hänelle kuvannut.

Tarkastukseensa tyytyväisenä vastasi hän: Ei sinne enää ole pitkä matka, sillä laakso on aivan intiaanihaudan juurella, ja nuo kamalat koristeet ilmaisevat, että hauta on tuolla. Mutta emme saa aikaa turhaan kuluttaa. Sillä välin kun te ja Rosenholz kuljette tämän kallion taitse, tarkastelen minä tuota pensastoa, olisiko siellä mitään.

-- Kaikki tällä salaperäisellä paikalla herättää epäluuloani, lausui Rosenholz. Tuo kuulemamme ääni ilmoittaa täällä olevan ihmisolennon, mutta olipa hän valkoihoinen, tai intiaani, peljättävä hän kuitenkin on. Ennenkuin eroamme, tahdon tarkastella ympäristöä.

Kaikki tarkastelivat maata, jota he olivat tottuneet lukemaan kuin avonaista kirjaa.

-- Mitä sanoinkaan! lausui kanadalainen. Tässä on valkoisen miehen jälkiä, ja voinpa sanoa hänen olleen tässä kymmenkunta minuuttia sitten.

Saattoi todellakin erottaa hiekassa ihmisjälkiä; olipa tuo henkilö tallannut poikki jonkun kasvin varrenkin, joka hitaasti kohosi. Jäljet johtivat puuvillapensastoon.

-- Yksin hän ainakin on, sanoi Fabian.

Hän alkoi mennä pensastoon, mutta Rosenholz pidätti hänet.

-- Odotahan, tuo tiheä pensasto voipi kätkeä vihollisen! Ei sentään, lisäsi hän, tuo ihminen, jonka jäljet näemme tässä, on vain taivuttanut pensaita ja köynnöksiä katsahtaaksensa sinne.

Näin sanoen käänsi Rosenholz syrjään oksat ja köynnökset, mutta siellä oli maa kalkin sekaista ja täynnä latuskaisia kiviä.

Jälkiä ei voinut enää nähdä.

-- Kiertäkäämme tämä kallio, jatkoi Rosenholz, ehkä siellä näemme jotain. Tule, José, ja sinä, Fabian, odota meitä täällä.

Molemmat metsästäjät poistuivat, ja Fabian jäi yksin. Hän oli tuon kultalaakson läheisyydessä, jonka valtaamisesta hän oli uneksinut.

Alakuloisena ja surullisena, ikäänkuin paljon kärsinyt ihminen, meni Fabian pensaston luo, joka muodosti melkein läpipääsemättömän aidan. Mutta tuskin oli hän siirtänyt oksia syrjään, kun hän jäi hämmästyneenä edessään olevasta näystä katsomaan eteensä.

Laaksossa äsken vielä vallinnut sinertävä varjo oli kadonnut auringon tieltä, jonka valossa näkyi maassa kiiltäviä pisteitä. Nämä kiiltävät kivet olivat yhtä lukuisia kuin liuskakivet rannoilla, eikä niitä olisi päivässä ehtinyt laskea.

Näky olisi pettänyt jokaisen muun paitsi kullanetsijän, mutta Fabianin harjaantuneen silmän ei tarvinnut kuin hetkeksi kiintyä kiviä ympäröivään saveen, kun hän huomasi tässä olevan puhdasta kultaa, jollaista purot huuhtovat vuorista.

Rikkain aarre, mitä ihminen milloinkaan oli nähnyt, oli hänen edessään.

Kullalla on sellainen lumousvoima, että Fabianin valtasi huumaus, josta hän ei voinut heti irtautua.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan, sillä Fabianin mieltä ei onni voinut sokaista, ja pian kutsui hän tovereitansa.

Kanadalainen ja José saapuivat heti.

-- Oletteko keksinyt hänet? kysyi José.

-- Aarteen, en miestä. Katsokaa itse, sanoi Fabian vaatimattomasti pyssyllään taivuttaen syrjään laaksoa suojelevat köynnökset.

-- Mitä? kysyi José, nämä kimaltelevat kivet...?

-- Ovat puhdasta kultaa, aarre, jota sallimus täällä on vuosisatoja vartioinut.

-- Jesus, Maria! huudahti José, kummastuksesta liikkumattomana.

Sitten laskeusi hän polvilleen, innokkaasti tähystellen tätä suunnatonta aarretta, joka todellakin vaikutti huumaavasti. Kauvan tukahdutetut intohimot näkyivät valtaavan hänen sydämensä, hänen mielessään tapahtui hetkeksi täydellinen muutos ja hänen kasvojensa synkkä muoto muistutti tuosta konnasta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli kaupitellut verirahoja ja anastanut ihmisverellä tahratun summan.

-- Nyt, sanoi Fabian, synkkänä katsellen kimaltelevia kiviä, nyt käsitän, miten joen molemmat haarat vuotuisilla tulvillaan ja Sumuvuorilta juoksevat purot tuovat kullan mukanaan tähän laaksoon, jonka peittävät; tämän laakson asema on omituisin maailmassa.

Mutta José ei kuullut Fabianin sanoja. Hänessä heräsi uudelleen kullan himo, kun hän näitä aarteita katseli.