Part 12

Virta oli kuljettanut pois ruohon, puut ja juuret, ja niin pitkälle, kuin intiaanien silmä ulettuikin, eivät he voineet havaita mitään, mikä olisi saaren muotoa muistuttanut.

Rannalla olevat jäljet johtivat vain muutaman askeleen syrjään; pakolaiset olivat siis jatkaneet matkaansa vesitse ja ehtineet paljon edelle.

Vaikka häntä suututtikin voimattomuutensa, kun hän ei voinut saada kiinni vihaamiansa metsästäjiä, oli Mustalintu ehtinyt hillitsemään kasvojensa väreet. Hän pysyi tyynenä.

Mutta hänessä herännyt veren himo ei ollut tyydytetty, vaan pakolaisten kadottua johti se hänet toisaalle; joskin hänen täytyikin siirtää kostonsa tuonnemmaksi, valtasi hänet nyt kunnianhimo.

Hän tajusi, että hänen taasen täytyi lähetille selittää käytöstänsä. Viekas intiaani päästi tämän johdosta helpotuksen huoahduksen.

Kun Mustalintu oli luonut voimattoman vihan katseen pitkin jokea, käänsi hän päänsä toisaalle ja istui liikkumatta.

-- Mitä kuulee nyt päällikkö, jonka korva on niin tarkka? kysyi lähetti.

-- Mustanlinnun korvissa on nyt hiljaista, verta vaativaa ääntä ei kuulu.

-- Siinäkö kaikki? kysyi lähetti. Intiaanipäällikkö ei vastannut, mutta hänen kasvonsa muuttuivat hymyileviksi, ikäänkuin hän olisi kuullut kaukaisen säveleen.

-- Korvani, vastasi päällikkö, eivät enää ole kuurot. Pahan hengen käsi ei enää peitä niitä. Kuulen soturien kehoittavan minua kostamaan kansani kunnian; kuulen tulen rätinän, jonka ympärille neuvosto on kokoontunut. Kiitetty olkoon apahia suojeleva henki; lähtekäämme!

Päällikkö käänsi hevosensa sille suunnalle, jossa lähetin kertomuksen mukaan soturit odottivat hänen vastaustaan.

Aurinko loi häikäisevän valonsa erämaahan, kun Mustalintu sotureineen ehti siihen gummipuumetsikköön, jossa jo olemme nähneet intiaanit. Kärsimänsä tappion ja yöllisen takaa-ajon jälkeen, jonka esineinä he olivat, olivat indiaanit sytyttäneet nuotionsa samalle paikalle, siinä neuvotellaksensa.

Kaikki päästivät kaikuvan ilohuudon nähdessään päällikön, jota niin levottomasti olivat odottaneet. Kunnianhimoinen intiaani esiintyi arvokkaana, ikäänkuin olisi ansainnut tämän kunnioituksen.

Sitten kääntyi hän sotilaihin lausuen:

-- Mustanlinnun sielu vain on hänen soturiensa luona, sillä hänen ruumiinsa on sairas ja kätensä rauennut.

Näin sanoen näytti hän verta vuotavaa olkapäätään. Valitusulvonta seurasi ilohuutoa, ja kun näin oli säälin tunteet ilmaistu, autettiin päällikkö hevosen seljästä. Sitten vietiin hänet nuotion luo istumaan.

Kun hän oli asettunut paikalleen, kumarsivat toiset päälliköt ja asettuivat hänen ympärillensä.

Mustalintu veti muutaman savun hänelle tarjotusta piipusta, antoi sen sitten toiselle, ja niin kulki piippu syvän äänettömyyden vallitessa ympäri. Kaikki valmistautuivat vakavasti harkiten neuvotteluun.

Jätämme päälliköt polttamaan, niinkuin sotilaiden tuleekin, joiden pitää olla hitaita päätöstä tehdessä, mutta nopeita sen toimeenpanemisessa, luodaksemme sillä välin silmäyksen meksikolaisten leiriin, jossa ei nyt ollut päällikköä.

Siellä vallitsi suuri hämminki. Niinkuin lähes aina sattuu, kuinka huolellisesti salaisuutta koetetaankin säilyttää, oli nytkin levinnyt huhu, että kullan etsijät olivat lähellä määränpäätänsä, ja että tässä aivan lähistöllä oli äärettömän runsas kultasuoni ja ettei don Estevanin lähtö tarkoittanut muuta, kuin tarkan selon saamista paikasta.

Aamun ensi hetkinä koitui hämminkiä tuosta kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, jolla kaikki odottivat päällikön takaisin tuloa ja tuota iloista uutista. Mutta kun aurinko jo oli ehtinyt keskitaivaalle, eikä ainoakaan aamulla lähteneistä ratsastajista palannut, seurasi kärsimättömyyttä levottomuus.

Se teltta, joka päällikön käskystä oli pystytetty leirin keskellä olevalle kukkulalle, oli autiona. Medianan vaakunalla koristettu lippu riippui surullisena tangossaan; ei vähinkään tuulen hengähdys sen poimuja levittänyt. Turhaan tarkastelivat meksikolaiset vartiat alituisesti taivaan rantaa; he eivät nähneet päällikköänsä eivätkä opastansa, jonka salaperäinen katoaminen heitä peljästytti, eivätkä don Estevanin saattajat myöskään palanneet.

Kiinni sidotut hevoset seisoivat päät riipuksissa, janon vaivaamina; ihmisiäkin vaivasi jano, ja uhkasipa heitä nälkäkin, mutta he eivät uskaltaneet ajaa takaa mitään hirveä eikä härkää, kun olivat saaneet ankaran käskyn pysyä leirissä. Kuta enemmän aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus.

Sellainen oli tila leirissä.

Leirin ulkopuolella alkoivat jo intiaanien ruumiit mädätä, ja eräällä kohdalla kentällä ilmaisi äsken luotu hiekkakumpu paikan, jossa edellisenä päivänä kaatuneet seikkailijat lepäsivät.

Tämä synkkä näky enensi tuon ennestään synkän seudun kolkkoutta.

Melkein samaan aikaan, jolloin kullankaivajat edellisenä päivänä olivat pysähtyneet tälle paikalle, huomasivat vartiat etäällä tomupilven. Kaikki hyökkäsivät sille puolen, toivoen näkevänsä don Estevanin ja hänen seuralaisensa, mutta tämä hairahdus ei kestänyt kauan, sillä pian erotettiin tomupilvessä liehuvat höyhentöyhdöt ja ihmishiuksilla koristetut keihäät.

-- Aseihin! aseihin! Intiaanit tulevat! kajahti kaikilta tahoilta.

Tähän asti vallitseva suuri hämminki ei ollut mitään siihen verraten, mikä nyt nousi leirissä. Ken käskisi? Ketä toteltaisiin? Niin ajatteli jokainen, mutta asettui kuitenkin, mikäli mahdollista, samalle paikalle kuin edellisenäkin päivänä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus. Hetken kuluttua rohkaistuttiin, kun intiaaneja oli vain kuusi, eivätkä he nelistäneet sotahuudon kajahtaessa leiriä kohti, vaan ratsastivat tyynesti eteenpäin. Eräällä heistä oli keihäänsä kärjessä valkoinen riepu; kaikissa maissa on valkoinen lippu rauhan merkkinä.

Kun he olivat lähestyneet kahden pyssynkantaman päähän, erosi valkoista lippua kantava ratsastaja tovereistaan, jotka pysähtyivät.

Kun airut oli päässyt lähemmäksi, pysähtyi, hänkin, lippuaan heiluttaen.

Muuan Tubac-linnoituksesta oleva seikkailija oli ollut tekemisissä apahien kanssa ja osasi heidän kieltänsä, ymmärtäen tuota puoleksi espanjalaista sekoitusta, jota näillä rajaseuduilla puhuttiin.

Hän oli pieni, laiha mies ja intiaanein silmissä varmaankin hyvin kehno korkeimman vallan edustaja, sillä intiaanit kunnioittavat rotevuutta. Kauvan estelikin hän ottamasta vastaan tätä päällikkyyttä, mutta myöntyi vihdoin. Seikkailijani täytyi oman turvallisuutensa tähden ja jotta alkava keskustelu päättyisi hyvin, osoittaa, että heillä oli johtaja.

Meksikolaisten leirissä tehtiin rauhan lippu nenäliinasta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen.

Seikkailija, jonka nimi oli Gomez, lähti vavisten leiristä mennäksensä ratsastaen intiaania vastaan, jonka vakava ryhti oli vastakohtana hänen pelolleen. Hänet rauhoitti kuitenkin niiden veristen hihnain näky, jotka ympäröivät intiaanisoturin toista olkapäätä.

Haavastaan tunnemme hänet Mustaksilinnuksi.

Meksikolainen ja intiaani tervehtivät toisiaan, ja Mustalintu alotti keskustelun.

-- Kaksi päällikköä nyt kai keskustelee keskenään? kysyi hän kohteliaasti.

Meksikolainen vastasi yhtä kohteliaasti, mutta jonkunlainen hämmästys osoitti, ettei hän puhunut totta.

-- Toisinaan on suuri sielu mitättömässä ruumiissa; valkoinen veljeni on suuri päällikkö, sanoi intiaani.

Näissä kaksimielisissä sanoissa oli enemmän ivaa, kuin vakavuutta, ja intiaanin ääni ilmaisi hänen huomanneen kullanetsijän koettavan pettää häntä. Hän loi Gomeziin katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sieluunsa asti.

Meksikolainen ei voinut kestää tätä terävää ja tutkivaa katsetta, vaan loi silmänsä alas ja intiaani jatkoi:

-- Veljeni ei varmaankaan valehtele, kun hän kehuu itseään päälliköksi, mutta valkoisten leirissä löytynee useita sellaisia päälliköitä, ja hän on kai yksi heistä?

-- Minä olen ainoa päällikkö, vastasi seikkailija, selvästi näyttäen hämminkinsä.

Noin mitättömän päällikön nähdessään arveli Mustalintu helpostikin voivansa suoriutua tuosta miesraukasta, joka ei voinut kilpailla hänen kanssaan lujuudessa eikä kekseliäisyydessä, ja hänen silmistään hehkui turmiota ennustava tuli.

Intiaani päätti ottaa selon hänen totuuden harrastuksestaan.

-- Mukanani tuomat sanat ovat rauhan sanoja, sanoi hän; kaikkien etelän soturien täytyy kokoontua ympärilleni niitä kuulemaan. Intiaanit ottaisivat vastaan valkoisten lähetin neuvotteluun nuotionsa ääreen ja hän saisi astua päällikön telttaan. Miksi pitää valkoisten päällikkö hänen luokseen tulleen airueen näin loitolla leiristä?

Gomez ei tiennyt, mitä vastaisi. Hän ei voinut viedä sutta lammaslaumaan.

Mustalintu huomasi tämän epäröimisen. Hän rypisti kulmakarvojaan, uhkaava pilvi peitti hänen otsansa ja hänen silmänsä salamoivat.

-- Apahien päällikkö ei ole sellainen, jota pidetään loitolla majasta. Toisessa kädessään on hänellä sota, toisessa rauha; kummanko niistä hän avaa?

Tämä uhkaus ja ääni, jolla se lausuttiin, saattoivat meksikolaisen kokonaan hämille. Hän aikoi vastata, että neuvottelisi toveriensa kanssa, mutta onneksi pidätti itsensä aikoinaan.

Viekas intiaani jatkoi tyynellä, vaikka hieman ivallisella äänellä:

-- Yksi ainoa soturi seuraa minua. Onko valkoisia niin vähän, että he pelkäävät kahta leirissään olevaa vierasta soturia? Eikö heidän leirinsä ole varustettu? Eikö heillä ole riittävästi ruutia ja luotia?

Intiaanin viekoittelemana Gomez-raukka vihdoin oivalsi, ettei hän voinut kieltää lähetiltä pääsyä leiriin, kadottamatta toisaalta rauhan toiveita ja toisaalta taasen myöntämättä intiaanin olleen oikeassa heidän varustustensa suhteen.

-- Punainen veljeni valitkoon yhden seuralaisen, mutta yhden ainoan vain, sanoi hän.

Sitä Mustalintu toivoikin. Jos seikkailija puhui totta ilmoittaessaan olevansa valkoisten päällikkö, niin saattoi intiaani helposti arvata, millaisia soturia oli sellaisella päälliköllä. Jos hän taasen valehteli, niin saisi Mustalintu leirissä nähdä oikean päällikön, ja sen mukaan tekisi hän hyökkäyssuunnitelmansa.

Intiaani antoi merkin, ja tämän johdosta lähestyvä soturi oli ennen mainittu lähetti, jota nopeutensa vuoksi nimitettiin Antiloopiksi. Olemme nähneet tämän olevan yhtä viekkaan, kuin tuo viekas päällikkö itsekin, jonka luo hänet oli lähetetty päällikkyyttä tarjoamaan.

Antilooppi oli sitäpaitsi ainoa intiaani, joka tunsi todellisen päällikön don Estevanin, jota hän oli tarkastellut, kun tämä johti puolustusta.

Molemmat intiaanit seurasivat Gomezia, vaihtaen matalalla äänellä seuraavat sanat:

-- Mikä on sakaali, joka tahtoo kätkeytyä leijonan nahkaan? sanoi lähetti.

-- Tuo päällikkö tahtoo pettää Mustanlinnun, mutta Mustanlinnun silmä on hänen aikeensa huomannut, sanoi viekas päällikkö.

Molemmat astuivat nyt leiriin, samoin kuin tuli ja miekka, jotka yhtyvät hävitystyöhön.

19.

INTIAANIEN VOITTO.

Kuvaus, jonka olemme koettaneet antaa erämaan oloista ja tavoista, olisi epätäydellinen, ellemme myöskin kertoisi tuon seikkailuretken surullista loppua.

Kun molemmat intiaanit saapuivat meksikolaisten leiriin, eivät he kääntäneet päätänsä oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkivat välinpitämättöminä suoraan eteenpäin.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta heidän terävältä havaintokyvyltään. Heidän heimolaistensa ruumiit kentän ulkopuolella, don Estevanin tyhjän teltan, seikkailijain hämmästyksensekaisen alttiuden, epäluulon, pelon -- kaikki he huomasivat.

Kun Mustalintu ja Antilooppi olivat saapuneet leiriin, loivat he ympäröivään joukkoon tyynen ja ylpeän katseen, ikäänkuin kaksi leijonaa, jotka yhtyvät liittoon lammasten kanssa.

Päällikkönä alotti Mustalintu keskustelun.

Hänelle oli mitä tähdellisintä saada selville, mihin oikea päällikkö oli joutunut; jos don Estevan ja Pedro Diaz, jonka urhoollisuuden Antilooppi oli nähnyt hänen taistellessaan Pantterikissan kanssa, olivat kuolleet, niin joutuisivat nuo toiset helposti heidän saaliiksensa.

Intiaanit päättivät ottaa selon asiasta.

-- Meillä on mukanamme rauhan tarjous, joka on yhtä mieluinen valkoisille kuin intiaaneillekin, sanoi Mustalintu, mutta sydämemme on surullinen, sillä täytyy kunnioittaa niitä, jotka tuovat hyviä tietoja, ja täällä veljemme ottavat intiaanein lähetit vastaan paljaan taivaan alla, jossa he ovat polttavan auringon helteessä, vaikka heille tulisi tarjota päällikön teltta suojaksi polttavia säteitä vastaan. Päällikön sanat kuuluvat paremmin tuolta kukkulalta.

Intiaani käytti kiertoteitä, päästäksensä tarkoituksensa perille. Gomez'ia kauhistutti tämä ilmeinen röyhkeyden osoitus, mutta hän ei ehtinyt miettimään, mitä olisi tekeminen.

Hän kiirehti täyttämään lähettiläiden pyynnön, ja vei heidät don Estevanin autioon telttaan. Mustalintu oli perinpohjaisesti harkinnut tuon kauhean osan, jota hän aikoi näytellä, ja vaikka tämä olikin vaarallista, istui hän niin tyynesti kuin hänet todellakin olisi vallannut tuo rehellisyyden ja rauhan henki, jota hän teeskenteli.

Gomez nosti teltan aukon verhon ja kiinnitti sen niin, etteivät poimut peittäneet intiaania; sitten odotti hän heidän selityksiään.

Mutta intiaanit istuivat äänettöminä.

Gomez luuli täytyvänsä alottaa.

-- Odotan, sanoi hän arvokkaammin kuin ennen, erämaan veljeni rauhan ehtoja. Päällikön korvat ovat avoinna.

Gomez-raukka onnitteli itseään näiden sanojen johdosta, jotka olivat aivan intiaanien tapaisia, mutta Mustalintu ei sallinut hänen kauvan iloa nauttia. Raaka soturi kohotti hitaasti päänsä, hänen väreilevät sieramensa ilmaisivat loukattua ylpeyttä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut valkoisen miehen petollisuuden. Hänen tuliset silmänsä saattoivat valkoisen kalpenemaan, kun hän huusi ukkosen tapaisella äänellä:

-- Minä näen vain yhden päällikön -- tässä näytti hän itseänsä -- ja se on intiaani. Missä on valkoinen päällikkö? Häntä ei näe.

Seikkailija hämmästyi tästä ylpeästä vastauksesta. Kun hän taasen koki tointua ja näyttäytyä todellisessa asemassaan loukatulta, lisäsi Mustalintu:

-- Miksi tahdotte pettää rehellistä intiaania?

-- Gomez ei petä ketään, änkytti meksikolainen; olen sanonut sinulle olevani päällikkö ja se olenkin.

Mustalintu viittasi Antiloopille. Ja tämä tarkasti seikkailijaa, ikäänkuin olisi tahtonut kokonaan pelottaa ja hämmentää hänet.

-- Ainoa päällikkö, sanot? Tämän kangasmajan omistaja, tähtilipun soturi?

-- Minä se olen, sanoi meksikolainen.

-- Olen kuullut valheen, tiuskasi Mustalintu. Minun kaltaiseni päällikkö ei tahdo kuulla kahta sellaista.

Antilooppi ryhtyi nyt tyynnyttämään intiaanipäällikön kiukkua ja meksikolaisen tuskaa. Mustalintu näytti aikovan nousta, keskeyttääksensä kiivaasti keskustelun, mutta Antilooppi pidätti hänet.

Sitten kääntyi Antilooppi Gomez'iin, sanoen:

-- Valkoinen soturi on joko tahtonut pilkata ystäviänsä intiaaneja, tai koetella heitä. Itse hän kyllä tietää, ettei hän ole se päällikkö, jolla on kaksipiippuinen pyssy, tummat, harmaansekaiset hiukset, ylöspäin kääntyneet viikset, korkea vartalo ja leveät hartiat.

Intiaani kuvasi don Estevania.

-- Hän tietää kyllä, ettei tämä teltta ole hänen, eikä hänen nimensäkään ole se, jonka vuoriemme kaiku usein on toistanut. Se on toisen päällikön nimi. Tämä päällikkö on solakka kuin veljenikin, mutta hän on lähes kahta vertaa pitempi. Hänen ruumiinsa on notkea kuin bamburuoko, mutta tukeva kuin rautatammen runko.

-- Kuka se soturi on? kysyi Gomez, aikaa voittaaksensa ja hieman tyyntyäksensä.

-- Tämä päällikkö on sama, joka tässä, jatkoi Antilooppi, osoittaen paikkaa, jossa intiaani kaatui Pedro Diazin keihään iskusta, tappoi Pantterikissan. Hänen nimensä on Pedro Diaz; lapsemme vavisten mainitsevat tämän nimen. Eivätkö nämä kaksi soturia, joista puhuin, ole päälliköitänne, eikö totuus ole huulillani?

Mitäpä voi Gomez-raukka tehdä, kun intiaani sai hänet valheesta kiinni. Hänen täytyi nöyrtyä ja myöntää Antiloopin puhuneen totta.

Sen hän tekikin.

Mutta hän ei huomannut tuota leimuavaa katsetta, jonka intiaanit keskenään vaihtoivat.

Kun Mustalintu oli Antiloopille huomauttanut, mikä riemu hänet valtasi, loi hän taasen vakavan katseensa Gomez'iin ja sanoi:

-- Miksi tahdot omistaa arvon, joka ei ole sinulle tuleva? Minä ilmaisen rauhanehtoni päällikölle ja sille, jolla on rautatamminen ruumis. Missä he ovat?

-- He ovat lähteneet muutamien seuralaistemme kanssa bisonia ajamaan, hankkiaksensa sotureillemme muonaa, vastasi Gomez jotenkin mahtavasti, mutta hän oli tekemisissä itseänsä etevämpien vastustajain kanssa.

-- Antilooppi ja Mustalintu odottavat heidän takaisin tuloansa, lausui intiaani päättävästi; siihen asti on kahden soturin suu kiinni.

Intiaanit ummistivat halveksivasti silmänsä, nostivat puhvelin taljan olallensa, ikäänkuin ei valkoinen, jonka vieraita he olivat, olisi ollut läsnäkään.

Vaikka tämä päätös olikin loukkaus teeskennellyn päällikön itserakkaudelle, lopetti se ainakin hänen hämminkinsä. Hänen päällikkö-osansa tuntui hänestä liian vaikealta, ja hän olisi mieluisasti luopunut siitä don Estevanin ja Pedro Diaz'in palaamiseen asti, joka hänen luulonsa mukaan piankin oli tapahtuva.

-- Veljeni tuolla tahtonevat kuulla intiaanipäällikön sanat, sanoi Gomez; tahdon kertoa ne heille.

-- Mene! sanoi Mustalintu.

Gomez ei odottanut toista käskyä ja lähti kukkulalta iloisena kuin koulupoika, joka on oppinut vaikean läksyn.

Hän kertoi keskustelun yksityiskohdat, jättäen kuitenkin mainitsematta moniaita hänen itserakkauttaan masentavia seikkoja ja huomautti, mikä etu siitä oli, että hän sai intiaanit pidätetyksi don Estevanin palaamiseen asti; sen oli muka hänen lujuutensa ja viekkautensa saanut aikaan.

Aika kului, mutta don Estevania ei näkynyt.

Sillä aikaa keskustelivat telttaan jääneet intiaanit hyvin vilkkaasti, vaikka hiljaa.

Kun Mustalintu oli varmistunut todellisen päällikön poissa-olosta ja että hänellä Gomez'issa oli heikko, jopa kurjakin jäljennös tästä, teki hän rohkean suunnitelman, jossa hän itselleen pidätti kaikki sen toimeenpanemiseen liittyvät vaarat. Mutta Antilooppi vastusti tätä ja tahtoi ne omaksi osakseen. Suunnitelma oli tällainen:

Jokunen seikka, ehkä pitkittynyt metsästys, tuumaili Mustalintu, viivyttää päälliköitä leiristä kauvemmin kuin he aikovat. Oli asetettava joukko indiaaneja väijyksiin odottamaan heidän takaisin tuloansa. Jos he viipyvät yöhön asti, niin hyökkäisivät apahit Antiloopin johtamina päällikköä vailla olevien valkoisten kimppuun. Niin Mustalintu tuumaili, eikä häntä pelottanut mahdollisesti sattuva tappiokaan, vaan tahtoi hän pysyä leirissä, vihollistensa valppautta torjumassa.

Kun intiaanit näin ollen hyökkäisivät valkoisten leiriin, olisivat nämä kokonaan riippuvia heidän armostaan. Tosin sai leiriin jääpä intiaani peljätä henkeänsä, mutta mitäpä on päällikön henki, kun hän sillä voi kansaansa hyödyttää.

Antilooppi suostui tähän tuumaan, mutta tahtoi itse jäädä leiriin. Jospa pelkkä soturi menehtyisikin, niin jäisi kuuluisa päällikkö henkiin. Tästä syntyi heidän keskensä jalomielinen, kauvan kestävä kilpailu.

-- Mustanlinnun haava paranee pian, sanoi Antilooppi. Pian omaa hän väkevän ruumiin ja mahtavan hengen kansansa hyväksi. Jos päällikkö kuolisi, niin soturit surisivat kuukausia, mutta ken muistaisi Antilooppia, jos hän kuolisi.

Mustalintu kieltäytyi vieläkin sotilaan ehdotukseen myöntymästä.

-- Ruumiini on raudasta, jatkoi tämä taasen; viikunapuun kummi ei ole kimmoavampaa kuin Antiloopin polvijäntereet. Vaaran tullessa on Antilooppi hyppäävä helposti vihollisten etuvarustusten yli; täten on hän yhdellä hyppäyksellä kansalaistensa keskellä. Mutta mitä tekee Mustalintu olkapää muserrettuna?

-- Hän on liikkumatta katseleva vihollistansa, ja odottava kuolemaa, sekä pilkkaava heidän vihaansa.

Mutta Antilooppi tahtoi säilyttää kansalleen niin kalliin hengen ja esitti vieläkin innokkaammin tuumaansa.

-- Antilooppi, virkkoi hän, on kuin Mustalintukin pilkkaava heidän raivoansa. Antilooppi on osoittava samaa kestävyyttä heidän iskujansa vastaan, mutta hänellä on sen ohessa ruumiinvoima, jota ei mikään entinen haava heikonna.

Molempien päälliköiden täten kilpaillessa jalomielisyydellään, laskivat meksikolaiset levottomina jokaisen minuutin, joka kului tuomatta takaisin don Estevania. Ei kukaan kiihkeämmin odottanut hänen palaamistansa kuin Gomez, joka kerskauksistansa huolimatta ei mitään niin peljännyt kuin pakkoa, joko sitten lähettiläänä tai johtajana, olla molempien intiaanien läheisyydessä.

Synkkä hiljaisuus vallitsi leirissä, kun noin tunnin kuluttua Mustalintu astui ulos teltasta ja lähestyi sitä joukkoa, jossa Gomez oli.

-- Sotilaani, sanoi intiaani, odottavat kärsimättömästi saada päällikkönsä suusta kuulla vakuutuksen siitä ystävyysliitosta, joka pian on yhdistävä heidät valkoisiin. Mustalintu palaa pian ystäviensä luo, ja hän jättää toverinsa vakuudeksi siitä.

-- Mene! sanoi Gomez majesteetillisen vakavalla äänellä, jota hänen onnistui teeskennellä.

Intiaani poistui, samoin kuin oli tullutkin, päätään kääntämättä ja näyttämättä vähintäkään uteliaisuutta.

Kun päällikkö oli ehtinyt neljän soturinsa luo, jotka häntä yhä odottivat, jutteli hän hetkisen heidän kanssaan. Hän näytti viittaavan telttaan, jossa Antilooppi istui liikkumatta ja vakavana kuin kuvapatsas.

Hetken kuluttua näkivät valkoiset yhden intiaanin ratsastavan pois. Toiset intiaanit jäivät, pidellen suitsista hevosiaan, istumaan yhtä vakavina kuin Antiloopikin teltassaan.

Päivä kului yhä enemmän. Aurinko oli kadonnut taivaan rannan taakse. Pilvet, joiden kirkas väri alkoi vaaleta, ilmaisivat yön olevan tulossa.

Vielä odotettiin turhaan leirissä don Estevania, Diazia, Orochea ja Barajaa.

Vihdoin tuli yö, lisäten kaikkein levottomuutta. Intiaanit ovat vaihtelevia ja oikullisia, sen kaikki tiesivät; äkillinen hyökkäys voipi seurata rauhan tarjousta, joka olikin hyvin epämääräinen.

Gomez koki rauhoittaa heidän levottomuuttaan.

-- Mitäpä tässä on pelkäämistä niin kauan kun intiaani on leirissä, sanoi hän. Tuo hänen tyyneytensä ilmaisee rehellistä mieltä.

Yön hämärässäkin voitiin vielä nähdä Antiloopin tummat kasvot. Soturi pysyi yhä samassa asemassa, mutta päivän valolla olisi saattanut nähdä hänen vähän kääntävän päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkoin huomata jokaisen melun, mikä häiritsi yön hiljaisuutta.

Syvä äänettömyys vallitsi. Ääretön aro oli yhtä äänetön kuin taivaan lakikin, johon ilmestyi tähti toisensa perään. Heti kun pimeys seuraa auringon valoa, saa aro synkemmän, suurenmoisemman luonteen.

Leirissä häiritsi vain tuota ympäröivää, pelottavaa aron hiljaisuutta muutamien hiljaiset kuiskaukset, ja jonkun levottoman hyräily. Kaikki loivat tuon tuostakin epäluuloisia silmäyksiä arolla istuviin intiaaneihin. Nämä näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin kallion paadet, jotka pimeässä toisinaan saavat ihmisen näön. He näyttivät kuitenkin, ehkäpä pimeän tähden, siirtyvän yhä loitommalle.

-- Tuopa kummallista, sanoi eräs seikkailija Gomezille, luoden epäluuloisen silmäyksen arolle; -- nuo intiaanit näyttivät äsken olevan lähempänä.

-- Se on vain näköhairahdus, vastasi Gomez, joka halusi selittää kaikki edullisemmalta kannalta.

-- Katso tuonne Gomez, lisäsi toinen, nyt ei tunnu tuulen henkäystäkään, ja sentään näyttää tuuli tuolla intiaanien luona saavan tomupilvet nousemaan.

-- Meitä suojelevat vaunumme tuulelta, tuolla sitä vastoin voi tuuli puhaltaa, siinä kaikki.

Pimeys eneni, intiaanit näkyivät yhä epäselvemmin. Gomez piti vaan mielessään sitä, että Antilooppi oli jäänyt leiriin, ja koki tämän nojalla rauhoittaa seuralaisiaan, jotka häneltä kysyivät, olivatko nuo kaukana häämöittävät varjot ihmisiä, vai pensaita.

Epävarmuus kasvoi niin, että eräs seikkailija päätti ottaa lähemmin selkoa asiasta, ja poistui pyssy olalla.

Pensaita ne olivatkin, ei näkynyt ihmisiä eikä hevosia. Intiaanit olivat pimeän turvin poistuneet. Tomu-pilvi oli heidän liikkeensä salannut ja olivat he yhtyneet tovereihinsa.

Kun tarkastelija ehti sille paikalle, jossa apahit olivat olleet, ei hän nähnyt ainoatakaan elävää olentoa; niin pitkältä kuin hänen silmänsä kantoi oli tyhjää ja autiota. Hän palasi nopeasti leiriin kertomaan intiaanien pakenemisesta. Tämä oli arveluttava enne.